Читать книгу Kadotuksen kansa: Kuvaus Lontoon East Endistä - Джек Лондон, William Hootkins - Страница 4

En ilmoita teille Reilun Johnnyn osoitetta. Riittäköön, kun sanon, että hän asuu Itäpään kunnioitettavimman kadun varrella – kadun, jota Amerikassa pidettäisiin peräti kurjana, mutta joka Itä-Lontoon erämaassa on todellinen keidas. Sitä ympäröivät joka puolelta yhteenahtautuneet likatunkiot ja kadut, joilla vilisee nuorta, vastenmielistä ja likaista ihmisrotua; mutta sen omilla käytävillä on verraten niukalti lapsia, joilla ei ole muuta leikkipaikkaa, ja sillä on jonkinlainen autiuden leima, niin harvat ihmiset siellä liikuskelevat. Jokainen talo tällä kadulla, niinkuin muidenkin katujen varsilla, on naapuritalon välitöntä jatkoa. Jokaiseen taloon on vain yksi sisäänkäytävä, etupuolen ovi, ja jokainen talo on noin kahdeksantoista jalan levyinen, ja niihin kuuluu lisäksi tiiliseinäin rajoittama takapiha, mistä, ellei sada, saattaa katsella savenkarvaista taivasta. Mutta muistaa tulee, että nyt onkin puheena Itäpään äveriäs maailma. Muutamat tämän kadun ihmiset ovat niinkin varakkaita, että pystyvät kustantamaan itselleen "piian". Reilulla Johnnylläkin on sellainen, sen tiedän hyvin, sillä hänen piikansa oli ensimmäinen tuttavani tässä maailman erikoiskolkassa.

Tulin Reilun Johnnyn taloon ja ovelle tuli piika. Huomattava on, että hänen elämäntasonsa oli surkuteltava ja halveksittu, mutta säälien ja halveksien hän siitä huolimatta katseli minua. Hän osoitti selvästi haluavansa keskustelumme jäävän lyhyeksi. Päivä oli sunnuntai, eikä Reilu Johnny ollut kotona, ja sen piti riittää. Mutta minä vitkastelin ja epäilin, tokko se oikein riitti, kunnes Reilun Johnnyn rouva viehättyi tulemaan ovelle, missä hän, ennenkuin kohdisti huomionsa minuun, riiteli tytölle siitä, ettei tämä ollut sulkenut ovea.

Ei, herra ei ollut kotona, eikä hän liioin laskenut sunnuntaisin ketään puheilleen. Olipa se peräti ikävää, minä sanoin. Olinko työn haussa? En, aivan päinvastoin; olin tullut Reilun Johnnyn luokse asioissa, joista saattoi olla hänelle hyötyä.

Asiain käsittelyssä tapahtui heti muutos. Puheenaoleva herrasmies oli kirkossa, mutta tulisi kotiin tunnin kuluttua taikka niillä main, jolloin hänet epäilemättä saattoi tavata.

Tahtoisinko ystävällisesti astua sisälle? – ei, sitä rouva ei kehoittanut minua tekemään, vaikka minä ongiskelin tätä kutsua, ilmoittamalla, että aioin mennä lähimmässä kulmassa olevaan kapakkaan. Ja alas kadulle meninkin, mutta, kirkkoaika kun oli, "pöksä" oli suljettu. Oli kurja tihusade, ja paremman puutteessa istuin lähimmille portaille odottamaan.

Ja sinne portaille piika tuli sangen happamana ja ymmällä minulle ilmoittamaan, että rouva salli minun palata odottamaan keittiössä.

"Niin monet käyvät täällä työn haussa", selitti rouva anteeksipyynnöksi. "Niin että toivon, ettette loukkaantunut puheestani."

"En ollenkaan, en ollenkaan", vastasin ylväimmällä tavallani, esiintyäkseni edes kerran ryysyjen arvon mukaisesti. "Kyllä hyvin ymmärrän asian, vakuutan teille. Työnhakijat kiusaavat teidät arvatenkin melkein kuoliaaksi."

"Niin ne tekevät", vastasi hän, tehden paljon puhuvan ja ymmärrettävän eleen; ja sitten hän vei minut – ei keittiöön – vaan ruokailuhuoneeseen, suosionosoitus, minkä arvelin saaneeni ylvään käytökseni palkkioksi.

Tämä ruokailuhuone, joka oli samalla tasolla kuin keittiökin, oli noin neljä jalkaa maan pinnan alapuolella ja niin pimeä (oli keskipäivä), että minulla täytyi hetkinen totuttaa silmiäni näkemään siinä synkeydessä. Likaista valoa kihoili yhdestä akkunasta, jonka ylälaita oli katukäytävän tasalla, ja tässä valossa havaitsin vähitellen voivani lukea sanomalehteä.

