Читать книгу Susikoira - Джек Лондон, William Hootkins - Страница 4

Ihmisäänet ja rekikoirien vinkunan oli ensinnä äkännyt naarassusi, ja se myöskin juoksi ensimmäisenä tiehensä riutuvaan liekkikehään saarretun miehen luota. Lauma ei halusta luopunut saaliistaan, se viivyskeli useita minuutteja kuulostellen tarkemmin, mutta sitten sekin lähti juoksemaan naarassuden jälkiä.

Lauman etunenässä ravasi kookas harmaa susi – yksi sen monista johtajista. Se ohjasi lauman kulkua naarassuden kintereillä. Se myöskin ärisi varoittavasti nuoremmille jäsenille tai iski niitä hampaillaan, kun ne kunnianhimoisina koettivat sivuuttaa sen. Ja se enensi vauhtia nähdessään naarassuden, joka nyt hölkytteli hiljalleen hankea pitkin.

Tämä siirtyi sen rinnalle, ikäänkuin siinä olisi ollut sen sovittu paikka, ja mukautui lauman kulkuun. Johtaja ei ärissyt sille eikä paljastanut hampaitaankaan, kun se joskus sattui loikkaamaan edelle. Päinvastoin johtaja oli sille ystävällinen – liiankin ystävällinen sen omasta mielestä, sillä johtaja pyrki kernaasti juoksemaan lähellä naarasta, ja kun välimatka kävi ylen pieneksi, se vuorostaan ärisi ja paljasti hampaansa. Saattoipa se toisinaan puraistakin seuralaistaan kylkeen. Tämä ei sellaisen sattuessa osoittanut vähintäkään suuttumusta. Se vain hypähti syrjään ja juoksi muutamin kömpelöin loikkauksin jäykkänä eteenpäin, muistuttaen käytökseltään nolattua nuorukaista.

Tämä oli yksi naarassuden harmeista lauman matkalla, sillä muutakin kiusaa se sai kokea. Sen toisella puolen juoksi laiha vanha hukka, jonka harmaassa turkissa näkyivät monen taistelun arvet. Vanhus juoksi aina sen oikealla puolella. Tämä kai johtui siitä, että sillä oli vain yksi silmä, nimittäin vasen jäljellä. Sekin osoittautui halukkaaksi työntäytymään naaraksen lähelle, niin että sen arpinen kuono kosketti tämän vartaloa, hartioita tai niskaa. Vasemmanpuolisen vieruskumppanin huomionosoitukset naaras keskeytti hampaillaan; mutta kun molemmat pyrkivät hyväilemään samaan aikaan, sai se kovia tölmäyksiä puolelta ja toiselta ollessaan pakotettu nopein iskuin karkoittamaan kummankin kosijan loitommalle ja samalla haavaa pysyttelemään lauman etunenässä ja tarkkaamaan tietä. Tällöin sen vieruskumppanit paljastivat hampaansa ja ärisivät uhkaavasti toisilleen. Niiden teki mieli tapella, mutta yksinpä kosiminen ja sen aiheuttama mustasukkaisuuskin saivat väistyä pakottavamman, nälän tieltä.

Joka kerta kun susivanhuksen oli pakko äkisti väistää terävähampaista mielitiettyään, se töytäsi erääseen nuoreen kolmivuotiaaseen, joka juoksi sen sokealla oikealla sivulla. Tämä nuori susi oli kasvanut täyteen mittaansa; ja jos otamme huomioon lauman nälän heikontaman tilan, se oli enemmän kuin keskinkertaisen voimakas ja ripeä. Siitä huolimatta se pysyttelihe pää vanhan silmäpuolen olkapään tasalla. Milloin se uskalsi edetä aivan vanhemman suden rinnalle (mikä tapahtui harvoin), ärähdys ja isku saivat sen jälleen peräytymään hartiain kohdalle. Toisinaan se kuitenkin jättäytyi varovasti ja verkalleen jälkeen ja pujottautui iäkkään johtajan ja naarassuden väliin. Tämä herätti kaksinkertaista, jopa kolminkertaistakin suuttumusta. Kun naaras ärähti harmista, niin vanha johtaja pyörähti heti kolmivuotiaan kimppuun. Joskus naaraskin pyörähti mukana. Ja välistä myöskin vasemmanpuolinen nuori johtaja yhtyi näihin molempiin.

