Читать книгу Neiti de Taverney - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 6

Jokainen katseli potilasta kummastellen, lääkäri ihaillen. Joukossa oli niitäkin, jotka sanoivat, että molemmat olivat hulluja Marat välitti tämän otaksuman Balsamolle kuiskaamalla hänen korvaansa.

– Mies parka on pelosta menettänyt tajunsa, – virkkoi hän; – senvuoksi hän ei enää kärsi.

– Sitä en usko, – vastasi Balsamo, – ja kaukana siitä, että hän ei olisi täydessä tajussaan, olen varma, että hän kysyessäni ilmoittaisi meille kuolinpäivänsä, jos hänen on kuoltava, tai toipumiskautensa pituuden, jos hän jää henkiin.

Marat oli vähällä yhtyä yleiseen mielipiteeseen, – uskoa Balsamon yhtä vähämieliseksi kuin potilaankin.

Tällävälin kirurgi parhaillaan sitoi valtimoja, joista virtasi tulvimalla verta.

Balsamo veti taskustaan pullon, tipahdutti liinannukka-tukkoon muutamia pisaroita sen sisältämää nestettä ja pyysi ylikirurgia painamaan täten kostutetun nöyhdän valtimoille. Lääkäri totteli hiukan uteliaana.

Hän oli ammatissaan aikansa kuuluisimpia, mies, joka todella rakasti tiedettä hylkimättä mitään sen salaisuuksia ja jolle sattuma oli vain epäilyksen pahin muunnos.

Hän sovitti pienen tukon valtimolle, joka vavahti, kuohahti, eikä päästänyt verta enää valumaan kuin pisaroittain. Sitten kykeni hän sitomaan suonen mitä helpoimmin.

Tällä otteellaan Balsamo hankki itselleen todella loistavan voiton, ja jokainen kysyi häneltä, missä hän oli opiskellut ja minkä koulun miehiä hän oli.

– Olen saksalainen lääkäri Göttingenin opistosta, – vastasi hän, – ja olen tehnyt keksinnön, jonka näette. Toivon kuitenkin, hyvät herrat ja rakkaat virkaveljet, että tämä keksintöni pysyy vielä salassa, sillä pelkään suuresti polttoroviota, ja Pariisin parlamentti ehkä vielä kerran päättäisi langettaa tuomion saadakseen ilon polttaa noidan.

Ylikirurgi kävi haaveilevaksi. Marat haaveili ja mietti. Kuitenkin hän ensimäisenä ryhtyi jälleen puhumaan.

– Väititte vastikään, – virkkoi hän, – että jos kyselisitte mieheltä tämän leikkauksen tulosta, hän antaisi varman vastauksen, vaikka se tulos vielä on tulevaisuuteen kätketty?

– Väitän sitä vieläkin, – sanoi Balsamo.

– No, koettakaamme sitten.

– Mikä on tämän mies raukan nimi?

– Hänen nimensä on Havard, – vastasi Marat. Balsamo kääntyi potilaaseen, jonka suu vielä hyräili valittavan loppusäkeen viime säveliä.

– Ka, ystäväni, – kysyi hän sairaalta, – mitä ennustatte tämän Havard-poloisen tilasta?

– Mitäkö ennustan hänen tilastansa? – vastasi potilas. – Odottakaahan, minun täytyy palata Bretagnesta, jossa olin, hänen luokseen Hôtel-Dieun sairaalaan.

– Aivan; tulkaa sinne, katselkaa häntä ja sanokaa minulle hänestä totuus.

– Oh, hän on sairas, hyvin sairas! Häneltä on leikattu jalka.

– Todellako? – virkkoi Balsamo.

– Niin.

– Ja onnistuiko leikkaus?

– Erinomaisesti; mutta… Potilaan kasvot synkistyivät.

– Mutta?.. toisti Balsamo.

– Mutta, – jatkoi mies, – hänellä on hirvittävä koettelemus kestettävänä… kuume.

– Ja milloin se häntä kohtaa?

– Tänä iltana kello seitsemältä. Kaikki läsnäolijat katsahtivat toisiinsa.

– Ja tuo kuume? – kysyi Balsamo.

– Oi, se tekee hänet hyvin sairaaksi! Kuitenkin hän voittaa ensimäisen puuskan.

– Oletteko siitä varma?

– Oh, kyllä.

– Mutta pelastuuko hän sen ensimäinen kohtauksen jälkeen?

– Ah, ei! – huokasi haavoitettu.

– Kuume siis palaa?

– Voi, niin, entistä kauheampana.

