Читать книгу Susikoira - Джек Лондон, William Hootkins - Страница 5

Kaksi päivää naarassusi ja Silmäpuoli maleksivat intiaanileirin seutuvilla. Vanha susi oli huolissaan ja pelkäsi pahaa, mutta leiri houkutteli toveria eikä tämä halunnut poistua. Mutta kun eräänä aamuna kajahti läheltä pyssynlaukaus ja muutamia tuumia Silmäpuolen päästä jysähti puuhun luoti, eivät eläimet enää vitkastelleet, vaan heittäytyivät pitkään, heiluvaan juoksuun, jättäen joutuisasti vaaran monen virstan päähän.

Ne eivät kulkeneet kauas – vain parin päivän matkan. Naarassuden tarve löytää etsimänsä kävi nyt aivan pakottavaksi. Se alkoi tulla perin raskaaksi ja kykeni juoksemaan vain verkalleen. Ajaessaan kerran jänistä, jonka se tavallisissa oloissa olisi voinut ottaa helposti kiinni, se luopui yrityksestä ja laskeutui lepäämään. Silmäpuoli tuli luokse; mutta kun se kosketti kuonollaan kevyesti naaraan niskaa, niin tämä tavoitti sitä niin äkillisen hurjasti, että se kellahti selälleen ja kävi naurettavaksi koettaessaan välttää toverinsa hampaita. Naaras oli ärtyisämpi kuin koskaan ennen; mutta vanha susi oli tullut kärsivällisemmäksi kuin milloinkaan ennen ja osoitti yhä enenevää huolenpitoa.

Ja sitten naarassusi löysi mitä oli etsinyt. Tämä tapahtui erään pienen joen luona, joka kesäisin virtasi Mackenziehin, mutta silloin oli jäässä koko leveydeltään ja aina kiviseen pohjaansa asti – kuollut joki, pelkkää kiinteätä valkoista lähteeltä suulle saakka. Naarassusi juosta hölkytti väsyneenä sen uomaa pitkin, toverin kulkiessa jonkun verran edellä. Saavuttuaan korkeana kohoavan saviäyrään kohdalle se kääntyi ja astui sen luo. Kevätmyrskyt ja sulanut lumi olivat kaivertaneet äyrään kuperaksi ja muodostaneet eräässä kohden pienen luolan kapeasta halkeamasta.

Naarassusi seisahtui luolan suulle ja silmäili seinämää huolellisesti. Sitten se juoksi molemmilla puolin seinämän juurta myöten sinne asti, missä se äkisti kohosi pehmeäviivaisemmasta ympäristöstä. Luolalle palattuaan se tunkeutui sisään ahtaasta suusta. Noin kolme jalkaa sen täytyi ryömiä, sitten seinät avartuivat ja korkenivat muodostaen pienen pyöreän kammion, joka oli läpimitaltaan lähes kuuden jalan laajuinen; katto oli tuskin päätä korkeammalla. Paikka oli kuiva ja mukava. Susi tutki sitä mitä suurimmalla huolella kuono maassa ja pyörien useaan kertaan ahtaassa kehässä. Sitten, päästäen väsyneen huokauksen, joka kuulosti melkein röhkinältä, se käpristi kokoon ruumiinsa, antoi jalkainsa taipua ja paneutui maahan pää luolan suulle kääntyneenä. Korvat mielenkiinnosta törröttäen Silmäpuoli nauroi toverilleen, ja tämä saattoi nähdä sen hännän hyväntahtoisesti heiluvan ulkopuolella. Naaraan omat korvat kääntyivät verkalleen hetkeksi taaksepäin ja painuivat päätä vasten suun avautuessa ja kielen työntyessä rauhallisesti ulos, ja tällä tavoin se ilmaisi olevansa tyytyväinen oloonsa.

Silmäpuoli oli nälissään. Se tosin laskeutui pesän suulle nukkumaan, mutta sen uni oli levotonta. Se koetteli pysytellä hereillä ja teroitti korviaan kirkkaalle ulkomaailmalle, missä huhtikuun aurinko saattoi hangen kimmeltämään. Kun se torkahti, sen korviin hiipi salassa tihkuvan veden heikkoa sihinää, ja se nousi kuuntelemaan tarkkaavaisesti. Aurinko oli palannut, ja koko heräävä pohjolan maailma kutsui sitä. Elämä alkoi valveutua. Ilmassa oli kevään oireita, hangen alla kasvavan elämän tuntua, mahla puissa virtasi, umput mursivat pakkasen kahleet.

