Читать книгу Aavoilla ulapoilla - Джек Лондон, William Hootkins - Страница 3

– Mitäs te aiotte toimittaa? kysyi Joe kohdatessaan Fredin ja Charleyn.

– Noutaa leijoja, vastasi Charley. – Joudu, me olemme jo odotelleet sinua kyllin kauan.

Kaikki kolme riensivät eteenpäin vuoren harjanteen laelle, mistä he näkivät Union-kadun syvällä alapuolellaan, melkein jalkainsa juuressa. Tätä paikkaa he nimittivät Hiidenpurnuksi, eikä nimi ollutkaan hulluimpia. Itseään he sanoivat vuorelaisiksi, ja vuorelaisten laskeutuminen Hiidenpurnuun oli heidän mielestään suuri seikkailu.

Näiden kolmen vuorelaisen parhaita huvituksia oli päästää leijoja ilmaan järjestelmällisesti ja taitavasti, ja monesti heidän onnistui saada kuusi, jopa kahdeksankin leijaa kohoamaan kilometrin pituisen langan varassa pilvien lähistölle liehumaan. Heidän täytyi usein uusia leijavarastonsa, sillä toisinaan katkesi lanka tai epäkuntoon joutunut leija tempasi kaikki toiset mukanaan alas, tai myöskin sattui tuuli äkkiä lientymään, niin että leijat putosivat Purnuun, mistä niitä ei käynyt saaminen takaisin. Tähän oli syynä se, että Purnun nuoriso oli kavalaa ja rosvomaista joukkoa, jolla oli eriskummalliset käsitykset henkilökohtaisesta omistusoikeudesta.

Leijaonnettomuuden jälkeisenä päivänä saattoi nähdä saman leijan liitävän ilmassa kiinnitettynä lankaan, joka ulottui Hiidenpurnuun purnulaisten majoihin. Siitä johtui, että purnulaiset, jotka kuuluivat kehittymättömään rotuun eivätkä tunteneet tieteellistä leijapurjehdusta, osottivat sitä suurempaa kekseliäisyyttä, kun oli koetettava hyötyä naapurien, vuorelaisten, keksinnöistä.

Paikkakunnalla oli muuan vanha merimies, joka myöskin hyötyi vuorelaisten leijaurheilusta; sillä hän oli perehtynyt purjehdukseen ja ilmavirtoihin ja myöskin kätevä ja pystyi valmistamaan parhaita leijoja, mitä konsanaan oli saatavissa. Hän asusti lähellä merta matalassa majassa, mistä hän vielä saattoi hämärtynein silmin seurata luodetta ja vuoksea sekä ohitse kulkevia laivoja, muistellen päiviä, jolloin hänkin liikuskeli ulapoilla.

Päästäkseen harjulta hänen majaansa täytyi poikien kulkea Hiidenpurnun kautta, ja sinne he paraillaan aikoivat. Usein he olivat käyneet noutamassa leijojaan päivällä, mutta tämä oli ensimmäinen retki pimeän aikana, ja he pitivät sitä vaarallisena seikkailuna, kuten se todellisuudessa olikin.

Hiidenpurnu oli suoraan sanoen köyhälistön kaupunginosa, jonka mutkittelevain ja ahtaiden katujen varsilla asusti tiheään sulloutuneena väkeä kaiken maailman kansakunnista, oikein yleismaailmallista sotkua. Pojat pyrkivät eteenpäin niin hyvin kuin taisivat lian ja tunkioiden keskitse. Ilta oli vielä varhainen, kun he astelivat Purnun halki merikarhun mökkiä kohti, eikä heille tehtykään mitään pahaa, vaikka moni Purnun pojista katsoikin heihin karsaasti ja kivahti heille toisinaan ärsyttäviä haukkumasanoja.

