Читать книгу David Copperfield I - Чарльз Диккенс, Geoffrey Palmer, Miriam Margolyes - Страница 8

Kun ennen päivän valjettua saavuimme siihen ravintolaan, johon postivaunut pysähtyivät, mutta joka ei ollut se ravintola, jossa ystäväni kyyppäri eli, saatettiin minä sievään, vähäiseen makuuhuoneesen, jonka ovelle oli maalattu: Delfini. Minun oli, muistaakseni, vilu, vaikka minulle oli annettu kuumaa teetä ison valkean edessä alikerroksessa; ja minä olin hyvin iloinen, kun sain heittäytyä Delfinin vuoteesen, kääriä Delfinin peiton pääni ympäri ja mennä nukuksiin.

Mr. Barkis'in, ajomiehen, oli määrä käydä tiedustelemassa minua aamulla kello yhdeksän. Minä nousin kello kahdeksalta, hiukan horroksissa lyhyen yöleponi vuoksi, ja olin valmis häntä varten ennen määrä-aikaa. Hän vastaanotti minua aivan niinkuin ei viittä minutia olisi kulunut siitä, kuin viimein olimme yhdessä, ja niinkuin minä olisin vaan pistäynyt hotellissa kuutta pennyä särkemässä taikka jossakin muussa semmoisessa asiassa.

Heti kuin minä ja arkkuni olimme kärryillä ja ajomies sijallansa, vei tuo laiska hevonen meidät kaikki pois tavallista kulkuansa.

"Te näytätte hyvin kauniilta, Mr. Barkis", sanoin minä, arvellen, että hän olisi mielissään siitä tiedosta.

Mr. Barkis hieroi poskeansa hiansuullaan ja katseli sitten hiansuutansa, niinkuin hän olisi odottanut saavansa nähdä jotakin kasvojensa kukoistuksesta siinä; mutta ei osoittanut muulla tavalla huolivansa tästä sievistelystäni.

"Minä olen ajanut asianne, Mr. Barkis", lausuin minä; "minä kirjoitin

Peggotylle".

"Ah!" sanoi Mr. Barkis.

Mr. Barkis näytti jurolta ja vastasi kuivankiskoisesti.

"Eikö se ollut oikein, Mr. Barkis?" kysyin minä vähän epäiltyäni.

"No, ei", vastasi Mr. Barkis.

"Eikö sanoma ollut oikea?"

"Sanoma oli ehkä oikea kyllä", lausui Mr. Barkis; "mutta siihen asia päättyikin".

Koska en ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, toistin minä uteliaasti: "asia päättyi, Mr. Barkis?"

"Siitä ei tullut sen enempää", selitti hän, katsellen sivullepäin minuun. "Ei tullut mitään vastausta".

"Vastausta siis odotettiin, eikö niin, Mr. Barkis?" lausuin minä, avaten silmiäni, sillä uusi valo koitti nyt minulle.

"Kun joku sanoo, että häntä haluttaa", arveli Mr. Barkis, kääntäen silmiänsä verkalleen minuun jälleen, "tietää se, että hän odottaa vastausta".

"No, Mr. Barkis?"

"No", vastasi Mr. Barkis, luoden silmänsä takaisin hevosen korviin; "tuo mies on odottanut vastausta aina siitä saakka."

"Oletteko ilmoittanut sitä hänelle, Mr. Barkis?"

"E-en", murisi Mr. Barkis, vähän mietittyään. "Minä en ole saanut mitään kutsumusta tulla ilmoittamaan sitä hänelle. Minä en aio ilmoittaa sitä hänelle".

"Tahtoisitteko, että minä teen sen, Mr. Barkis?" kysyin minä epäileväisesti.

"Saatte ilmoittaa hänelle, jos tahdotte", lausui Mr. Barkis, taas pitkäänsä katsellen minua, "että Barkis odotti vastausta. Te sanotte – mikä hänen nimensä onkaan?"

"Hänen nimensä?"

"Ah!" sanoi Mr. Barkis, nyykäyttäen päätänsä.

"Peggotty".

"Ristimänimi vai sukunimi?" kysyi Mr. Barkis.

"No, ei se ole hänen ristimänimensä. Hänen ristimänimensä on Clara".