Silmäpuoli loi levottomia katseita toveriinsa, mutta tämä ei näyttänyt haluavan lähteä liikkeelle. Se katsahti ulkosalle, ja puolikymmentä lumilintua lehahti sen näköalan poikki seisaalleen, katsahti sitten taas toveriinsa ja laskeutui maahan ja torkahti. Kimeä, hento laulu kajahti sen korvissa. Kerran, pari se pyyhkäisi uneliaana kuonoansa käpälällään. Sitten se heräsi. Ilmassa sen kuonon kärjen kohdalla surisi yksinäinen hyttynen. Se oli täysikasvuinen hyttynen, joka kaiken talvea oli maannut kohmettuneena lahossa puunrungossa ja nyt vironnut auringon lämmöstä. Susi ei voinut enää vastustaa maailman kutsua. Sitäpaitsi se oli nälissään.

Se ryömi toverinsa luo ja koetti yllyttää tätä nousemaan. Mutta naaras vain ärisi sille, ja se lähti yksin ulos kirkkaaseen päivänpaisteeseen, missä se huomasi hangen käyneen pehmeäksi ja juoksemisen työlääksi. Se kulki jäätynyttä joen uomaa pitkin, missä puiden varjostama lumi vielä oli kestävä ja kiteinen. Se viipyi kahdeksan tuntia ja palasi pimeässä nälkäisempänä kuin oli lähtenyt. Riistaa se oli löytänyt, mutta ei ollut saanut sitä kiinni. Se oli vajonnut pehmeäksi sulaneen hangen läpi, kun jänis taas oli yhtä kevyesti kuin ennenkin lipunut pitkin pintaa.

Se pysähtyi pesän suulle äkillisen epäluulon valtaamana. Sisäpuolelta kuului heikkoja, outoja ääniä. Toveri ei niitä synnyttänyt, ja kuitenkin ne tuntuivat hämärästi tutuilta. Se hiipi hiljalleen sisälle, missä naaras otti sen vastaan varoittavasti muristen. Koiras ei siitä hämmästynyt, vaikka tottelikin pysytellen loitolla; mutta se ihmetteli yhä noita toisia ääniä – heikkoja, tukahdutettuja nyyhkytyksiä ja pirahduksia.

Toveri karkoitti sen äreästi tiehensä, ja se käpristyi luolan suulle nukkumaan. Kun aamu koitti ja pesään tunkeutui himmeätä valoa, se alkoi taasen tutkia, mistä nuo hämärän tutut äänet lähtivät. Toverin varoittavassa murinassa oli uusi sävy, joka ilmaisi mustasukkaisuutta, ja koiras pysytteli hyvin huolellisesti tarpeellisen välimatkan päässä. Se erotti kuitenkin naaraan jalkojen suojassa pitkin vartalon pituutta viisi omituista pientä elävää kääröä, jotka olivat perin heikkoja, perin avuttomia, päästivät hentoja, vikiseviä ääniä, mutta eivät kyenneet avaamaan silmiään. Vanha susi oli ymmällään. Tämä seikka ei tapahtunut ensimmäistä kertaa sen pitkän ja menestyksellisen elämän varrella. Näin oli sattunut monesti, mutta joka kerta ilmiö oli sille yhtä uusi yllätys.

Naaras loi toveriinsa levottomia katseita. Tuon tuostakin se päästi matalan murahduksen ja toisinaan, kun tämä näytti tulevan liian lähelle, murina kohosi kurkkuun teräväksi ärähdykseksi. Omaan kokemukseen perustuvia muistoja sillä ei ollut tällaisista tilanteista, mutta sen vaistossa, joka oli muodostunut kaikkien susiemojen kokemuksista, häämötti muisto isistä, jotka olivat syöneet vastasyntyneet ja avuttomat sikiönsä. Se ilmeni siinä voimakkaana pelkona ja saattoi sen estämään Silmäpuolta tutkimasta tarkemmin pentuja, jotka se oli siittänyt.

