Читать книгу Rouva de la Motte - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 5

Joko olemme liiaksi luottaneet lukijan muistiin taikka voimme toivoa hänen jo tuntevan tämän Saint-Clauden kadun, joka idässä rajoittuu bulevardiin ja lännessä Saint-Louisin katuun; hän onkin jo nähnyt monen niistä henkilöistä, jotka ovat esiintyneet tai vasta esiintyvät tässä kertomuksessa, kulkevan sitä katua toiseen aikaan, silloin näet, kun suuri fysiikantutkija Josef Balsamo asui Siellä Lorenza-tietäjättärensä ja Althotas-mestarinsa kanssa.

Vuonna 1784, kuten 1770, jolloin ensi kerran veimme sinne lukijamme, Saint-Clauden katu oli kunniallinen katu, tosin heikosti valaistu, jokseenkin likainen, sekin myönnettäköön; lisäksi melkein vailla liikettä, vähän rakennettu ja vähän tunnettu. Mutta sillä oli pyhimyksen nimi ja kadun arvo Maraisin kaupunginosassa, ja semmoisenaan se tarjosi niissä kolmessa, neljässä talossa, jotka olivat varsinaisesti asuttavina, suojaa monille köyhille koroillaan eläjille, monille köyhille kauppiaille ja monille pelkästään köyhille, joita ei seurakunnan henkiluetteloissa muistettu.

Paitsi näitä kolmea, neljää taloa oli vielä bulevardin kulmassa komeannäköinen rakennus, josta Saint-Clauden katu olisi voinut ylpeillä kuin ylimyksen hotellista; mutta tämä rakennus, jonka korkeat akkunat olisivat juhlapäivinä voineet pihamuurin ylitse valaista koko kadun pelkällä kynttiläkruunujensa heijastuksella, pysyi pimeimpänä, äänettömimpänä ja suljetuimpana koko korttelin taloista.

Sen portti ei koskaan auennut, nahkatyynyillä umpeen sullotuissa akkunoissa oli kaihdinten joka säleessä, ulkoluukkujen joka listassa tomukerros, jonka iän fysiologi tai geologi olisi arvioinut ainakin kymmeneksi vuodeksi.

Joskus lähestyi ajoporttia joku joutilas ohikulkija, joku utelias tai naapuri tirkistääkseen isosta avaimenreiästä hotellin sisäpuolelle.

Silloin hän ei nähnyt muuta kuin ruohotukkoja kivien lomissa, hometta ja sammalta pihan paasilla. Toisinaan astuskeli joku suunnattoman iso rotta, tämän hyljätyn asunnon itsevaltias, tyynesti pitkin pihaa pujahtaakseen kellareihin, vaikkei sen tarvinnut olla niin vaatimaton, kun sen käytettävinä olivat kaikki mukavat salit ja kamarit, jonne ei yksikään kissa päässyt sitä häiritsemään.

Jos tirkistäjänä oli ohikulkija tai muu utelias, jatkoi hän matkaansa saatuaan omalta osaltaan todetuksi, että tämä hotelli oli autio. Mutta jos sinne sattui joku naapuri, joka välitti rakennuksesta enemmän, viipyi hän melkein aina niin kauan tähystämässä, että hänen viereensä ilmestyi toinen naapuri samanlaisen uteliaisuuden houkuttamana, ja silloin tavallisesti sukeutui heidän keskensä puhelu, joka kävi seuraavaan suuntaan:

"Naapuri", virkkoi paikalle saapunut sille, joka tirkisteli, "mitä te näette siellä kreivi de Balsamon talossa?"

"Naapuri", vastasi tirkistelijä toiselle, "minä näen rotan."

"Kah, antakaas minunkin katsoa."

Ja toinen utelias sovitti vuorostaan silmänsä reiän kohdalle.

"Näittekö sen?" kysyi väistynyt naapuri.

"Kyllä minä näen sen. Onpa se lihonut!"

"Niinkö luulette?"

"Siitä olen ihan varma."

"Kai se on lihonut, kun ei sitä mikään häiritse."

"Ja sanottakoon mitä hyvänsä, mutta varmaankin on talossa vielä jäljellä makupaloja."