Joutuessaan täten vastustamaan kolminkertaista kiukkua nuori susi pysähtyi äkisti ja asettui istumaan etujalat jäykkinä, suu uhkaavana ja harja pystyssä. Tämä hämminki liikkuvan lauman etunenässä synnytti aina sekasortoa peräpuolessa. Jäljessätulevat tölmäsivät nuoreen suteen ja ilmaisivat tyytymättömyyttään iskemällä terävästi hampaansa sen takajalkoihin ja kylkiin. Se tuotti itselleen ikävyyksiä, sillä ruoan puute vaikutti ärsyttävästi pikavihaisiin mieliin. Mutta sillä oli nuoruuden rajaton luottamus itseensä, ja itsepintaisesti se uudisti yrityksensä tuon tuostakin, vaikk'ei koskaan voittanut sillä muuta kuin mieliharmia.

Jos olisi ollut ravintoa saatavissa, olisi kosinta ollut kiihkeämpää ja synnyttänyt kahakoita, hajoittaen koko lauman. Mutta tämän tila oli epätoivoinen. Pitkällinen nälkä oli laihduttanut lauman peräti. Se ei kyennyt juoksemaan yhtä nopeasti kuin tavallisesti. Perässä ontuivat heikot yksilöt, kaikkein nuorimmat ja vanhimmat. Etunenässä olivat vahvimmat. Mutta kaikki näyttivät pikemmin luurangoilta kuin rotevilta susilta. Eläinten liikkeet olivat silti kevyitä ja uupumattomia, ellemme ota lukuun niitä, jotka ontuivat. Niiden jäntereiset lihakset näyttivät olevan ehtymättömän tarmon lähteitä; ne toimivat teräksenjäntevästi alati valmiina uuteen liikkeeseen.

Sudet juoksivat penikulmamääriä sinä päivänä. Ne juoksivat myöskin koko yön. Ja seuraava päivä tapasi ne yhä juoksemassa. Ne samosivat halki jäätyneen ja aution maan. Missään ei näkynyt elon merkkiä. Ne yksin liikkuivat halki avaran toimettomuuden. Ne yksin olivat hengissä, ja ne etsivät toisia olioita, jotka olivat elossa, ahmiakseen ne suuhunsa ja jatkaakseen elämäänsä.

Ne kulkivat matalain harjanteiden ylitse ja kymmenkunnan pienen joen poikki, ennenkuin niiden etsintä tuli palkituksi. Alankomaalla ne vihdoin tapasivat hirviä. Ensimmäinen otus oli iso koirashirvi. Tässä oli lihaa ja elämää, eikä sitä ollut vartioimassa mitään salaperäistä tulta eikä lentäviä liekkejä. Lättäkaviot ja haarasarvet ne kyllä tunsivat, ja ne heittivät oheen tavallisen kärsivällisyytensä ja varovaisuutensa. Ottelu oli lyhyt ja tulinen. Ison hirven kimppuun hyökättiin joka taholta. Se viilteli tai halkoili vainoojainsa kalloja iskien taitavasti ympärilleen suurilla kavioillaan. Se murskasi niitä ja taittoi niiden selkärangan isoilla sarvillaan. Se tallasi ne alleen lumeen taistelun tuoksinassa. Mutta se oli tuomittu ja lyyhistyi maahan, naarassuden repiessä hurjana sen kurkkua ja toisten hampaiden tarrautuessa kaikkialla sen ruumiiseen. Ne ahmivat suuhunsa sen elävältä, jo ennenkuin sen kamppailu oli päättynyt ja se oli saanut viimeisen, kuolettavan iskun. Nyt oli ruokaa yltäkyllin. Hirvi painoi yli kahdeksansadan naulan – siitä tuli kaksikymmentä naulaa lihaa kutakin lauman neljääkymmentä sutta kohti. Mutta jos ne saattoivat paastota ihmeteltävästi, ne saattoivat myöskin syödä ihmeteltävästi, ja pian oli jäljellä vain muutamia luita tuosta komeasta eläimestä, joka jokunen tunti sitten oli taistellut laumaa vastaan.

