Читать книгу Jeri: Erään koiran seikkailuja Etelämerellä - Джек Лондон, William Hootkins - Страница 6

Ja nopea tropiikin yö yllätti Arangin sen vuoroin keinuessa tyynessä, vuoroin kallistellessa tuulenpuuskissa Malaitan, ihmissyöjäin saaren, suojanpuoleisella rannikolla. Kaakkoispasaatin lakkaaminen aiheutti epävakaisen ilman, mikä teki ruoanvalmistamisen kannelle sijoitetussa »keittiössä» synninrangaistukseksi ja lennätti palaavat villit, vaikkei näillä ollut muuta kastuvaa kuin ihonsa, kiireesti kannen alle.

Ensimmäinen vahtivuoro, kahdeksasta kahteentoista, oli perämiehen, ja kapteeni Van Horn, jonka rankka sadekuuro pakotti alas hyttiin, otti Jerin mukaansa nukkumaan. Jeri oli väsynyt elämänsä vaiherikkaimman päivän monista kiihoituksista ja potki ja murisi unissaan. Kapteeni katseli sitä hymyillen ennen kuin pienensi lampun liekkiä, ja mutisi ääneen: »Jeri, näytä sille villikoiralle! Anna sille! Pöllytä sitä! Pöllytä sitä kuin riepua!»

Jeri nukkui niin sikeästi, ettei tiennyt mitään, kun kapteeni ilmaa haukkoen, lannevaate ja paita hiestä läpimärkänä nousi, kääri peitteen ja tyynyn kainaloonsa ja meni kannelle sen jälkeen kun sade, joka haihdutti ilmapiiristä viimeisenkin tuulenhenkäyksen, oli lakannut ja muuttanut hytin tukahduttavaksi höyrykaapiksi.

Jeri heräsi vasta siihen, että iso, kolme tuumaa pitkä russakka pureskeli sen varpaitten välistä arkaa, karvatonta nahkaa. Se heräsi sätkyttäen kihelmöivää jalkaansa ja katseli russakkaa, joka ei juossut, vaan asteli arvokkaasti tiehensä. Se näki sen yhtyvän lattialla kihisevään russakkalaumaan. Jeri ei ollut milloinkaan nähnyt niitä niin paljon yhdessä joukossa eikä niin isoja. Ne olivat kaikki samankokoisia, ja niitä oli kaikkialla. Pitkinä riveinä niitä valui seinänraoista ja laskeutui lattialle tovereittensa joukkoon.

Tämä oli sopimatonta, Jerin mielestä se oli sopimatonta. Mister Haggin, Derby ja Bob eivät koskaan olleet sietäneet russakoita, ja heidän sääntönsä olivat Jerinkin sääntöjä. Russakka oli ikuinen vihollinen. Jeri hyppäsi lähimmän luo ja koetti musertaa sen lattiaa vasten käpälällään. Mutta silloin russakka teki tempun, jollaista Jeri ei milloinkaan ollut niiden nähnyt tekevän. Se nousi lentoon voimakkaille siivilleen kuin lintu. Ja kuin merkin saatuaan koko russakkajoukko pyrähti siivilleen ja täytti hytin surinallaan ja kuhinallaan.

Jeri hyökkäsi siivekkään parven kimppuun, tavoitteli hypähdellen lentäviä syöpäläisiä ja koetti iskeä niitä käpälillään lattialle. Toisinaan se onnistuikin tuhoamaan jonkun, eikä taistelu lakannut, ennen kuin kaikki russakat ikään kuin uuden merkin saatuaan hävisivät moniin rakoihin ja jättivät Jerin hytin valtiaaksi.

Sen ensimmäinen ajatus oli: Missä on kapteeni? Se tiesi, ettei tämä ollut huoneessa, mutta siitä huolimatta se nousi takajaloilleen ja tutki matalan lavitsan, ja sen pienet, herkät sieraimet värisivät ihastuksesta, kun se tunsi äskenpoistuneen kapteenin hajun. Ja se sama voima, mikä sai sen nuuskimaan ja sen sieraimet värisemään, pani myöskin sen häntätöpykän heilumaan.