Merikarhu ei valmistanut vain sellaisia leijoja, jotka lensivät mainiosti; hän pystyi tekemään sellaisiakin, jotka voi kääntää kokoon ja kuljettaa mukavasti mukanaan. Kukin pojista osti muutamia, ja kantaen näitä kääröihin pantuina kainalossaan he lähtivät palaamaan samaa tietä, mitä olivat saapuneetkin.

– Pitäkää tarkasti silmällä liigapoikia! neuvoi leijamestari. – Ne ovat juuri iltasin luovimassa.

– Emme me pelkää, vakuutti Charley. – Kyllä me heistä suoriudumme.

Mutta pojat, jotka olivat tottuneet harjanteen leveisiin ja rauhallisiin katuihin, hämmästyivät, jopa kauhistuivatkin sitä elämää, joka kuohui tässä tiheään ahdetussa korttelissa. Se tuntui heistä tiuhalta ja kummalliselta viidakkorämeeltä, jonka halki oli kahlattava. Ikäänkuin toisiaan suojatakseen he pysyttelivät aivan lähekkäin tässä kapeakujaisessa sokkelikossa, tuntien, kuinka vierasta ja tuntematonta kaikki tämä oli.

Lapsia kaiken ikäisiä ryömi kaduilla ja käytävillä heidän jaloissaan. Paljaspäisiä ja puoleksi puettuja naisia seisoi ovilla juoruamassa tai käyskenteli kaduilla kainalossa elintarpeiden rippeitä. Kaikkialla haisi mädäntyneille hedelmille ja kalalle, happamalle ja löyhkäävälle. Isoja, paksuja miehiä tallusteli ohitse, ja pieniä repalemekkoja hapuili eteenpäin käsissään kuohuvat oluttuopit. Lakkaamatonta sorinaa, puhetta ja kaikkien kielten sekasotkua, kimeitä huutoja, toraa ja tappelua – koko Hiidenpurnu kiehui keskeytymättömänä hälinänä aito ihmiskeon tavoin.

– Uh! Kyllä tuntuu hyvältä, kun tästä pääsee, virkkoi Fred.

Hän puhui kuiskaten, ja Joe ja Charley nyökkäsivät päätään tuikeina. Heillä ei ollut halua jutella, he astuivat niin rivakasti kuin tungoksessa kävi päinsä. Heissä vallitsivat samat tunteet kuin matkamiehissä, jotka vaeltavat vaarallista ja vihamielistä tiheikköä.

Ja vaarat ja vihamielisyys vaanivat Purnussakin. Sen asukkaat näyttivät paheksuvan noiden ylhäältä saapuneiden muukalaisten vierailua. Pienet likaiset riiviöt lennättivät haukkumasanoja heidän jälkeensä, kun he kulkivat ohitse. Toiset irvistelivät heille näennäisen urheina, mutta olivat valmiit pakenemaan havaitessaan ensimmäisen hyökkäysmerkin. Toisia inhottavia veijareita liittyi rähiseväksi joukoksi poikia seuraamaan, ja lauma kävi yhä rohkeammaksi sitä mukaa kuin se kasvoi.

– Älkää välittäkö heistä, neuvoi Joe. – Älkää olko tietävinännekään, astutaan vain edelleen. Pian tästä pälkähästä jo päästäänkin.

– Eipäs, nyt vasta sellaiseen joudutaankin, virkkoi Fred puoliääneen.

– Katsokaappa tuonne!

Kadun kulmassa, jota he juuri lähenivät, seisoi neljä viisi heidän ikäistään poikaa. Katulyhdyn valo osui heihin ja osotti, että eräällä oli räikeän punainen tukka. Poika ei voinut olla kukaan muu kuin "Tiili-Simson", pahamaineisen joukkueen epäilty johtaja. Poikien mieleen muistui, että hän oli kahdesti johtanut joukkonsa harjanteelle ja saanut siellä nuorten kesken aikaan pakokauhun, niin että kaikki olivat päätä pahkaa syöksyneet kotiin, jonka jälkeen heidän isänsä ja äitinsä olivat puhelimitse kutsuneet hätään poliiseja.