Mutta pelko oli turha. Vanha Silmäpuoli tunsi voimakasta vetoa, joka puolestaan oli kaikilta susi-isiltä periytynyt vaisto. Se ei pohtinut eikä kummastellut sitä. Tunne oli olemassa, sen olemuksen syissä; ja oli aivan luonnollista, että susi totteli sitä kääntämällä selkänsä vastasyntyneelle perheelleen ja lähtemällä lihaa etsimään.

Seitsemän tai kahdeksan kilometrin päässä luolasta joki jakautui ja sen haarat työntyivät edelleen vuorien välitse suorakulmaisesti. Kulkien vasemman haaran vartta se keksi verekset jäljet. Se nuuski niitä ja havaitsi ne niin tuoreiksi, että se kyyristyi nopeasti ja katseli sille suunnalle, mihin ne katosivat. Sitten se kääntyi hetken harkittuaan ja valitsi tiekseen oikean haaran. Jäljet olivat paljon isommat sen omia, ja se tiesi, että sellaisten vanavedessä se ei voinut tavata sanottavasti lihaa.

Kun se oli kulkenut kilometrin verran oikean haaran vartta, sen terävät korvat erottivat hampaiden jossain jyrsivän. Se hiipi saaliin luo ja huomasi sen piikkisiaksi, joka seisoi koholla puuta vasten ja kalvoi kuorta. Silmäpuoli läheni varovaisesti, mutta toivottomana. Se tunsi lajin, mutta ei ollut koskaan ennen tavannut sitä niin kaukana pohjoisessa, eikä se ollut milloinkaan pitkän elämänsä aikana saanut piikkisikaa syödäkseen. Se oli kuitenkin ammoin sitten oppinut tajuamaan, että oli olemassa jotain sellaista kuin sattuma, ja se vetäytyi yhä lähemmäksi. Ei voinut koskaan sanoa, mitä saattaisi tapahtua, sillä eläviin olentoihin nähden tapahtumat sattuivat aina jollain tavoin erilaisina.

Piikkisika kiertyi palloksi työntäen joka taholle pitkiä, teräviä neuloja, jotka tekivät hyökkäyksen mahdottomaksi. Nuoruudessaan Silmäpuoli oli kerran nuuskinut liian läheltä samanlaista, ilmeisesti elotonta piikkipalloa, ja silloin häntä oli äkkiä hujahtanut sille päin silmiä. Yhden piikin se oli vienyt mukanaan kuonossaan, missä se pysyi viikkokausia synnyttäen polttavan ajettuman, kunnes se viimein särkeytyi irti. Siispä susi nyt laskeutui mukavaan asentoon kyyrysilleen, kuono ainakin jalan päässä ja turvassa hännän tieltä. Näin se odotti pysyen aivan hiljaa. Eihän voinut tietää. Jotain saattoi tapahtua. Kenties piikkisika kiertyisi jälleen auki. Ehkä tulisi tilaisuus, jolloin kävisi sukkelasti vihlaiseminen käpälällä hentoa, suojatonta vatsaa.

Mutta puolen tunnin kuluttua susi nousi, murisi raivoissaan tuolle liikkumattomalle pallolle ja jatkoi matkaansa. Se oli viime aikoina vaaninut piikkisikoja liian usein ja turhaan tuhlatakseen enempää aikaa. Se kulki edelleen oikean haaran vartta. Päivä kului palkitsematta sen eränkäyntiä.

Herännyt isyyden vaisto painosti voimakkaana. Lihaa täytyi saada. Iltapäivällä se osui erään riekon kohdalle. Se tunkeutui juuri esiin viidakosta ja huomasi tuon hidasjärkisen linnun, joka istui puunrungolla vajaan jalan päässä sen kuonosta. Kumpikin havaitsi toisensa. Lintu yritti hätkähtäen tiehensä, mutta susi iski sen käpälällään maahan, hyökkäsi sitten kimppuun ja sieppasi sen hampaisiinsa, kun se livisti hangella koettaen nousta jälleen ilmaan. Kun hampaat tunkeutuivat pehmeän lihan ja hauraiden luiden läpi, alkoi susi luonnollisesti syödä. Sitten se muisti, kääntyi omille jäljilleen ja lähti kotia kohti, kantaen riekkoa suussaan.

