Читать книгу No thoroughfare. Finnish - Чарльз Диккенс, Elizabeth Cleghorn - Страница 1

ILMAN MENESTYKSETTÄ

Оглавление

Vuosiluku on 1835, päivä on Marraskuun 30: nes. Pyhän Paavalinkirkon suuri kello Lontoossa näyttää 10:ttä tuntia illalla. Kaikki kaupungin pienemmät kirkonkellot jännittävät metallisia kurkkujansa. Muutamat alkavat nenäkkäästi ennen suuren tuomiokirkon raskasta kelloa; toiset alkavat hitaisesti, kolme, neljä, viisi lyömää sen jälkeen, mutta kaikki soveltuvat ne niin toisiinsa, että ilmaan jättävät helinän, ikäänkuin olisi siivillä varustettu Kronos isä itse, joka nielee omia sikiämiä, hirmuisella viikatteellansa tehnyt helähtävän iskun ilmaan, lentäessään kaupungin yli.

Mutta mikä se on kello, joka lyöpi toisia hitaammasti, joka kaikuu niin paljon likempänä korvaa ja tänä iltana on niin suuresti jälessä, että kerkeää ainoastaan osaa ottaa jälki-kaikunaan? Se on Löytölastenhuoneen kello.

Ennen aikaan otettiin löytölapset vastaan ilman minkäänlaisia tiedustelemisia portissa olevaan kätkyeesen; nyt vaaditaan sen sijaan kaikenlaisia tietoja lapsista ja ne otetaan vastaan ikäänkuin armosta; heidän äitiensä taas täytyy jättää kaikki vastainen vaariin ottaminen lapsistaan, niinkuin myös kaikki luonnolliset vaatimuksensa heitä kohtaan.

Ilta on kaunis, ohuein pilvien läpi loistaa täysikuu. Päivä on ollut ihan toista luontoa, sillä kadut ovat mustat liasta ja mudasta, jonka tihiä sumu on tehnyt vielä sakeammaksi. Tuo hunnulla peitetty rouvasnainen, joka kävelee edes takaisin löytölasten huoneen takaportin edustalla, tarvitsee kyllä tänä iltana hyviä jalka-varustuksia.

Hän kävelee levotonna edes takaisin, välttäen ajurien pysäyspaikkaa, ja seisahtuu usein suuren neliskulmaisen kartanonmuurin läntiseen päähän, kasvot porttia kohden. Mielensä näyttää levottomalta. Kirkas taivaankansi hänen päänsä ylitse kehoittaa häntä toivomaan, mutta likaantuneet kadunkivet allansa muistuttavat mailman vastuksista ja koetuksista. Niinkuin askeleensa alituisella ristin rastiin kävelemisellä olivat rakentaneet ikäänkuin sokkelon mutaan, niin olivat kentiesi hänen elämänsä jäljet ja vaiheet solmeuneet ikäänkuin monimutkaiseksi ja sekasortoiseksi verkoksi.

Löytölastenhuoneen takaportti aukenee, ja nuori nainen tulee ulos. Rouvasnainen menee syrjään, huomaa että portti hiljaa suljetaan sisäpuolelta, ja alkaa seurata nuorta naista.

Kaksi kolme katua on kuljettu äänetönnä, ennenkuin se, joka seuraa jäljestä, ojentaa kätensä ja koskee edelläkävijään. Nuori nainen pysähtyy ja kääntyy kummastellen.

"Te koskitte minuun eilenkin illalla, mutta käännettyäni päätäni, ette tahtoneet puhua. Miksi seuraatte minua kuin äänetön haamu"?

"Se ei ollut siitä syystä etten tahtonut puhua", – vastasi rouvasnainen hiljaisella äänellä, – "vaan siitä etten voinut, vaikka koetin puhua."

"Noh! mitä tahdotte minulta? Olenko koskaan tehnyt teille mitään pahaa"?

"Ette koskaan."

"Tunnetteko minua?"