Mutta missä oli kapteeni? Se ajatus oli sen aivoissa yhtä selvänä ja määrättynä kuin samanlainen ajatus olisi ollut ihmisaivoissa. Ja samoin sitä seurasi toiminta. Ovi oli pantu haalla raolleen, ja Jeri meni kajuuttaan, missä puolisensataa mustaihoista voivotteli, huokaili ja kuorsasi unissaan. Ne täyttivät tiheänä rykelmänä sekä lattian että pitkät kaarevat penkit, niin että Jerin täytyi ryömiä niiden paljaiden jalkojen yli. Eikä siellä ollut valkoista, suojelevaa jumalaa. Se tiesi sen, mutta ei pelännyt.

Varmistuttuaan kumminkin siitä, ettei kapteeni ollut kajuutassa, Jeri valmistautui juuri vaaralliseen kiipeämiseen ylös jyrkkiä, tikapuiden kaltaisia portaita, kun se muisti sairashuoneen. Se meni sinne ja nuuski nukkuvaa pumpulipaitaan puettua tyttöä, joka uskoi Van Hornin syövän hänet, jos onnistui lihottamisyrityksissään.

Sitten se palasi portaiden juurelle, katseli ylös ja odotti toivoen kapteenin ilmestyvän ylhäältä sitä noutamaan. Jeri tiesi kahdestakin seikasta, että kapteeni oli kulkenut tätä tietä. Se oli ainoa tie, jota hän oli voinut kulkea, ja Jerin nenä kertoi, että hän oli siitä kulkenut. Jerin ensimmäinen kiipeämisyritys alkoi lupaavasti. Mutta kolmannelta askelmalta se luiskahti Arangin keikahtaessa aallokossa ja putosi. Pari kolme villiä heräsi ja alkoi katsella sitä ryhtyen pureskelemaan kostutetulla kalkilla siveltyihin lehtiin käärittyjä betelpähkinöitä.

Kaksi kertaa Jeri näin jo aivan alussa luisui portailta, ja useita villejä nousi tovereittensa herättäminä istumaan ja ilkkumaan sen ponnistuksille. Neljännellä kerralla sen onnistui nousta puoliväliin ennen kuin luiskahti ja putosi raskaasti kyljelleen. Tapausta tervehdittiin hiljaisella naurulla ja kuikuttavilla kirskumisilla, jotka olisivat hyvin saattaneet lähteä isojen lintujen kurkuista. Se pääsi jaloilleen, pörhisti niskaansa ja murisi syvää halveksumistaan ympärillään oleville kaksijalkaisille alhaisille olennoille, jotka tulivat ja menivät suurten, valkoisten kaksijalkaisten jumalien, kapteenin ja mister Hagginin tahdon mukaan ja tottelivat heidän käskyjään.

Lannistumatta putoamisestaan lähti Jeri uudelleen kapuamaan portaita. Arangin hetkeksi hiljentynyt heiluminen auttoi sitä, niin että sen etukäpälät olivat portaiden yläreunalla, kun seuraava hyökylaine tuli. Se piteli kaikin voimin kiinni koukistetuilla etukäpälillään ja ponnistautui sitten kannelle.

Keskikannella kajuutanikkunan vierellä se näki kyykkysillään useita laivamiehiä ja Lerumien. Se tunnusteli niitä epäluuloisesti ja pysähtyi äkkiä jäykin jaloin, kun Lerumie sihahti hiljaisen uhkauksen. Eräs laivamies oli pitämässä perää, ja perämies seisoi lähellä ruoria vahdissa. Juuri kun perämies puhutteli ja kumartui silittämään Jeriä, tämä vainusi kapteenin olevan läheisyydessä. Heilautettuaan anteeksipyytäen häntätöpykkäänsä Jeri kipaisi vastatuuleen ja löysi kapteenin makaamasta raskaassa unessa kannella peitteeseen kääriytyneenä, niin että pää vain oli näkyvissä.

