Читать книгу David Copperfield I - Чарльз Диккенс, Geoffrey Palmer, Miriam Margolyes - Страница 7

Koulunkäynti alkoi täydellä todella seuraavana päivänä. Syvästi vaikutti minuun, minä muistan sen, kun kouluhuoneen kohisevat äänet yhtäkkiä vaikenivat, kuin kuolema, ja Mr. Creakle astui sisään aamiaisen jälkeen ja seisoi oven suussa, katsellen meitä, niinkuin jättiläinen sadussa katselee vankejansa.

Tungay seisoi Mr. Creakle'n vieressä. Hänellä ei ollut mielestäni mitään syytä niin rajusti huutaa "hiljaa!" sillä ei pojista kukaan hiiskunut mitään eikä hievahtanut paikaltansa.

Mr. Creakle nähtiin ja Tungay kuultiin puhuvan seuraavalla tavalla:

"Nyt, pojat, on uusi lukukausi. Pitäkäät huolta siitä, mitä toimitatte tällä ajalla. Neuvoni on, että virkeästi ryhdytte läksyihinne, sillä minä aion virkeästi ryhtyä rangaistukseen. Minä en aio helpoittaa. Se ei auta, että hierotte itseänne; te ette voi hieroa pois niitä merkkejä, joita minä annan teille. Nyt työhön, joka poika!"

Kun tämä kauhea alkupuhe oli ohitse, ja Tungay oli nilkuttanut ulos jälleen, tuli Mr. Creakle siihen paikkaan, jossa minä istuin ja sanoi minulle, että, jos minä olin mainio puria, hänkin oli mainio puria. Sitten hän näytti minulle ruokokepin ja kysyi minulta, mitä tästä hampaasta arvelin? Oliko se terävä hammas, hei? Oliko se kaksoishammas, hei? Oliko sillä pitkä kärki, hei? Puriko se, hei? Puriko se? jokaiselta kysymykseltä antoi hän minulle aika läimähyksen, että väänneksin tuskasta. Näin minä sangen pian vihittiin Salem House'n jäseneksi (niinkuin Steerforth sanoi), ja kiristettiin sangen pian kyyneliä silmistäni.

Tällä en pyydä sanoa, että nämät olivat mitään erityisiä kunnian-osoituksia, joita ainoastaan minulle jaettiin. Päinvastoin sai suuri joukko pojista (erittäinkin pienemmät) niistä osansa, kun Mr. Creakle kävi ympäri kouluhuonetta. Puoli kokonaisesta koululaitoksesta väänneksi ja itki, ennenkuin päivän työ alkoi; ja kuinka paljon siitä oli väänneksinyt ja itkenyt, ennenkuin päivän työ oli ohitse, sitä en todella uskalla mainita, ettei luultaisi minun liioittelevan.

Minä en usko, että koskaan on löytynyt ketään ihmistä, jolla oli enemmän iloa virastaan, kuin Mr. Creakle'llä, Poikien piekseminen oli hänestä yhtä mieluisa, kuin kovan ruokahalun tyydyttäminen. Minä tiedän, että hänen oli erittäin vaikea vastustaa lyllyräisiä poikia; että oli jonkunlainen lumous semmoisissa, joka teki hänet levottomaksi, siksi kuin hän oli pyältänyt ja merkinnyt niitä kunakin päivänä. Minä olin itse lyllyräinen, ja minun on syytä tietää se. Kun ajattelen sitä miestä nyt, kuohuu vereni häntä vastaan samalla tasapuolisella harmilla, jota tuntisin, jos olisin voinut tietää kaikki hänestä, hänen vallassansa koskaan olematta; mutta se kuohuu tulisesti, koska tiedän, että hän oli kelvoton peto, jolla ei ollut enemmän oikeutta siihen suureen luottamukseen, jota hänelle osoitettiin, kuin suur'amiralin tai pääkenraalin virkaan: kumpaisessakin näissä viroissa olisi hän luultavasti tehnyt äärettömän paljon vähemmän vahinkoa.

Me kurjat, vähäiset armottoman epäjumalan lepyttäjät, kuinka alhaiset me olimme hänen edessään! Mikä astuminen ulos mailmaan se minusta nyt on, takaisin katsoessani, kun olimme niin halvat ja nöyrät semmoiselle miehelle, jolla oli hänen omituisuutensa ja vaatimuksensa!

Tässä istun pulpetin luona jälleen, pitäen vaaria hänen silmästänsä – nöyrästi pitäen vaaria hänen silmästänsä, kun hän linjoittaa luvunlaskukirjaa toiselle uhrille, jonka käsiä juuri sama linjaali vastikään on latistanut ja joka nenäliinallaan koettaa pyyhkiä pois kipua. Minulla on paljon tekemistä. Minä en pidä vaaria hänen silmästänsä laiskuudesta, vaan sen vuoksi, että luonnottomasti vetäydyn sen puoleen, pelolla halaten tietää, mikä hänen lähin työnsä on ja minunko on vuoroni kärsiä vai jonkun muun. Minun takanani kokonainen rivi pieniä poikia katselee myöskin yhtä hartaasti häntä. Minä luulen, että hän tietää sen, vaikka hän ei ole sitä tietävinänsä. Hän kieristelee kasvojansa kauheasti, kun hän linjoittaa tuota luvunlaskukirjaa; ja nyt hän luo silmänsä sivullepäin riviämme myöden alas ja me notkistumme kaikki kirjojamme kohden ja vapisemme. Silmänräpäys jälestäpäin katselemme häntä taas. Joku onneton, joka on havaittu syylliseksi virheelliseen laskuun, lähestyy käskystä häntä. Rikollinen änkyttää jotakin puollustuksekseen ja tunnustaa päättäneensä tehdä paremmin huomenna. Mr. Creakle laskee jonkun pilapuheen, ennenkuin hän lyö häntä, ja me nauramme sitä – me viheliäiset, pienet koirat, me nauramme, mutta kasvomme ovat harmaat, kuin tuhka, ja sydämemme ovat vajonneet saappaisimme.

Tässä istun pulpetin luona jälleen eräänä helteisenä kesä-iltana. Korvissani humisee ja suhisee, niinkuin pojat olisivat yhtä monta lihakärpästä. Puoli-kylmä rasva ku'ottaa minua (me söimme päivällistä tunti tai kaksi takaperin), ja pääni on raskas, kuin lyijy. Minä antaisin koko mailman, kun vaan saisin nukkua. Minä istun ja katselen Mr. Creakle'ä, räpyttäen silmiäni hänelle, kuin vähäinen tarhapöllö. Kun uni valloittaa minut hetkeksi, haamottaa hän kuitenkin edessäni torkuksissani, noita luvunlaskukirjoja linjoittaissaan, siksi kuin hän hiljaisesti hiipii taakseni ja punaisella juomulla poikki selkäni herättää minut selvempään tietoon itsestänsä.

Tässä olen leikkitanterella, ja Mr. Creakle lumoo yhä silmäni, vaikk'en näe häntä. Se akkuna, jonka vieressä tiedän hänen syövän päivällistänsä, edustaa häntä, ja minä katselen sitä hänen sijastaan. Jos hän näyttää kasvonsa likellä sitä, saavat minun kasvoni rukoilevan ja alamaisen muodon. Jos hän katsoo ulos siitä, pysähtyy rohkein poika (paitsi Steerforth) keskellä huutoansa eli räikkinäänsä ja muuttuu totiseksi. Eräänä päivänä särkee Traddles (kaikkein onnettomin poika mailmassa) sattumalta tämän akkunan pallollansa. Minua värisyttää tänä hetkenä, kun näen sen tapahtuvan ja tiedän, että pallo on poukahtanut Mr. Creakle'n pyhään päähän.