"Sekö se on?" sanoi Mr. Barkis.

Hän näytti saavan äärettömiä ajattelemisen aiheita tästä seikasta ja istui miettien ja viheltäen itsekseen pitkän ajan.

"No!" jatkoi hän viimeiseltä. "Te sanotte: 'Peggotty! Barkis odottaa vastausta'. Hän ehkä sanoo: 'vastausta mihin?' Te sanotte: 'siihen, mitä minä ilmoitin hänelle'. 'Mitä se on?' sanoo hän. 'Barkis'ia haluttaa', sanotte te".

Tämän erittäin nerokkaan ehdoituksen jälkeen tokaisi Mr. Barkis minua kyynäspäällänsä, että oikein rupesi kylkeäni pistämään. Tuosta hän entisellä tavallansa nojautui hevostansa kohden eikä viitannut sen koommin tähän aineesen, paitsi että hän puolen tunnin jälkeen otti liidunpalasen plakkaristansa ja kirjoitti kärryjen teltakattoon "Clara Peggotty" – silminnähtävästi yksityiseksi muistutukseksi itseänsä varten.

Voi, millä oudoilla tunteilla matkustin kotiin, kun se ei ollut mikään koti, ja huomasin, että jokainen esine, jota katselin, muistutti minua siitä onnellisesta, vanhasta kodista, joka oli niinkuin unelma, jota en saanut milloinkaan enää nähdä! Ne päivät, joina äitini ja Peggotty ja minä olimme kaikki kaikissa toisillemme eikä löytynyt ketään, joka astui meidän väliimme, nousivat niin surullisesti eteeni tiellä, etten varmaan tiedä, olinko iloinen pääsemään sinne – en varmaan tiedä, enkö mieluisammin olisi pysynyt poissa ja unhottanut sitä Steerforth'in seurassa. Mutta tiellä minä olin; ja ennen pitkää saavuin kartanomme luo, jossa alastomat, vanhat jalavat vääntelivät monia käsiänsä valjussa talvi-ilmassa ja tuuli lennätteli vanhojen peltovareksen-pesien riepaleita.

Ajomies nosti alas arkkuni puutarhan portin viereen ja jätti minut. Minä astuin pitkin polkua rakennusta päin, tähystellen ylös akkuniin ja peläten joka askeleelta, että näkisin Mr. Murdstone'n tai Miss Murdstone'n katsovan vihaisesti ulos jostakin niistä. Ei mitään kasvoja kuitenkaan ilmestynyt; ja koska nyt olin tullut rakennuksen luo ja tiesin, kuinka kolkuttamatta sai oven auki ennen pimeätä, menin sisään hiljaisilla, pelon-alaisilla askelilla.

Jumala tietää, kuinka aikainen se muisto lienee ollut, joka heräsi minussa, kun, astuessani eteiseen, kuulin äitini äänen vanhasta vierashuoneesta. Hän lauloi paraikaa jotakin matalalla sävelellä. Minä olin, luullakseni, maannut hänen sylissään ja kuullut hänen laulavan tällä tapaa itselleni, kun olin aivan pikkuinen lapsi. Nuotti oli uusi minulle, vaan kuitenkin se oli niin vanha, että se täytti sydämeni partaan tasalle; niinkuin ystävä, joka palaa, kauan poissa oltuaan. Minä päätin siitä hiljaisesta ja miettivästä tavasta, jolla äitini hyräili lauluansa, että hän oli yksinään, ja astuin varovasti huoneesen. Äitini istui valkean edessä, imettäen pientä lasta, jonka laihaa kättä hän piti kaulaansa vastaan. Hän oli luonut silmänsä alaspäin lapsen kasvoihin ja istui ja lauleskeli sille. Minä olin sen verran oikeassa, ettei hänellä ollut mitään muuta seuraa.

Minä puhuttelin häntä ja hän kavahti ylös, huudahtaen. Mutta minut nähdessään nimitti hän minua kalliiksi Davyksensa, omaksi pojakseen! Ja astuen puolen matkaa huoneen poikki kohdatakseen minua, laski hän polvillensa lattialle, suuteli minua, painoi pääni alas poveansa kohden likelle sitä pientä olentoa, jonka pesä oli siinä, ja nosti sen kättä ylös minun huulilleni.