Aivan ensiksi Jerin oli välttämättä iloisesti nuuskittava kapteenia ja heilutettava häntäänsä. Mutta kapteeni ei herännyt, ja hieno sumun tapainen sadesuihku sai Jerin kiertymään kokoon ja painautumaan kapteenin pään ja olan väliin. Silloin kapteeni heräsi ja sanoi: »Jeri!» matalalla, kuiskaavalla äänellä, ja Jeri vastasi koskettamalla viileällä, kostealla kuonollaan hänen poskeaan. Sitten kapteeni nukahti uudelleen. Mutta Jeri ei. Se nosti kuonollaan peitteen reunaa ja ryömi yli olkapään kokonaan peitteen sisälle. Kapteeni havahtui jälleen ja auttoi puolivalveilla sitä vierelleen.

Jeri ei vieläkään ollut tyytyväinen, vaan kiemurteli siksi, kunnes pääsi kapteenin kainaloon, jossa painoi päänsä kapteenin olkaa vasten. Silloin se syvään tyytyväisyydestä huoaten vaipui uneen.

Useita kertoja laivamiehet, jotka laskivat ja kiristivät jalusnuoria tuulen vaihtelun mukaan, herättivät huudoillaan Van Hornin, ja joka kerta tämä muisti pennun ja puristi sitä käsivarrellaan hyväilevästi puoleensa. Ja joka kerta silloin Jeri liikahteli unissaan ja painautui entistä lujemmin häneen.

Vaikka Jeri olikin epätavallinen koiranpentu, oli sillä rajoituksensa, eikä se lainkaan aavistanut, minkä vaikutuksen sen samettisen ruumiin pehmeä, lämmin kosketus teki kovia kokeneeseen kapteeniin. Se sai kapteenin muistelemaan menneitä, kaukaisia vuosia, jolloin hänen oma pieni tyttärensä nukkui hänen käsivarrellaan. Ja niin selvästi hän muisti kaiken sen, että uni kaikkosi, ja mielikuvat, joiden sarjan pikku tyttö aloitti, kiduttivat polttavina hänen aivojaan. Ei kukaan toinen tietänyt, mitä hänen mielessään liikkui ja juuri näiden mielikuvien tähden hän oli tullut Salomonin saarille turhaan koettaen saada niitä pois mielestään.

Kun hänen käsivarrellaan lepäävä pehmeä koiranpentu oli herättänyt hänen muistonsa, näki hän ensin tytön ja äidin pienessä asunnossa Harlemissa. Se oli tosiaankin pieni, mutta se oli heidän kolmen onnellinen koti.

Hän muisti tytön pellavaisen tukan, joka vähitellen tummui äidin kultaisen tukan kaltaiseksi, yhtä runsaaksi ja kiharaiseksi. Hän muisti entisen ammattinsa, pelastusvaunun ja sen miehistön, joka oli työskennellyt hänen johdollaan. Sitten tuli mieleen se päivä, jolloin hänet herätettiin kolmen aikaan aamulla irrottamaan raitiovaunua erään apteekin murskautuneesta näyteikkunasta ja siirtämään sitä takaisin raiteilleen. He raatoivat koko päivän puolessa kymmenessä raitiotieonnettomuudessa ja palasivat vaunutalliin yhdeksän aikaan illalla parahiksi saadakseen uuden hälytyksen.

»Luojan lykky!» sanoi Clancey, joka asui hänen naapurinaan parin talon päässä. Van Horn oli vieläkin kuulevinaan hänen sanansa ja näkevinään hänen pyyhkivän hikeä likaisilta kasvoiltaan. »Luojan lykky, se on vain pikkutapaus, ja aivan meidän naapurissamme kymmenkunnan korttelin päässä. Niin pian kuin olemme siitä selviytyneet, voimme lähteä kotiin ja antaa esikaupungin poikain palauttaa vaunun talleille.»

»Meidän ei tarvitse tehdä muuta kuin nostaa hetkinen», oli hän itse vastannut.

»Mitähän siellä on tapahtunut?» kysyi Billy Jaffers, toinen vaunumies.

»Joitakuita ajettu yli – eikä heitä saada vaunun alta», ilmoitti hän, kun he hypähtivät pelastusvaunuun ja lähtivät liikkeelle.