Traddles parka! Kapeassa, taivaansinisessä puvussaan, joka teki hänen käsivartensa ja säärensä Saksan makkaran tai hedelmäpuddingin näköiseksi, oli hän kaikista pojista iloisin ja onnettomin. Häntä kepitettiin aina – minä luulen, että häntä kepitettiin jok'ikinen päivä sillä lukukaudella, paitsi yksi lupamaanantai, jolloin häntä hutkittiin ainoastaan linjaalilla molemmille käsille – ja hän aikoi aina kirjoittaa siitä sedällensä, mutta ei tehnyt sitä koskaan. Hän laski päänsä vähäksi aikaa pulpetia vastaan, virkistyi tavalla taikka toisella, alkoi jälleen nauraa ja piirsi taulunsa luurankoja täyteen, ennenkuin hänen silmänsä olivat kuivat. Ensiksi minä kummastelin, mitä lohdutusta Traddles'illa oli luurankojen piirtämisestä, ja pidin häntä vähän aikaa jonkunlaisena eremitinä, joka näitten kuolevaisuuden vertauskuvien kautta muistutti itsellensä, ettei kepittämistä voinut kestää ijankaikkisesti. Mutta luultavasti hän teki sitä vaan sen vuoksi, että ne olivat helpot piirtää eivätkä tarvinneet mitään kasvonjuonteita.

Hän oli oikein kunnon poika, tämä Traddles, ja arveli, että poikien pyhin velvollisuus oli keskinäisesti auttaa toisiaan. Hän sai useasti kärsiä tämän vuoksi, erittäinkin kerran, Kun Steerforth nauroi kirkossa, mutta suntio luuli, että se oli Traddles, ja talutti hänet ulos. Minä näen vielä, kuinka hän vartioittuna astuu pois ja seurakunta pilkallisesti katselee häntä. Hän ei koskaan sanonut, kuka todellinen pahantekiä oli, vaikka häntä seuraavana päivänä suomittiin siitä ja häntä pidettiin vankeudessa niin monta tuntia, että, kun hän tuli ulos, hänen latinainen sanakirjansa kihisi, kuin kirkkotarha, luurangoista. Mutta hänellä oli palkintonsa. Steerforth sanoi, ettei Traddles ollut mikään kielikello, ja tämä oli meidän kaikkien mielestämme korkein kiitoslause. Minä puolestani olisin tahtonut kestää sangen kovia (vaikka en ollut likimainkaan niin urhoollinen, kuin Traddles, enkä liioin niin vanha), semmoista palkintoa saadakseni.

Elämäni suuria näkyjä oli se, kun sain nähdä Steerforth'in käsitysten Miss Creakle'n kanssa käyvän kirkolle meidän edellämme. Minä en katsonut Miss Creakle'ä pikku Em'lyn vertaiseksi kauneuden puolesta enkä minä rakastanut häntä (minä en uskaltanut); mutta hän oli mielestäni erinomaisen viehättävä nuori lady, joka hienon käytöksen puolesta voitti kaikki. Kun Steerforth, valkoisiin housuihin puettuna, kantoi hänen parasolliansa, tunsin minä itseni ylpeäksi siitä, että olin tuttava Steerforth'in kanssa, ja uskoin, ettei Miss Creakle voinut muuta, kuin kaikesta sydämestään jumaloita häntä. Mr. Sharp ja Mr. Mell olivat molemmat arvokkaita henkilöitä minun silmissäni; mutta Steerforth oli heidän rinnallansa niinkuin aurinko kahden tähden rinnalla. Steerforth suojeli minua yhä ja oli varsin hyödyllinen ystävä, kosk'ei kukaan tohtinut ahdistaa sitä, jota hän kunnioitti suosiollansa. Hän ei voinut – taikka hän ei ainakaan koettanut – puollustaa minua Mr. Creakle'ä vastaan, joka oli kovin ankara minulle; mutta milloin hyvänsä minua oli kohdeltu tavallista pahemmin, sanoi hän aina minulle, että minä olisin tarvinnut vähän hänen rohkeudestaan sekä ettei hän itsekään olisi kestänyt sitä, jolla hän mielestäni koetti kehoittaa minua ja jota katsoin hyvin ystävällisesti tehdyksi hänen puoleltaan. Mr. Creakle'n ankaruudesta oli yksi etu, mutta vaan yksi etu. Hän huomasi, että plakatini oli hänen tiellänsä, kun hän astui edestakaisin sen penkin takana, jossa minä istuin, ja ohitse mennessään tahtoi sivahuttaa minua; tästä syystä se pian otettiin pois, enkä minä nähnyt sitä sen koommin.

Satunnainen seikka lujitti Steerforth'in ja minun ystävyyttäni semmoisella tavalla, joka täytti mieleni suurella ylpeydellä ja tyytyväisyydellä, vaikka siitä välisti oli vähän haittaakin. Tapahtui kerta, kun hän suvaitsi puhutella minua leikkitanterella, että minä rohkenin huomauttaa, kuinka joku asia taikka ihminen – minä en muista nyt, mikä oli jonkun asian tai ihmisen kaltainen Peregrine Pickle'ssä. Hän ei puhunut mitään sillä kertaa; mutta kun illalla menin levolle, kysyi hän minulta, oliko minulla sitä kirjaa.

Minä sanoin hänelle: ei, ja selitin, kuinka olin joutunut lukemaan sitä ja kaikkia noita muita kirjoja, joita olen maininnut.

"Ja muistatko sinä niitä?" kysyi Steerforth.

"Kyllä", vastasin minä; minulla oli hyvä muisti, ja minä luulin muistavani ne varsin hyvin.

"Jos niin on, sanon minä sinulle jotain, pikku Copperfield", lausui Steerforth; "sinun pitää kertoa ne minulle. Minä en saa unta ennenkuin myöhään illalla ja aamuisin herään jotenkin varhain. Me juttelemme ne kaikki järjestänsä. Me pidämme muutamia säännöllisiä Tuhat-yhden Yön iltoja".

Minä olin erittäin mielissäni tästä päätöksestä, ja me rupesimme juuri samana iltana panemaan sitä toimeen. Kuinka minä menettelin lempi-kirjailiaini suhteen, niitä esitellessäni, ei minun ole tilaisuus sanoa enkä minä tahtoisi ollenkaan sitä tietää; mutta minä uskoin lujasti heitä, ja minulla oli tietääkseni teeskelemätön, totinen tapa kertoa, mitä kerroin; jotka omituisuudet saattivat jokseenkin pitkälle.

