Читать книгу Neiti de Taverney - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 5

Viimeinen, joka jäi mestarin pariin, oli kirurgi Marat. Hän lähestyi nöyrästi ja hyvin kalpeana peloittavaa puhujaa, jonka mahti oli rajaton.

– Mestari, – kysyi hän, – olenko siis todellakin tehnyt virheen?

– Hyvin suuren, monsieur, – vastasi Balsamo; – ja pahinta on, että te ette usko sellaista tehneenne.

– Niinpä kyllä, sen tunnustan; en ainoastaan ole uskomatta, että olen tehnyt virheen, vaan uskon puhuneeni niinkuin pitää.

– Ylpeyttä, ylpeyttä! – mutisi Balsamo. – Ylpeyden paholaisen tuhoisaa kuiskailua! Ihmiset tahtovat taistella sairaan suonissa hehkuvaa kuumetta vastaan, ruttoa vastaan vedessä ja ilmassa; mutta he antavat ylpeyden juurtua niin syvälle sydämeensä, että he eivät kykene sitä kitkemään pois.

– Oi, mestari, – virkkoi Marat, – teillä on minusta hyvin surkea käsitys. Olenko siis todellakin niin vähäpätöinen, että minua ei voi laskea minkään arvoiseksi lähimäisteni joukossa? Olenko niin huonosti poiminut töitteni hedelmän, että en kykene lausumaan sanaakaan saamatta osakseni syytöstä tietämättömyydestä? Olenko niin penseä opetuslapsi, että minun vakaumustani epäillään? Ellei minulla muuta olisikaan, riittää se toki elääkseni uskollisena kansan pyhälle asialle.

– Monsieur, – vastasi Balsamo, – siksi että hyvän periaate vielä taistelee teissä pahan periaatetta vastaan, jonka mielestäni täytyy jonakuna päivänä saada voitto, tahdon yrittää oikaista teidän vikaanne. Jos siinä olen onnistuva, jos ylpeys ei teissä vielä ole saanut voittoa kaikista muista tunteista, onnistun siinä yhdessä tunnissa.

– Yhdessä tunnissa? – toisti Marat.

– Niin. Tahdotteko suoda minulle sen tunnin?

– Kernaasti.

– Missä teidät tapaan?

– Mestari, minun asiani on käydä teitä tapaamassa paikalla, jonka palvelijallenne määräätte.

– No, – virkkoi Balsamo, – minä tulen teidän kotiinne.

– Tarkastakaahan tekemäänne sopimusta, mestari; minä asun ullakkokamarissa Cordeliers-kadulla. Ullakkokamarissa, kuuletteko, – toisti Marat ylpeän vaatimattomuuden tavoittelulla, kurjuuden kerskailulla, joka ei suinkaan jäänyt Balsamolta huomaamatta, – kun sitävastoin te…

– Kun sitävastoin minä?

– Kuulutte asuvan palatsissa.

Tämä kohautti olkapäitään, kuten tekisi kookas jättiläinen, joka korkeudestaan katselee kääpiön äkää.

– Vaikka niin, monsieur, – vastasi hän; – minä tulen luoksenne ullakkokamariinne.

– Milloin, monsieur?

– Huomenna.

– Mihin aikaan?

– Aamulla.

– Päivän koittaessa minä vain menen luennoilleni amfiteatteriin ja sieltä sairaalaan.

– Juuri sopivasti. Olisin pyytänyt teitä saattamaan minut sinne, ellette olisi sitä itse ehdottanut.

– Muistakaa siis, aamulla varhain. Minä nukun vähän, – sanoi Marat.

– Ja minä en nuku ollenkaan, – vastasi Balsamo. – Siis päivän koitteessa.

– Olen teitä odottava. Tässä he erkanivat, sillä he olivat saapuneet ulkoportille.

Katu oli heidän lähtiessään yhtä synkkä ja yksinäinen kuin se heidän tullessaan oli ollut väkirikas ja meluisa.