Van Horn näki jälleen pitkän matkan kaikki yksityiskohdat unohtamatta edes erästä pikku viivytystä, mikä aiheutui paloruiskujen ja – tikkaiden kuljettamisesta radan poikki: sen aikana Clancey ja hän olivat kiusoitelleet Jaffersia, joka muka oli sopinut kohtauksista useiden tyttöjen kanssa, mutta ylimääräisen tehtävän vuoksi ei voinutkaan niihin mennä.

Perillä oli pitkä jono raitiovaunuja, ihmisjoukko, poliisiketju sitä pidättämässä, kaksi ambulanssia ja vahtivuorossa oleva nuori konstaapeli, joka tervehti häntä kalpeana ja järkytettynä: »Kauhea tapaus. Aivan mieltäkääntävä. Niitä on kaksi. Emme saa heitä pois. Olen koettanut. Luulen toisen vielä olleen hengissä.»

Mutta hän oli voimakas ja karaistunut, sellaiseen työhön tottunut mies. Vaikka hän oli väsynyt ankarasta työpäivästä ja ikävöi pieneen, viihtyisään kotiinsa, joka odotti häntä kymmenen talokorttelin päässä tehtävän päätyttyä, hän puhui iloisesti ja luottavaisesti sanoen kyllä saavansa onnettomat esiin kädenkäänteessä ja ryömi vaunun alle.

Hän näki jälleen itsensä katselemassa ympärilleen sähkölyhdyn joustinta puristaen. Hän näki kaksi kultaista, paksua hiuspalmikkoa, ennen kuin hänen peukalonsa herposi joustimesta ja hän jäi pimeyteen.

»Elääkö toinen vielä?» kysyi kauhistunut konstaapeli.

Ja kysymys toistettiin, sillä aikaa kun hän koetti ponnistaa tahdonvoimaansa kyetäkseen jälleen sytyttämään lampun.

Hän kuuli itsensä vastaavan: »Hetken perästä sanon.»

Sitten hän näki itsensä taas katselevan. Hän katsoi kauan.

»Molemmat ovat kuolleet», vastasi hän rauhallisesti. »Clancey, anna minulle kolmen numeron väkivipu ja ota itse samanlainen vaunun toiseen päähän.»

Hän makasi selällään tuijottaen yksinäiseen tähteen yläpuolellaan, joka tuikahteli himmeänä ohuen pilviverhon takaa. Tuon menneen hetken tuska oli hänen kurkussaan, silloinen karvas kuivuus hänen suussaan ja silmissään. Ja hän tiesi – kukaan muu ei sitä tietänyt – sen, minkä tähden hän oli Salomonin saarilla, tiikpuisen huvipurren Arangin kapteenina, rahtasi villejä, pani alttiiksi henkensä ja joi skotlantilaista whiskyä enemmän kuin on terveellistä.

Sen yön jälkeen hän ei ollut katsonut lämpimästi yhteenkään naiseen. Mutta Salomonin saarten valkoiset miehet pitivät häntä paatuneena naisvihaajana, olivatpa kyseessä valkoiset tai mustat sulottaret.

Muistojensa äärimmäiseen kauhunkuvaan päästyään hän sai taas unen päästä kiinni ja nukahti mielihyvän vallassa tuntiessaan Jerin pään painon olkapäällään. Kerran, kun Jeri uneksien Meringesta ja mister Hagginista, Timistä, Panusta ja Miksistä nyyhkytti hiljaa, Van Horn havahtui, puristi sitä rauhoittavasti ja mutisi uhkauksen: »Varjele sitä villiä, joka uskaltaa tähän pentuun koskea!..»

Kun perämies keskiyön tienoissa kosketti Van Hornia olkapäähän, teki tämä herätessään vaistomaisesti kaksi tekoa, ennen kuin oli täysin valveillakaan. Hän laski nopeasti oikean kätensä vyössään olevalle pistoolille ja mutisi: »Varjele sitä villiä, joka uskaltaa tähän pentuun koskea!..»