"En."

"Mitä te sitten tahdotte minulta?

"Tässä paperissa löytyy kaksi guineeaa. Ottakaa vastaan tämä vähäpätöinen lahja, niin minä selvitän syyn!"

Nuoren naisen kauniit ja rehelliset kasvot punastuivat ja hän vastasi: "Siinä suuressa laitoksessa, johon olen kuuluva, ei löydy yhtään täysi-ikäistä ihmistä eikä lastakaan, jolla ei ole hyvää sanaa Sallylle. Minä olen Sally. Pidettäisiinkö minua samassa armossa, jos minua voitaisiin lahjoa?"

"Ajatukseni ei ole ollut teitä lahjoa; tahdoin vaan antaa teille pienen vähä-arvoisen palkinnon."

Vakaasti, mutta ilman vihatta, painaa Sally tarjoovan käden kiinni ja lykkää sen syrjään.

"Jos minä voin tehdä jotaan teidän edestä, jota en tahdo tehdä itse asian tähden, niin erehdytte suuresti, jos luulette minun tekevän sitä rahain tähden. Mitä te tahdotte?"

"Olettehan yksi lastenhoitajista hospitaalissa; minä näin teidän tulevan sieltä sekä eilen että tänä iltana."

"Niin olen. Minä olen Sally".

"Teidän kasvoissa ilmoittaikse hellä kärsiväisyys, joka saattaa minun uskomaan, että pienet lapset teihin pian mielistyvät."

"Se on, Jumala teitä siunatkoon, tosi."

"Minä olen onneton äiti pienelle lapselle, joka nykyisin on tullut teidän hoidon alle. Minulla on rukous teille esiteltävänä."

Kunnioittaen tätä luottamusta vieraan rouvan puolelta, joka nyt on laskenut huntunsa alas, vetää Sally, jonka koko olento on luonnollinen ja teeskentelemätön, sen jälleen eteen ja rupee itkemään.

"Tahdotteko kuulla rukoukseni?" kysyy rouva hartaasti – "ettehän tahdo tukkia korvianne särjetyn sydämmen tuskalliselta rukoukselta?"

"O! Jumala, Jumala!" huokaa Sally. "Mitä saatan minä sanoa? mitä tehdä? Älkää puhuko rukouksista. Rukoukset kannetaan Jumalan eteen, joka on kaikkein isä, eikä lastenhoitajain ja niiden vertaisten eteen. Ja sitten, näetten, tulen minä vaan olemaan puolen vuotta enään palveluksessani, siksikuin toista nuorta naista keretään opettaa minun ammattiini. Sillä minä olen menevä naimisiin enkä olisi lähtenyt ulos ollenkaan tänä iltana, yhtä vähä kuin eilenkään, jos ei Dick – se nuori mies, jolle rupean vaimoksi – makaisi sairaana ja minä hänen äitinsä ja sisarensa apuna tahtoisi valvoa hänen tykönänsä."

"Ah! hyvä, rakas Sally – " vaikertaa rouva ja tarttuu hänen hameesen – "niin totta kuin teillä on se toivo, joka minulta on rauvennut; niin totta kuin teille aukenee sileä tie elämän läpi, joka minulle ei enää voi tapahtua; niin totta kuin voitte toivoa tulla kunnioitetuksi vaimoksi ja jaloksi äitiksi, niin totta kuin olette elävä, rakastava nainen, niin kuulkaa Jumalan tähden harras rukoukseni!"

"Ah! Ah! Ah!" huokaa Sally suuressa tuskassa. "Mitä minä voin tehdä? Katsokaa kuinka käännätte omia sanojani minua vastaan! Minä kertoon teille, että olen aikeessa naida, ainoastaan selvittääkseni teille, että, jos tahtoisinkin, niin en voi teitä raukkaa auttaa, ja nyt saatatte minun uskomaan että se oli julmasti minulta tehty mennä naimiseen eikä teitä auttaa. Sanokaa, onko se kauniisti teiltä raiskalta tehty?