– Havard rukka, – jatkoi hän, – Havard-rukka, hänelle on vaimo ja lapsia! – Poloisen silmät täyttyivät kyynelillä.

– Täytyykö hänen vaimonsa jäädä leskeksi ja hänen lastensa orvoiksi? – kysyi Balsamo.

– Odottakaa, odottakaa! – Hän pani kätensä ristiin. – Ei, ei. – virkkoi hän sitten. Hänen kasvonsa kirkastuivat ylevästä uskosta. – Ei, hänen vaimonsa ja lapsensa ovat niin paljon rukoilleet, että he ovat löytäneet armon Jumalan edessä.

– Hän siis paranee?

– Paranee.

– Te kuulette, messieurs, – sanoi Balsamo, – hän paranee.

– Kysykää häneltä, kuinka monessa päivässä, – virkkoi Marat.

– Kuinka monessa päivässä?

– Niin, tehän sanoitte, että hän itse ilmoittaisi toipumuksensa vaiheet ja ajan.

– En pyydä parempaa kuin häneltä sitä kysellä.

– Kysykää siis.

– Ja milloin luulette Havardin paranevan? – kysyi Balsamo.

– Oh, toipuminen kestää kauan; odottakaas: kuukauden, kuusi viikkoa, kaksi kuukautta; hänet tuotiin tänne viisi päivää sitten ja hän lähtee täältä kaksi kuukautta ja viisitoista päivää saapumisensa jälkeen.

– Ja lähteekö hän parantuneena?

– Kyllä.

– Mutta, – huomautti Marat, – työkyvyttömänä ja siis myöskin kykenemättömänä elättämään vaimonsa ja lapsensa.

– Oh, Jumala on armollinen, Jumala pitää huolen heistä.

– Ja millä tavalla Jumala pitää heistä huolen? – kysyi Marat. – Kun tänään nyt olen oppimassa, tahtoisin saada tietää senkin.

– Jumala on lähettänyt hänen vuoteensa viereen armeliaan miehen, jonka on käynyt häntä sääliksi ja joka on virkkanut hiljaa itsekseen: "Tahdon että Havard poloiselta ei mitään puutu."

Kaikki läsnäolevat katsahtivat toisiinsa; Balsamo hymyili.

– Olemme tosiaan merkillisen näytelmän todistajina, – virkkoi ylikirurgi, tarttuen samalla sairaan käteen, kuunnellen hänen rintaansa ja tunnustellen otsaa; – tämä mies näkee unta.

– Niinkö luulette? – virkkoi Balsamo, – ja tähdäten haavoitettuun käskevän ja tarmokkaan katseen hän sanoi: – Herätkää, Havard!

Nuori mies avasi ponnistellen silmänsä ja katsahti raskaasti huoahtaen läsnäoleviin, jotka olivat muuttuneet hänelle sävyisiksi ja vaarattomiksi, oltuaan äsken niin uhkaavia.

– Kah, – virkkoi hän surumielisesti, – eikö minua vielä olekaan leikattu? Tuotetaanko minulle siis vielä tuskaa?

Balsamo puuttui vilkkaasti puheeseen. Hän pelkäsi sairaan mielenliikutusta. Mutta hänen ei ollut tarvis kiirehtiä. Kukaan ei olisi ennättänyt hänen edelleen; saapuvilla olevien hämmästys oli liian suuri.

– Ystäväni, – sanoi hän, – rauhoittukaa; herra ylikirurgi on tehnyt sääressänne leikkauksen, joka tyydyttää tilanne kaikki vaatimukset. Näytätte olevan hiukan heikkoluontoinen, poikapoloiseni, sillä te menitte tainnuksiin heti ensi kivusta.

– Oh, sitä parempi, – virkkoi bretooni iloisesti, – minä en tuntenut mitään! Uneni oli leppoisa ja virkistäväkin. Olipa onni, että minulta ei katkaistakaan jalkaa.

Mutta tällä hetkellä onneton katsahti itseensä; hän näki vuoteen täynnä verta, näki silvotun reitensä. Hän parahti, ja tällä kertaa hän todella pyörtyi.

– Kyselkää häneltä nyt, – sanoi Balsamo kylmästi Marat'lle, – niin näette, vastaako hän.

Sitten hän vei ylikirurgin huoneen nurkkaan, sillä välin kun sairaanhoitajat nostivat onnettoman nuoren miehen takaisin vuoteeseensa.

– Monsieur, – virkkoi Balsamo, – te kuulitte, mitä potilas-raukkanne sanoi?

