Читать книгу No thoroughfare. Finnish - Чарльз Диккенс, Elizabeth Cleghorn - Страница 2

Esirippu nousee.

City nimiseen osaan Lontoon kaupunkia erääsen kartanoon, jolta puuttui ulosmentävää sekä vaunuille että jalkamiehille ja joka oli jyrkän, liukkaan, ja monimutkaisen kadun varrella, mikä katu yhdistää Tower-Street- ja Middlesex-puolet Themsiä, oli suuri viininkauppahuone Wilding & C: o asettanut toimitus-konttorinsa. Ikäänkuin leikillä tunnustaakseen tämän sisällepääsyn vaikeata laatua, kantoi likimmäinen paikka, josta pääsi joen yli, (jos muuten kukaan ilkeän hajun tähden tunsi halua siihen) nimen Kaulantaittaja-porras, niinkuin kartano itse vanhoina aikoina aivan osoittavaisesti oli kutsuttu "Raajarikko-loukoksi."

Moniaita vuosia ennen 1861 olivat jo ihmiset herjenneet kulkemasta joen poikki "Kaulantaittaja-portaan" luota ja lautturit laskemasta maalle sen tienoille. Pieni livakka katukivitys oli pitkällisellä itsensä-kieltämisellä painunut jokeen, ja pari kolme katkennutta vaajaa ynnä ruostunut rautainen kiinnitysrengas, oli kaikki mitä enään jälellä oli kadonneista "Kaulantaittaja" – laitoksista; sillä tosin sattui joskus sysillä lastattu lossivene sinne eksymään ja muutamat ahkerat niinkuin mudasta syntyneet sydenvetäjät sinne ilmautumaan jättäen lastinsa ympäristölle, jälleen lykäten ulos rannasta ja kadoten; mutta enimmästipä koko liikenne Kaulantaittaja-portaan ympärillä oli siinä, että kuljetettiin edes takaisin täysinäisiä tai tyhjiä vateja ja pulloja viinikauppiasten Wilding & C: o kellareista. Mutta tämäkin toimitus tapahtui sattumaisilta ja useimmiten tuli tuo likainen irstas joki-luuska pyörähtäen ihan yksin ja nuoli sivumennessä ruostunutta rautarengasta portaassa, ikään kuin olisi kuullut puhuttavan Dogista ja Adrian merestä ja tahtoisi mennä naimisiin hänen korkean vapaa-sukuisuutensa Lord-mayorin kanssa, joka valvoo tätä siivottomuutta.

Muutamia satoja askeleita oikealle kädelle vastapäätä olevalla mäellä (kun, näet, tätä lähestyi Kaulantaittaja-portaan rinteen puolelta) oli Raajarikko-loukko. Siellä oli tuossa Raajarikko-loukossa pumppu, siellä kasvoi Raajarikko-loukossa myöskin yksi puu, ja koko Raajarikko-loukko oli Wildingin & C: on oma, noiden viinikauppiasten, joittenka kellarit olivat kaivetut sen alle, ja joitten huvila tahi asumahuone kohosi ilmaan sen ylitse. Siihen aikaan kuin kauppiaita asui Cityssä oli se todella ollutkin huvilana, jota vielä osoitti muun muassa tuo komea, ilman mitään näkyvää tukea oven yli oleva katos, joka oli ikään kuin taivas vanhanaikuisen saarnastuolin yli. Tätä paitse oli sillä useampia pitkiä ja kaitaisia viivannäköisiä ikkunoita, jotka olivat niin järjestetyt vakaisen tiilirakennuksen pitkäpuoleen, että tekivät sen oikein suhtasopuisesti rumaksi. Katon päälle oli lisäksi vielä rakennettu kupooli kelloneen.

"Kun viidenkolmatta vuotias mies voipi panna hattunsa päähän ja sanoa: Tämä hattu on koko tämän omaisuuden omistajan oma hattu, niin luulen, herra Bintrey, että hän, lörpättäjänä olematta, voi saada luvan olla sydämmellisesti kiitollinen. En tiedä miten teistä näyttää, vaan minusta se niin näyttää."