Minä soisin, että olisin kuollut. Minä soisin, että olisin kuollut silloin, semmoiset tunteet sydämessäni! Minä olisin ollut soveliaampi taivaalle, kuin olen ikinä sen jälkeen ollut.

"Se on sinun veljesi", sanoi äitini, hyväillen minua. "Davy, minun kaunis poikani! Minun lapsi parkani!" Sitten hän suuteli minua suutelemistaan ja kiersi käsivartensa kaulani ympäri. Tässä asemassa hän oli, kun Peggotty tuli sisään juosten ja kohahti alas lattialle viereemme ja pyöri, kuin hullu, meidän molempien ympärillä neljänneksen tunnin aikaa.

Näytti siltä, kuin minua ei olisi odotettu niin pian, sillä ajomies oli tullut paljon ennen tavallista aikaansa. Näytti myöskin siltä, kuin Mr. ja Miss Murdstone olisivat lähteneet vieraisille naapuriin eivätkä saapuisi kotiin ennenkuin illalla. Minä en ollut ensinkään rohjennut toivoa tätä. Minä en ollut ensinkään ajatellut mahdolliseksi, että me kolme saisimme kerran vielä olla häiritsemättä yhdessä; ja minusta tuntui sinä hetkenä, kuin entiset päivät olisivat palanneet.

Me söimme päivällisiä yhdessä valkean ääressä. Peggotty oli läsnä palvellaksensa meitä, mutta äiti ei sallinut hänen tehdä sitä, vaan pakoitti häntä syömään meidän kanssamme. Minulla oli oma, vanha talrikkini, johon oli ruskealla värillä maalattu sotalaiva täysissä purjeissa ja jota Peggotty oli tallettanut jossakin koko ajan, jona minä olin ollut poissa, eikä olisi tahtonut särjetyksi, sanoi hän, vaikka olisi saanut sata puntaa. Minulla oli oma, vanha mukini, johon oli piirretty David, ja oma, vanha, vähäinen veitseni ja kahvelini, jotka eivät pystyneet mihinkään.

Kun istuimme pöydässä, luulin saaneeni suotuisan tilaisuuden puhua Mr. Barkis'ista Peggotylle. Mutta ennenkuin olin päättänyt, mitä minulla oli kertomista hänelle, alkoi hän nauraa ja heitti esiliinansa kasvojensa yli.

"Peggotty!" lausui äitini. "Mikä nyt on?"

Peggotty vaan nauroi enemmän ja piti esiliinaansa tiheästi kasvojensa yli, kun äitini koetti vetää sitä pois, ja istui niinkuin hänen päänsä olisi ollut säkissä.

"Mitä sinä teet, sinä houkkio?" kysyi äitini nauraen.

"Hiiteen koko mies!" huudahti Peggotty. "Hän tahtoo naida minut".

"Se olisi sangen hyvä kauppa sinulle; eikö olisi?" lausui äitini.

"No! Sitä en tiedä", sanoi Peggotty. "Älkäät kysykö minulta. Minä en tahtoisi häntä, vaikka hän olisi kullasta. Enkä minä tahtoisi ketään muutakaan".

"No, miks'et siis ilmoita sitä hänelle, sinä naurettava otus?" arveli äitini.

"Ilmoita sitä hänelle", vastasi Peggotty, katsoen ulos esiliinastaan. "Hän ei ole koskaan puhunut sanaakaan siitä minulle. Hänellä on parempi järki. Jos hän uskaltaisi hiiskua sanaakaan siitä minulle, löisin häntä vasten kasvoja".

Hänen omat kasvonsa olivat niin punaiset, etten ollut koskaan nähnyt niitä eikä mitään muita kasvoja, luullakseni, niin punaisina; mutta hän peitti ne kohta taas muutamiksi minuteiksi kerrallaan, kun häntä rupesi liiaksi naurattamaan; ja kahden kolmen tämmöisen kohtauksen jälkeen jatkoi hän päivällistänsä.