"Kuulkaa minua, rakas Sally! Rukoilemiseni ei koske vastaista apua, vaan mitä jo on tapahtunut. Sen voitte täyttää kahdella sanalla."

"Vai niin. Tämähän pahenee pahenemistaan," sanoi Sally. "Mistä minä tietäisin ne kaksi sanaa, joita tarkoitatte?"

"Sen tiedätte. Mikä nimi on annettu minun lapsi raukalleni? En kysy enempätä. Olen lukenut lastenhuoneen asetukset ja tiedän, että hän on kastettu ja kirjoitettu kirjaan jollaan sukunimellä. Hän kastettiin viime maanantai iltana. Kuinka ovat häntä kutsuneet?"

Ellei Sally olisi sitä estänyt, niin olisi rouva heittäynyt polvilleen hänen eteensä sen sivukadun syvään mutaan, jonne olivat eksyneet. Se oli väestä tyhjä, toisessa päässään suljettu kuja, joka vei Löytölastenhuoneen pimeähän puutarhaan.

"Heittäkää! heittäkää! minun käy mieleksi ikäänkuin aikoisin tehdä jotaan hyvää. Antakaa! minä vielä katson teidän kauniita silmiä. Laskekaa molemmat kätenne minun käsiini ja luvatkaa sitten, ettette kysy enempää kuin ne kaksi sanaa."

"Sen lupaan."

"Ja ettette koskaan väärinkäytä niitä, jos minä sanon ne teille."

"Ei koskaan! Ei loskaan."

"Walter Wilding."

Rouva painaa kasvonsa lastenhoitajan rintaan, vetää häntä syliinsä, lukee siunauksen ja sanoo: "Suudelkaa häntä minun puolestani" ja on samassa kadonnut.

* * * * *

Vuosiluku on 1847, päivä on ensimmäinen pyhä lokakuussa. Pyhän Paavalinkirkon suuri kello on puolivälissä 2. Tänä päivänä on Löytölastentuoneen kello yhdessä tuomiokirkon kellon kanssa.

Jumalanpalvelus kappelissa on lopetettu, ja löytölapset syövät puolista.

Tavallisuuden mukaan on paljon katselijoita atrioimisissa, kaksi tai kolme hallitusjäsentä, koko perheitä rahvaasta, pienempiä joukkoja sekä mies- että naispuolia ja yksityisiä henkiä eri kansaluokista. Kirkas syysaurinko loistaa raittiisti ja iloisesti saleihin ja raskaat ikkunat, joidenka kautta se paistaa, ynnä paneilatut seinät, joihin se heijasee, johdattavat mieleen Hogarthin mainioita tauluja. Tyttöin ja nuorempain lasten ruokasali näyttävät paraiten vetävän katselijoita luokseen. Siististi puetut vartiattaret kulkevat hiljaa järjestettyin pöytäin ympäri; katselijat kävelevät taikka seisahtavat mielensä mukiin, ja kuiskuttavatkin usein keskenänsä ja monet kasvoinmuodot herättävätkin syystä huomiota puoleensa. Muutamat katselijoista ovat alinomaisia vieraita täällä ja ovat saaneet tuttavia nuorisossa. He nojautuvat alas ja puhuvat pari sanaa nuoren tuttavansa kanssa. Jokaisella lapsella oli määrätty sijansa pöydässä. Vieraitten sydämellisyydelle ei suinkaan ole viaksi luettava, että näillä sijoilla tavallisesti nähdään hyvänsävyisiltä näyttäviä lapsia. Täänkaltaiset kohtaukset, ehkä kuin vähäpätöisiä, katkaisevat miellyttävällä tavalla pitkien laveain salien ja siellä järjestettyin ruokapöytäin ikävää yksimuotoisuutta.