Balsamo kääntyi vasemmalle ja hävisi nopeasti. Marat seurasi hänen esimerkkiään, astuen pitkillä ja hintelillä säärillään.

Balsamo oli täsmällinen: tarkalleen kello kuudelta aamulla hän saapui ovelle tasanteella, joka pitkän kuusiovisen käytävän keskuksena välitti pääsyä ylimmän kerroksen suojiin vanhassa talossa Cordeliers-kadun varrella.

Näki hyvin, että Marat oli valmistautunut ottamaan ylhäisen vieraansa arvokkaasti vastaan. Vaatimaton pähkinäpuinen sänky ja lipasto puisine päälliskoristeineen kiilsivät puhtaina emännöitsijän villarätin kosketuksesta, tämä kun jäntevin käsivarsin laahasi noita toukansyömiä huonekaluja.

Marat itse antoi tehokasta apua naiselle, virkistelemällä kalvenneita ja kuihtuneita kukkia pienessä sinisessä fajanssiruukussa, joka oli ullakkokamarin pääasiallinen kaunistus. Hänellä oli käsivarrellaan vielä palttinainen pyyhinriepu, mistä näkyi, että hän ennen kukkasiin koskemistaan oli siistinyt huonekaluja.

Kun avain oli ovessa ja Balsamo oli astunut sisään kolkuttamatta, hän yllätti Marat'n tässä hommassa. Mestarin nähdessään toinen punehtui paljoa enemmän kuin oikealle stoalaiselle oli sopivaa.

– Näette, monsieur, – virkkoi hän, viskaten kielittelevän pyyhinrievun salavihkaa erään verhon taakse, – minä olen käytännöllinen mies ja autan tätä kunnon naista. Minä pidänkin työstä, joka ehkä oikein sopimatta kelpo plebeijille ei silti myöskään kokonaan ole herrasmiehen tointa.

– Se sopii köyhälle, siisteyttä harrastavalle nuorelle miehelle, – vastasi Balsamo kylmästi, – siinä kaikki. Oletteko pian valmis, monsieur? Tiedätte, että minuuttini ovat lasketut.

– Puen takin ylleni, monsieur… Rouva Grivette, takkini!?.. Hän on ovenvartijani, monsieur, hän on myöskin kamaripalvelijani, keittäjättäreni, taloudenhoitajattareni, ja maksan siitä vain écun kuukaudelta.

– Ylistän säästäväisyyttä, – sanoi Balsamo; – se on köyhien rikkaus ja rikkaiden viisaus.

– Hattuni, keppini, – käski Marat.

– Ojentakaa kätenne, – neuvoi Balsamo: – tuolla on hattunne, ja keppi tuossa hattunne vieressä on varmaan teidän.

– Oh, anteeksi, monsieur, olen aivan hämmentynyt.

– Oletteko valmis?

– Olen, monsieur. Kelloni, rouva Grivette.

Grivette hyöri edestakaisin, mutta ei vastannut mitään

– Ette tarvitse kelloa, monsieur, oppisalissa ja sairaalassa käydessänne; sen etsiminen voisi viedä aikaa ja hidastuttaa lähtöämme.

– Kuitenkin, monsieur, pidän paljon kellostani, joka on oivallinen ja suurella säästäväisyydellä hankkimani kapine.

– Poissaollessanne rouva Grivette etsii sitä, – vastasi Balsamo hymyillen; – ja jos hän uutterasti etsii, on hän palatessanne sen löytänyt.

– Oh, tietysti se löytyy, – vakuutti Grivette, – ellei herra vain ole unohtanut sitä muualle; täällä ei mitään huku.

– Siinä näette, – sanoi Balsamo. – Lähtekäämme, monsieur, lähtekäämme.

Marat ei uskaltanut väittää vastaan ja seurasi jupisten Balsamoa.

He saapuivat portille.

– Mihin ensin menemme? – kysyi Balsamo.

– Luentosaliin, jos suvaitsette, mestari; minä olen määrännyt sinne vietäväksi potilaan, jonka tänä yönä on täytynyt kuolla akuutiseen aivokalvon tulehdukseen; minun on tehtävä huomioita hänen aivoistaan, enkä tahtoisi, että toverini riistäisivät hänet minulta.

