Читать книгу Jeri: Erään koiran seikkailuja Etelämerellä - Джек Лондон, William Hootkins - Страница 3

Valaanpyyntiveneestä pääsi Arangin teakpuiselle kannelle vain yhtä porrasta myöten alahangan puolelta, ja Tom Haggin nousi sitä myöten kevyesti Jeri kainalossa. Kannella hälisi outo väkijoukko. Tom Hagginille ja kapteeni Van Hornille se oli kuitenkin aivan jokapäiväinen näky.

Arangi oli pieni, ja siksi sen kannella oli hyvin vähän tilaa. Se oli alunperin rakennettu huvipurreksi, ja siksi sen pienoisosat olivat messinkiä, naulat kuparia, nostoköli pronssia ja helat raudoitetut, ja se oli vesirajaan saakka päällystetty kuparilevyillä. Nyt se oli myyty Salomonin saarille mustien orjien hankkimista varten. Laissa tätä ammattia kuitenkin kunnioitettiin nimityksellä »työväen värväys».

Arangi oli värväyslaiva, joka kuljetti mustaihoisia ihmissyöjiä kaukaisilta saarilta työhön uusille plantaaseille, missä valkoiset miehet muuttivat kosteaa ja ruttoista suota ja viidakkoa hedelmällisiksi ja uljaiksi kookospalmupuistikoiksi. Molemmat Arangin mastot olivat Oregonin seetriä, kuumalla parafiinillä kiilloitetut ja niin sileiksi hangatut, että ne auringon hehkussa loistivat kellanruskeitten opaalien tavoin. Tavattoman isojen purjeittensa avulla se kykeni purjehtimaan kuin aavelaiva ja antoi tilaisuuden tullen kapteeni Van Hornille, tämän valkoiselle perämiehelle ja viidelletoista mustaihoiselle laivamiehelle yllin kyllin tehtävää. Sen pituus oli kuusikymmentä jalkaa, eikä sen yläkannen poikittaisia alushirsiä oltu heikonnettu kansihyteillä. Ainoina aukkoina – yhtään hirttä ei kuitenkaan oltu katkaistu niitä varten – olivat ison kajuutan kansi-ikkuna ja porrasaukko, skanssiluukku keulassa ja pieni varastohuoneen luukku peräkannella.

Ja tällä pienellä kannella oli paitsi laivan miehistöä kolmelta kaukaiselta plantaasilta palaavat mustaihoiset. »Palaavilla» tarkoitettiin niitä, joiden kolmivuotinen työsopimus oli päättynyt ja jotka nyt, sopimuksen mukaan, olivat matkalla kotikyliinsä Malaitan villille saarelle. Kaksikymmentä heistä – kaikki Jerin tuttuja – oli Meringestä, kolmekymmentä tuli Tuhannen laivan lahdesta, Russellin saarilta, ja loput kaksitoista olivat Pennduffrystä Guadalcanarin itärannikolta. Paitsi kaikkia näitä – he olivat kaikki kannella ja jaarittelivat omituisella, lintujen piipitystä muistuttavalla falsettiäänellä – oli siellä kaksi valkoista miestä, kapteeni Van Horn ja hänen tanskalainen perämiehensä Borckman. Kaikkiaan väkeä oli seitsemänkymmentäyhdeksän henkeä.

»Luulin jo, että sydämenne petti viime hetkessä», tervehti kapteeni Van Horn, ja mielihyvän välke loisti hänen silmissään, kun hän katseli Jeriä.

»Vähällä oli niin käydäkin», vastasi Tom Haggin. »Joka tapauksessa olen sen tehnyt vain teidän tähtenne. Jeri on pentueen paras, tietysti lukuunottamatta Miksiä. Ne kaksihan ovatkin vain jäljellä, ja ne ovat aivan yhtä hyviä kuin kadonneet. Sillä Kati oli suloinen koira, josta olisi tullut toinen Timi, jos se olisi saanut elää. – Kas tässä, ottakaa.»

Väkinäisellä liikkeellä hän laski Jerin Van Hornin käsivarrelle ja kääntyi poispäin kulkeakseen kannen poikki.