»Olemme Kopo-niemen kohdalla», selitti Borckman, kun molemmat miehet tuijottivat ylähangan puolella häämöttävään korkeaan maahan. »Matkaa ei ole tehty enempää kuin kymmenen mailia, eikä ole tietoakaan paremmasta vauhdista.»

»Tuonne ylhäälle kokoontuu paljon tavaraa, milloin sitten alas tullee», virkkoi Van Horn, ja kumpikin katseli pilviä, jotka ajelehtivat hajanaisina joukkoina himmeiden tähtien alla.

Tuskin perämies oli noutanut peitteensä hytistä ja laskeutunut kannelle, kun virkeä, voimakas tuulenhenkäys syöksähti maalta päin ja alkoi kiidättää Arangia tyynessä vedessä yhdeksän solmun nopeudella. Hetkisen Jeri koetti seisoa vahdissa kapteenin kanssa, mutta pian se kääriytyi kokoon ja nukahti puoleksi kannelle, puoleksi kapteenin paljaalle jalalle.

Kun kapteeni kantoi sen peitteelle ja kääri sen siihen, se nukkui pian uudelleen, mutta ei aikaakaan, kun se oli jälleen hereillä, poissa peitteestä ja kapteenin kävelykumppanina kannella. Silloin aloitettiin toinen koulutunti, ja viiden minuutin kuluttua Jeri tiesi, että sen oli pysyteltävä peitteen suojassa, että kaikki oli hyvin ja että kapteeni kulkisi koko ajan sen lähellä.

Neljän aikaan alkoi taas perämiehen vahtivuoro.

»Mentiin kolmekymmentä mailia», kertoi Van Horn. »Mutta tuuli muuttui epävakaiseksi. Pidä silmällä maanpuoleisia tuulenpuuskia. On parasta laskea nostoköydet kannelle vahtimiesten selviteltäviksi. Tietysti ne eivät pysy hereillä, mutta nukkukoot edes köysillä.»

Jeri heräsi kapteenin asettuessa peitteen alle ja ryömi kuin vanhasta tottumuksesta hänen kainaloonsa vaipuen uneen kerran onnellisena niiskautettuaan ja pienellä viileällä kielellään suudeltuaan kapteenin poskea, jota vasten sitä hellästi painettiin.

Puolta tuntia myöhemmin tuntui maailmanloppu olevan käsissä, mikäli Jeri saattoi sellaista käsittää. Sen herätti kapteenin nopea hypähdys, joka vieräytti peitteen ja sen syrjään. Arangin kansi oli muuttunut seinäksi, jota myöten Jeri luisui ärjyvässä pimeydessä. Jok'ainoa köysi naukui ja vinkui tuulispäitten rajusta voimasta.

»Isonpurjeen köydet selviksi! Joutuin!» kuuli Jeri kapteenin huutavan kovalla äänellä, se kuuli myös nuorien vinkuvan väkipyörissä, kun Van Horn kiristi pimeässä voimakkaasti kääntököysiä ja päästi kiireesti jalusnuoran juoksemaan polttavien kämmentensä läpi yhdellä ainoalla kiinnitysnappulan väännöllä.

Kaikki tämä ja monet muut äänet, laivamiesten huudot ja Borckmanin ärjyntä, tunkeutuivat Jerin korviin, kun se liukui uuden, epävakaisen maailmansa jyrkkää pintaa pitkin. Mutta se ei singahtanut laitaa vasten, jolloin sen hennot kylkiluut olisivat murtuneet. Sen sijaan lämmin vesi, joka virtasi merenpinnan alle vajonneen laidan yli himmeänä fosforitulena, otti sen pehmeään syliinsä. Siinä se sotkeutui ajelehtivaan nuoravyyhteen aikoessaan uida.