Susi juoksi tapansa mukaan pehmeäjalkaisena, ikäänkuin liukuvana varjona, ja tutki varovaisena jokaista uutta näkökujaa matkansa varrella. Parin kilometrin päässä joen haarautuman yläpuolella se näki myöhempiä jälkiä samaa suurta laatua, jonka se oli tavannut varhain aamulla. Se seurasi niitä valmiina kohtaamaan niiden tekijän jokaisessa virran käänteessä.

Se pujotti päänsä esiin paaden takaa, missä virta teki tavallista suuremman polven, ja sen nopeat silmät keksivät jotain, joka saattoi sen äkkiä kyyristymään maahan. Siinä oli jälkien tekijä, iso naarasilves. Tämä oli kyyrysillään, kuten sekin varemmin samana päivänä, tuon kiinteäksi käpristyneen piikkipallon edessä. Ennen susi oli ollut liukuva varjo, nyt se muuttui sellaisen varjon haamuksi kiertäessään ryömien, kunnes joutui tuon hiljaisen, liikkumattoman parin lähettyville tuulen alapuolelle.

Se makasi lumessa, riekko vieressään, ja tirkistellen matalakasvuisen kuusen havujen välitse se vahti edessään olevaa näytelmää elämästä ja kuolemasta – odottavaa ilvestä ja odottavaa piikkisikaa, joita kumpaakin jännitti elämänhalu. Ja sellainen omituinen oli tämä peli laadultaan, että väkevämpää elämä vaati syömään heikomman ja heikompaa taasen välttämään syötäväksi joutumista. Sillä välin vanha Silmäpuolikin otti piilossa kyyrytessään osaa näytelmään, odottaen jotain outoa sattuman oikkua, joka auttaisi sitä lihan saamisessa, mihin elämä sitä pakotti.

Kului puoli tuntia, kului tunti, eikä tapahtunut mitään. Olisi saattanut luulla, että piikkipallo oli kivi, että ilves oli kovettunut marmoriksi, että vanha Silmäpuoli oli kuollut. Kaikkia kolmea eläintä jännitti kuitenkin elämänhalu, joka oli melkein tuskallinen, ja tuskinpa ne olivat milloinkaan elävämpiä kuin nyt näennäisessä kivettymistilassaan.

Silmäpuoli liikahti kevyesti ja tuijotti edelleen yhä innokkaampana. Jotain oli tapahtumaisillaan. Lopultakin piikkisika oli päättänyt vainolaisen lähteneen tiehensä. Verkalleen, varovasti se kiersi auki lävistämättömän piikkipanssarinsa. Ei mikään odotuksen väristys kiihdyttänyt sitä. Verkalleen, verkalleen tuo piikkinen pallo suoristui ja piteni. Silmäpuoli tunsi vahtiessaan äkkiä kosteutta suussaan, siitä alkoi tippua kuolaa, jonka synnytti tuo elävä liha, joka ojentui sen eteen ikäänkuin ateriaksi.

Piikkisika ei ollut kiertynyt auki aivan kokonaan, kun se havaitsi vihollisensa. Samassa silmänräpäyksessä ilves iski. Isku oli kuin salaman leimahdus, käpälä työnsi jäykät kyntensä, jotka olivat koukkuiset kuin haukan, hennon vatsan alle ja vetäytyi takaisin nopealla, repäisevällä liikkeellä. Jos piikkisika olisi ollut kokonaan suoristunut tai jos se ei olisi äkännyt vihollistaan silmänräpäyksen murto-osaa varemmin kuin isku tuli, ilveksen käpälä olisi päässyt erilleen vahingoittumatta. Mutta nyt häntä heilahti sivulle ja vajotti siihen terävät piikkinsä, kun se vetäytyi pois.