»Jos sille tapahtuu jotakin, en anna sitä koskaan teille anteeksi, kapteeni», urahti hän yrmeästi olkansa yli.

»Ensin niiden on otettava minun pääni», nauroi kapteeni.

»Se tapahtuu hyvin todennäköisesti, ukkoseni», murahti Haggin. »Meringe on Somolle velkaa neljä päätä, kolme kuoli punatautiin, neljännen murskasi kaatuva puu kaksi viikkoa sitten. Hän oli vielä päällikön poika.»

»Ja niiden lisäksi Arangi on kaksi päätä Somolle velkaa», lisäsi Van Horn. »Muistattehan, kuinka viime vuonna eräs Hawkis-niminen kaupustelija tuhoutui etelässä kulkiessaan valaanpyyntiveneellään Arlin salmen läpi?» – Haggin tuli takaisin kannen poikki ja nyökkäsi. – »Kaksi hänen laivamiehistään oli Somon poikia. Olin värvännyt ne Ugin plantaasille. Kun otetaan lukuun teidän poikanne, on Arangi sinne velkaa kuusi päätä. Mutta mitäs tuo nyt! Tuolla tuulenpuolella on merenrantakylä, johon Arangi on velkaa kahdeksantoista päätä. Minä värväsin ne Aoloa varten, ja kun ne olivat merenrannan miehiä, pantiin ne miehistöksi Sandflylle, joka joutui haaksirikkoon matkalla Santa Cruziin. Olen määrättömästi velkaa sinne tuulenpuoleiselle rannalle, niin että tuhat tulimmaista veijarista, joka saisi siepatuksi pääni, tulisi toinen Carnegie! Kylä on koonnut sataviisikymmentä sikaa ja helmiäisrahaa kokonaisia vuoria miehelle, joka saa minut kiinni ja luovuttaa heille.»

»Leikki ei ole vielä loppunut», myhäili Haggin.

»Turha surra puolestani», kuului iloinen vastaus.

»Te puhutte kuin Arbuckle aikoinaan», moitti Haggin. »En kuullut vain yhden kerran hänen tuolla tavoin ylvästelevän. Vanha Arbuckle-poloinen. Pystyvin ja varovaisin veitikka, joka milloinkaan on ollut ihmissyöjien kanssa tekemisissä. Hän ei koskaan mennyt nukkumaan levittämättä sitä ennen lattialle laatikollista nauloja tai niiden puutteessa rutistettuja sanomalehtiä. Muistan aivan hyvin niiltä ajoilta, kun asuin hänen kanssaan saman katon alla Floridassa, kuinka kerran iso kissa ajoi russakan papereihin. Mutta heti kuuluikin poks, puks, poks, ensin kuusi ja heti perään kaksi hänen suuren ratsupistoolinsa laukausta, ja talo tuli reikiä täyteen kuin seula. Sitä paitsi siellä oli kuollut kissa. Hän osasi ampua pimeässä ollenkaan tähtäämättä, painoi vain liipasinta keskisormellaan ja varmisti piipun suunnan ojennetulla etusormellaan.

»Tosiaan, veikkoseni. Hän oli aika kerskailija. Sitä villiä ei muka ollut syntynyt, joka olisi päässyt käsiksi hänen päähänsä. Mutta kuitenkin ne saivat hänet. Todellakin ne saivat hänet. Tosin hän kesti neljätoista vuotta. Sen teki hänen kokkipoikansa. Napsautti häntä kirveellä ennen aamiaista. Muistan hyvin retkemme, jonka teimme viidakkoon tutkiaksemme, mitä hänestä oli jäänyt jäljelle.»

»Näin hänen päänsä sen jälkeen kun olitte lähettäneet sen hallituksen asiamiehelle Tulagiin», pisti Van Horn väliin.

»Ja hänen rauhalliset, tyynet kasvonsa, jotka olivat kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja niillä melkein sama vanha hymy, jonka olin nähnyt tuhansia kertoja. Se oli jäykistynyt kasvoille, kun suun kohtaa oli savustettu. Ne saivat hänet, joskin siihen meni neljätoista vuotta. Moni on käynyt Malaitalla menettämättä päätään, mutta ennemmin tai myöhemmin heidän käy kuin saviruukun, joka kerran kaivotiellä särkyy.»