Nyt levättiin ja nukuttiin runsaasti. Vatsain ollessa täynnä nuoret koiraat rupesivat riitelemään ja kinastelemaan, ja sitä kesti pitkin päivää, kunnes lauma jonkun ajan kuluttua hajosi. Nälänhätä oli loppunut. Sudet oleilivat nyt riistarikkaassa seudussa, ja vaikka ne edelleenkin pyydystelivät laumassa, ne menettelivät varovaisemmin, eristäen kömpelöitä naaraita tai rampoja urosvanhuksia pienistä hirviparvista, joiden kintereille ne osuivat.

Mutta tässä yltäkylläisyyden maassa koitti päivä, jolloin susilauma jakaantui kahteen osaan, jotka lähtivät eri suunnille. Naarassusi, vasemmalla kulkeva nuori johtaja ja oikeanpuolinen vanha hukka johtivat osastonsa alas Mackenzie-joelle ja sen poikki itäiseen järviseutuun. Päivä päivältä tämä lauman jäännös hupeni. Kaksittain, koiras ja naaras aina yhdessä, sudet erosivat siitä. Toisinaan joku koiras sai yksinään paeta kilpailijansa teräviä hampaita. Lopulta jäljellä oli vain neljä – naarassusi, nuori johtaja, silmäpuoli hukka ja rohkea kolmivuotias.

Naarassusi oli nyt käynyt hurjaksi luonnoltaan. Kaikki kolme kosijaa saivat tuta sen hampaita. Eivätkä ne sentään milloinkaan vastanneet samalla tapaa, eivät koskaan puolustautuneet sitä vastaan. Ne käänsivät hartiansa sen kiukkuisimmillekin hyökkäyksille alttiiksi ja koettivat häntää heiluttaen ja keikaroivasti astuen lievittää sen raivoa. Mutta jos ne sitä kohtaan osoittivatkin pelkkää lempeyttä, toisilleen ne olivat hurjan kiukkuisia. Kolmivuotias kävi intohimossaan liian uskaliaaksi. Se hyökkäsi silmäpuolen kimppuun tämän sokealta sivulta ja repi sen korvan riekaleiksi. Tosin harmaa vanhus voi nähdä vain toiselle puolen, mutta se saattoi vainoojansa nuoruutta ja ketteryyttä vastaan asettaa pitkien vuosien kokemukseen perustuvan viisauden. Menetetty silmä ja arpinen kuono ilmaisivat, minkälaatuista sen kokemus oli. Se oli suoriutunut hengissä liian monesta kahakasta epäilläkseen hetkeäkään, mihin oli ryhdyttävä.

Taistelu alkoi kunniakkaasti, mutta ei päättynyt yhtä kauniisti. On mahdotonta kertoa, minkälainen sen tulos olisi ollut, sillä kolmas susi liittyi vanhukseen, ja yhdessä molemmat johtajat kävivät kolmivuotiaan kimppuun ja ryhtyivät sitä tuhoamaan. Kaikilta puolilta se joutui alttiiksi entisten toveriensa armottomille hampaille. Unohdetut olivat päivät, jolloin ne olivat yhdessä ajaneet riistaa, unohdettu saalis, jonka ne olivat kaataneet maahan, samoin nälkä, jota ne olivat kärsineet. Kaikki tuo kuului menneisyyteen. Nyt oli kysymyksessä rakkaus – ja se on aina ollut ankarampi ja julmempi homma kuin ravinnon hankinta.

Ja sillä välin naarassusi, kaiken syy, istui rauhallisena vuottaen. Olipa se mielissäänkin. Tämä oli sen päivä – eikä se tullut usein – jolloin selkäkarvat nousivat pystyyn ja hammas kalahti toiseen tai repi ja raateli taipuvaa lihaa, yksinomaan sen omistamisen vuoksi.

Ja rakkauden tähden kolmivuotias, jolle tämä oli ensimmäinen sellainen seikkailu, heitti henkensä. Ruumiin kummallakin puolen seisoivat molemmat kilpailijat. Ne tuijottivat naarassuteen, joka istui hymyillen hangella. Mutta vanhempi johtaja oli viisas, hyvin viisas, niin rakkaushommissa kuin taistelussakin. Nuorempi käänsi päätänsä nuollakseen hartiassaan olevaa haavaa. Kaulan kaarros oli kilpailijaan päin. Ainoalla silmällään vanhempi näki tilaisuuden tulleen. Se hyökkäsi alhaalta kimppuun ja iski kurkkuun raateluhampaansa. Se oli pitkä, viiltävä puraisu ja samalla syväkin. Hampaat katkaisivat kurkun valtimon. Sitten se hyppäsi erilleen. Nuori johtaja karjaisi kauheasti, mutta karjahdus katkesi kesken kutittavaksi yskäksi. Verta vuotaen ja yskien, jo voitettuna, se kävi vanhemman kimppuun ja taisteli hengen kaikotessa ruumiista. Jalat herpaantuivat, päivänvalo himmeni silmissä, iskut ja hypyt harventuivat harventumistaan.