Nähdessään kulmaan asettuneen joukkueen jälkiparvi hävisi silmänräpäyksessä, ilmaisten selvästi pelkoaan. Tämä vain lisäsi poikain levottomuutta, mutta silti he jatkoivat urheasti matkaansa.

Punatukka erosi joukostaan ja asettui poikien eteen, sulkien heiltä tien. Nämä koettivat kiertää, mutta hän ojensi käsivartensa esteeksi.

– Mitä te täällä toimitatte? hän tiuskasi. – Miks' ette pysy kotosalla?

– Me olemme juuri matkalla kotiin, virkkoi Fred sävyisästi.

Tiili-Simson kääntyi Joen puoleen. – Mitä sinulla on kainalossa? hän tiedusteli.

Joe pysyi tyynenä eikä välittänyt toisesta. – Tulkaa, hän sanoi Fredille ja Charleylle ja aikoi astua liigan johtajan ohitse.

Mutta Tiili-Simson iski salamannopeasti häntä kasvoihin ja sieppasi yhtä sukkelasti leijakäärön hänen kainalostaan.

Joe huudahti käheästi, raivoisasti, unohti kaiken varovaisuutensa ja hyökkäsi vastustajansa kimppuun.

Sitä ei liigan johtaja ollut ilmeisesti odottanut, kaikkein vähimmän täällä hänen omalla alueellaan. Hän siirtyi taaksepäin, pidellen yhä kääröä, ja hänen mieltään raatelivat tappeluhalu ja saaliinhimo.

Jälkimmäinen pääsi voitolle, hän pyörsi ympäri ja pakeni nopeasti pitkin kapeata sivukatua ja yhä edelleen sokkelomaisia solia ja kujia myöten.

Joe tiesi painuvansa vihollismaan vaarallisiin keskuksiin, mutta hänen omistusoikeusvaistoaan ja ylpeyttään oli loukattu, ja niin hän ajoi kiivaasti pakenijaa takaa.

Fred ja Charley seurasivat, vaikka välimatka pitenikin yhä enemmän, ja heidän jäljessään riensi kolme liigapoikaa, jotka juostessaan päästelivät vihellysmerkkejä, varmaankin kutsuakseen saapuville liigan muut jäsenet.

Takaa-ajon jatkuessa vastattiinkin näihin merkkeihin eri tahoilta, ja pian näkyi parikymmentä tummaa olentoa juosta kipittävän Fredin ja Charleyn kintereillä. Pojat ponnistivat kaikki voimansa, jotta nopsajalkaisempi Joe ei pääsisi häipymään näkyvistä.

Tiili-Simson suuntasi matkansa erästä rakentamatonta alaa kohti aikoen pujahtaa jostain lymyaukosta. Hän oli jo entuudestaan varannut itselleen pakoteitä, jotka johtivat aitauksien lomitse, vajojen ja ulkohuoneiden yli ja pimeiden loukkojen läpi, missä paikkoihin perehtymätön ahdistaja pakostakin liikkui varovaisemmin ja eksyi helposti jäljiltä.

Mutta Joe tavotti Tiili-Simsonin, ennenkuin tämä ennätti määränpäähän, ja silloin molemmat horjahtivat kumoon ja kierivät loassa tukevasti toisiaan syleillen.

Fredin, Charleyn ja jälkijoukon päästessä paikalle he olivat jälleen pystyssä ja seisoivat uhkaavina vastakkain.

– Mitäs sinä tahdot, mitä? huusi punatukkainen liigan johtaja käskevästi. – Mitäs sinä tahdot? Annappas kuulla!

– Tahdon saada leijani, Joe vastasi.

Tämä ilmotus sai Tiili-Simsonin silmät välkehtimään. Leijat olivat tavaraa, jota hänen itsensä suuresti teki mieli. – Silloin sinun täytyy ensin tapella! hän uhkasi.