»Mutta minulla on taikasana», vakuutti kapteeni. »Kun paha paikka tulee, menen päätäpahkaa niiden keskelle ja lausun sen. Ne eivät ymmärrä siitä tuon taivaallista, mutta se tepsii.»

Tom Haggin ojensi nopeasti kätensä hyvästiksi, pitäen päättävästi katseensa poissa toisen käsivarrella olevasta Jeristä.

»Pitäkää silmällä palaavia poikiani», varoitti hän laskeutuessaan laivasta, »kunnes olette saattanut maihin viimeisenkin veijarin. Niillä ei ole mitään syytä rakastaa Jeriä tai sen sukua, ja pelkään, että sen käy hullusti villien käsissä. Yön pimeydessä se saattaa helposti tehdä retken yli laidan. Älkää päästäkö sitä näkyvistänne, ennen kuin olette päässeet viimeisestäkin.»

Nähdessään mister Haggininsa hylkäävän hänet ja poistuvan valaanpyyntiveneessä Jeri alkoi kiemurrella ja ilmaisi tuskaansa hiljaisella, vaikeroivalla nyyhkytyksellä. Kapteeni Van Horn puristi sen lujemmin käsivarrelleen ja hyväili sitä vapaalla kädellään. »Älkää unohtako sopimusta», huusi Tom Haggin etenevästä venheestä. »Jos teille jotakin tapahtuu, on Jerin päästävä takaisin luokseni.»

»Kirjoitan siitä paperin, jonka panen laivan asiakirjojen joukkoon», kuului Van Hornin vastaus.

Niiden sanojen joukossa, jotka Jeri tajusi, oli sen oma nimi, ja molempain miesten puheesta se oli sen ehtimiseen erottanut. Se tajusi hämärästi, että puhe koski sitä selittämätöntä, salaperäistä, hirveää seikkaa, joka oli tapahtunut sille. Se kiemurteli voimakkaammin, ja Van Horn laski sen kannelle. Se hypähti reunaa vasten vikkelämmin kuin olisi voinut odottaa kuuden kuukauden vanhalta, kömpelöltä pennulta, eikä Van Hornin nopea estämisyritys olisi onnistunut. Mutta aava Arangin kylkeä vasten loiskiva vesi sai sen ponnahtamaan takaisin. Tabu vaikutti siihen. Sen aivoissa oleva selvä kuva ajelehtivasta puunrungosta, joka ei ollut puunrunko, vaan joka eli, pysäytti sen. Se ei ollut järkeä, vaan varjelevaa vaistoa.

Se putosi jälleen istualleen, kohotti kultaisen kuononsa kohti taivasta ja päästi pitkän, kauhua ja surua ilmaisevan valituksen. »Kaikki on hyvin, Jeri-poikaseni, rohkaise mielesi ja ole mies», rauhoitteli Van Horn sitä.

Mutta Jeriä ei voitu lohduttaa. Puhuja oli epäilemättömästi valkoinen jumala, mutta ei sen jumala. Mister Haggin oli Jerin jumala ja korkeampi jumala kuin tämä. Se tunsi sen, ajattelematta sitä. Mister Hagginilla oli housut ja kengät. Tämä laivan kannella oleva jumala muistutti mustaihoista. Hänhän oli paljasjalkainen ja paljassäärinen sekä housuton, vyötäröllään aivan samoin kuin jokaisella mustaihoisella kirjava lannevaate, joka ulottui melkein hänen auringonpaahtamiin polviinsa.

Kapteeni Van Horn oli kaunis mies, vaikkei Jeri sitä tiennyt. Kun Rembrandt on maalauksissaan kuvannut hollantilaista, on hänellä ollut mallina kapteeni Van Horn huolimatta siitä, että tämä oli syntynyt New Yorkissa, samoin kuin hänen New Yorkissa syntyneet hollantilaiset esi-isänsä ennen häntä aina siitä ajasta asti, jolloin New Yorkin nimi vielä oli New-Amsterdam. Hänen pukuaan täydensivät selvästi rembrandtilainen huopahattu, jonka reunat oli käännetty alaspäin, painettuna viistoon toiselle korvalliselle, huokea pumpulinen, valkea paita, joka peitti hänen yläruumiinsa, vyöstä riippuva tupakkapussi, tuppipuukko, patruunavyö ja nahkakotelossa oleva iso automaattipistooli.