Näin lausui herra Walter Wilding asianajajallensa omassa konttorissaan, ja antaaksensa työn seurata lausetta, otti hän hattunsa alas naulasta ja painoi sen päähänsä. Sitten hän ripusti sen jälleen seinälle, jottei rikkoisi luonnossansa olevaa ujoutta vastaan.

Herra Walter Wilding oli rehellinen ja suora mies, eikä näyttänyt paljon kokeneensa mailmaa. Ihonsa oli erinomaisen punainen ja valkea, ja ruumiinsa, vaikka muuten kaunis varreltansa, liiaksi paksu ja raskas niin nuorelle miehelle; tukkansa oli pitkä, ruskea ja kiherä, ja kirkkaista sinisistä silmistään kieli hyväntahtoisuus ja leppeys. Sitä paitsi hän oli hyvin halukas puhumaan, mutta puheliaisuutensa oli tyytyväisyyden ja kiitollisuuden väkinäinen seuraus. Herra Bintrey sitä vastaan oli varovainen mies väijyvillä silmillä; suurella, kallellansa olevalla kaljupäällä, joka hiljaa mutta sydämmen pohjasta nauroi hänen mielestään naurettavaa puheen, käden tahi sydämmen liiallista avoisuutta.

"Jaa" – sanoi herra Bintrey – "jaa ha! ha! ha!"

Kirjoituspöydällä seisoi karafiini, kaksi viinilasia ja kori pieniä korppuja.

"Maistuuko teille tämä viiden ja neljänkymmenen vuoden vanha portviini?" kysyi Wilding.

"Niin josko maistuu" – sanoi Bintrey – . "Joo! kyllähän se!"

"Se onkin parahasta päästä meidän paraammassa kellarissa, jossa pidämme viiden ja neljänkymmenen vuotista portviiniämme."

"Tuhannen kiitosta, herra", sanoi Bintrey – "tämä on erinomaisen hyvää."

Nostaen lasipikaria päivää vasten ja antaen sille hellän silmäyksen, nauroi hän taas itsekseen hullutukselle tarjota niin hyvää portviiniä.

"Ja nyt" – sanoi Wilding lapsellisella ilolla kuin sai puhua asioistaan – "luulen meillä olevan kaikki järjestettynä, herra Bintrey."

"Kaikki järjestettynä" – sanoi Bintrey.

"Kumppani saatu kauppa-nimeemme – "

"Kumppani saatu kauppa-nimeen" – sanoi Bintrey —

"Ilmoitus jätetty aviisiin emännöitsiästä – "

"Ilmoitus jätetty aviisiin emännöitsiästä", sanoi Bintrey. "Tarjoutuminen tapahtuu Raajarikko-loukossa, suuri Tower-Streetin katu, kymmenestä kahteentoista – nimittäin huomenna."

"Toimitukset rakkaan äiti vainajani jälkeen lopetetut."

"Lopetetut" – sanoi Bintrey.

"Ja kaikki kulut maksettu."

"Maksettu" – virkkoi Bintrey irvistellen, "luultavasti sille että oli maksettu ilman mitään vastaanpanemista.

"Minä tulen aina vielä liikutetuksi, herra Bintrey, kun muistelen hellää äitivainajaani" – sanoi herra Wilding ja kyyneleet nousi hänen silmiinsä, joita hän pyhki nenäliinallaan. "Tiedätte kuinka syvästi minä häntä rakastin, ja niinkuin hänen neuvonantajansa lakiasioissa tiedätte myös kuinka hellästi hän rakasti minua. Kuin äiti ja lapsi me rakastimme toisiamme eikä silmänräpäyksenkään tyytymättömyyttä tahi riitaa ollut meidän keskenämme aina siitä ajasta asti kuin hän otti minua huostaansa – kolmetoista vuotta yhteensä! ja viimeisinä kahdeksana vuonna olin minä hänen salaa tunnustettu lapsi! Te tunnette elämänkertomukseni, herra Bintrey; ei tunne sitä kukaan tarkemmin kuin te."