Vastus oli siinä, että usein iltaisin olin unissani taikka alakuloinen ja haluton jatkamaan kertomusta, ja silloin se oli oikein kova työ, mutta se piti tehtämän; sillä tietysti ei sopinut ajatellakaan, että minä olisin pettänyt Steerforth'in toiveet tai pahoittanut hänen mieltänsä. Aamuisin myöskin, kun tunsin itseni väsyneeksi ja yhden tunnin lepo lisäksi olisi tuntunut hyvältä, oli vaivaloista tulla herätetyksi, niinkuin sultaninna Scheherazade, ja pakoitetuksi pitkälliseen kertomukseen, ennenkuin aamukello soi; mutta Steerforth oli jyrkkä päätöksessään, ja kun hän palkinnoksi selitti minulle luvunlaskun esimerkkejäni ja aineitani ja kaikenlaista muuta, joka oli liian vaikeata minulle, en minä hävinnyt kaupassa. Sallikaat minun kuitenkin tehdä oikeutta itselleni. Ei mikään oman edun eli itsekkäisyyden syy vaikuttanut minuun eikä mikään pelko hänen suhteensa taivuttanut minua. Minä ihmettelin ja rakastin häntä, ja hänen hyväksymisessään oli palkkaa kyllä. Se oli niin kallis minulle, että vieläkin muistan näitä joutavia asioita kirvelevällä sydämellä.

Steerforth ajatteli myöskin muita ja osoitti tätä ajattelevaisuuttansa yhdessä erityisessä asiassa semmoisella järkähtämättömällä tavalla, joka, pelkään minä, tuotti Tantalin tuskia Traddles raukalle ja muille pojille. Peggotyn luvattu kirje – kuinka lohduttava se kirje oli! – saapui, ennenkuin lukukausi oli monen viikon vanha, ja sen muassa kakku oikeassa orangien pesässä ynnä kaksi pulloa esikköisviiniä, Nämät aarteet minä laskin, niinkuin sulasta velvollisuudesta, Steerforth'in jalkojen juureen ja pyysin häntä jakelemaan niitä.

"Noh, minä sanon sinulle jotain, pikku Copperfield", hän lausui: "viini säästetään kurkkusi kastimeksi, kun juttelet".

Minä punehduin tästä tuumasta ja pyysin ujosti, ettei hän ajattelisi sitä. Mutta hän sanoi havainneensa, että ääneni oli välisti käheä – hieman kariseva, niin hän juuri sanoi – ja viiniä pitäisi, jok'ikistä pisaraa, käyttää mainittuun tarkoitukseen. Viini siis lukittiin hänen arkkuunsa, hän laski sitä itse vähäiseen pulloon ja tarjosi siitä minulle korkkiin pistetyn kynän kautta, kun hän luuli minun tarvitsevan virvoitusta. Välisti, kun hän tahtoi sitä erinomaiseksi, oli hän niin hyvä ja pusersi orangin mehua siihen taikka sekoitti siihen inkeväriä tai pari pisaraa pipar-minttua; ja vaikk'en voi väittää, että maku näistä kokeista parani taikka että tämä oli juuri se rohto, jonka olisi valinnut vatsansa vahvistukseksi, join minä sitä kiitollisuudella viimeiseksi illalla ja ensimäiseksi aamulla ja painoin erittäin mieleeni hänen huolenpitonsa.

Minusta näyttää kuin olisimme tarinoinneet kuukausia Peregrine'stä ja kuukausia lisäksi muista samanlaisista. Liittomme ei koskaan hajonnut jutun puutteesta, siitä olen varma, ja viiniä kesti melkein yhtä kauan, kuin ainetta. Traddles parka, – minun on mahdoton muistella tätä poikaa muulla lailla, kuin että minua kummallisella tavalla naurattaa ja vedet tulevat silmiini – oli ylipäänsä jonkunlaisena köörinä; hän oli vavahtelevinansa ilosta hupaisissa paikoissa ja pelkoon menehtyvinänsä kertomuksen kamalissa kohdissa. Tämä häiritsi minua sangen usein. Yksi hänen parhaita leikinlaskujansa oli, kun hän vakuutti, ettei hän voinut pidättää hampaitansa kalisemasta kertaakaan, jolloin vaan alguazilia15 mainittiin Gil Blas'in merkillisissä seikoissa; ja minä muistan, kuinka tämä onneton pilantekiä, kun Gil Blas kohtasi rosvopäällikön Madridissa, kauhusta joutui semmoisiin kuumeen pudistuksiin, että Mr. Creakle, joka kierteli käytävässä, kuuli sen ja pieksi häntä aika lailla säännöttömästä käytöksestä makuuhuoneessa.

Mitä hyvänsä minussa oli romantillista ja haaveksivaista, kasvoi tästä alinomaisesta kertomisesta pimeässä; ja siihen katsoen tämä toimi ei liene ollut aivan terveellinen minulle. Mutta se asia, että minua hellittiin huoneessani, niinkuin jonkunlaista leikkikalua, sekä se tieto, että tätä minun taitoani kehuttiin poikien joukossa ja minä sen kautta herätin paljon huomiota, vaikka olin kaikista nuorin, kehoitti minua ponnistuksiin. Semmoisessa koulussa, jota hallitaan pelkällä julmuudella, ei ole luultavaa, että paljon opitaan, johdattipa sitä joku houkkio tai ei. Minä luulen, että pojat meidän koulussa enimmiten olivat niin taitamattomia, kuin koulupoikien juuri sopi olla; heitä hoputettiin ja kuritettiin liiaksi, etteivät saattaneet oppia järin paljon; he eivät voineet edistyä paremmin, kuin kukaan muukaan edistyisi semmoisessa elämässä, joka on täynnä alinomaisia vastuksia, tuskia ja vaivoja. Mutta minun vähäinen turhamielisyyteni ja Steerforth'in apu yllyttivät minua tavalla taikka toisella eteenpäin; ja vaikk'ei se varjellut minua paljon, jos ensinkään, rangaistuksesta, teki se minut, siellä ollessani, poikkeukseksi yleisestä joukosta, koska minä kuitenkin vakaasti noukin niitä näitä tiedon muruja.

Tässä asiassa auttoi Mr. Mell minua paljon. Hänellä oli minua kohtaan jonkunlainen ystävyys, jota kiitollisuudella muistan. Minua pahoitti aina, kun näin, että Steerforth kohteli häntä varsinaisella halveksimisella ja harvoin laiminlöi mitään tilaisuutta loukata hänen tunteitansa taikka houkutella muita sitä tekemään. Tämä huolestutti minua kauan aikaa sitä enemmän, kuin minä ennen pitkää olin jutellut Steerforth'ille, jolta yhtä vähän voin mitään tämmöistä salata, kuin kakkuakaan taikka jotakin muuta aineellista tavaraa, noista kahdesta vanhasta vaimosta, joitten luo Mr. Mell oli vienyt minut; ja minä pelkäsin aina, että Steerforth ilmoittaisi sen ja tekisi hänelle kiusaa sen johdosta.

Varsin vähän me silloin, kun minä söin einettä tuona ensimäisenä aamuna ja huilun soidessa nukuin riikinkukon sulkien varjoon, kumpikaan ajattelimme, mikä seuraus siitä olisi, että minä, vähäpätöinen henkilö, saatettiin noihin vaivaishuoneisin. Mutta sillä käynnillä oli aavistamattomat seurauksensa; vieläpä totistakin laatua tavallansa.