– Minkä vuoksi? sanoi Joe harmistuneena. – Leijat ovat minun, hän lisäsi siten osottaen olevansa peräti tietämätön niistä omistusoikeus-käsitteistä, mitkä Hiidenpurnussa olivat vallalla.

Liiga, joka oli susilauman tavoin keräytynyt johtajansa taakse, alkoi kuorossa ulvoa ja naukua.

– Miksi minä rupeaisin niistä tappelemaan? toisti Joe.

– Siksi että minä tahdon, vastasi Simson. – Ja siitä, mitä minä tahdon, siitä ei pääse mihinkään. Ymmärrätkös?

Mutta sitä ei Joe ymmärtänyt. Hän ei tahtonut tunnustaa, että Tiili-Simsonin sana oli lakina San Franciskossa tai missään sen osassa.

Hänen kunnia- ja oikeuskäsitteitään oli loukattu, hänen verensä alkoi kuohua.

– Anna nyt ne leijat tänne, ja tee se heti paikalla, hän huusi uhkaavasti ja kurkotti kättään kääröä kohti.

Mutta Simson veti kätensä takaisin.

– Tiedätkös, kuka minä olen? hän kysyi. – Minä olen Tiili-Simson, enkä minä annakkaan kenenkä vain hypätä nokalleni!

– Anna hänen olla, kuiskasi Charley Joen korvaan. – Viis muutamasta leijasta! Älä välitä hänestä – lähdetään pois täältä.

– Leijat ovat minun, vastasi Joe synkkänä ja itsepäisenä. – Leijat ovat minun, ja minä aion ottaa ne takaisin.

– Ethän sinä voi tapella koko joukkoa vastaan, väitti Fred. – Vaikka voittaisitkin hänet, niin saisit kumminkin selkääsi noilta toisilta.

Liiga huomasi heidän neuvottelevan kuiskaten. Se arveli Joen puolestaan epäröivän ja alkoi jälleen ulvoa.

– Hoh, he pelkäävät! Jänistääkö? ivailivat nuoret veijarit. – Suutaan kyllä osaa soittaa, mutta pelkää, että siisti paita ryvettyy – mitäs mamma silloin sanoisi?

– Suu kiinni! kivahti johtaja käskevästi, ja he tottelivat.

– Aiotko antaa minulle leijani? sanoi Joe ja astui päättävästi esiin.

– Tahdotkos sitten tapella niistä? virkkoi Tiili-Simson yhtä topakkana.

– Tahdon, vastasi Joe.

– Hei, tappelu, tappelu! Tulkaas katsomaan! ulvoi liiga täyttä kurkkua.

– No, minä kyllä pidän huolen siitä, että kaikki käy rehellisesti, virkkoi samassa karkea miesääni.

Kaikki tarkastelivat uteliaina miestä, joka oli huomaamatta lähestynyt ryhmää ja yhtäkkiä ilmotti aikovansa valvoa kaksintaistelua. Kadunkulman sähkölampun valossa pojat näkivät, että mies oli iso ja roteva ja puettu työvaatteisiin, kömpelöt jalkineet jalassa; housuja kannatti musta nahkahihna ja päässä oli musta rasvainen lakki. Kasvot olivat harmaat kivihiilen tomusta, avoimena reuhottavan karkean sinisen paidan välistä näkyi kaula ja luja rinta.

– Kuka te olette? tiuskasi Simson keskeytyksestä suuttuneena.

– Se ei kuulu sinuun, vastasi tulokas tylysti. – Mutta jos se tieto tekee sinut paremmaksi, niin minä olen lämmittäjänä Kiinaan lähtevässä laivassa ja aion pitää huolen siitä, että kaikki käy rehellisesti. Se on minun asiani; ja sinun asianasi on tapella rehellisesti. Iskekää nyt kiinni älkääkä nahjustelko siinä koko iltaa.