Kaikki oli tapahtunut samalla haavaa – isku, vastaisku, piikkisian tuskanhuuto, ison kissaeläimen älähdys äkillisestä kivusta ja hämmästyksestä. Silmäpuoli kohosi puoliksi kiihkoissaan, korvat pystyssä, häntä suorana ja täristen. Ilves ei voinut hillitä pahaa sisuaan. Se hyökkäsi hurjana otuksen kimppuun, joka oli haavoittanut sitä. Mutta vinkuva ja röhkivä piikkisika, joka heikosti koetti jälleen kiertää raadeltua ruumistaan turvalliseksi palloksi, sivalsi uudelleen hännällänsä, ja taasen tuo iso kissaeläin kiljaisi tuskasta ja hämmästyksestä. Sitten se alkoi peräytyä ja aivastella, ja kuonossa törrötti piikkejä kuin neuloja isossa pieluksessa. Se hieroi kuonoaan käpälällä koettaen irroittaa noita polttavia okaita, työnsi sen lumeen ja hankasi sitä oksia vasten; ja kaiken aikaa se hyppeli, milloin eteenpäin, milloin sivulle, ylös ja alas kivun ja pelon hurjistuttamana. Se aivasteli yhtämittaa, ja sen typpöhäntä koetti parhaansa mukaan heilahdella nopein, kiivain tempaisuin. Se herkesi hyppimästä ja rauhoittui melkoiseksi ajaksi. Silmäpuoli vahti. Eikä sekään voinut olla hätkähtämättä ja nostamatta vaistomaisesti selkäkarvojaan, kun ilves äkkiä kavahti varoittamatta suoraan ilmaan, päästäen samalla pitkän ja hirvittävän kiljahduksen. Sitten haavoittunut peto juoksi tiehensä kiljahtaen joka loikkauksella.

Vasta kun tämä meteli oli häipynyt etäälle, Silmäpuoli uskalsi lähteä liikkeelle. Se astui niin arkaillen, kuin hanki olisi ollut täynnään pystypäisiä piikkejä, jotka uhkasivat tunkeutua sen pehmeihin jalkapohjiin. Piikkisika otti suden vastaan raivoisasti vinkuen ja pitkiä hampaitaan hioen. Sen oli jälleen onnistunut kiertyä kokoon, mutta pallo ei ollut aivan yhtä kiinteä kuin ennen; siihen sen lihakset olivat liian repeytyneet. Ilves oli viiltänyt sen melkein kahtia, ja se vuoti vielä runsaasti verta.

Silmäpuoli ahmaisi suunsa täyteen veren tahraamaa lunta, pureskeli, maisteli ja nieli. Tämä oli ikäänkuin esimakua, ja sen nälkä kiihtyi suunnattomasti; mutta se oli liian vanha unohtaakseen varovaisuutensa. Se odotti. Se paneutui pitkälleen ja odotti, sillä välin kuin piikkisika hioi hampaitaan ja röhki ja nyyhki ja toisinaan vinkui kimeästi. Hetken kuluttua Silmäpuoli huomasi, että otuksen piikit alkoivat veltostua ja ruumis rupesi värisemään. Äkkiä värinä taukosi. Vielä kerran pitkät hampaat kalskahtivat uhmaavasti vastakkain, sitten kaikki piikit painuivat lakoon, ruumis lysähti kokoon eikä liikkunut enää.

Hermostunein, aroin käpälin Silmäpuoli suoristi piikkisian ruumiin ja käänsi sen selälleen. Ei ollut tapahtunut mitään. Eläin oli varmasti kuollut. Susi tarkasteli sitä tiukasti hetkisen, tarttui sitten varovasti kiinni hampaillaan ja lähti virralle päin, puolittain kantaen puolittain raahaten piikkisikaa; pään se oli kääntänyt sivulle varoakseen astumasta tuon pistävän möhkäleen päälle. Sen mieleen juolahti jotain, se hellitti taakkansa ja palasi sinne, mihin riekko oli jäänyt. Se ei epäröinyt hetkeäkään. Se tiesi selvästi, mitä oli tehtävä, ja pani sen heti toimeen syömällä suuhunsa riekon. Sitten se palasi ja tarttui uudelleen taakkaansa.

Kun se laahasi eränkäynnin tuloksen luolaan, naarassusi tarkasti tätä, käänsi kuononsa toveriansa kohti ja nuoli lievästi sen niskaa. Mutta seuraavassa tuokiossa se jo hääteli sitä pois pentujen läheltä päästäen ärähdyksen, joka oli vähemmän tiukka kuin tavallisesti, pikemmin puolusteleva kuin uhkaava. Vaistomainen pelko sikiöiden isää kohtaan alkoi hälvetä. Tämä käyttäytyi kuten susi-isän tulikin eikä osoittanut mitään rikollista halua ahmia suuhunsa niitä nuoria olentoja, jotka se oli siittänyt maailmaan.