Kun Mr. Creakle eräänä päivänä pahoinvoinnilta ei päässyt huoneestansa, joka tietysti synnytti suurta riemua koko koulussa, pidettiin aika menoa aamutyön kestäessä. Se suuri helpoitus ja tyytymys, jota pojat tunsivat, teki, että oli vaikea hallita heitä; ja vaikka tuo peloittava Tungay pari kolme kertaa toi puujalkansa sisään ja kirjoitti ylös pahimpien rauhanrikkojien nimet, ei se paljon vaikuttanut, sillä he tiesivät varsin hyvin, että muutoinkin huomenna joutuisivat ahtaalle, tekivätpä nyt mitä hyvänsä, ja ajattelivat epäilemättä, että olisi viisasta hauskotella tänään.

Oli oikeastaan puoli-lupapäivä, sillä nyt oli lauvantai. Mutta koska melu ulkona leikkitanterella olisi häirinnyt Mr. Creakle'ä eikä ollut sovelias kävely-ilma, käskettiin meitä iltapuoleksi kouluun ja meille annettiin muutamia tavallista helpompia töitä, jotka olivat tätä tilaisuutta varten sovitetut. Se oli se päivä viikossa, jona Mr. Sharp kävi peruukkiansa käherryttämässä; niinmuodoin Mr. Mell, joka aina sai toimittaa raskaimmat tehtävät, yksin hoiti koulua.

Jos minun kävisi vertaaminen niin lempeätä olentoa, kuin Mr. Mell'iä, härkään tai karhuun, ajattelisin häntä tuona iltana, kun melske oli pahimmillaan, tämmöiseksi eläimeksi, jota tuhannet koirat ahdistavat. Minä muistan, kuinka hän kallisti särkevää, laihaan käteen nojaantuvaa päätänsä pulpetilla olevan kirjansa puoleen ja turhaan koetti jatkaa väsyttävää työtänsä keskellä semmoista hälinää, joka olisi saattanut Alihuoneen puhemiehenkin huumeisin. Siinä oli poikia, jotka juoksivat paikoillensa ja pois paikoiltansa, leikiten "kissaa nurkassa" muitten poikien kanssa; siinä oli nauravia poikia, laulavia poikia, juttelevia poikia, tanssivia poikia, ulvovia poikia; oli poikia, jotka lakaisivat lattiaa jaloillansa, oli poikia, jotka kiepoivat hänen ympärillänsä, irvistellen, niuristellen, matkien häntä hänen selkänsä takana ja hänen silmiensä edessä: osotellen hänen köyhyyttänsä, hänen saappaitansa, hänen takkiansa, hänen äitiänsä, kaikkia, mitä hänen omaansa oli ja mitä heidän olisi tullut pitää arvossa.

"Hiljaa!" huusi Mr. Mell, yhtäkkiä nousten ylös ja lyöden kirjansa pulpettiin. "Mitä tämä tarkoittaa! Sitä on mahdoton kestää. Se saattaa ihmisen hulluksi. Kuinka voitte tehdä tämmöistä minulle, pojat?"

Se oli minun kirjani, jonka hän löi pulpettiin; ja kun seisoin hänen vieressään, pitäen vaaria hänen silmästänsä, kun se katseli ympäri huonetta, näin kaikkien poikien pysähtyvän, mitkä hämmästyneinä, mitkä puoleksi pelästyneinä, mitkä ehkä murheellisina.

Steerforth'in paikka oli pitkän kouluhuoneen toisessa päässä. Hän

seisoi joutilaana, selkä seinää vastaan, kädet plakkarissaan ja katseli

Mr. Mell'iä, suu suippuun vedettynä, niinkuin hän olisi viheltänyt, kun

Mr. Mell katseli häntä.

"Hiljaa, Mr. Steerforth!" lausui Mr. Mell.

"Hiljaa, itse", sanoi Steerforth, punehtuen. "Ketä te puhuttelette?"

"Istukaat alas", käski Mr. Mell.

"Istukaat itse", vastasi Steerforth, "ja hoitakaat omia asioitanne".

Kuului vähän hihitystä ja jonkunlaista kädentaputusta; mutta Mr. Mell oli niin vaalea, että kohta oltiin vaiti, ja muuan poika, joka oli rientänyt esiin hänen taaksensa, osotellakseen uudestaan hänen äitiänsä, muutti mielensä ja oli tahtovinansa saada kynäänsä vuolluksi.

"Jos luulette, Steerforth", sanoi Mr. Mell, "etten minä tiedä, kuinka hallitsette kaikkia mieliä täällä" – hän laski kätensä minun pääni päälle ajattelematta (niinkuin minä luulin), mitä hän teki – "taikka etten ole huomannut, kuinka viime hetkinä olette yllyttäneet nuorempia tovereitanne kaikenlaisiin herjauksiin minua vastaan, niin erehdytte kokonaan".

"Minä en viitsi ollenkaan ajatella teitä", arveli Steerforth kylmäkiskoisesti; "minä en siis nyt erehdy".

"Ja kun käytätte suosikin asemaanne täällä, Sir", jatkoi Mr. Mell, ja hänen huulensa värisi kovasti, "solvataksenne yhtä gentlemania – "

"Yhtä mitä? – missä hän olisi?" kysyi Steerforth.

Tässä joku huudahti: "häpee, J. Steerforth! Se on liian häijyä!" Se oli Traddles, jonka Mr. Mell kohta saatti hämille, käskien hänen olla ääneti.

"Solvataksenne semmoista, joka ei ole onnellinen elämässä, Sir, ja joka ei ole koskaan vähimmälläkään tavalla loukannut teitä ja jonka kunnioittamiseen olette kylläksi vanha ja viisas ymmärtämään monen syyn löytyvän", lausui Mr. Mell, ja hänen huulensa värisi yhä enemmän, "teette kelvottoman ja huonon työn. Te saatte istua alas taikka olla seisaalla, niinkuin mielenne tekee, Sir. Jatka, Copperfield".

"Pikku Copperfield", lausui Steerforth, astuen esiin huoneen ylipäähän, "odota hiukka. Minä sanon teille kerrallaan jotain, Mr. Mell. Kun rohkenette nimittää minua kelvottomaksi tai huonoksi taikka muuksi senkaltaiseksi, olette hävytön kerjäläinen. Kerjäläinen olette aina, tiedättehän sen; mutta kun näin teette, olette hävytön kerjäläinen".

Minä en tiedä varmaan, yrittikö hän lyömään Mr. Mell'iä vai yrittikö Mr. Mell lyömään häntä vai oliko mitään tämmöistä aikomusta ollenkaan kummallakaan puolella. Minä havaitsin vaan, että koko koulu yhtäkkiä tyrmistyi, niinkuin olisivat muuttuneet kiviksi, ja näin Mr. Creakle'n keskellä meitä, ja Tungay'n hänen vieressänsä, sekä Mrs. ja Miss Creakle'n katsahtavan ovesta, niinkuin olisivat olleet peloissaan. Mr. Mell istui tuokion aivan ääneti, pulpettiin nojaten ja peittäen kasvojansa käsillään.

"Mr. Mell", sanoi Mr. Creakle, ravistaen häntä käsivarresta, ja hänen kuiskauksensa oli nyt niin luja, että Tungay katsoi tarpeettomaksi kertoa hänen sanojansa; "ette suinkaan ole unhottaneet itseänne, toivon minä?"