– Lähtekäämme siis amfiteatteriinne, hra Marat.

– Sitä mieluummin, kun sinne on täältä ainoastaan pari askelta; sitäpaitsi on se aivan sairaalan vieressä, ja meidän tarvitsee vain astua sisälle ja ulos. Te voittekin odottaa minua portilla.

– En suinkaan, minä haluan tulla mukaanne, niin sanotte minulle mielipiteenne tuosta olennosta.

– Kun hänestä tuli ruumis, niinkö, monsieur? Ei, vaan siitä asti kun hän on raato.

– Kah, olkaa varuillanne, – virkkoi Marat hymyillen; – minä saattaisin voittaa teiltä pisteen, sillä minä tunnen tämän ammattini alan, ja sanovat minun olevan taitavan anatomian tuntija.

– Ylpeyttä, ylpeyttä, yhä ylpeyttä! – mutisi Balsamo.

– Mitä sanotte? – kysyi Marat.

– Sanon, että saamme nähdä, monsieur, – vastasi Balsamo. – Astukaamme sisään.

Marat kääntyi ensimäisenä ahtaaseen kujaan, joka vei tähän Hautefeuille-kadun päässä sijaitsevaan oppisuojamaan. Balsamo seurasi häntä empimättä pitkään ja kapeaan saliin asti, jossa nähtiin marmoripöydälle ojennettuina kaksi kuollutta ruumista, toinen naisen, toinen miehen.

Nainen oli kuollut nuorena. Mies oli vanha ja kaljupää; kurja hikiliina verhosi heidän ruumiinsa, jättäen puolet kasvoista paljaiksi. Molemmat lepäsivät vieretysten tällä kylmällä vuoteella, nuo kaksi, jotka ehkä eivät koskaan olleet nähneet toisiansa tässä maailmassa ja joiden nyt iäisyydessä vaeltavat sielut epäilemättä hyvin kummastelivat tällaista maallisten jäännösten naapuruutta.

Yhdellä ainoalla liikkeellä Marat kohotti ja viskasi syrjään karkean liinan noiden kahden onnettoman päältä, jotka kuolema oli tehnyt yhdenvertaisiksi haavurin leikkausveitsen edessä.

Molemmat ruumiit olivat alasti.

– Eikö kuolleiden näkeminen tunnu teistä vastenmieliseltä? – kysyi Marat tavallisella kerskailullaan.

– Se tekee minut surulliseksi, – vastasi Balsamo.

– Tottumuksen puutetta, – sanoi Marat. – Minussa, joka näen tällaista joka päivä, ei se herätä murheellisuutta eikä vastenmielisyyttä. Me lääkärit, näettekös, elämme kuolleiden parissa emmekä niiden tähden keskeytä mitään jokapäiväisistä toimistamme.

– Se on teidän ammattinne surullinen etuoikeus, monsieur.

– Ja sitäpaitsi, – lisäsi Marat, – miksi kävisin murheelliseksi tai miksi tuntisin inhoa? Edellisessä tapauksessa minulla on harkintakyky, toisessa tottumus.

– Selittäkäähän minulle ajatuksenne, – kehoitti Balsamo; – minä käsitän ne huonosti. Ensiksikin harkintakyky.

– Niin, miksi säikähtyisin? Miksi pelkäisin elotonta ruumista, kuvapatsasta, joka kiven, marmorin tai graniitin asemasta on lihaa?

– Todellakin, eihän raadossa ole mitään?

– Ei mitään, ei yhtään mitään.

– Uskotteko niin?

– Olen siitä varma.

– Entä elävässä ruumiissa?

– Siinä on liikuntakyky, – sanoi Marat ylpeästi.

– Entä sielu, siitä ette puhu mitään, monsieur.

– En ole sitä koskaan nähnyt niissä ruumiissa, joita olen välskärinveitselläni tutkinut.

– Se johtuu siitä, että olette tutkinut vain raatoja.