Ja kaiken aikaa naarassusi istui hymyillen. Taistelu teki sen epämääräisellä tavalla iloiseksi, sillä tämä oli erämaan kosintaa, luonnon sukupuoli-murhenäytelmää, ja se on murhenäytelmää vain niille, jotka kuolevat. Eloon jääneille se ei ole murhenäytelmää, vaan toteutumista ja täyttymistä.

Kun nuori johtaja makasi lumessa eikä enää liikkunut, niin Silmäpuoli astui naaraan luo. Sen käytöksessä ilmeni osittain voitonriemua, osittain varovaisuutta. Selvästi se odotti töykeyttä, ja suuresti se hämmästyi, kun naaraan hampaat eivät irvistäneetkään sille kiukkua. Ensi kertaa tämä kohteli sitä ystävällisesti. Se nuuski toverin kuonoa, vieläpä alentui hyppimään ja kisailemaankin sen kanssa aivan penikkain tapaan. Ja kaikesta harmaudestaan ja viisaasta kokemuksestaan huolimatta koiras käyttäytyi yhtä penikkamaisesti ja vielä hiukan hullumminkin.

Unohdettuja olivat molemmat kilpailijat ja lumeen punaisella kirjailtu rakkaustarina. Vain kerran ne muistuivat mieleen, kun Silmäpuoli hetkeksi pysähtyi nuolemaan jäykistäviä haavojaan. Silloin sen huulet puolittain vääntyivät murinaan ja niska ja selkäkarvat kohosivat vaistomaisesti; se kyyristyi hyökkäykseen, ja kynnet koukistuivat etsien hangesta tukevampaa jalansijaa. Mutta seuraavassa tuokiossa asia oli unohtunut, kun se juoksi naarassuden perään, joka ujostellen loikki edellä metsän halki.

Sitten ne juoksivat rinnan, kuten hyvät ystävät, jotka ovat yksissä hommissa. Päivät kuluivat, ja ne pysyttelivät toistensa seurassa, ajaen riistaa ja surmaten ja syöden sen yhdessä. Jonkun ajan kuluttua naarassusi rupesi käymään rauhattomaksi. Se näytti etsivän jotain, mitä se ei voinut löytää. Onkalot kaatuneiden puiden alla vetivät sen huomion puoleensa, ja se kulutti paljon aikaa nuuskien suurenpuoleisia lumen peittämiä halkeamia ja luolia kallioissa ja äyräillä. Vanha Silmäpuoli ei siitä välittänyt, mutta se seurasi toveriaan hyvänluontoisena, ja kun tämän tutkimukset muutamin paikoin kävivät tavattoman pitkällisiksi, se paneutui maahan odottamaan, kunnes toinen oli valmis jatkamaan matkaa.

Ne eivät viipyneet yhdessä kohdin, vaan kulkivat maan poikki, kunnes saapuivat jälleen Mackenzie-joelle, jonka vartta ne verkalleen siirtyivät alaspäin. Usein ne poistuivat sen lähettyviltä ajaakseen riistaa sen pienten lisäjokien ympäristöissä, mutta palasivat kuitenkin aina sen luo. Joskus ne kohtasivat toisia susia, tavallisesti pariskuntia; mutta kummaltakaan puolen ei osoittauduttu taipuvaisiksi ystävälliseen seurusteluun, ei iloittu yhtymisestä eikä haluttu muodostaa laumaa. Useasti ne tapasivat myöskin yksinäisiä susia. Nämä olivat aina koiraita, ja ne pyrkivät tunkeilevina liittymään Silmäpuolen ja sen kumppanin seuraan. Tämä ei miellyttänyt sitä, ja kun toveri seisoi karvojaan pörröttäen ja hampaansa paljastaen sen rinnalla, täytyi noiden osattomien peräytyä, kääntyä pois ja jatkaa yksinäistä vaellustaan.