"Ei, Sir, ei", vastasi opettaja, paljastaen kasvojansa, pudistaen päätänsä ja hieroen käsiään suuressa tuskassa. "Ei, Sir, ei. Minä olen muistanut itseni, minä – ei, Mr. Creakle, minä en ole unhottanut itseäni, minä – minä olen muistanut itseni, Sir. Minä – minä – olisin toivonut, että te olisitte muistaneet minua hiukan ennemmin, Mr. Creakle. Se – se – olisi ollut ystävällisempää, Sir, oikeammin tehty, Sir. Se olisi säästänyt minulta paljon, Sir".

Katsellen tarkasti Mr. Mell'iä, pani Mr. Creakle kätensä Tungay'n olkapäälle, siirsi jalkansa likaiselle penkille ja asettui istumaan pulpetille. Kun hän tältä valta-istuimelta oli yhä tarkasti katsellut Mr. Mell'iä, mutta tämä pudisti päätänsä ja hieroi käsiänsä samassa tuskan tilassa, kääntyi Mr. Creakle Steerforth'in puoleen ja sanoi:

"No, Sir, koska hän ei suvaitse kertoa minulle, sanokaat te, mitä tämä on?"

Steerforth kartti kotvan kysymystä, ylenkatseella ja vihalla silmäillen vastustajaansa ja pysyen ääneti. Minä en voinut tuona lomahetkenäkään olla ajattelematta, muistan minä, kuinka jalo hän oli ulkomuodoltaan, ja kuinka halvalta ja yksinkertaiselta Mr. Mell näytti hänen rinnallansa.

"Mitä hän lienee tarkoittanut, kun hän suosikeista puhui?" lausui

Steerforth viimein.

"Suosikeista?" toisti Mr. Creakle, ja hänen otsansa suonet paisuivat nopeasti. "Kuka suosikeista puhui?"

"Hän sitä teki", sanoi Steerforth.

"Ja mitä, jos saan luvan, te sillä tarkoititte, Sir?" kysyi Mr.

Creakle, äkäisesti kääntyen apu-opettajaansa päin.

"Minä tarkoitin, Mr. Creakle", vastasi hän matalalla äänellä, "niinkuin sanoin: ettei kenenkään oppilaan ollut oikeus käyttää suosikin asemaansa, alentaaksensa minua".

"Alentaaksensa teitä?" lausui Mr. Creakle. "Totta totisesti! Mutta sallikaat minun kysyä, Mr. Mikä-nimenne-lieneekään"; ja tässä Mr. Creakle pani käsivartensa, ruokokeppinsä ja kaikki ristiin rinnallensa ja veti kulmakarvansa semmoiseen solmuun, että hänen vähäiset silmänsä tuskin näkyivät niitten alta; "osoititteko te, kun puhuitte suosikeista, soveliasta kunnioitusta minua kohtaan? Minua kohtaan, Sir", sanoi Mr. Creakle, lykäten päätänsä häntä kohden ja vetäen sitä takaisin jälleen, "joka olen tämän laitoksen esimies ja teidän isäntänne".

"Se ei ollut viisaasti tehty, Sir, minä myönnän sen mielelläni", lausui

Mr. Mell. "Minä en olisi tehnyt sitä, jos olisin ollut levollisena".

Tässä keskeytti Steerforth.

"Sitten hän sanoi, että minä olin kelvoton, ja sitten hän sanoi, että minä olin huono, ja silloin minä nimitin häntä kerjäläiseksi. Jos minä olisin ollut levollisena, kenties en olisi nimittänyt häntä kerjäläiseksi. Mutta minä tein sen ja olen valmis vastaamaan seurauksista".

Minä ehkä en miettinyt, oliko mitään seurauksia, joista tarvitsi vastata, minä tunsin vaan mieleni oikein hehkuvan tästä uljaasta puheesta. Se vaikutti myöskin poikiin, sillä matala kohina kuului heidän joukostaan, vaikk'ei kukaan puhunut sanaakaan.

"Minua kummastuttaa, Steerforth – vaikka suoruutenne kunnioittaa teitä", lausui Mr. Creakle, "todella kunnioittaa teitä – minua kummastuttaa, Steerforth, se minun täytyy sanoa, että te käytitte tämänlaista nimitystä semmoisesta miehestä, joka on Salem House'n palveluksessa ja palkassa, Sir".

Steerforth naurahti vähän.

"Tuo ei ole mikään vastaus, Sir", jatkoi Mr. Creakle, "muistutukseeni.

Minä odotan enemmän, kuin tuota, teiltä, Steerforth".

Jos Mr. Mell näytti minusta halvalta tämän kauniin pojan rinnalla, oli aivan mahdoton sanoa, kuinka halvalta Mr. Creakle näytti.

"Koettakoon hän kieltää sitä", arveli Steerforth.

"Kieltää, että hän on kerjäläinen, Steerforth?" huusi Mr. Creakle. "No, missä hän käy kerjäämässä?"

"Jos hän ei itse ole mikään kerjäläinen, on ainakin yksi hänen läheisistä sukulaisistaan", lausui Steerforth. "Se on yhtä kaikki".

Hän katseli minua, ja Mr. Mell'in käsi taputti lempeästi minua olkapäälle. Minä katsahdin ylös punehtuvilla kasvoilla ja soimaavalla omalla tunnolla, mutta Mr. Mell'in silmät olivat kiintyneet Steerforth'iin. Hän yhä ystävällisesti taputteli minua olkapäälle, mutta hän katseli Steerforth'ia.

"Koska vaaditte minua, Mr. Creakle, puollustamaan itseäni", jatkoi Steerforth, "ja selittämään, mitä minä tarkoitan – ei minulla ole mitään muuta sanomista, kuin se, että hänen äitinsä elää almuista vaivaishuoneessa".

Mr. Mell katseli yhä häntä ja taputti minua vielä ystävällisesti olkapäälle ja sanoi, jos oikein kuulin, kuiskaten itsellensä: "niin, minä ajattelin sitä".

Mr. Creakle kääntyi ankaralla otsan rypistyksellä ja kohteliaisuutta teeskennellen apu-opettajansa puoleen.

"No, te kuulette, mitä tämä gentlemani sanoo, Mr. Mell. Olkaat hyvä, jos suvaitsette, ja oikaiskaat häntä koko koulun edessä".

"Hän on oikeassa, Sir, eikä tarvitse mitään oikaisemista", vastasi Mr.

Mell keskellä syvää äänettömyyttä; "mitä hän on sanonut, on totta".

"Olkaat siis hyvä ja ilmoittakaat julkisesti, tahdotteko", lausui Mr. Creakle, pannen päätänsä kallelle ja pyöritellen silmiänsä ympäri koulua, "onko se koskaan tullut minun tietooni, ennenkuin tänä hetkenä?"

"Ei suoraan, luullakseni", hän vastasi.

"Kuinka, te ette tiedä sitä", sanoi Mr. Creakle. "Ettekö, mies?"

"Minä luulen, ettette koskaan ajatellut minun maallista tilaani erittäin hyväksi", vastasi apu-opettaja. "Te tiedätte, mimmoinen asemani täällä on ja aina on ollut".

"Jos niin päätätte, luulen minä", sanoi Mr. Creakle, ja hänen suonensa paisuivat jälleen entistä isommiksi, "että olette olleet kokonaan väärässä asemassa ja pitäneet tätä koulua jonakin köyhäin-kouluna. Mr. Mell, me eroamme, jos suvaitsette. Pikemmin kuin paremmin".

"Soveliaampaa aikaa, kuin tämä, ei ole", vastasi Mr. Mell nousten.

"Ei teille!" sanoi Mr. Creakle.