– Oh, monsieur, kyllä olen tehnyt paljon leikkauksia elävissäkin.

– Ettekä ole löytänyt niissä mitään sen enempää kuin kuolleissakaan?

– Olen kyllä, olen tavannut tuskaa. Tuskaako te nimitätte sieluksi?

– Siis ette usko siihen?

– Mihin?

– Sieluun.

– Uskon toki, sillä olenhan vanaa nimittämään liikuntoa siksi, jos tahdon.

– Se on oikein hyvin, te uskotte sieluun, enkä teiltä muuta pyydäkään; minulle tekee hyvää, että siihen uskotte.

– Hetkinen, mestarini, käsittäkäämme toisemme ja varokaamme kaikin mokomin liioittelua, – virkkoi Marat kyykäärmeinen hymynsä huulillaan. – Me lääkärit olemme hiukan materialistisia.

– Nämä ruumiit ovat hyvin kylmät, – virkkoi Balsamo haaveillen, – ja tuo nainen oli hyvin kaunis.

– Niin oli.

– Kaunis sielu olisi varmaan asunut tässä kauniissa ruumiissa.

– Ah, siinäpä hänen luojansa tekikin erehdyksen. Kaunis huotra, ruma terä. Tämä ruumis, mestarini, oli porton, joka Pyhän Latsaruksen työvankilasta päästyään kuoli aivokalvon tulehdukseen Hôtel-Dieun köyhäinsairaalassa. Hänen elämäntarinansa on pitkä ja varsin häpeällinen. Jos nimitätte sieluksi liikuntoa, joka aiheutti tämän olennon toimet, niin teette suurta vääryyttä meidän sieluillemme, joiden täytyy olla samaa ainesta.

– Sielu, joka olisi pitänyt parantaa, – sanoi Balsamo, – ja joka on joutunut turmioon ainoan välttämättömän lääkärin, sielun lääkitsijän puutteessa.

– Ah, ah, mestarini, tuokin on teidän opinkappaleitanne! On olemassa ainoastaan ruumiin lääkäreitä, – virkkoi Marat katkerasti nauraen. – Ja kah, mestarini, teillä on tällä hetkellä huulillanne sana, jota Molière on usein käyttänyt huvinäytelmissään, ja se sana hymyilyttää teitä.

– Ei, – vastasi Balsamo, – te erehdytte; ette voi tietää mille minä hymyilen. Tällä hetkellä me päättelemme, että nämä raadot ovat tyhjät, eikö niin?

– Ja tunnottomat, – lisäsi Marat, kohottaen nuoren naisen päätä ja pudottaen sen rajusti marmoria vasten ruumiin edes liikahtamatta tai vavahtamatta.

– Hyvä on, – sanoi Balsamo; – menkäämme nyt sairaalaan.

– Hetkinen, mestarini, ei ennen, pyydän, kuin olen irroittanut vartalosta tämän haluamani kallon, jossa on asunut hyvin merkillinen sairaus. Sallitteko?

– Tottahan toki, – sanoi Balsamo.

Marat avasi haavurinlippaansa, otti sieltä operatsioniveitsen ja sieppasi eräästä nurkasta suuren ylt'yleensä veripilkuilla tahratun puuvasaran. Sitten hän tottuneella kädellä viilsi rengasmaisen haavan, joka katkoi kaiken lihan ja kaikki jänteet kaulasta; luuhun päästyään hän sujahdutti aseensa selkärangan liitosten väliin ja iski vasaralla tarmokkaasti ja kumeasti hamaraan.

Pää vierähti pöydälle ja siitä lattialle. Marat'n täytyi jälleen tarttua siihen kosteilla käsillään. Balsamo kääntyi poispäin, jotta ei liiaksi riemastuttaisi pöyhkeilijää.