Ja nyt, odottaessani Reilun Johnnyn tuloa, haluan selittää tarkoitukseni. Asuessani, syödessäni ja nukkuessani Itäpään kansan parissa aikomukseni oli hankkia itselleni hätäsatama, joka ei olisi kovin kaukana ja jonne voisin pistäytyä silloin tällöin päästäkseni varmuuteen siitä, että kunnollisia vaatteita ja puhtautta vielä oli maailmassa. Sellaiseen satamaan saisin myös postini, siellä voisin kirjoittaa muistiinpanoni ja sieltä saattaisin joskus karata pukua muutettuani sivistysmaailmaan.

Mutta tässä hommassa oli vaikeutensa. Asuntoon, jossa omaisuuteni olisi turvassa, kuuluisi myös emäntä, joka varmasti olisi taipuvainen epäilemään kaksoiselämää viettävää herrasmiestä; ja sellainen emäntä taas, joka ei vaivaisi päätään vieraansa kaksoiselämän takia, merkitsisi asuntoa, jossa omaisuus olisi epävarmassa tallessa. Tätä vaikeutta välttääkseni olin tullut Reilun Johnnyn luokse. Salapoliisissa, joka kolmisenkymmentä vuotta yhtä mittaa oli ollut palveluksessa Itäpäässä ja joka kaikkialla tunnettiin erään oikeudessa tuomitun rikosvangin hänelle antamalla nimellä, hänessä täytyi olla miestä osoittamaan minulle rehellinen emäntä, jonka rauha ei häiriytyisi merkillisistä vaelluksistani.

Hänen kaksi tytärtään ennättivät ennen häntä kirkosta kotiin, ja sieviä tyttöjä he olivatkin pyhäpuvuissaan, mutta heidän sievyytensä oli sitä erityisen hentoa ja arkaa laatua, mikä on ominaista köyhälistön tyttärissä ja mikä ei ole muuta kuin lupaavaa alkua eikä kestä kauemmin kuin päivän ruskotus taivaalla.

He tarkastivat minua suorasukaisen uteliaina, aivan kuin olisin ollut jonkinlainen outo eläin, eivätkä senjälkeen odotusaikani loppuun asti olleet minua näkevinänsäkään. Vihdoin Reilu Johnny itsekin saapui ja minut kutsuttiin toiseen kerrokseen hänen puheilleen.

"Puhukaa lujalla äänellä", keskeytti hän minut heti aloittaessani.

"Olen pahoin vilustunut enkä kuule oikein hyvin."

Oi vanhan Sleuthin ja Sherlock Holmesin haamut! Arvailin, missähän oli piilossa se apulainen, jonka tehtävänä oli merkitä muistiin kaikki ne tiedot, mitkä kovalla äänellä annoin. Enkä vielä tähän päivään mennessä, vaikka olen niin paljon seurustellut Reilun Johnnyn kanssa ja tätä tapausta aprikoinut, ole päässyt täysin selville, oliko hän todella; kylmettynyt vai oliko hänellä apulainen toisessa huoneessa. Mutta yhden seikan tiedän: vaikka ilmoitin Reilulle Johnnylle kaikki itseäni ja aikeitani koskevat asianhaarat, hän siirsi päätöksensä seuraavaan päivään, jolloin saavuin hänen kadullensa tavallisissa vaatteissani ja vaunuilla ajaen. Silloin hänen! tervehdyksensä oli kohtelias ja pääsin alakertaan ruokailuhuoneeseen juomaan teetä yhdessä perheen; kanssa.

"Me olemme yksinkertaista väkeä", sanoi hän, "emme elä lihavia päiviä, ja teidän täytyy tyytyä meihin sellaisina kuin kaikessa yksinkertaisuudessamme olemme."

Tytöt punastelivat ja hämmästelivät minua tervehtiessään, mutta hän ei yhtään heidän tilaansa helpottanut.

"Haha!" nauraa hörötti hän sydämellisesti, läjäyttäen kämmenensä pöytään, niin että astiat helisivät. "Tytöt luulivat eilen teidän tulleen leipäpalaa kerjäämään. Hahaha, hohoho!"

Tätä tytöt närkästyneinä kiistivät valheeksi, silmät maahan luotuina ja posket syyllisen punaisina, aivan kuin oikean hienouden välttämätön tunnusmerkki olisi kyky erottaa ryysyistään mies, jonka ei tarvitse ryysyissä käydä.

Ja niinpä minun syödessäni leipää ja hilloa jatkui, ristikkäinen leikinlasku, tytärten pitäessä solvauksena minua kohtaan sitä, että minua oli voitu epäillä kerjäläiseksi, ja isän katsoessa sitä oveluuteni suurimmaksi ylistykseksi, että olin voinut herättää sellaisen epäilyksen. Tämä kaikki minua miellytti, samoin kuin leipä, hillo ja teekin, kunnes Reilu Johnny katsoi ajan tulleen hankkia minulle asunnon, ja sen hän tekikin, löytäen sen omalta kunnioitettavalta ja äveriäältä kadultaan puolenkymmenen oven päässä hänen omasta asunnostaan, talosta, joka oli samanlainen kuin hänen omansa, aivan kuin herne on toisen herneen kaltainen.