Eräänä kuutamoisena yönä Silmäpuoli pysähtyi äkkiä juostessaan salon halki. Sen kuono työntyi ylöspäin, häntä jäykistyi ja sieraimet laajenivat sen haistellessa ilmaa. Se piti myös koholla yhtä jalkaa koiran tapaan. Se ei tyyntynyt, vaan haisteli yhä ilmaa koettaen tajuta viestiä, joka kulkeutui tuulen mukana sen luo. Yksi huolimaton nuuskahdus oli tyydyttänyt sen kumppania, ja tämä juosta hölkytti edelleen saadakseen vanhuksenkin vakuutetuksi. Vaikka toinen seurasikin jäljessä, se oli siitä epäluuloinen eikä voinut olla silloin tällöin pysähtymättä tutkiakseen tarkemmin varoitusta.

Naaras hiipi varovaisesti puiden keskellä sijaitsevan avaran aukeaman liepeelle. Hetkisen se seisoi yksin. Sitten Silmäpuolikin saapui paikalle ryömien ja liukuen, jokainen aistin valppaana, jokainen karva säteillen loputonta epäluuloa. Ne seisoivat vieretysten tarkaten ja kuunnellen ja haistellen.

Niiden korvat erottivat kinastelevien ja ärhentelevien koirien melua, miesten kurkkuhuutoja, riitelevien naisten terävämpiä ääniä ja kerran lapsen kimakkaa ja valittavaa itkua. Tuskin ne voivat nähdä paljoa muuta kuin nahkakotien suunnattomat rungot, nuotion liekit, jotka taittuivat väliin joutuneiden ihmisten liikkeistä, ja savun, joka verkalleen nousi tyveneen ilmaan. Mutta niiden sieraimiin saapuivat intiaanileirin tuhannet tuoksut, kertoen tarinaa, joka Silmäpuolelle oli enimmäkseen outoa, mutta josta naarassusi tunsi jokaisen yksityiskohdan.

Se oli oudon kiihkon vallassa ja nuuski nuuskimistaan yhä enentyvällä mielihyvällä. Mutta vanha Silmäpuoli oli epäilevällä kannalla. Se ilmaisi arvelunsa ja yritti koetteeksi lähteä. Naaras kääntyi ja kosketti kuonollaan toverin niskaa ikäänkuin rauhoittaakseen, sitten se silmäili taasen leiriä. Sen ulkomuodossa oli uutta ikävöintiä, mutta se ei ollut nälän synnyttämää. Sitä värisytti halu, joka yllytti astumaan eteenpäin, pääsemään lähemmäksi tuota tulta, missä sai kinastella koirien kanssa ja vältellä kompastelevien ihmisten jalkoja.

Silmäpuoli liikkui kärsimättömänä sen vieressä; levottomuus palasi uudelleen, naaras tunsi jälleen kipeätä tarvetta löytää etsimänsä seikan. Se kääntyi ja ravasi takaisin metsään suureksi helpotukseksi Silmäpuolelle, joka juoksi hiukan edellä, kunnes olivat turvassa puiden suojassa.

Liukuessaan kuun valossa eteenpäin, äänettöminä kuin varjot, sudet joutuivat jonkun pakolaisen jäljille. Molemmat kuonot painuivat tutkimaan lumessa olevia jälkiä. Ne olivat aivan verekset. Silmäpuoli juoksi varovaisesti toveri kintereillään. Käpäläin leveät pahkat olivat laajalle levitetyt ja koskettivat lumeen pehmeästi kuin sametti. Silmäpuoli havaitsi jotain hämärää liikettä valkoisella pinnalla. Sen liukuva kulku oli petollisen nopeata, mutta nytpä sen vauhtia vasta sieti katsella. Edessä loikki tuo himmeä valkoinen laikka, jonka se oli huomannut.

Sudet juoksivat pitkin kapeata kujaa, jonka molemmilla puolin kasvoi nuorta kuusimetsää. Puiden lomitse saattoi nähdä kujan suun, joka aukeni kuun valaisemalle aholle. Vanha Silmäpuoli joutui yhä lähemmäksi pakenevaa valkoista olentoa. Loikkaus loikkaukselta se lyhensi välimatkaa. Nyt se oli kintereillä. Vielä hyppäys, niin hampaat vajoisivat siihen. Mutta tuo hyppäys jäi tekemättä. Korkealla ilmassa, suoraan yläpuolella leijaili tuo valkoinen olento – kimpuroiva jänis, joka hyppi ja heilui karkeloiden ilmassa eriskummallisella tavalla, palaamatta enää alas maahan.