Herra Wilding huokasi näin lausuessaan ja pyhki silmiään, koittamattakaan sitä salata.

Herra Bintrey lakki vaan tuota nauruttavaa portviiniänsä, ja sanoi, annettuaan sen pyöriä hetken suussa:

"Minä tunnen sen jutun."

"Rakas äiti vainajani, herra Bintrey," – pitkitti viininkauppias – "oli tullut häpiällisesti petetyksi ja oli paljon kärsinyt; mutta tässä aineessa oli äiti vainajani huulet aina lukitut. Keneltä ja millä lailla hän petettiin, tietää ainoastaan taivas; kallis äiti vainaja ei ilmi antanut pettäjätään."

"Hän oli tehnyt sen päätöksen," sanoi Bintrey, antaen taas viinin pyöriä suussaan, "ja osasi olla vaiti."

Lystillinen silmään-isku lisäsi melkoisen selvästi. "Pirun paljoa paremmin kuin te koskaan tulette osaamaan."

"Kunnioita isääs ja äitiäs, että kauvan eläisit maan päällä" – sanoi Wilding huo'aten lausuessansa tätä Jumalan käskysanaa "Ollessani löytölastenhuoneessa en voinut ymmärtää miten noudattaisin tätä käskyä ja pelkäsin aina eläväni ainoastaan lyhyen ajan mailmassa, mutta myöhemmin tulin minä kunnioittamaan ja rakastamaan äitiäni syvästi ja hellästi, niinkuin minä vieläkin kunnioitan ja rakastan hänen muistiansa. Seitsemän onnellista vuotta sitten" – jatkoi Wilding samalla viattomalla supistuneella äänellä ja samoilla vilpittömillä kyyneleillä – "lähetti äitini minua oppiin Pebblenpojan & Veljenpojan luoksi, jotka olivat edelliseni tässä kaupassa, niinkuin myös lempeä huolensa toimitti, että minua kirjoitettiin jäseneksi viinikauppias-ammattiin ynnä – ynnä – kaikkia, mitä hellä äiti tiesi parasta olevan. Päästyäni lailliseen ikään, lahjoitti hän minulle sen osan tässä kauppatoimessa, jonka hän oli perinyt, osti rahoillaan ulos kauppa-yhtiöstä herrat Pebblenpoika & Veljenpoika ja asetti sen sijaan herrat Wilding & C: o ja määräsi testamentissaan minun ainoaksi perilliseksi kaikkeen, mitä hänellä oli, paitse tuohon murhesormukseen, jonka te kannatte sormessanne. Ja nyt, herra Bintrey," lisäsi hän ja liikutetut tunteensa puhkesivat jälleen kyyneliin, "nyt hän on poissa. Vähän yli puolen vuotta sitten tuli hän tänne ulos, nähdäksensä omilla silmillä kirjoitettuna portin yli: 'Wilding, & C: o Viininkauppiaat'."

"Surullista, mutta yhteinen kohtalo" – virkkoi Bintrey. "Varhain tahi myöhään täytyy meidän kaikkien lähteä." Ja mielihyvää osoittavaisena huokauksena lähetti hän tuota viiden ja neljänkymmenen vuotista portviiniä kaikkein viinien yhteistä tietä.