"Minä jätän teidät hyvästi, Mr. Creakle, ja teidät kaikki", lausui Mr. Mell, katsellen ympäri huonetta ja taas taputtaen minua lempeästi olkapäälle. "James Steerforth, paras asia, minkä minä voin toivottaa teille, on se, että joskus häpeette sitä, mitä tänään olette tehneet. Tätä nykyä minä en tahtoisi teitä omaksi ystäväkseni eikä kenenkään muun, jolle minä suon hyvää".

Hän laski kerran vielä kätensä olkapäälleni, otti sitten huilunsa ja pari kolme kirjaa pulpetistansa, johon hän jätti avaimen suulle jälkeläisellensä, ja meni ulos huoneesta, kantaen omaisuuttansa kainalossaan. Mr. Creakle piti nyt (Tungay'n kautta) puheen, jossa hän kiitti Steerforth'ia siitä, että tämä oli (vaikka ehkä liian kiihkeästi) puollustanut Salem House'n itsenäisyyttä ja arvoa. Puheen päätökseksi pudisti hän kättä Steerforth'in kanssa, samalla kuin me hurrasimme kolme kertaa – minä en oikein tietänyt, minkä vuoksi, mutta luulin, että se oli Steerforth'in kunniaksi, ja yhdyin hartaasti heihin, vaikka tunsin itseni sangen viheliäiseksi. Sitten Mr. Creakle kepitti Tommy Traddles'ia, joka tavattiin itkemästä eikä hurrannut, kun Mr. Mell lähti; ja palasi sohvaansa tai vuoteesensa tai mistä hän lienee tullut.

Me olimme nyt jääneet itseksemme ja katsoimme hyvin hävehtyneinä, muistan minä, toinen toistamme. Itse puolestani tunsin niin kovia itsesyytöksiä ja omantunnon soimauksia siitä osasta, jonka olin toimittanut tässä asiassa, ettei mikään olisi karaissut minua pidättämään kyyneliäni, jollen olisi pelännyt, että Steerforth, joka usein katseli minua, näin minä, arvelisi sitä epä-ystävälliseksi – taikka minun tulisi pikemmin sanoa, meidän kummankin ikäämme sekä niihin tunteisin katsoen, joita minä pidin hänen suhteensa, epäkuuliaiseksi – jos näytin sitä mielenliikutusta, joka vaivasi minua. Hän oli kovin suuttunut Traddles'iin ja sanoi, että häntä ilahutti, että tämä oli saanut ansaitun palkkansa.

Traddles parka, joka juuri oli päässyt päätänsä pulpettiinsa nojaamasta ja paraikaa lohdutti itseänsä, niinkuin tavallisesti, kokonaisella luuranko-liudalla, sanoi, ettei hän huolinut siitä. Mr. Mell'iä oli huonosti kohdeltu.

"Kuka on huonosti kohdellut häntä, tyttöseni?" kysyi Steerforth.

"No, sinä juuri", vastasi Traddles.

"Mitä minä siis olen tehnyt?" kysyi Steerforth.

"Mitä sinä olet tehnyt?" vastasi Traddles. "Loukannut hänen tunteitansa ja laittanut, että hän on menettänyt virkansa".

"Hänen tunteitansa!" toisti Steerforth halveksien. "Hänen tunteensa tointuvat pian, sen takaan. Hänen tunteensa eivät ole, niinkuin sinun, Miss Traddles. Mitä hänen virkaansa tulee – joka oli hyvin tuottava tosiaan, vai kuinka? – luuletko sinä, etten kirjoita kotiin ja pidä huolta, että hän saa vähän rahaa, Maisini?"

Meidän mielestämme oli tämä Steerforth'in aikomus erittäin jalo. Hänen äitinsä oli leski ja rikas ja sanottiin tekevän melkein kaikki, mitä poika pyysi häneltä. Me olimme kaikki kovasti iloissamme, kun näimme Traddles'in tällä tapaa kukistetuksi ja ylistimme Steerforth'ia pilviin saakka, semminkin kuin hän ilmoitti meille, niinkuin hän suvaitsi ilmoittaa, että mitä hän oli tehnyt, sen hän oli tehnyt juuri meitä varten ja meidän asiamme hyväksi, ja että hän oli antanut suuren lahjan meille, kun hän omaa etuansa katsomatta oli menetellyt näin.

Mutta minun täytyy sanoa, että, kun sinä iltana istuin pimeässä tarinoimassa, Mr. Mell'in vanha huilu kuului useampia kertoja surullisesti kaikkuvan korvissani; ja että, kun viimein Steerforth oli väsynyt ja minä panin maata vuoteeseni, se tuntui soivan niin murheellisesti jossakin paikassa, että olin aivan onneton.

Minä unhotin pian Mr. Mell'in ajatellessani Mr. Steerforth'ia, joka jonkunlaisella sukevalla amatörin tavalla ja ilman mitään kirjaa (hän näytti minusta osaavan kaikkia ulkoa) otti hoitaaksensa muutamia Mr. Mell'in tunteja, siksi kuin toinen opettaja löydettiin. Uusi opettaja tuli jostakin latinankoulusta. Ennenkuin hän ryhtyi virkansa toimiin, aterioitsi hän eräänä päivänä vierashuoneessa, että häntä saataisiin esitellä Steerforth'ille. Steerforth kiitti häntä kovasti ja kertoi meille, että hän oli koko veikale. Minä en säntilleen ymmärtänyt, mitä oppinutta arvoa hän tällä nimityksellä tarkoitti, mutta kunnioitin tästä syystä uutta opettajaa paljon enkä epäillyt yhtään hänen suurta taitoansa; vaikk'ei hän koskaan nähnyt niin paljon vaivaa minun suhteeni – ei sitäkään, että hän olisi tietänyt, että minä olin olemassa – kuin Mr. Mell oli nähnyt.

Oli ainoastaan yksi toinen tapaus sillä lukukaudella meidän jokapäiväisessä koulu-elämässä, joka teki semmoisen vaikutuksen minuun, että se vielä elää; se elää vielä monesta syystä.

Eräänä iltana, kun meitä oli kiusattu, että olimme kaikki aivan tohduksissa, ja Mr. Creakle huimi hirveästi ympärillensä, tuli Tungay sisään ja huusi tavallisella, lujalla äänellänsä: "vieraita Copperfield'ille!"

He vaihtoivat, hän ja Mr. Creakle, muutamia sanoja siitä, mitkä vieraat olivat ja mihin huoneisin heitä saatettaisiin; ja sitten minä, joka olin tavan mukaan nousnut ylös, kun ilmoitus tehtiin, ja jonka päätä pyörrytti kummastuksesta, käskettiin mennä takaportaita huoneeseni ja ottaa päälleni puhdas kaulus, ennenkuin lähdin ruokasaliin. Minä noudatin näitä käskyjä semmoisella hätäilemisellä ja ahdistuksella, jommoista ei nuori sydämeni koskaan ennen ollut kokenut; ja kun tulin salin ovelle ja jouduin ajattelemaan, että se ehkä olisi äitini – minä olin siihen asti ainoastaan ajatellut Mr. ja Miss Murdstone'a – vedin minä takaisin käteni lukosta ja seisahduin nyyhkimään, ennenkuin astuin sisään.