– Kyllä, monsieur, että hän tulee terveeksi.

– Hän sanoi muutakin; hän sanoi, että Jumala säälisi häntä ja toimittaisi hänelle, millä elättäisi vaimoaan ja lapsiaan.

– Niin?

– Niin, monsieur, hän puhui totta tässä niinkuin muussakin. Mutta ryhtykää te armeliaisuuden välittäjäksi potilaanne ja Jumalan välillä. Tässä on noin kahdenkymmenentuhannen livren arvoinen timantti; kun näette potilaanne parantuneeksi, te myytte sen ja annatte hänelle rahat. Mutta koska sielulla, niinkuin oppilaanne hra Marat varsin järkevästi sanoi, on suuri vaikutus; ruumiiseen, sanokaahan Havardille heti hänen toinnuttuaan, että hänen ja hänen lastensa tulevaisuus on turvattu.

– Mutta, monsieur, – sanoi ylikirurgi epäröiden ottaa Balsamon hänelle tarjoamaa sormusta, – ellei hän paranekaan?

– Hän paranee!

– On välttämätöntä, että annan teille siitä myös kuitin.

– Monsieur!..

– Ainoastaan sillä ehdolla otan vastaan niin kallisarvoisen jalokiven.

– Tehkää niinkuin tahdotte, monsieur.

– Nimenne, jos suvaitsette?

– Kreivi de Fenix.

Kirurgi meni viereiseen huoneeseen, kun Marat sitävastoin lyötynä, hämmentyneenä, mutta vielä taistellen todistusta vastaan lähestyi Balsamoa.

Viiden minuutin kuluttua lääkäri palasi kädessään paperi, jonka hän antoi Balsamolle. Siinä oli seuraava kirjoitus:

Olen vastaanottanut herra kreivi de Fenixiltä timantin, jonka hän itse on ilmoittanut kahdenkymmenentuhannen livren arvoiseksi, jotta siitä saadut rahat annettaisiin Havard-nimiselle miehelle sinä päivänä kun hän lähtee Hôtel-Dieun sairaalasta.

Guillotin, D.M.

Tänä syyskuun 15. p: nä 1771.

Balsamo kumarsi tohtorille, otti kuitin ja lähti Marat'n seuraamana.

– Unohdatte päänne, – virkkoi Balsamo, jolle nuoren kirurgianoppilaan hajamielisyys tuotti voitonriemua.

– Ah, se on totta, – sanoi tämä ja palasi ottamaan kaamean taakkansa.

Kadulle päästyään he molemmat astelivat hyvin rivakasti, virkkamatta toisilleen sanaakaan. Kun olivat tulleet Cordeliers-kadulle, he nousivat yhdessä ullakkokamariin johtavia jyrkkiä Portaita.

Ovenvartijattaren majan edessä, jos loukko, missä tämä asui, sellaista nimeä ansaitsikaan, Marat, joka ei ollut unohtanut kellonsa katoamista, oli pysähtynyt kysymään Grivette-matamia. Seitsen- tai kahdeksanvuotias laiha, hintelä ja näivettynyt poika oli vastannut kirahtavalla äänellään:

– Äiti on mennyt ulos; hän sanoi, että jos herra tulisi kotiin, niin antaisin teille tämän kirjeen.

– Ei, pikku ystäväni, – vastasi Marat, – käske häntä itseänsä se minulle tuomaan.

– Hyvä on, monsieur.

Marat ja Balsamo olivat astuneet edelleen.

– Ah, – virkkoi Marat osoittaen tuolia Balsamolle ja itse vaipuen jakkaralle, – näen mestarin tuntevan ihania salaisuuksia!

– Se johtuu siitä, että lienen tutkimuksissa tunkeutunut muita syvemmälle luonnon ja Jumalan arvoituksiin, – vastasi Balsamo.

– Oh, – huudahti Marat, – miten tiede todistaakaan ihmisen kaikkivallan ja miten ylpeä täytyy olla ihmisyydestään!

– Se on totta, ja siitä, että on lääkäri, olisi teidän lisättävä.

– Myöskin olen ylpeä teistä, mestari, – sanoi Marat.

– Ja kuitenkin, – vastasi Balsamo hymyillen, – minä olen ainoastaan sielujen lääkäri.

– Oh, älkäämme puhuko siitä, monsieur, aineellisilla keinoillahan te tyrehdytitte tuon haavoitetun miehen veren.

– Luulin, että kaunein lääkitykseni oli, kun estin hänet kärsimästä; mutta tehän vakuutittekin minulle hänen olleen hullu.