Minä huomasin, että, vaikka äitini hymyili, kun Peggotty katseli häntä, hän kävi yhä totisemmaksi ja miettivämmäksi. Minä olin alusta havainnut, että hän oli muuttunut. Hänen kasvonsa olivat vielä hyvin kauniit, mutta ne näyttivät surusta hiutuneilta ja liian hienoilta; ja hänen kätensä oli niin laiha ja vaalea, että se oli minusta melkein kuultava. Mutta se muutos, jota nyt tarkoitan, tuli vielä näitten lisäksi: se oli hänen käytöksensä, joka kävi levottomaksi ja vavahtelevaksi. Viimeiseltä hän lausui, ojentaen kättänsä ja laskien sitä hellästi vanhan palveliansa kädelle:

"Rakas Peggotty, sinä et mene miehelle?"

"Minäkö. Ma'am?" vastasi Peggotty, tuijotellen. "Jumala siunatkoon teitä, en!"

"Ei piakkoin?" lausui äitini lempeästi.

"Ei koskaan!" huusi Peggotty.

Äitini tarttui hänen käteensä ja sanoi:

"Älä jätä minua, Peggotty. Pysy minun luonani. Ehkä sitä ei kestä niin kauan. Mihin minä joutuisin ilman sinutta!"

"Minäkö jättää teitä, rakkaani!" huudahti Peggotty. "Ei, vaikka saisin koko mailman, saatikka hänen vaimoksensa ruvetakseni. No, mistä tämä on joukahtanut teidän typerään, pieneen päähänne?" – Sillä Peggotyn oli ennen tapa välisti puhutella äitiäni, niinkuin lasta.

Mutta äitini ei vastannut, paitsi että hän kiitti häntä, ja Peggotty jatkoi, puhuen omalla tavallansa:

"Minäkö jättää teitä? Minä luulen näkeväni itseni. Peggotty mennä pois teidän luotanne? Minä tahtoisin tavata häntä siinä yrityksessä! Ei, ei, ei", lausui Peggotty, ravistaen päätänsä ja pannen käsivartensa ristiin; "ei mar, rakkaani. Se ei ole sen vuoksi, että puuttuisi muutamia kissoja, jotka olisivat varsin hyvillänsä, jos hän menisi, mutta tätä mielihyvää he eivät saa. Pitää tehdä kiusaa heille. Minä pysyn teidän luonanne, siksi kuin minusta tulee äreä, nenäkäs, vanha eukko. Ja kun olen liian kuuro ja liian rampa ja liian sokea ja liian mukeltava hampaitten puutteesta, etten kelpaa mihinkään, ei edes jankutettavaksi, silloin menen Davyn luo ja pyydän, että hän ottaa minut luoksensa".

"Ja minä, Peggotty", sanon minä, "ihastun, kun saan nähdä sinut, ja otan sinut vastaan, niinkuin kuningattaren".

"Jumala siunatkoon hellää sydäntänne!" huusi Peggotty. "Minä tiedän, että teette sen!" Ja hän suuteli edeltäpäin otsaani, kiitollisesti tunnustaen vieraanvaraisuuttani. Sitten hän taas peitti päänsä esiliinallansa ja purskahti uudestaan nauruun Mr. Barkis'in tähden. Sitten hän otti lapsen vähäisestä kehdosta ja hoiteli sitä. Sitten hän riisui päivällispöydän; sitten hän tuli sisään, toinen lakki päässä ja ompelurasia, kyynärämitta ja vahanpalanen muassaan, aivan samalla tavalla, kuin ennen.

Me istuimme valkean ympäri ja haastelimme hupaisesti. Minä kerroin heille, kuinka ankara opettaja Mr. Creakle oli, ja he surkuttelivat minua kovasti. Minä juttelin heille, kuinka oivallinen poika Steerforth oli ja kuinka hän suojeli minua, ja Peggotty sanoi, että hän astuisi vaikka parikymmentä penikulmaa, saadaksensa nähdä häntä. Minä otin pikku lapsen syliini, kun se heräsi, ja tuudittelin sitä. Ja kun se uudestaan nukkui, hiivin vanhan, kauan sitten heitetyn tapani mukaan äitini viereen, istuin syleillen häntä, nojasin pientä punaista poskeani hänen olkapäähänsä ja tunsin kerran vielä, kuinka hänen kauniit hiuksensa levisivät minun ylitseni – niinkuin enkelin siipi, muistan ajatelleeni – ja olin sangen onnellinen.