Läsnäolijain joukossa on eräs huntuun puettu rouva ilman kumppalitta. Näyttää kuin uteliaisuus ja sattumus ensi kerran olisi vienyt hänen tänne. Hän näyttää hämmästyneeltä ja kävellessään pitkin pöytärivejä ovat askeleensa viivytteleväiset ja käytöksensä ujo. Viimein hän tulee poikalasten ruokasaliin, jossa ei näe yhtään vierastajaa, kun aukasee oven.

Mutta juuri oven vieressä seisoo sattumalta vanha, vartioitseva nainen, jonkunmoinen emännöitsiä, jolle rouva tekee muutamia yksinkertaisia kysymyksiä: kuinka monta poikalasta siellä on; millä ijällä ne tavallisesti päästetään ulos mailmaan: näyttävätkö ne usein halua päästä merelle j.n.e. Näin hän jatkaa yhä alenevalla äänellä, kunnes viimein kysyy: "Kuka näistä on Walter Wilding?"

Ämmä pudistaa päätänsä. Se on vastoin asetuksia.

"Tiedättekö kuka on Walter Wilding?"

Vartiatar tuntee kuinka terävästi rouvan silmät tutkivat hänen kasvoja ja laskee silmänsä laattiaan, jotteivät mitään ilmoittaisi kääntymisellä ehkä oikealle kohdalle.

"Tiedän kyllä, mutta minulla ei ole oikeutta ilmoittaa mitään nimeä vieraille."

"Noh hyvä! Sitten hän voitte häntä osoittaa ilman mitään puhumatta."

Rouvan käsi lähenee hiljaa vartiatarta. Viipymys ja äänettömyys.

"Minä menen ympäri pöytiä – " sanoo vartiatar nähtävästi ilman rouvaa puhuttelematta. "Seuratkaa minua silmillänne. Se poika, jonka tykönä seison ja jota puhuttelen, ei ole se, jota kysytte, vaan se, jota kosken, se on Walter Wilding. Älkää enää puhutelko minua ja menkää vähän syrjään."

Sukkelasti seuraten viittausta, rouva menee edemmäksi saliin ja katselee ympärillensä. Heti sen jälkeen vartiatar menee arvelevaisesti alas pitkin pöytien ulkopuolta, vasemmalle, läpi koko rivin, kääntyy takaisin ja menee pitkin sisäpuolta. Salaa iskien rouvalle silmää hän nojautuu alas, kallistuen eteenpäin ja puhuu. Se poika, jota hän puhuttelee, nostaa päätänsä ja vastaa. Kuunnellen mitä poika vastaa, hän panee hellämielisesti ja luonteasti kätensä sen pojan olkapäälle, joka istuu vieressä oikealla puolella, ja että tämä tekemänsä tulisi selvästi näkymään, taputtelee hän häntä pari kertaa ennenkuin lähtee. Sitten hän kävelee vielä kerran ympäri pöytiä, ilman muihin koskematta, ja menee ulos toisessa päässä suurta salia olevasta ovesta.

Atria on lopetettu, ja rouva menee myös alas pitkin pöytäin ulkosivua, alkaen vasemmalta ja pitkin koko riviä, kääntyy ja tulee takasin pitkin sisäpuolta. Onneksi hänelle on sillä aikaa useampia vieraita tullut saliin, seisoen siellä täällä erillään. Hän lykkää huntunsa syrjään, seisahtuu pojan viereen, jota oli vartiatar taputellut ja kysyy häneltä kuinka vanha hän on.

"Kolmannella toista" – vastaa poika, katsoen kysyjätä kirkkailla silmillä.

"Oletko terve ja tytyväinen täällä?"

"Olen."

"Saatko sinä ottaa vastaan tämän konfektin minulta?"

"Saan, jos tahdotte olla niin hyvä ja antaa sen." Nojauten tätä toimitusta varten alas, koskee rouva otsallaan ja hivuksillaan pojan kasvoja, ja peittäyten jällensä huntuunsa menee hän ulos ovesta taaksensa katsomatta.

No thoroughfare. Finnish

Подняться наверх