Rannalle jäänyt Timi oli vaientanut surunsa, mutta päästi sen jälleen ilmoille kuullessaan Jerin valituksen. Ja Jeri, joka taukosi hetkeksi kuuntelemaan, kuuli Miksin äitinsä vieressä haukkuvan uhmaansa ja oli näkevinään Miksin kuivettuneen korvan itsepintaisine, ylöspäin kääntyneine käppyröineen. Kun sitten kapteeni Van Horn ja hänen perämiehensä Borckman antoivat määräyksiä, ja kun Arangin isopurje ja mesaanipurje alkoivat kohota mastoihin, kadotti Jeri kaiken rohkeutensa ja aloitti jälleen valituksensa, joka – niin kertoi Bob rannalla Derbylle – oli »suurin äänellinen saavutus», minkä hän koskaan oli kuullut koiralta: »Se veti hyvin vertoja Caruson äänelle, vaikka olikin hiukan heikompi.» Mutta se laulu oli liikaa Hagginille, joka heti maihin saavuttuaan vihelsi Timin luokseen ja harppoi kiireesti pois rannalta.

Nähdessään äitinsä katoavan Jeri ansioitui vielä suuremmilla laulusaavutuksilla, jotka tuottivat ääretöntä iloa eräälle sen vieressä seisovalle Pennduffryltä palaavalle villille. Tämä nauroi ja pilkkasi Jeriä kimeillä kikatuksilla, jotka eivät muistuttaneet ihmisen ääntä, vielä vähemmän jumalan, vaan viidakon puissa elävien eläinten ääniä, puolittain linnun, puolittain ihmisen. Se oli oivallinen sodan aihe. Suuttumus siitä, että mustaihoinen nauroi sille, valtasi Jerin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä sen pennunhampaat, jotka olivat teräväkärkiset kuin neulat, olivat viiltäneet hämmästyneen mustaihoisen paljaaseen pohkeeseen pitkiä yhdensuuntaisia naarmuja, joista jokaisesta heti pursui verta. Mustaihoinen hypähti kauhistuneena syrjään, mutta Jerissä oli Panu Väkevän verta, ja isänsä tavoin se seurasi perässä ja viilti mustaihoisen toiseenkin pohkeeseen punertavan kuvion.

Nyt ankkurin noustua ja isonpurjeen kohotessa mastoon kapteeni Van Horn, jonka tarkka katse ei ollut kadottanut ainoaakaan yksityisseikkaa tästä tapahtumasta, antoi määräykset mustalle ruorimiehelle ja kääntyi sitten osoittamaan Jerille hyväksymistään.

»Käy päälle, Jeri!» rohkaisi hän. »Anna sille! Iske! Pure! Näytä sille! näytä sille!»

Puolustautuessaan mustaihoinen suuntasi potkun Jeriin, joka sen sijaan että olisi pötkinyt pakoon – toinen Panulta peritty ominaisuus – väisti paljaan jalan ja painoi uuden sarjan punaisia, yhdensuuntaisia viiruja tummaan sääreen. Tämä oli liikaa, ja mustaihoinen, joka pelkäsi enemmän Van Hornia kuin Jeriä, kääntyi pakoon keulan puolelle juosten turvaan kajuutan kattoikkunalle, jossa oli kahdeksan lee-enfield-kivääriä laivamiehen vartioimina. Jeri hyökkäsi kajuutan ikkunan luo, hypähteli sitä kohti ja kierähteli kannella, kunnes kapteeni Van Horn kutsui sen luokseen.

»Kyllä tämä pitää villit kurissa, tämä mies!» vakuutti Van Horn Borckmanille kumartuessaan taputtamaan Jeriä antaakseen sille siten hyvin ansaitun palkkion.

