Читать книгу Kadotuksen kansa: Kuvaus Lontoon East Endistä - Джек Лондон, William Hootkins - Страница 10

Ajuria, jolla oli puhdaspiirteiset kasvot, leukaparta ja ylähuuli ajeltuna, olisin Yhdysvalloissa pitänyt jonakin työnjohtajan ja hyvinvoivan maanviljelijän välimailta. Kirvesmies taas – no niin, hänet olisin tuntenut kirvesmieheksi. Hän näytti siltä, oli kuiva ja sitkeä, silmät terävästi pälyilevät, ja hänen kätensä olivat käyneet kyhmyisiksi työkalujen pitelemisestä neljänkymmenenseitsemän vuoden ammattityössä. Näiden miesten päävaikeutena oli heidän vanhuutensa ja se seikka, että heidän lapsensa, joiden olisi pitänyt varttua heistä huolta pitämään, olivat kuolleet. Vuodet olivat lyöneet heihin leimansa, ja nuoremmat ja vahvemmat kilpailijat olivat anastaneet heidän paikkansa ja pakottaneet heidät väistymään syrjään teollisuuden humusta.

Nämä molemmat miehet, jotka oli käännytetty pois Whitechapelin työhuoneen yömajasta, kulkivat kanssani Poplarin työhuonetta kohti. Paljon ei toivoa heidän mielestään ollut, mutta se oli ainoa mahdollisuutemme. Joko Poplar taikka öiset kadut. Kumpikin mies kaipasi kipeästi vuodetta, sillä he olijat "melkein menneitä", niinkuin he sanoivat. Ajuri, viisikymmentäkahdeksan-vuotias, ei ollut kolmena edellisenä yönä saanut enemmän yösijaa kuin untakaan, ja kirvesmies, kuusikymmentäviisi-vuotias; oli viettänyt viisi yötä ulkona.

Mutta kuinkapa te, arvoisat hienot ihmiset, joissa on sekä lihaa että verta, joita valkeat vuoteet ja ilmavat huoneet joka yö odottavat, kuinkapa te voisitte sanoistani ymmärtää, millaista on se kärsimys, mitä saisitte kärsiä, jos viettäisitte väsyksissä, yön Lontoon kaduilla? Uskokaa minua, te luulisitte tuhannen vuosisataa tulleen ja menneen, ennenkuin itä kalpenisi aamun koittaessa; te värisisitte vilusta, kunnes olisitte valmiit itkemään ääneen jokaisen särkevän lihaksen kipua, ja te ihmettelisitte, että voitte niin paljon kestää ja sittenkin elää. Jos asettuisitte lepäämään jollekin penkille ja väsyneet silmänne sulkeutuisivat, saisitte olla varmat siitä, että, poliisi herättäisi teidät ja komentaisi karkeasti teidät liikkeelle. Te saatte levätä penkillä, mutta penkkejä on vähän ja harvassa; ja jos nukahdatte, on teidän lähdettävä liikkeelle ja laahattava väsynyttä ruumistanne loppumattomia katuja pitkin. Jos epätoivoisen oveluuden opastamana etsitte jonkin syrjäisen kujan tai pimeän käytävän ja laskeudutte maata, niin kaikkialla läsnäoleva poliisi teidät kyllä sieltäkin hätistää ulos. Hänen virkanansa on nuuskia teidät ilmi. Niiden laki, joilla valta on, määrää, että teidät on nuuskittava ilmi.

Mutta aamun koitteessa painajaisen väistyttyä te laahustaisitte kotiinne itseänne virkistämään, ja; kuolemaanne asti te kertoisitte seikkailutarinaanne ihaileville ystävillenne. Siitä tulisi valtava tarina. Teidän pienestä kahdeksantuntisesta yöstänne tulisi Odysseia ja teistä itsestänne Homeros.

Mutta niinpä ei käy niiden kodittomain, jotka vaelsivat kanssani Poplarin työhuonetta kohti. Ja heitä on kolmekymmentäviisituhatta, heidän laisiaan, miehiä ja naisia, Lontoon kaupungissa tänä yönä. Älkää huoliko sitä muistella maata mennessänne; jos olette niin lempeämielinen kuin teidän tulisi olla, ette ehkä lepäisi niin levollisesti kuin tavallisesti. Mutta kun vanhat miehet, kuusi-, seitsemän- ja kahdeksankymmen-vuotiaat, nälistyneet, laihat ja vähäveriset, saavat tervehtiä päivännousua ilman virkistyksen toivoakaan ja kompuroida päivät päästään vimmaisessa leipämurun etsinnässä, säälimättömän yön iskiessä uudelleen heidän kimppuunsa, ja kun tätä jatkuu viisi yötä ja päivää – kuinkapa te, arvoisat hienot ihmiset, joita ei vaivaa liika laihuus ja verenvähyys, kuinkapa te sitä koskaan voisitte ymmärtää?

Kävelin Mile End Road-tietä ajurin ja kirvesmiehen välissä. Mile End Road on laaja kulkutie, joka leikkaa Itä-Lontoon keskuksen, ja siinä oli kymmeniätuhansia ihmisiä liikkeellä. Mainitsen tämän siksi, että voisitte täysin arvostella sitä, mitä seuraavassa kuvailen. Niinkuin sanottu, kävelimme, ja heidän katkerasti kirotessaan tätä maata minä kiroilin heidän kanssaan, kiroilin niinkuin saattaa kiroilla amerikkalainen kulkuri, joka on ajautunut vieraalle ja peloittavalle rannikolle. Ja koetin saada ja onnistuinkin saamaan heidät siihen uskoon, että olin merimies, joka oli hukannut rahansa mässäilyssä, menettänyt vaatteensa (mikä ei ole niinkään harvinaista merenkulkijain kesken maissa oltaessa) ja nyt oli tilapäisesti "poikki" uutta pestiä etsiessään. Tämä selitti tietämättömyyteni Englannin tavoista ja yömajoista sekä niitä koskevan uteliaisuuteni.

Ajuri oli lujilla yrittäessään pysyä askeltemme tasalla (hän selitti minulle, ettei ollut syönyt mitään sinä päivänä), mutta kuiva ja nälkäinen kirvesmies, harmaa ja risainen päällystakki surumielisesti tuulessa lepattaen, harppoi pitkiä ja väsymättömiä askeleita, jotka toivat mieleeni aavikkojen suden. Kumpikin seivästi katseensa katukäytävään kulkiessaan ja puhuessaan, ja tavan takaa jompikumpi kumartui ja nappasi kadulta jotakin, koskaan askeltakaan pysäyttämättä. Arvelin heidän kokoilevan sikarin- tai savukkeenpätkiä enkä aluksi kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Mutta sitten älysin.

Limaiselta, sylkyiseltä katukäytävältä he poimivat appelsiininkuoria ja rypäleiden jätteitä ja söivät niitä. Luumujen sydämiä he pirstoivat hampaillansa saadakseen niiden siemenen syödäkseen. He noukkivat herneen kokoisia leivän muruja, omenankotia, jotka olivat niin mustia ja likaisia, että niitä ei ollut omenankodiksi tuntea, ja näitä törkyjä kumpikin pisti suuhunsa, pureksi ja nieli; ja tämä kaikki tapahtui kello kuuden ja seitsemän välillä illalla elokuun 20 päivänä Herran vuonna 1902 suurimman, rikkaimman ja mahtavimman valtakunnan sydämessä, minkä maailma on milloinkaan nähnyt.