"Jos en nyt" – jatkoi Wilding, pistäen nenäliinan lakkariin, ja pyhkien silmiä kädellä – "voikkaan enää näyttää kuinka korkiasti kunnioitin ja rakastin kallista äitiäni, johon sydämmeni tunsi itsensä vedetyksi niin selittämättömällä lailla, silloin kuin hän ensikerran vieraana puhutteli minua, istuessani pyhäpäivällispöydässä, niin voin kuitenkin näyttää, etten häpee oltuani löytölapsi, ja että minä, joka en itse ole tietänyt kuka isäni oli, tahdon olla sitä kaikille alamaisilleni. Sentähden" – jatkoi Wilding, jonka sydän puhuessaan joutui aivan lämpimäksi – "sentähden haluan minä taitavan emännöitsiän, joka ymmärtää hoitaa Wilding & C: on, Viinikauppiasten, taloutta tässä Raajarikko-loukossa, jotta jälleen osaksikaan voisin saada toimeen vanhan välin isännän ja palvelijan välillä, sen nimittäin että joka päivä saada istua pöydän päässä, jonka ääressä väkeni atrioitsee, syödä samasta vadista ja juoda samasta maljasta, ja että kaikki minun palveluksessa olevaiset saattaisit asua saman katoa alla minun kanssa ja me kaikki yhdessä – suokaa anteeksi, herra Bintrey, mutta tuo vanha vikani, korvain humiseminen on taas äkkiarvaamatta karannut päälleni, ja olisin teille kiitollinen jos taluttaisitte minua pihalle."

Pelästyksissään siitä kun näki, miten äkkiä veri nousi luottilaansa päähän, talutti herra Bintrey häntä viipymättä pihalle, joka olikin aivan helposti tehty, koska konttori, jossa olivat keskustelleet, oli pihapuolelle päin. Siellä alkoi nyt asianajaja luottilaansa viittauksesta kaikin voimin pumpata ja luottilas pesi molemmilla käsillä päätä ja kasvoja, ottipa vieläkin oivallisen kulauksen raikasta vettä. Käytettyänsä näitä keinoja vakuutti hän nyt voivansa paljoa paremmin.

"Teidän ei pitäisi antaman lämpöisten tunteenne kiihoittavan itseänne – sanoi Bintrey, kun taas tulivat konttoriin, jossa herra Wilding pyhki itseään oven takana rippuvaiseen käsi-liinaan.

"Ei, sitä en tee" – vastasi Wilding katsoen ylös. – "En suinkaan teekään; mutta enhän ainakaan puhunut mitään hullutusta?"

"Ei, te puhuitte ihan oikeen ja selvästi!"

"Missä minä lopetinkaan, herra Bintrey?"

"Ah! te lopetitte – mutta teidän sijassanne en kiihoittaisi itseäni alkamalla nyt heti uudestaan."

"Kyllä pidän varani, olkaa varma siitä. Missä se olikaan kuin korvani rupesivat humisemaan, herra Bintrey?"

"Kesken vateja ja maljoja" – vastasi asianajaja auttaakseen häntä uralle – "asua saman katon alla teidän kanssa – ja te kaikki yhdessä." —

"Aivan oikeen! ja me kaikki yhdessä humista toisten korvain ympäri."

"Teidän sijassa en tosin antaisi tunteitteni niin kiihoittaa itseäni" – sanoi taas asianajaja huolestuneella äänellä. – "Koittakaamme vielä kerran pumppua!"

"Ei tarvitse, herra Bintrey, ei tarvitse. Me kaikki yhdessä on niinkuin yksi perhe! Tiedätte, herra Bintrey, etten lapsuudessani harjautunut sille itsenäiselle elämänlaadulle kuin useammat muut lapsuudessaan. Tämän ajan jälkeen elin minä kokonaan rakkaan äiti vainajani kanssa kahden kesken ja nyt, kun olen hänet kadottanut, havaitsen minä olevani enemmin luotu elämään toisten ihmisten seurassa, kuin itsekseni yksinäisyydessä. Tällä lailla elää ja täyttää velvollisuuksiani alamaisiani kohtaan ja yhdistää niitä minuhun tuntuisi minusta varsin iloiselta ja yksinkertaiselta. En tiedä kuinka se tuntuu teistä, herra Bintrey, vaan minusta se tuntuu niin."