"Makupaloja, niinkö?"

"Niin juuri, totta vie! Herra de Balsamo katosi niin kiireesti, että häneltä edes jotakin unohtui."

"Mutta kuulkaapa, naapuri, kun talo on puoleksi palanut, mitä sinne oikeastaan unohtuisi?"

"Se on totta, voisitte hyvinkin olla oikeassa."

Ja vielä kerran katseltuaan rottaa he erosivat kauhuissaan siitä, että olivat niin paljon puhuneet niin salaperäisestä ja arkatuntoisesta asiasta.

Siitä saakka, kun tämä talo tai paremmin sanoen sen osa oli palanut, oli Balsamo todellakin ollut kadoksissa; taloa ei oltu kertaakaan korjattu, vaan oli jätetty asumattomaksi.

Jättäkäämme tämä vanha hotelli kolkkona ja kosteana ylenemään yön pimeyteen, parvekkeet lumen peitossa ja katto liekkien uurtamana, jos kohta emme tahtoneet sitä sivuuttaa hetkiseksi pysähtymättä kuin vanhan tutun eteen. Astuen sitten kadun poikki oikealle päin katselkaamme kapeata ja korkeata taloa, joka rajoittuen paksun muurin ympäröimään pieneen puutarhaan kohoaa harmaansinistä taivasta kohti kuin korkea, valkoinen torni.

Tämän talon harjalla ylenee savupiippu kuin ukkosenjohdatin, ja juuri sen kohdalla tuikkii korkeudessa loistava tähti.

Ylin kerros häipyisi näkymättömänä avaruuteen, ellei valonsäde punaisi kahta etusivun kolmesta akkunasta. Muut kerrokset ovat synkkiä ja pimeitä. Joko vuokralaiset nukkuvat? Säästävätkö he peittojen alle ryömineinä kynttilöitä ja puita, jotka tänä vuonna ovat niin kalliita? Ainakaan eivät nuo neljä huonekertaa anna mitään elon merkkiä, kun taas viides kerros ei ainoastaan elä, vaan vielä lisäksi säteilee aika pirteästi.

Kolkuttakaamme ulko-ovelle ja nouskaamme hämäriä portaita myöten; ne päättyvät tähän viidenteen kerrokseen, jonne meillä on asiaa. Seinää vasten nojaavat tikapuut johtavat ylimpään kerrokseen.

Ovessa riippuu sorkkarauta; rappusilla on olkimatto ja puinen naulakko.

Kun ensimmäinen ovi on avattu, joudumme pimeään ja tyhjään huoneeseen, siihen, jonka akkunassa ei ole valoa. Tämä kamari tekee eteisen virkaa, ja siitä päästään toiseen, jonka kalustoon ja yksityiskohtiin meidän sietää tarkoin tutustua.

Lattia tiilistä eikä puusta, karkeasti maalatut ovet, kolme kellastuneella sametilla päällystettyä, pajusta kyhättyä nojatuolia ja sohvan tapainen, joka vanhuuttaan kutistuneena on saanut patjansa röyhelöisiksi. Nuorena sellainen sohva läikehti ja ponnahteli, yli-ikäisenä se alistuu eikä enää istujaa nosta, ja kun se on voitettu, – kun sille istutaan, – niin se kirkuu.

Huomiotamme kiinnittää heti kaksi muotokuvaa seinällä. Kynttilä ja lamppu, toinen kolmijalkaisella sohvapöydällä, toinen uunin reunustalla, suuntaavat valonsa siten, että nämä kaksi kuvaa ovat polttopisteinä.

Ensimmäinen muotokuva on niin yleisesti tunnettu, että näköisyyden huomaa heti: poimuhattu, pitkulaiset, kalpeat kasvot, himmeä katse, suippoparta, kaulassa röyhelö; aivan ilmeisesti Henrik III, Ranskan ja Puolan kuningas [murhattiin v. 1589. – Suom.].

Sen alla on huonosti kullatussa kehyksessä luettavana mustakirjaiminen nimikirjoitus:

HENRI DE VALOIS.