Silmäpuoli hypähti takaisin murahtaen äkillisestä pelosta, painui sitten lumeen kyyrysilleen äristen uhkaavasti tuolle peloittavalle ilmiölle, jota se ei ymmärtänyt. Mutta naarassusi työntyi tyynesti sen ohi. Sekin lennähti korkealle, mutta ei niin ylös kuin riista, ja sen hampaat iskivät vastatusten kilahtaen kuin metalli. Se hypähti uudelleen ja yhä uudelleen.

Toveri oli verkalleen lauennut jännityksestään ja tarkasteli toisen hommia. Sitä harmitti nyt tämän turhat yritykset, ja se teki itse aimo loikkauksen ylöspäin. Hampaat tarttuivat jänikseen, ja se veti sen mukanaan alas maahan. Mutta samalla sen vierestä kuului epäilyttävää ritinää, ja hämmästyneenä se huomasi erään nuoren kuusen painuvan lyömään sitä. Leuat hellittivät otteensa, ja se hypähti taaksepäin välttääkseen tuon oudon vaaran; hampaat paljastuivat, kurkku korisi, ja jok'ikinen karva nousi pystyyn raivosta ja pelosta. Ja samassa hetkessä tuo nuori puu suoristi hoikan runkonsa ja jänis leijui jälleen tanssien ilmassa.

Naarassusi oli vihainen. Se upotti harmissaan hampaansa toverinsa olkapäähän; ja säikähtyneenä, havaitsematta mistä tuo uusi hyökkäys tuli, tämä iski takaisin raivoissaan ja yhä suuremman pelon valtaamana, viiltäen halki ahdistajan kuonon. Naaraalle oli toverin äkämystyminen yhtä odottamatonta, ja se karkasi tämän kimppuun kiukusta äristen. Silloin koiras huomasi erehtyneensä ja koetti lepyttää toveria; mutta tämä ryhtyi rankaisemaan sitä perinpohjaisesti, kunnes se luopui kaikista sovituskokeista ja pyöri kehässä pää sivulle kääntyneenä, ottaen hartioillaan vastaan kurittavien hampaiden iskut.

Sillä välin jänis kellui ilmassa susien yläpuolella. Naarassusi istuutui lumeen, ja vanha Silmäpuoli, joka nyt pelkäsi toveriaan enemmän kuin tuota salaperäistä puuta, hypähti jälleen jäniksen kimppuun. Vaipuessaan maahan saalis hampaissaan se piti katseensa puuhun kiintyneenä. Tämä taipui mukana maata kohti, kuten ennenkin. Eläin kyyristyi uhkaavaa iskua odotellen, karvat nousivat pystyyn, mutta hampaat pitivät yhä lujasti kiinni jäniksestä. Iskua ei kuitenkaan tullut. Runko pysyi yhä taipuneena sen ylitse. Sen liikkuessa puukin liikahti, ja se murisi viholliselleen yhteenpuristuneiden hampaittensa lomitse; sen ollessa hiljaa puukin oli liikkumaton, ja se arveli turvallisemmaksi pysyä edelleen paikallaan, vaikka jäniksen lämmin veri maistui hyvältä sen suussa.

Tästä tukalasta tilasta sen pelasti toveri, joka otti jäniksen haltuunsa ja kalvoi tyynenä irti eläimen pään, puun huojuessa ja keikkuessa uhkaavasti yläpuolella. Yht'äkkiä puu lennähti pystyyn eikä sen koommin enää häirinnyt, vaan pysyi luonnollisessa asennossa. Sitten naarassusi ja Silmäpuoli ahmivat yhdessä suuhunsa saaliin, jonka tuo salaperäinen puu oli niille pyydystänyt.

Salossa oli muitakin polkuja ja kujia, joiden varsilla ilmassa kellui jäniksiä, ja susipari tutki ne kaikki. Naarassusi oli oppaana, Silmäpuoli seurasi tarkkaavaisena ja oppi siten rosvoamaan ansoja, mikä tulevaisuudessa oli sille suureksi hyödyksi.