"Se asia ei kuulu minun toimeeni, vaan kokonaan teidän" – vastasi Bintrey – "ja sentähden se tekee juuri yhtä mitä minä siitä pidän." —

"Minusta" – sanoi h: ra Wilding lempeästi – "tuntuu se toiveelliselta, hyödylliseltä ja iloiselta!"

"Teidän sijassanne" – rupesi asianajaja uudestaan – "en antaisi" —

"En annakaan, en. Ja sitten on Händel."

"Kuka?" kysyi Bintrey.

"Händel, Mozart, Haydn, Purcell, Greene ja Mendelsohn. Minä osaan köörit näihin kaikki ulkoa. Ne kuuluivat yhteisiin lauluihimme Löytölastenhuoneen kappelissa. Miksi emme siis oppisi niitä laulamaan yhdessä?"

"Mitkä oppisivat niitä yhdessä?" kysyi asianajaja terävästi.

"Isäntä ja palvelijat."

"Ah! niinkö arvelette!" – vastasi Bintrey leppyneenä, sillä hän oli odottanut vastaukseksi: asianajaja ja luottilaansa. – "Se on toinen asia."

"Se ei ole mikään toinen asia, herra Bintrey, ihan sama asia, osa siitä siteestä, joka tulee meitä yhdistämään. Me tulemme laittamaan laulukunnan pienessä, hiljaisessa kirkossa täällä lähellä, ja sitten pyhänä iloittuamme laulamisella yhdessä, menemme hyvillä mielin kotiin syömään aikuisen puolipäiväsen toistemme kanssa. Mikä nyt minua huolettaa on saada pikimmiten tämän elämän järjestyksen toimeen, jotta uusi kauppakumppalini löytäisi sen jo perustettuna tullessaan talohon."

"Jumala antakoon siihen onnea ja menestystä!" sanoi Bintrey ja nousi ylös. – "Ottakoon se kasvaakseen ja viheriöitäkseen! Tuleeko Ladlen Janne myös ottamaan osaa Händeliin, Mozartiin, Haydniin, Purcelliin, Greeniin ja Mendelsohniin?"

"Sitä tahdon toivoa."

"Jumala antakoon että onnistuisi!" – sanoi Bintrey suurella hartaudella – "Hyvästi, herra!"

Ystävät antoivat toisilleen kättä ja erosivat, jonka jälkeen nykyinen ylikyypäri Herrojen viinikauppiasten Wilding & C: on kellarissa, ennen sitä ylikyypäri herrojen Pebblenpojan ja Veljenpojan kellarissa, kysyttyänsä ensinnä lupaa kolkuttamalla ovea rystysillään, astui sisälle herra Wildingin luoksi erään välioven kautta, joka oli rakennettu konttorin ja sen kammarin väliin, jossa kirjoittajat asuivat.

Hän oli hitainen ja jykeä mies, kuuluva ihmisellisen järjestyksen mukaan juomatehdasrenkien luokkaan, jonka vaatteet olivat röijy ja housut vahvasta, kuluneesta verasta ynnä suuri esiliina jostakin aineesta ovi-maton ja häränvuodan välillä.

"Tää seikka koskeva ylöspitoa ja asuntoa, nuori herra Wilding" – alkoi hän.

"Mitä tarkoitatte, Janne?"

"Itseni puolesta, nuori herra Wilding – ja toisen puolesta en o'o koskaan puhunut enkä aiokaan vasta – niin en huoli paljon ylöspidosta ja asunnosta, mutta jos teillä on halu ruokkia ja majauttaa minua, niin ottakaa. Minä pureskelen apettani yhtä hyvin kuin kukaan muukin, enkä huoli niin paljon siitä, missä minä sitä pureskelen, kuin siitä, mitä minä pureskelen ja kuinka paljon saan pureskella. Tulevatko kaikki asumaan tässä huoneessa, nuori herra Wilding? Ne kaksi muuta kyypäriä, ne kolme viininvetäjää, ne molemmat oppipojat ja työmiehet?"