Toinen muotokuva, myöhemmin kullatussa kehyksessä, maalaukseltaan yhtä veres kuin edellinen on ikivanha, esittää nuorta naista, jolla on tummat silmät, hieno ja suora nenä, ulkonevat poskipäät, huulilla varova ilme. Päässä hänellä on kokonainen rakennus hiuksia ja silkkiteoksia, johon verraten Henrik III: n hattu on kuin myyränmätäs pyramidin rinnalla.

Tämän kuvan alle on samoin mustin kirjaimin piirretty:

JEANNE DE VALOIS.

Ja jos katseltuaan sammunutta tulipesää ja haalistuneella keltaisella kirjosilkillä verhotun vuoteen mitättömiä pumpuliuutimia tahtoo tietää, mitä yhteyttä näillä muotokuvilla ja viidennen kerroksen asujamilla on keskenään, ei tarvitse muuta kuin kääntyä pieneen tammipöytään päin, jonka ääressä yksinkertaisesti puettu nainen, nojaten vasempaan kyynärpäähänsä, tarkastelee useita suljettuja kirjeitä ja tutkii niiden osoitteita.

Tämä juuri on se nainen, jota kuva esittää. Kolmen askeleen päässä hänestä, puoleksi uteliaassa, puoleksi kunnioittavassa asennossa, seisoo pieni kuusikymmenvuotias kamarineitsyt, puvultaan kuin Greuzen maalaama duenna.

"Jeanne de Valois", ilmoitti nimikirjoitus. Mutta jos tämä nainen todella oli Valois-sukua, kuinka sieti Henrik III, nautiskelija-kuningas, röyhelökauluksinen hekumoitsija, kuvattunakaan tämmöisen kurjuuden näkyä, kun asianomaisella henkilöllä ei ainoastaan ollut häneen sukulaissuhde, vaan hänen nimensäkin?

Omasta puolestaan tämä viidennen kerroksen nainen ei suinkaan ollut ristiriidassa sen alkuperän kanssa, josta väitti polveutuvansa. Hänellä oli valkoiset, hienot kädet, joita hän välistä lämmitteli pitäen käsivarsiaan ristissä, ja pienet, sievät, pitkulaiset jalat, joissa oli yhä vieläkin keimailevat samettitohvelit ja joita hän koki myös lämmitellä polkemalla kivilattiaa yhtä liukasta ja kylmää kuin Pariisia peittävä jäätikkö.

Pohjatuulen vinkuessa ovien ja akkunoiden raoista kamarineitsyt kohautti hartioitaan surullisesti ja katsahti kylmään tulisijaan.

Mitä taas tuli hänen emäntäänsä, hypisteli hän yhä kirjeitä ja luki niiden osoitteita. Ja aina, kun oli tarkastanut jonkun osoitteen, teki hän pienen laskelman.

"Rouva de Misery", mutisi hän, "hänen majesteettinsa ensimmäinen puvustonhoitajatar. Siltä taholta sopii odottaa vain kuusi louisdoria, sillä minulle on jo ennenkin annettu."

Ja hän huokaisi.

"Rouva Patrix, hänen majesteettinsa kamarineitsyt, kaksi louisdoria."

"Herra d'Ormesson, puheillepääsy."

"Herra de Calonne, neuvo."

"Herra de Rohan, käynti luonani. Ja että hän tuleekin, siitä pidämme huolta", lisäsi nuori nainen hymyillen.

"Meillä on siis", jatkoi hän samalla yksitoikkoisella äänellä, "ensi viikon kuluessa taattuja tuloja kahdeksan louisdoria." Nyt hän kohotti päätään.

"Clotilde", sanoi hän, "niistäkää tuota kynttilää." Eukko totteli ja asettui taas paikalleen, vakavana ja tarkkaavaisena.

Tämäntapainen tutkistelu, joka kohdistui nuoreen naiseen, näkyi tätä väsyttävän.

"Katsokaapa, hyvä ihminen", sanoi hän, "eikö olisi jäljellä vahakynttilän pätkää, ja antakaa se minulle. Minä en siedä talikynttilän valoa."

"Ei ole enää", vastasi eukko.

"Hakekaa nyt kuitenkin."

"Mistä?"

"Eteisestä."

"Siellä on hyvin kylmä."