Ensiksi minä en nähnyt ketään; mutta kun huomasin jotakin oven tiellä, katsoin sen taa, ja siinä olivat kummastuksekseni Mr. Peggotty ja Ham, kumartaen minua, lakki kädessä, ja sulloen toinen toistansa seinää vastaan. Minä en saanut olluksi nauramatta; mutta syy siihen oli paljon enemmän ilo, että sain nähdä heidät, kuin heidän omituinen asemansa oven takana. Me pudistimme kättä sangen sydämellisellä tavalla; ja minä nauroin nauramistani, siksi kuin minun täytyi temmata ulos nenäliinani ja pyyhkiä silmiäni.

Mr. Peggotty (joka ei ummistanut suutansa kertaakaan, muistaakseni, koko täällä käyntinsä aikana) osoitti suurta osan-ottoa, kun hän näki minun tekevän sitä ja nyhjäsi Ham'ia sanomaan jotakin.

"Reipastukaat, Mas'r Davy!" sanoi Ham muhoilevalla tavallansa. "Kah, kuinka olette kasvaneet!"

"Olenko minä kasvanut?" kysyin minä, pyyhkien silmiäni. Minä en itkenyt mitään erittäin, tietääkseni; mutta vanhojen ystävien näky sai minut jollakin lailla itkemään.

"Kasvanut, Mas'r Davy? Eikö hän ole kasvanut!" lausui Ham.

"Niin, eikö hän ole kasvanut!" sanoi Mr. Peggotty.

He saattivat minut nauramaan uudestaan, kun nauroivat toisiansa, ja sitten me kaikki kolme nauroimme, siksi kuin minä olin vähällä itkeä taas.

"Tiedättekö, kuinka äitini jaksaa, Mr. Peggotty?" kysyin minä. "Ja kuinka minun rakas, rakas vanha Peggottyni voi?"

"Tavattoman hyvin", sanoi Mr. Peggotty.

"Entä pikku Em'ly ja Mrs. Gummidge?"

"Tavattoman hyvin", sanoi Mr. Peggotty.

Tuosta oltiin vähän vaiti. Keskeyttääksensä tätä vaitioloa veti Mr. Peggotty plakkaristansa kaksi kauhean kookasta hummeria, suunnattoman suuren rapon ja ison kanvassipussin äyriäisiä ja latoi ne Ham'in syliin.

"Näettekö", lausui Mr. Peggotty, "kun huomasimme, että olitte mieltyneet vähäiseen makupalaan ruokanne lisäksi, olemme olleet niin rohkeat. Vanha äiti keitti ne, niin teki. Mrs. Gummidge keitti ne. Niin", sanoi hitaasti Mr. Peggotty, joka luullakseni piti kiinni tästä aineesta, koska hänellä ei ollut mitään muuta ainetta valmiina, "Mrs. Gummidge, minä vakuutan teille, hän keitti ne".

Minä lausuin kiitollisuuttani; ja katseltuansa Ham'ia, joka seisoi yksinkertaisesti hymyillen kuori-eläville eikä yrittänytkään auttaa häntä, jatkoi Mr. Peggotty:

"Me tulemme, näette, tuulen ja luoteen avulla yhdessä Yarmouth'in aluksessa Gravesand'iin. Sisareni kirjoitti minulle tämän paikan nimen ja kirjoitti minulle, että, jos koskaan sattuisin käymään Gravesand'issa, minun pitäisi tulla tänne ja kysyä Mas'r Davyä ja sanoa terveisiä häneltä, toivottaa hänelle nöyrästi hyvää ja kertoa, että hänen omaisensa voivat tavattoman hyvin. Pikku Em'ly, näette, kirjoittaa sisarelleni, kun minä palaan, koska minä näin teidät ja te samaten voitte tavattoman hyvin, ja sillä tapaa mennään hauskasti ympäri toisesta toiseen".

Minun täytyi ajatella hiukan, ennenkuin käsitin, mitä Mr. Peggotty tarkoitti tällä vertauslauseella, joka sisälsi täydellisen tiedon ympyrän. Sitten minä kiitin häntä sydämellisesti ja sanoin, tuntien, kuinka punehduin, että luulin pikku Em'lynkin muuttuneen siitä, kuin meidän oli tapa poimia näkinkenkiä ja piikiviä rannalla.

"Hän kasvaa aika ihmiseksi, se se on, joksi hän kasvaa", vastasi Mr.

Peggotty. "Kysykäät häneltä".

Hän tarkoitti Ham'ia, joka hohti ilosta ja hyväksymisestä äyriäspussin takana.

"Hänen kauniit kasvonsa!" lausui Mr. Peggotty, jonka omat kasvot loistivat, kuin päivänvalo.

"Hänen oppinsa!" sanoi Ham.

"Hänen kirjoituksensa!" lausui Mr. Peggotty. "Noh, se on mustaa, kuin piki, ja niin isoa, että sen eroittaa kuinka kaukaa hyvänsä".

Oli oikein hauska nähdä, kuinka Mr. Peggotty innostui, kun hän ajatteli pikku lemmittyänsä. Hän seisoo taas edessäni, hänen karkeat, karvaiset kasvonsa säteilevät iloisesta rakkaudesta ja ylpeydestä, jota minä en voi kuvailla. Hänen rehelliset silmänsä syttyvät ja säkenöivät, niinkuin jotakin kirkasta liikkuisi niitten pohjalla. Hänen leveä rintansa kohoo mielihyvästä. Hänen lujat, höllällään olevat kätensä puristuvat itsestänsä kiinni hänen totisuudessaan; ja hän antaa voimaa sanoillensa oikealla kädellänsä, joka minun kääpiön-silmissäni näyttää suurelta, kuin väkivasara.

Ham oli aivan yhtä totinen, kuin hän. He olisivat varmaan puhuneet paljon enemmän pikku Em'lystä, jollei Steerforth'in äkillinen tulo olisi saattanut heitä hämille. Kun Steerforth näki minun nurkassa puhuvan kahden vieraan kanssa, keskeytti hän erään laulun, jota hän paraikaa lauloi, ja sanoi: "minä en tietänyt, että sinä olit täällä, pikku Copperfield!" (sillä se ei ollut se huone, jossa vieraita tavallisesti vastaan-otettiin) ja astui meidän ohitsemme matkallansa ulos.

Minä en ole varma, oliko se ylpeydestä, että minulla oli semmoinen ystävä, kuin Steerforth, vai halusta selittää hänelle, kuinka minulla oli semmoinen ystävä, kuin Mr. Peggotty, kuin minä huusin häntä, juuri kuin hän oli ulos astumallaan. Mutta minä sanoin häveliäästi – hyvä Jumala, kuinka kaikki palajaa mieleeni niin pitkän ajan perästä!

"Älä huoli mennä, Steerforth. Nämät ovat kaksi Yarmouth'in venemiestä – kovin ystävällistä ja hyvää väkeä – jotka ovat sukua hoitajattareni kanssa ja ovat tulleet Gravesand'ista minua tervehtimään".

"Vai niin?" lausui Steerforth, kääntyen takaisin. "Minua ilahuttaa nähdä teitä. Kuinka voitte, molemmat?"