– Jonakuna päivänä, – puhui Marat, luullen yllättävänsä mestarin heikkoudesta, – joku ihmisystävä on käsittelevä kuolemaa, kuten toiset käsittelevät elämää, ja keksivä koneen, joka näin irrottaa pään yhdellä ainoalla iskulla ja silmänräpäyksessä karkoittaa elonkipunan, mihin mikään muu kuolemanlaatu ei kykene. Teloituspyörä, neljällä hevosella palasiksi repiminen ja hirttäminen ovat raakalaisten eikä sivistyskansain rangaistuksia. Valistuneen kansan, kuten Ranskan, on rangaistava eikä kostettava. Yhteiskunta, joka teilaa pyörällä, hirttää tai revittää palasiksi, kostaa rikoksentekijälle kärsimyksellä ennenkuin hänet kuolemalla rankaisee, ja se on minun mielestäni liian keskinkertaista.

– Niin minunkin mielestäni, monsieur. Mutta millaiseksi tuon koneen ajattelette?

– Ajattelen sen kylmäksi ja tunteettomaksi niinkuin laki itse. Rangaistusta toimeenpanevaan ihmiseen vaikuttaa hänen lähimäisensä näkeminen, ja toisinaan hän iskee harhaan, kuten tapahtui Chalais'n kreivin ja Monmouthin herttuan mestauksessa. Näin ei kävisi koneelle, jonka kaksi tammileukaa panisivat liikkumaan esimerkiksi suuren teurastajan puukon.

– Ja luuletteko, monsieur, että tuo lyömäveitsi, kun se salaman nopeudella iskeytyy takaraivon ja niskalihaksien väliin, aiheuttaa kuoleman silmänräpäyksessä ja melkein tuskattomasti?

– Kuolema seuraisi eittämättä silmänräpäyksessä, koska terä yhdellä iskulla katkaisisi liikuntohermot. Tuska olisi perin lyhytaikainen, koska veitsi eroittaisi aivot, aistimusten keskuksen, sydämestä, joka on elämän keskus.

– Monsieur, – virkkoi Balsamo, – kaulankatkaisu on rangaistuksena Saksassa.

– Niin, mutta se tapahtuu miekalla, ja sanoinhan teille, että ihmisen käsi voi vavista.

– Sellainen kone on käytännössä Italiassa; sitä liikuttaa tamminen laite, ja sitä nimitetään mannajaksi.

– No niin?

– Niin, monsieur, olen nähnyt pyövelin teloittamien pahantekijäin nousevan päättöminä tuolilta, jolle heidät oli asetettu istumaan, ja kävellä hoipertelevan kymmenkunnan askeleen päähän. Olen poiminut päitä, jotka vierähtelivät alas mannajan viereen niinkuin tämä tukasta kannattamanne pää vastikään kierähti marmoripöydältä, ja lausuessani pään korvaan sen kasteessa saaman nimen olen nähnyt silmien uudestaan aukenevan ja kääntyvän kuopissaan yrittäen nähdä, kuka niitä oli maan päältä kutsunut niiden matkalla ajasta ijäisyyteen.

– Hermoliikuntoa, ei muuta.

– Eivätkö hermot ole tuntemiskyvyn elimiä?

– Mitä siitä päätätte, monsieur?

– Päätän, että olisi parempi rangaistukseksi surmaavan koneen asemesta koettaa keksiä keino tappamatta rankaisemiseksi. Uskokaa minua, yhteiskunta, joka keksii sellaisen keinon, on kaikkein valistunein.

– Taas haaveita! Yhä haaveita! – virkkoi Marat.

– Tällä kerralla olette ehkä oikeassa, – myönsi Balsamo; – aika meille näyttää… Ettekö puhunut sairaalasta?.. Lähtekäämme sinne!

– Lähtekäämme!

Ja hän kääri nuoren naisen pään nenäliinaansa, sitoen huolellisesti sen neljä kulmaa yhteen.

– Nyt, – virkkoi Marat lähtiessään, – olen ainakin varma, että toverini eivät saa muuta kuin mitä minulta on jäänyt.

Kuljettiin köyhäinsairaalaa kohti; haaveilija ja käytännön mies astuivat vieretysten.