Nuo kolme toverusta olivat yhtä iloissaan lämmittäjän tulosta kuin Simson joukkoineen oli harmissaan. Liigalaiset neuvottelivat useita minuutteja, ja sitten Simson laski käärön erään toverinsa syliin ja kävi vastustajaa kohti.

– Tulehan sitten! hän virkkoi heittäen nutun yltään. Joe ojensi takkinsa Fredille ja hyökkäsi Tiili-Simsonia kohti. Hetkisen he seisoivat heristäen toisilleen nyrkkiä. Sitten Simson läimäytti salamannopeudella ankaran iskun, painui taitavasti kumaraan ja livahti saavuttamattomiin.

Joessa heräsi äkkiä kunnioitus vastustajan taitavuutta kohtaan, mutta siitä oli vain seurauksena se, että koko se suunnaton määrä itsepintaisuutta, mikä hänen luonnossaan piili, jännittyi äärimmilleen, ja hän päätti lujasti päästä voitolle.

Lämmittäjän läsnäolo vaikutti terveellisesti Simsonin tovereihin, jotka saivat tyytyä vain rohkaisemaan Tiili-Simsonia ja pilkkaamaan toista.

Molemmat pojat kiersivät yhtämittaa kehää, milloin hyökäten, milloin puolustautuen ja toisinaan jaellen tuntuvia iskuja. Kummankin taistelutapa oli aivan vastakkaista laatua. Joe pysytteli suorana ja hajasäärisenä; Simson taas kyyristelihe pää hartiain välissä, oli alituiseen liikkeessä hyppien, juosten ja turvautuen ainakin pariinkymmeneen erilaiseen temppuun, joita Joe ei tuntenut.

Neljännestunnin kuluttua kumpikin oli peräti uupunut, mutta Joe oli kuitenkin säilynyt vastustajaansa pirteämpänä. Ravinnon riittämättömyys, epäterveellinen elintapa sekä tupakan ylenmääräinen käyttö olivat heikontaneet liigan johtajaa, joka jo alkoi haukkoa henkeään.

Simson oli alkupuolella suuremman taitavuutensa tähden saanut pidellyksi vastustajaansa aika kovakouraisesti, mutta hän oli jo käynyt voimattomaksi ja hänen lyöntinsä heikoiksi. Tästä hän hurjistui ja turvautui hyökkäyssuunnitelmaan, joka ei tosin ollut epärehellinen, mutta ainakin karkea. Hänen tapanaan oli kaarrella toista, ponnahtaa äkkiä ilmaan ja iskeä kohti, sitten kyyristyä ja heittäytyä maahan Joen jalkoihin. Kun hän makasi maassa, ei Joe saattanut lyödä häntä, ja siten hän ryömi syrjään ja hypähti jälleen pystyyn, uudistaakseen saman liikkeen.

Mutta Joe kyllästyi siihen ja valmistautui ehkäisemään temppua. Hän viivytteli lyöntiään hetkeen, jolloin Simson aikoi kyyristyä alas. Simson kaatui, mutta sille puolen, minne Joen nyrkinisku oli hänet lennättänyt. Hän kellahti nurinniskoin ja kohosi sitten puoliksi, mutta jäi istumaan itkien ja huohottaen.

Toverit yllyttivät häntä nousemaan, ja hän koettikin pari kertaa, mutta oli liian uuvuksissa ja lyönneistä lamaantuneena.

– Minä alistun, hän virkkoi. – Minä tunnustan saaneeni selkääni.

Liiga seisoi äänetönnä ja johtajansa tappiosta harmistuneena.

Joe astui esiin.

– Annappas nyt tänne minun leijani, hän lausui pojalle, joka piteli kääröä.

– Siitä ei tule mitään, sanoi eräs toinen liigan jäsenistä tunkeutuen Joen eteen.