– Hetkisen hän kyllä sitä olikin.

– Ja mitä nimitätte hulluudeksi? Eikö se ole sielun irroittumista?

– Tai hengen, – oikaisi Marat.

– Älkäämme siitä väitelkö; "sielu" soveltuu sanaksi, jota ajatukseni ilmaisemiseksi etsin. Kun käsite on tiedossa, vähät siitä, millä sanalla sitä nimitämme.

– Ah, tässäpä mielipiteemme eroavat, monsieur; te väitätte löytäneenne käsitteen ja enää etsivänne vain sanaa, minusta te taasen etsitte yht'aikaa sekä sanaa että käsitettä.

– Me palaamme tähän hetimiten. Sanotte siis, että mielipuolisuus oli hetkellistä hengen irroittumista?

– Epäilemättä.

– Ei suinkaan tahallista?

– Ei… Näin Bicêtressä mielipuolen, joka pureskeli rautaristikkojaan kirkuen: "Kokki, fasaanisi ovat möyheitä, mutta huonosti höystettyjä."

– Mutta myönnättekö siis, että tuo mielipuolisuus häivähtää kuin pilvi hengen päälle ja että henki pilven ohimentyä saavuttaa entisen kirkkautensa?

– Sellaista tuskin koskaan tapahtuu.

– Kuitenkin näitte potilaamme, jolta jalka sahattiin, täydessä tajunnassaan mielipuolisen unensa jälkeen.

– Sen näin; mutta näkemääni en ollenkaan käsittänyt; tämä on poikkeuksellinen tapaus, niitä kummallisuuksia, joita heprealaiset nimittävät ihmeiksi.

– Ei, monsieur, – sanoi Balsamo; – se on yksinomaan sielun irroittumista, aineen ja hengen kaksinaista eristymistä: aineen, joka elottomana, tomuna muuttuu jälleen tomuksi; sielun, ruumiiksi nimitettyyn himmeään lyhtyyn hetkiseksi suljetun jumalaisen kipunan, joka ruumiin rauettua taivaan tyttärenä palaa alkukotiinsa.

– Siis olette hetkeksi irroittanut sielun ruumiista?

– Niin, monsieur, olen käskenyt sen jättää viheliäisen olinpaikkansa; tempasin sen kärsimyksen kuilusta, jossa tuska sitä pidätti, lähettääkseni sen matkustamaan vapaissa ja puhtaissa seuduissa. Mitä jäi silloin kirurgille? Vain se, mikä edellä jäi leikkelyveitsellenne, riistäessänne kuolleelta naiselta pään, joka teillä nyt on kädessänne; pelkkä eloton liha, aines, savi.

– Ja kenenkä nimessä te tuolla tavoin tämän sielun sijoititte?

– Hänen nimessään, joka yhdellä ainoalla henkäyksellä on luonut kaikki sielut: maailmojen sielut, ihmisten sielut; Jumalan nimessä.

– Kiellättekö siis vapaan tahdon? – kysyi Marat.

– Minäkö? – sanoi Balsamo. – Mutta mitä päinvastoin nyt tällä hetkellä teen? Minä osoitan teille toiselta puolen vapaan tahdon, toiselta sielun irroittumisen. Esitän teille kauneimpiin kärsimyksiin tuomitun kuolevan miehen. Tuolla miehellä on mitä järkähtämättömin tahto, hän alistuu leikkaukseen, uhmaa sitä, sietää sen, mutta hän kärsii. Tämä koskien vapaata tahtoa. Mutta minä astun tuon kuolevan luo Jumalan lähettiläänä, profeettana, apostolina, ja jos säälien tätä miestä, tätä lähimmäistäni, Herran minulle antamalla voimalla poistan sielun hänen kärsivästä ruumiistaan, niin tuo sokea, eloton, tunnoton ruumis muuttuu sielulle näytelmäksi, jota se kirkkaan ilmapiirinsä korkeudesta katselee hartaasti ja armoitellen. Itsestään puhuessaan Havard (kuulittehan sen?) käytti sanoja: "Havard-rukka!" Hän ei enää sanonut "minä". Se johtui siitä, että tällä sielulla, joka jo oli puolitiessä taivaaseen, ei enää ollut mitään tekemistä ruumiin kanssa.

– Mutta silloinhan ihminen ei enää ole mitään, – huomautti Marat, – enkä voi enää sanoa tyranneille: "Ruumiini on teidän vallassanne, mutta ette voi mitään sielulleni."