– Te katkaisitte tuon pään hyvin kylmäverisesti ja taitavasti, monsieur, – sanoi Balsamo. – Tunnetteko yhtä vähän liikutusta eläviä kuin ruumiitakin käsitellessänne? Koskeeko kärsimys teihin enemmän kuin liikkumattomuus? Onko teillä enemmän sääliä eläviä ruumiita kuin hengettömiä raatoja kohtaan?

– Ei, sillä se olisi virhe, samaten kuin pyövelille olisi virhe antaa vaikuttaa itseensä. Ihmisen tappaa yhtä hyvin leikkaamalla huonosti hänen reitensä kuin leikkaamalla huonosti hänen päänsä. Hyvän kirurgin täytyy työskennellä kädellään eikä sydämellään, vaikka hän sydämessänsä hyvin tietää, että hän hetken kärsimyksellä aikaansaa vuosikausien elämän ja terveyden. Tämä on ammattimme kaunis puoli, hyvä mestari!

– Niin, monsieur; mutta elävissä toivoakseni tapaatte sielun?

– Kyllä, mikäli yhdytte mielipiteeseeni, että sielu on samaa kuin liikunto tai tunto. Niin, sen tosiaan tapaan, ja paljon kiusaa se aiheuttaa, sillä se tappaa useampia sairaita kuin leikkelyveitsi.

Oli saavuttu Hôtel Dieun kynnykselle. He astuivat hoitolaan Marat'n opastamana, joka ei vielä ollut luopunut kaameasta taakastaan, Balsamo sai pian astua leikkuusaliin, missä ylikirurgi oppilaineen työskenteli.

Sairaanhoitajat olivat tuoneet sinne nuoren miehen, joka edellisellä viikolla oli joutunut raskaitten ajopelien alle. Pyörä oli häneltä murskannut reiden. Tuskan turruttamassa jäsenessä kaikella kiireellä tehty ensimäinen leikkaus oli osoittautunut riittämättömäksi; sairaus oli nopeasti kehittynyt, ja säären poikkileikkaaminen oli käynyt välttämättömäksi.

Tämä kärsimysvuoteellaan venyvä onneton katseli pelolla, joka olisi tiikerejäkin hellyttänyt, tuota nälkäistä laumaa, joka vaaniskellen odotteli hänen tuskansa, ehkä kuolinkamppailunsa hetkeä, tutkiakseen elämän tiedettä, tuota merkillistä ilmiötä, jonka taakse kätkeytyy kuoleman synkkä olemus.

Hän näkyi rukoilevan jokaiselta kirurgilta, oppilaalta ja sairaanhoitajalta lohdutusta, hymyä, hyväilevää sanaa; mutta hänen sydämensä tapasi kaikkialla vain välinpitämättömyyttä, hänen silmänsä kohtasivat vain terästä.

Miehuuden ja ylpeyden jäännös mykisti hänet. Hän säästi kaikki voimansa niihin huutoihin, mitkä tuska pian pakoittaisi hänen rinnastaan. Mutta kun hän tunsi olallaan vartijan raskaasti ystävällisen käden, kun hän tunsi apulaisten käsivarsien; kietoutuvan ympärilleen kuin Laokoonin käärmeiden, kun hän kuuli leikkauksen tekijän äänen sanovan: "Rohkeutta!" hän uskalsi, onneton, keskeyttää äänettömyyden kysymällä valittavalla äänellä:

– Saanko kärsiä paljon?

– Oh, ette, olkaa huoletta, – vastasi Marat valehymyllä, joka sairaasta tuntui hyväilevältä, mutta Balsamosta ivalliselta.

Marat näki, että Balsamo oli hänet käsittänyt; hän astui lähemmäksi ja kuiskasi:

– Se on hirvittävä operatsioni; luu on täynnä halkeamia ja säälittävän herkkä. Hän kuolee, ei vammasta vaan tuskasta. Se hyöty hänellä on sielustansa.

– Miksi sitten teette leikkauksen? Miksette anna hänen kuolla rauhassa?