Tälläkin nuorukaisella oli aivan tulipunainen tukka.

– Kyllä sinun täytyy löylyttää minutkin, ennenkuin saat ne takaisin, hän uhkasi.

– Sepä merkillistä, väitti Joe suorasukaisesti. – Johan minä olen tapellut ja voittanut – siinä on tarpeeksi.

– Eikä ole, vastasi uusi vastustaja. – Minä olen Punapää-Simson.

Tiili-Simson on näes minun veljeni.

Tällä lailla Joe oppi tuntemaan vieläkin erään purnulaisten tavoista, josta hänellä ei ollut siihen mennessä ollut aavistustakaan.

– No hyvä, hän virkkoi, ja vääryys saattoi hänen taisteluhalunsa kiihtymään entistä enemmän. – Tulehan sitten!

Punapää-Simson oli veljeänsä vuotta nuorempi ja osottautui varsin epärehelliseksi tappelupukariksi. Suopeamielisen lämmittäjän oli useita kertoja sekaannuttava leikkiin, ennenkuin toinen Simson virui maassa ja tunnusti joutuneensa tappiolle.

Taas pyyteli Joe leijojansa lujasti uskoen, että tällä kertaa ne ainakin annettaisiin hänelle. Mutta silloin pyörähti esiin vielä kolmaskin poika, jonka tukan loistava, komea väri ilmaisi Joelle, että uusi vastustajakin kuului Simsonien valtiassukuun. Hän oli veljiään tuoreempi vesa, rakenteeltaan hiukan hintelämpi ja niin pisamainen, että se näkyi selvästi sähkövalossakin.

– Älä luulekkaan pääseväsi käsiksi leijoihisi, ennenkuin olet antanut selkään minullekin! hän huusi kimeästi. – Minä olen Rusoharja-Simson, etkä sinä ole voittanut meitä, ennenkuin minäkin olen maassa!

Liiga huusi hyväksyvästi, ja Rusoharja-Simson kiskoi yltään tahraisen nuttunsa ja valmistautui otteluun.

– Oletkos valmis? hän tiedusteli Joelta.

Joe oli iskenyt rystysensä verille, hänen nenästään vuosi verta ja huulet olivat halkeilleet ja turvoksissa. Paita oli repeytynyt kaulasta vyötäreihin asti. Lisäksi hän oli lopen uupunut ja hengitti työläästi.

– Kuinka monta Simsonia teitä oikein onkaan? hän kysyi. – Minä aion päästä kotiin, ja jos teidän perhekuntaanne yhä riittää, niin täytyy täällä olla koko yö.

– Minä olen viimeinen ja paras joukosta, vakuutti Rusoharja-Simson. – Jos minut voitat, niin saat leijasi – se on varma!

– No tuleppas sitten! huoahti Joe. – Käy käsiksi vain!

Tosin suvun nuorimmalta puuttui veljiensä voima ja taito, mutta hän korvasi tämän puutteen kiihkoisalla, kissamaisella taistelutavallaan, joka pakotti Joen ponnistamaan rajusti. Hän luuli jo useita kertoja, että hänen oli kuin olikin annettava myöten tuolle pikku paholaiselle, mutta hän jännitti jälleen voimiaan ja jatkoi sisukkaana taistelua. Hän tunsi kamppailevansa periaatteen puolesta, ja sitä paitsi oli siinä hänen mielestään kysymyksessä kaikkien vuorelaisten kunnia – heidän edustajanaan hänen oli kunnostauduttava mistä hinnasta hyvänsä. Hän piti puoliaan ja kesti vaivoin vastustajansa nopeat ja herkeämättömät hyökkäykset, kunnes tämä nuori ja peräti kokematon miehenalku oli tyhjentänyt koko voimavarastonsa. Lopulta hänen täytyi tunnustaa, että Simsonin perhekunta oli joutunut tappiolle – ensimmäisen kerran elämässään.