Ja se ui, ei henkeään pelastaakseen eikä kuoleman pelosta. Sen mielessä oli vain yksi ajatus: Missä oli kapteeni? Ei se ajatellut kapteenin pelastamista eikä voivansa olla hänelle avuksi. Sitä vain johdatti rakkaus, joka aina vetää sydäntä rakkaan olennon luo. Samoin kuin äiti vaaran hetkellä koettaa päästä lapsensa luo, samoin kuin kreikkalainen kuollessaan muisti suloista Argosta, samoin kuin sotilaat taistelukentällä vetävät viimeisen henkäyksensä vaimonsa nimi huulillaan, niin Jeri tässä maailmanlopussa kaipasi kapteenia.

Tuulispää lakkasi yhtä äkkiä kuin oli alkanut. Nytkähtäen Arangi saavutti pystysuoran kölin, ja Jeri jäi räpiköimään ylähangan valureikään. Se paapersi tasaisen kannen poikki kapteenin luo, joka seisoi hajasäärin jalusnuoran silmukka yhä kädessään ja lausui:

»Jumalan kiitos! Vihuri meni ohi! Sadetta ei tule!»

Hän tunsi Jerin viileän kuonon paljaalla pohkeellaan, kuuli sen iloisen niiskauksen ja kumartui sitä hyväilemään. Pimeässä hän ei saattanut sitä nähdä, mutta hänen sydämensä lämpeni varmuudesta, että Jerin häntä heilui.

Kannelle oli kokoontunut useita säikähtyneitä palaavia villejä, ja näiden valittavat, kimeät äänet muistuttivat lintujen unista piipitystä. Borckman tuli aivan Van Hornin viereen, ja molemmat miehet koettivat jännityksestä väristen lävistää katseillaan ympäröivän pimeyden ja kuuntelivat meren ja ilman alkuaineitten ääniä.

»Missä on sade?» virkkoi Borckman äreästi. »Aina ensin on tuuli ja sitten sade, joka tappaa tuulen. Nyt ei sada!»

Van Horn tähysti ja kuunteli eikä vastannut. Jeri tunsi kumpaisenkin miehen levottomuuden, ja sekin oli jännittynyt. Se painoi viileällä kuonollaan kapteenin säärtä, ja lipaistessaan sitä ruusunpunaisella kielellään se sai suuhunsa meriveden suolaista makua.

Kapteeni kumartui äkkiä, kääräisi Jerin nopeasti peitteeseen ja asetti sen kahden kannelle mesaanimaston taakse sidotun jamssisäkin väliin. Varmuuden vuoksi hän vielä kietaisi köyden peitteen ympäri solmuun, niin että Jeri oli kuin kapalossa.

Tuskin se oli tehty, kun mesaanipurje läiskähti Jerin ylitse, tuuli täytti jyristen keulapurjeet ja isopurje häilähti Van Hornin löysentäessä jalusnuoraa kannen poikki sellaisella tempauksella, että laiva vapisi ja kallistui rajusti tuulen alle. Tämä uusi hyökkäys tuli vastakkaiselta suunnalta ja oli edellistä voimakkaampi.

Jeri kuuli kapteenin huutavan – ensin perämiehelle: »Pidä huolta isonpurjeen jalusnuorista! Sotkut selviksi! Minä hoidan taljat!» – ja sitten laivamiehille: »Batto! Höllennä mesaanitaljaa! – Ranga! Laske mesaanijalusta! Joutuin, joutuin!»

Samassa Van Hornin pyyhkäisi jaloiltaan luisuva joukko palaavia villejä, jotka olivat keikahtaneet kannelle yhdeksi sekamelskaksi ensimmäisestä tuulenpuuskasta. Sätkivä rykelmä, johon hänkin oli joutunut, kieri suojan puolen piikkilankoja vasten ja vajosi siellä veden alle.

Jeri oli niin lujasti sopukassaan, ettei se vierinyt pois. Mutta kun se huomasi kapteenin komennusten keskeytyvän ja hetkeä myöhemmin kuuli hänen kiroilevan piikkilangoissa, se päästi kimeän haukunnan ja alkoi raastaa ja repiä raivokkaasti peitettä päästäkseen irti. Jotakin oli tapahtunut kapteenille. Se tiesi sen. Muuta se ei tietänytkään, sillä se ei ajatellut ollenkaan itseään keskellä tätä maailmanlopun kaaosta.