– Siksi, että kirurgin velvollisuus on koettaa parantaa, silloinkin kun parantaminen hänestä näyttää mahdottomalta.

– Ja sanotte, että hän joutuu kärsimään?

– Kauheasti.

– Sielunsako tähden?

– Sielunsa tähden, kun se on liian hellä hänen ruumiilleen.

– Miksi ette sitten tee leikkausta sielussa? Sen tyyneys johtaisi ehkä ruumiin paranemiseen.

– Niin olen tehnytkin, – virkkoi Marat sillävälin kun potilasta vielä sidottiin.

– Oletteko valmistanut hänen sieluansa?

– Olen.

– Millä tavoin?

– Niinkuin sanoilla voi tehdä. Olen puhunut sielulle, järjelle, tunnolle, sille osalle, joka sai kreikkalaiset filosofit lausumaan: "Tuska, sinä olet paha!" Olen puhunut sille soveltuvaa kieltä. Minä sanoin hänelle: "Te ette ole kärsivä." Nyt on vain sielun asiana olla kärsimättä. Siinä on tähän asti tunnettu keino. Sielun kysymyksiin taasen vastaan: valhetta! Miksi onkaan se sielun pahus liitetty ruumiiseen? Kun vastikään katkaisin tämän pään, niin ruumis ei hiiskunut mitään. Ja kuitenkin oli operatsioni vakava. Mutta niinpä olikin liikuntakyky jo loppunut, tunto oli sammunut, sielu oli poistunut, kuten te spiritualistit sanotte. Senvuoksi tämä poikkileikkaamani pää ei virkkanut mitään, senvuoksi ruumis, josta sen irroitin, ei ponnistellut vastaan, jotavastoin tämä ruumis, missä sielu vielä asuu, kohta päästää hirvittäviä huutoja. Tukkikaa tiukasti korvanne, mestari! Tukkikaa ne, te kun olette herkkä tälle sielujen ja ruumiiden yhtenäisyydelle, joka yhä on kumoava opinkappaleenne, kunnes se oppinne onnistuu eristämään ruumiin sielusta.

– Luuletteko, että koskaan ei voida sitä eristämistä toteuttaa?

– Yrittäkää, – virkkoi Marat, – tilaisuus on oivallinen.

– Niin kyllä, olette oikeassa, – myönsi Balsamo, – tilaisuus on oivallinen, ja minä yritän.

– Yritättekö?

– Yritän.

– Millä tavoin?

– En tahdo, että tuo nuori mies kärsii; hän on minusta mielenkiintoinen.

– Te olette mainehikas päällikkö, – sanoi Marat, – mutta ette ole isä Jumala, ettekä Jumalan poika, ja tuota veitikkaa ette voi estää kärsimästä.

– Ja uskotteko, että hän paranisi, jos hän ei kärsisi?

– Paraneminen olisi silloin luultavampaa, vaikka ei varmaa.

Balsamo loi lääkäriin kuvaamattoman, voitonriemuisen katseen ja asettui nuoren potilaan eteen, kohdaten katseellaan hänen peljästyneet ja kauhun tuskan jo sumentamat silmänsä.

– Nukkukaa, – käski hän ei ainoastaan suullaan, vaan katseellaankin, tahdollaan, verensä kaikella kuumuudella, ruumiinsa sähkön koko voimalla.

Tällä hetkellä ylikirurgi alkoi tunnustella kipeätä reittä ja osoittaa oppilaillensa vamman tavatonta vakavuutta. Mutta tästä Balsamon käskystä horjui istualleen kohonnut nuori mies hetkisen apulaisten käsivarsilla, pää vaipui, silmät sulkeutuivat.

– Hän voi pahoin, – virkkoi Marat.

– Ei, monsieur.

– Mutta ettekö näe, että hän menee tainnuksiin?

– Ei, hän nukkuu.

– Mitä, nukkuu?

– Niin.

Jokainen kääntyi omituiseen lääkäriin päin, pitäen häntä hulluna.

Epäilyksen hymy vilahti Marat'n huulilla.