Ja Jeri unohti joksikin aikaa kolkon kohtalonsa, kun jumala, jolla tosin ei ollut housuja, kosketti sitä hyväilevästi kädellään.

»Se on leijona koiraksi – paremminkin airedale kuin irlantilainen terrieri», jatkoi Van Horn perämiehelleen yhä Jeriä hyväillen. »Katsohan, kuinka iso se jo on. Katso sen luita. Tuollainen rinta. Se kestää. Siitä tulee mainio koira, kunhan sille kasvaa noita jalkoja vastaava ruumis.»

Jeri oli juuri muistanut surunsa ja oli hyökkäämäisillään kannen poikki laidalle katsomaan, kuinka Meringe joka hetki pieneni etäisyydessä, kun kaakkoinen tuulenpuuska sattui purjeisiin ja kallisti Arangia. Jeri liukui pitkin kantta, joka sillä hetkellä oli neljäkymmentäviisi astetta kallellaan, turhaan raapien kynsillään sileätä pintaa saadakseen siitä kiinni. Se tarrautui mesaanimaston juureen, sillä aikaa kun kapteeni Van Horn, merimiehenkatseensa tähdättynä keulan edessä olevaan koralliriuttaan, antoi määräyksen: »Tarkasti alahangan puolelle.» Borckman ja mustaihoinen ruorimies toistivat hänen sanansa, ja kun ruoriratas pyörähti alaspäin, kääntyi Arangi nopeasti kuin noiduttu tuuleen ja saavutti hetkiseksi pystysuoran kölin, jolloin isopurje lepatti ja jalusnuoria löysättiin.

Jeri, jonka huomio yhä oli kiintyneenä Meringeen, käytti hyväkseen kannen vaakasuoraa asentoa päästäkseen jaloilleen ja ryömiäkseen reunaa kohti. Mutta sen käännytti takaisin jalusnuorain väkipyörien räiske mastorenkaassa, ja isopurje, tyhjänä, mutta tuntien tuulta toisella puolellaan, heilahti veltosti kannen poikki sen ylitse. Nopealla hyppäyksellä se selviytyi jalusnuorien taholta uhkaavasta vaarasta – Van Hornin hyppäys sitä pelastamaan oli yhtä nopea – ja tapasi itsensä isonpuomin alta, jossa suunnaton purje häämötti sen yllä ja näytti olevan putoamaisillaan ja musertamaisillaan sen.

Se oli Jerin ensimmäinen kokemus purjeista. Se ei tuntenut petoja, vielä vähemmän niiden tapoja, mutta sen aivoissa oli niiltä ajoilta, jolloin se oli ottanut ensimmäisiä askeleitaan, eloisa muistikuva haukasta, joka keskellä pihamaata oli taivaalta iskenyt sen kimppuun. Se kyyristyi kantta vasten. Sen yläpuolella viuhui siivekäs haukka, joka tuossa tuokiossa ampuisi sen kimppuun kuin salama pilvistä; tämä haukka vain oli tavattoman paljon isompi kuin se, jonka se ennen oli tavannut. Mutta se ei etsinyt pelokkaasti suojaa kyyristyessään. Se päinvastoin vetäytyi kokoon jännittääkseen kaikki ruumiinsa osat ja hypätäkseen uhkaavaa hirviötä vastaan.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli isopurje heilahtanut ohi räiskyvin väkipyörin ja pullistunut tuulessa, ja Jeri kadotti hypätessään näkyvistään sen varjonkin.

Van Hornilta ei ollut jäänyt huomaamatta pieninkään yksityisseikka. Monesti ennen hän oli nähnyt nuorten koirien pelästyksestä saavan suorastaan kouristuskohtauksia ensimmäisen kerran nähdessään taivaantäyttävät, pilviäpimittävät purjeet, jotka uhkasivat suistua päälle. Tämä oli ensimmäinen koira, jonka hän oli nähnyt kauhistumatta ja paljastetuin hampain hyökkäävän suuren tuntemattoman kimppuun.

Ihastuksissaan Van Horn sieppasi Jerin kannelta syliinsä.