– Ah, nyt taas siirrytte totuudesta viisasteluun! Se on teidän vikanne, monsieur, kuten olen teille sanonut. Jumala tosin lainaa ruumiille sielun; mutta silti on yhtä totta, että kaiken sen ajan kuin sielu omistaa tämän ruumiin, ne ovat yhtyneinä ja niiden välillä tapahtuu vuorovaikutus toisiinsa, aines saa vallan aatteen yli siinä määrin kuin Jumala meille tuntemattomissa tarkoituksissaan on sallinut ruumiin hallita kuninkaana tai sielun vallita kuningattarena; mutta siitä huolimatta on totta, että henkäys, joka elähyttää kerjäläisen, on yhtä puhdas kuin se, joka aiheuttaa hallitsijan kuoleman. Tämä on uskonkappale, jota teidän, yhdenvertaisuuden apostolin, on saarnattava. Todistakaa näiden kahden henkisen olemuksen yhdenvertaisuus, koska tämän yhdenvertaisuuden voitte osoittaa kaiken sen avulla, mitä maailmassa on pyhää: pyhien kirjojen ja perintätietojen, tieteen ja uskon avulla. Mitäpä merkitsee teille kahden aineen yhdenvertaisuus! Ruumiiden yhdenvertaisuudella ette voi lentää Jumalan eteen. Vast'ikään tämä poloinen ruhjottu, tietämätön kansanlapsi, ilmaisi teille sairaudestaan seikkoja, joita yksikään lääkäreistä ei olisi uskaltanut sanoa. Miksikä? Siksi että hänen hetkellisesti ruumiin siteistä vapautunut sielunsa leijaili maan yläpuolella ja sieltä korkealta näki salaisuuden, jonka läpikuultamattomuutemme kätki meidän silmiltämme.

Marat käänteli kuolleen päätä pöydällä, etsien vastausta, jota hän ei löytänyt.

– Niin, – jupisi hän vihdoin, – niin, siinä on jotakin yliluonnollista.

– Päinvastoin luonnollista, monsieur; lakatkaa nimittämästä kaikkea sielunelämän toimintaa yliluonnolliseksi. Nämä toiminnat ovat luonnollisia; ovatko ne tunnettuja, on toinen asia.

– Vaikka meille tuntemattomia, mestari, ne eivät voi olla salaisuuksia teille. Hevonen oli Perun alkuasukkaille tuntematon, mutta espanjalaiset, jotka sen kesyttivät, tunsivat sen hyvin.

– Minun olisi ylpeätä sanoa: "tiedän". Olen vaatimattomampi, monsieur, tyydyn sanomaan: "uskon".

– No, mitä te uskotte?

– Minä uskon, että maailman laki, ensimäinen ja kaikkein voimakkain, on edistyksen laki. Uskon, että Jumala on luonut kaikki hyvinvointia eli siveellisyyttä varten. Mutta kun tämän maailman elämää ei ole laskettu eikä voida laskea, on edistys hidasta. Raamatun kertomusten mukaan planeettimme oli kuusikymmentä vuosisataa vanha, kun kirjapainotaito suuren majakan tavoin tuli menneisyyttä heijastamaan ja tulevaisuutta valaisemaan. Kirjapainon aikakaudella ei enää ole pimeyttä eikä unhoitusta; kirjapaino on maailman muisti. Niin, Gutenberg keksi kirjapainon, ja minä olen keksinyt luottamuksen.

– Kah, – sanoi Marat ivallisesti, – ehkäpä te vielä opitte lukemaan sydänten aivoituksetkin?

– Miksikä en?

– Teetätte siis ihmisrintaan sen pienen ikkunan, jota sinne muinaisajalla niin haluttiin?

– Sitä ei ole tarvis, monsieur. Minä eristän sielun ruumiista; ja sielu, Jumalan puhdas, tahraton tytär, sanoo minulle kaikki sen kuolevaisen kuoren riettaudet, jota se elävöittää.

– Paljastaisiko se teille aineellisia salaisuuksia?

– Miksikä ei?

– Sanoisitteko minulle esimerkiksi, kuka on varastanut kelloni?

– Te alennatte tieteen surkealle tasolle, monsieur. Mutta eipä sillä väliä! Jumalan suuruutta todistaa yhtä hyvin hiekkajyvänen kuin vuori, yhtä hyvin pieni itikka kuin norsu. Niin, minä sanon teille, kuka on varastanut kellonne.

Tällä hetkellä kolkutettiin arasti ovelle. Marat'n kotiin palannut emännöitsijä sieltä tuli, tuoden kirjeen nuoren kirurgin määräyksen mukaan.