– Onko tavallista, että ihminen puhuu tainnuksissa ollessaan? – kysyi Balsamo.

– Ei.

– No, kyselkää häneltä, niin hän vastaa.

– Hei, nuori mies! – huusi Marat.

– Oh, teidän ei tarvitse huutaa niin kovaa, – virkkoi Balsamo; – puhukaa tavallisella äänellänne.

– Sanokaahan meille, miltä teistä tuntuu.

– Minua on käsketty nukkumaan ja minä nukun, – vastasi potilas.

Ääni oli aivan rauhallinen ja omituinen vastakohta äänelle, jolla hänen oli kuultu puhuvan muutamia minuutteja aikaisemmin. Kaikki läsnäolevat katselivat toisiansa.

– Päästäkää hänet nyt irti, – kehoitti Balsamo.

– Mahdotonta, – vastasi ylikirurgi, – yksi ainoa liike voisi aiheuttaa leikkauksen epäonnistumisen.

– Hän ei liikahda.

– Kuka sen minulle takaa?

– Minä ja hän itsekin. Kysykääpä häneltä.

– Voidaanko teidät päästää vapaaksi, ystäväni?

– Voidaan.

– Ja lupaatteko olla liikahtamatta?

– Lupaan, jos minua siihen käskette.

– Minä käsken.

– Totisesti, – virkkoi ylikirurgi, – te puhutte niin varmana, monsieur, että minun tekisi mieli koettaa.

– Tehkää niin, älkää peljätkö mitään.

– Päästäkää hänet, – käski ylikirurgi. Apulaiset tottelivat.

Balsamo astui vuoteen pääpuolelle.

– Tästä hetkestä alkaen, – virkkoi hän, – älkää liikahtako ennenkuin teitä käsken.

Hautakummulla lepäävä muistomerkki ei olisi voinut olla liikkumattomampi kuin potilas tämän määräyksen jälkeen.

– Toimittakaa nyt leikkaus, monsieur, – sanoi Balsamo; – potilas on siihen täydellisesti altis.

Kirurgi tarttui operatsioniveitseensä; mutta juuri kun oli ryhtymäisillään työhönsä, hän epäröitsi.

– Leikatkaa, sanon teille, – käski Balsamo haltioittuneen profeetan sävyllä.

Vaikutuksen alaisena, kuten Marat, kuten potilas; kuten kaikki muut, tämä lähensi terästä lihaan. Se kitisi veitsen viiltäessä, mutta sairas ei huokaissut, ei hievahtanutkaan.

– Mistä seudusta olette, ystäväni? – kysyi Balsamo.

– Olen bretagnelainen, monsieur, – vastasi sairas hymyillen.

– Ja rakastatteko maatanne?

– Oi, monsieur, se on kovin kaunis!

Kirurgi teki tällävälin rengasmaiset haavat, joiden avulla leikkauksissa käydään paljastamaan luuta.

– Oletteko lähtenyt sieltä nuorena? – kysyi Balsamo.

– Kymmenvuotiaana, monsieur.

Liha oli viilletty, kirurgi lähensi sahaansa luuhun.

– Ystäväni, – virkkoi Balsamo, – laulakaahan minulle siis se sävel, jota Batzin suolankeittäjät kajahduttelevat iltasilla työstä palatessaan. Minä muistan siitä vain alkusäkeen:

Terve, suola vaahtopää.

Saha puri luuta.

Mutta Balsamon kehoituksen kuullessaan sairas hymyili ja alkoi laulaa soinnukkaasti, verkalleen, haltioittuneena kuin rakastaja tai runoilija:

Hei, terve, suola vaahtopää, ja lampi, taivaan kuvastin, ja turve, joka lämmittää kotoista takkaa iltasin!

Isälle laulan, vaimollein, ja muistan lapsiain, – jo äidin armaan multaan vein, tuon hälle kukkiain.

Oi terve teille! Kotihin on matka, päättyi työ, siell' olla mun on suloisin, kun levon hetki lyö!

Sääri putosi vuoteelle potilaan yhä laulaessa.