Читать книгу Kuinka anopista päästään - Diana Manuel Juan - Страница 3

Federico. Mariana.

MARIANA. Mikä sinun nyt on, kun et yhdessä lähtenyt?

FEDERICO. Anna minun olla. (Nousee ylös.)

MARIANA. Sinä olet pahoilla mielin.

FEDERICO. Ei ikään, lapseni.

MARIANA. Seuratkaamme siis toisia.

FEDERICO. Me miehet tahdomme rukoilla itseksemme, me miehet emme tahdo iäti olla holhon alaisina.

MARIANA. Nyt näen minä hyvin, ettäs olet suutuksissa.

FEDERICO. Olisiko ihme? Olenko sentähden nainut, että niinkuin siimaa myöten joka ilta rukoilisin ja kello 9:ltä panisin maata?

MARIANA. Äiti tahtoo nyt kerrallaan niin.

FEDERICO. Ja iso-äiti, äiti n: o II, hänkin pitää siinä päänsä.

MARIANA. Mitäpäs tuon siis tekee?

FEDERICO. Nuot toiset onnettomat, jotka naimisiin menevät, ovat rasitetut ainoasti yhdellä anopilla; minä olen kovemmin rangaistu: minulle on paha onni kaksi antanut! Hukka näille tyranneille!

MARIANA. Minun äitiänikö ja iso-äitiäni sinä tyranneiksi nimität?

FEDERICO. Niin juuri, tyranneiksi, jotka minulta vapauteni riistävät. Minä tulen, minä menen, minä syön, minä juon, minä hyppään, minä tanssin, – kaikki vaan sitä myöten kuinka anoppimuorein ennakko-luettelossa seisoo. Heiltä minä päivittäin vastaan-otan jokahetkiset tehtäväni. Tiedätkö, mitä nyt tekisin, jos minun mieleni mukaan kävisi? Me lähtisimme yhdessä kävelemään, menisimme maalle, ihanaan, yksinäiseen metsään, siellä laulelisimme, hyppelisimme ja olisimme iloiset. Vaimoseni kanssa minä tahtoisin viheriäisessä metsässä keikutella! Mitäshän muutoin naimisesta onkaan?

MARIANA. Ja jonakuna aamuna me nousta ripsahutamme vuoteestamme ja haemme taas, kunnes löydämme tuon kuohuvan metsälähteen – muistatko vielä, ukkoseni?

FEDERICO. En minä muista.

MARIANA. Kuinka? Sinä et tunne enään sitä lähdettä, jonka reunalla me ensikerran näimme toinen toisemme?

FEDERICO. Samalla lähteellä nä'in myöskin ensikerran iso-äidin.

MARIANA. Mutta ennen naimisiin ruvettuamme olithan sinä aina niin iloissasi, kun mummu saapuvilla oli?

FEDERICO. Minä kätkin kynteni.

MARIANA. Ja nyt olet niin pahoilla mielin.

FEDERICO. Niin ajat muuttuvat. Mutta sinun huvitustuumasi ei tullut vielä päätökseen. Me menemme siis maalle. —

MARIANA. Kävelemme metsää ristin rastin, tulemme lähteellemme ja juomme vettä siitä.

FEDERICO. Oivallista! Me olemme taivaassa, me olemme yksinämme!

MARIANA. Ja tätä hetken tehtyämme me käännymme takaisin kotia.

FEDERICO. Voi kumminkin! Me palaamme taas anoppien luo.

MARIANA. Olin mar tuon melkein unohtamaisillani – minun täytyy heti jälleen mennä heidän tykönsä.

FEDERICO. Onpa kuin riivattua. Juuri nyt, kun näin herttaisesti keskenämme juttelemme, kun näin ihania unelmia uneksimme, täytyy sinun lähteä, taikka saarna tarjona.

MARIANA. Jää hyvästi, Federico.

FEDERICO. Suutele mummua minun puolestani.

MARIANA. Mutta ensin anna minun suuta.

(Menee.)