Hänen käytöksessään oli jotakin suoraa – iloinen ja ujostelematon käytös se olikin, mutta ei pöyhkeilevä – joka, luullakseni, vaikutti jollakin taikavoiman tavalla. Minulla on vielä se ajatus, että hänen ryhtinsä, hänen virkeytensä, hänen miellyttävä äänensä, hänen kaunis muotonsa ja vartalonsa sekä minun ymmärtääkseni joku syntyperäinen viehättäväisyys (jommoinen, luullakseni, harvalla ihmisellä on) antoivat hänelle semmoisen lumousvoiman, jota jokainen luonnollisesta heikkoudesta totteli ja jota ei juuri moni voinut vastustaa. Minun oli helppo havaita, kuinka he mieltyivät häneen ja kuinka he näyttivät silmänräpäyksellä avaavan sydämensä hänelle.

"Teidän täytyy saattaa heidän tietoihinsa kotiin, jos suvaitsette, Mr. Peggotty", sanoin minä, "kun tuo kirje lähetetään, että Mr. Steerforth on erinomaisen ystävällinen minulle ja etten tiedä, kuinka tulisin toimeen täällä ilman häntä".

"Joutavia!" lausui Steerforth nauraen. "Semmoisia te ette saa kertoa heille".

"Ja jos Mr. Steerforth tulee Norfolk'iin taikka Suffolk'iin, Mr. Peggotty", sanoin minä, "kun minä olen siellä, saatte luottaa siihen, että tuon hänet Yarmouth'iin, jos hän suostuu, katsomaan teidän huonettanne. Sinä et ole koskaan nähnyt semmoista hyvää huonetta, Steerforth. Se on tehty veneestä!"

"Tehty veneestä, onko se?" kysyi Steerforth. "Se vasta on sovelias huone tämmöiselle aito merimiehelle."

"Niin se on, Sir, niin se on, Sir", arveli Ham irvistellen. "Te olette oikeassa, nuori gen'lm'n. Mas'r Davy, gen'lm'n on oikeassa. Aito merimies! Kuulkaat, kuulkaat! Se on juuri mitä hän on!"

Mr. Peggotty ei ollut vähemmän mielissään, kuin hänen veljensä poika, vaikka hänen häveliäisyytensä esti häntä niin isolla äänellä omistamasta tämmöistä, häneen itseen koskevaa kohteliaisuutta.

"No, Sir", lausui hän kumartaen ja kotkottaen ja pistäen poveensa huivinsa päitä, jotka riippuivat alas rinnalle. "Kiitoksia paljon, Sir, kiitoksia paljon! Minä koetan parastani minun ammatissani, Sir".

"Enempää ei paraskaan ihminen voi tehdä, Mr. Peggotty", lausui

Steerforth. Hän oli jo oppinut hänen nimensä.

"Minä panen vetoa, että itse teette samoin, Sir", sanoi Mr. Peggotty, nyykähyttäen päätänsä, "ja teette sitä hyvin – oikein hyvin! Minä kiitän teitä, Sir. Minä olen kiitollisuuden velassa teille, Sir, teidän tervehdyksestänne. Minä olen raaka, Sir, mutta altis – ainakin toivon sitä, te ymmärrätte. Minun huoneestani ei ole katsottavaksi, Sir, mutta se on valmiina palvelemaan teitä, jos joskus tulisitte Mas'r Davyn kanssa katsomaan sitä. Minä olen kun olenkin oikea kotelokala", lausui Mr. Peggotty; jolla hän tarkoitti etanaa, ja tämä oli viittaus siihen, että hän oli hidas lähtemään, sillä hän oli yrittänyt menemään jokaisen lauseen jälkeen, vaan oli tavalla taikka toisella tullut takaisin jälleen; "mutta minä suon teille molemmille hyvää, ja nyt toivotan teille onnea!"

Ham toisti tämän lauseen, ja me erosimme heistä sydämellisimmällä tavalla. Minun teki melkein mieli sinä iltana kertoa Steerforth'ille sievästä pikku Em'lystä, mutta minä olin liian ujo mainitsemaan hänen nimeänsä ja pelkäsin liian paljon, että hän nauraisi minua. Minä muistan, että ajattelin paljon ja levottomasti sitä, mitä Mr. Peggotty oli sanonut hänen aika ihmiseksi kasvamisestaan; mutta päätin, että tämä oli tyhjää puhetta.

Me kuljetimme kuori-elävät elikkä "makupalan", niinkuin Mr. Peggotty oli nöyrästi nimittänyt niitä, kenenkään huomaamatta huoneesemme ja söimme uhkean illallisen sinä ehtoona. Mutta Traddles ei päässyt eheänä siitä. Hän oli liian onneton suoriumaan edes illallisesta samalla tavalla, kuin muut ihmiset. Hän sairastui yöllä – hän oli aivan huonona – rapon syömisestä; ja kun häneen oli ajettu niin paljon mustaa mixturia ja sinisiä pillereitä, että Demple (jonka isä oli lääkäri) sanoi, että siinä oli kyllin hevosenkin terveyden pilaamiseksi, sai hän kepitystä ja kuusi lukua Kreikan Uudesta testamentista siitä, ettei hän tahtonut tunnustaa.

Kun ajattelen tämän lukukauden loppu-osaa, pyörivät sekaisin edessäni jokapäiväisen elämämme puuhat ja ponnistukset; kesän katoaminen ja muuttunut vuoden-aika; hallaiset aamut, joina meitä soitettiin ylös vuoteistamme, ja pimeitten iltojen kylmä, kylmä haju, joina meitä soitettiin vuoteisimme jälleen; ilta-kouluhuone, joka oli himmeästi valaistu ja huonosti lämmitetty, ja aamu-kouluhuone, joka ei ollut mitään muuta, kuin suuri värisyttämiskone; keitetyn häränlihan ja paahdetun häränlihan, keitetyn lampaanlihan ja paahdetun lampaanlihan vuorottelemiset, voileipien kasat, kissankorvaiset kirjat, haljenneet krihvelitaulut, kyynel-jälkeiset kirjoitusvihkot, kepitykset, linjaalilla hutkinnat, tukistukset, sateiset sunnuntait, ihraiset puddingit, ja saastainen läkin lemu, joka ympäröitsi kaikkia.

Minä muistan kuitenkin hyvin, kuinka lupapäivien etäinen aika, joka oli sanomattoman kauan näyttänyt olevan liikkumaton pilkku, alkoi lähestyä meitä ja kasvoi kasvamistaan. Kuinka me kuukausien sijasta luimme jo viikkoja ja sitten päiviä; ja kuinka sitten rupesin pelkäämään, etteivät tulisi noutamaan minua ja kuinka, kun kuulin Steerforth'ilta, että tultaisiin, ja oli varma, että minä lähtisin, minua himmeästi aavisti, että taittaisin jalkani ennen sitä. Kuinka lähdön päivä viimeiseltä äkkiä siirtyi: toisesta viikosta nousevaan viikkoon, tähän viikkoon, ylihuomiseksi, huomiseksi, tähän päivään, tähän iltaan – siksi kuin istuin Yarmouth'in postivaunuissa ja matkustin kotiin.

Minä heräsin usein, Yarmouth'in postivaunuissa nukkuessani, ja näin monta katkonaista unta kaikista näistä asioista. Mutta kun olin valveilla väli-aikoina, ei maa ulkopuolella akkunaa ollut Salem House'n leikkitanner eikä ääni korvassani ollut Mr. Creakle'n ääni, kun hän pieksi Traddlesia, vaan vaunun-ajajan, kun hän kehoitti hevosia.