"Tulevat; toivon että me kaikki tulemme olemaan yksi perhe."

"Varmaan! Sen toivon minäkin että ne tulevat olemaan!"

"Ne? Sanokaa me, Janne!"

Ladlen Janne pudisteli päätä.

"Älkää sitä odottakokaan minun iällisyydeltä ja senlaisilta kohtauksilta, jotka minun luonnon-laatua ovat tehneet, nuori herra Wilding! Kun herrat Pebblenpoika ja Veljenpoika sanoivat minulle: näytä sinä vähän lloisemmalta, Janne! niin vastasin niille monta kertaa: kyllä se ei ole teille vaikea, hyvät herrat, olla iloisina, jotka olette harjauneet ryyppäämään viininne kurkkulaen kautta, vaan minä olen kaiken ikäni imenyt viinini hikireikien kautta, ja silloin se vaikuttaa toisin, se tekee ihmisen alakuloiseksi. Toista on, hyvät herrat, sanoin minä Pebblenpojalle ja Veljenpojalle, kaataa viiniä pikariin ruokasalissa huutaen 'Hip! hip! hurraa!' tahi 'maljanne, ystävät!' ja toista saada sitä sisäänsä hikireikien läpi matalassa pimeässä kellarissa ja lemehtyneessä ilmassa. Täällä nousee kuplat ja siellä höyryt, sanoin minä Pebblenpojalle ja Veljenpojalle, ja siinä on koko eroitus. Koko elinkauteni olen minä ollut kyypärinä innolla ja hengellä, vaan mikä seuraus on ollut? Joo! että olen niin köyhä kuin ihminen saattaa olla, etten voi löytää toista ihmistä, jota alakuloisuus niin kiusaa kuin minua. 'Kaaja maljaan! kaaja! anna viinin kuohuilla! Hei kuinka hyvältä tuntuu ruumiissa!' niin sanotaan laulussa ja voipi olla hyvinkin totta; mutta koetappa kaataa itseesi hikireikien läpi maan alla silloinkin, kun ei ole halua, niin saatpa nähdä!"

"Se tekee minulle pahaa kuulla, Janne. Olin muuten miettinyt, että tahtoisitte ottaa osaa laulu-yrityksiimme tässä huoneessa."

"Minäkö? Ei, ei, nuori herra Wilding, ette tarvitse peljätä minun tulevan sekoittamaan varislaulun sievyyttä, niinkuin sananlasku sanoo. Minä olen ainoastaan kelpaava koneeksi, joka osaa pureskella apettansa kellarissanne, herra; mutta se on teille sydämmestä suvaittu, jos luulette kannattavan pitää senlaista kalua huoneessanne."

"Sen luulen, Janne."

"Noh, sitten hyvä! Kauppatoimen sana on lakini. Aiottehan ottaa nuoren herra George Vendalen kumppaliksi vanhaan kauppatoimeen?"

"Aion kyllä, Janne."

"Vielä useampia muutoksia siis! Mutta ette saa enään muuttaa toimikunnan nimeä, ette ensinkään, nuori herra Wilding! Se oli jo paha tehdä sitä 'itseksenne & C: o.' Paljoa parempi olis ollut, jos olisitte antaneet sen pitää nimensä Pebblenpoika ja Veljenpoika, jolla aina oli onni ja menestys. Ei pitäisi koskaan muuttaa onnea, kun se on hyvä, herra Wildinq?"

"Kaikessa tapauksessa en ai'o enää muuttaa kauppahuoneen nimeä, Janne:"

"Se ilahuttaa minua, ja nyt hyvästi, nuori herra Wilding! Mutta kuitenkin", napisi Janne sulkiessaan ovea ja puistaen päätänsä, "ei olisi pitänyt koskea nimehen. Olisi ollut paras onnea seurata eikä sitä solmita."