"Mutta kuuletteko, juuri soi ovikello", huomautti nuori nainen.

"Rouva erehtyy", selitti itsepintainen eukko.

"Minusta tuntui, kuin soitettaisiin, Clotilde."

Nähdessään eukon vastustelevan hän antoi perään hiljakseen nuristen, kuten ainakin henkilöt, jotka ovat jostakin syystä päästäneet alaisensa anastamaan liiallisia oikeuksia.

Sitten hän taas syventyi laskelmiinsa.

"Kahdeksan louisdoria, joista olen kolme velkaa tässä korttelissa."

Tarttuen kynään hän kirjoitti:

"Kolme louisdoria… Viisi luvattu de la Mottelle, jotta hänen kävisi mahdolliseksi elää Bar-sur-Aubessa. – Miesparka! Avioliitostamme hän ei ole rikastunut, mutta malttakaamme!"

Ja jälleen hän hymyili, tällä kertaa katsellen kasvojaan muotokuvien välisessä kuvastimessa.

"Ja sitten", jatkoi hän, "matkat Versaillesista Pariisiin ja Pariisista Versaillesiin, yksi louisdor."

Tämän uuden erän hän merkitsi menojen sarekkeeseen.

"Ja sitten viikon elanto, yksi louisdor."

Tämänkin hän kirjoitti muistiin.

"Puvustoon, ajoihin, juomarahoihin ovenvartijoille niissä aloissa, missä käyn anomassa: neljä louisdoria. Onko tässä nyt kaikki? Lasketaan yhteen."

Mutta kesken yhteenlaskuaan hän pysähtyi.

"Ovelle soitetaan, kuuletteko?"

"Ei, madame", vastasi eukko paikalleen kohmettuneena. "Ei meille soiteta, vaan alemmas, neljänteen kerrokseen."

"Neljä, kuusi, yksitoista, neljätoista louisdoria: kuutta vähemmän, kuin tarvitaan, ja vielä on uudistettava koko vaatevarasto ja maksettava tuolle vanhalle hölmölle, jotta hänestä pääsisi eroon."

Sitten hän äkkiä huudahti suuttuneena:

"Mutta sanoinhan, että joku soittaa. Kuuletteko?"

Tällä kertaa olisi huonokuuloisinkin myöntänyt, että ulkoakuuluva pyyntö oli täysin ymmärrettävä; kiivaasta kiskomisesta soittokello ihan vavahteli sopessaan ja kilisi niin kauan, että kieli iski kellon kupuun ainakin tusinan kertaa.

Tällä välin ja vihdoinkin liikahtaneen eukon rientäessä eteiseen korjasi hänen emäntänsä vikkelästi kuin orava pöydältä kirjeet ja paperit, työnsi ne kaikki laatikkoon ja kiireesti silmäiltyään, oliko huoneessa kaikki kunnossa, istuutui sohvalle sovittaen asentonsa nöyräksi ja murheelliseksi, kuten ainakin kärsivä, mutta kohtaloonsa alistunut ihminen.

Mutta sanokaamme kohta, että vain jäsenet lepäsivät. Vilkas, levoton, valpas silmä tiedusteli kuvastimelta, jossa näkyi ulko-ovi, ja väijyvä korva valmistui käsittämään pienemmänkin äänen.

Kamarineitsyt avasi oven, ja eteisessä kuului mutistavan muutamia sanoja.

Sitten lausui raikas ja miellyttävä, samalla myös päättäväinen ääni nämä sanat:

"Täälläkö kreivitär de la Motte asuu?"

"Kreivitär de la Motte de Valois, niinkö?" toisti Clotilde honottaen.

"Niin, juuri sama. Sanokaapa, hyvä eukko, onko rouva de la Motte kotona?"

"On, madame. Hän on liian huonovointinen voidakseen mennä kaupungille."

Tämän keskustelun aikana, josta ei ainoakaan tavu ollut mennyt sairaaksi mainitulta henkilöltä hukkaan, oli hän kuvastimesta nähnyt, että Clotilden puhutteli nainen, joka ulkoasusta ja muusta päättäen kuului yhteiskunnan yläluokkaan. Kohta hän siirtyi sohvalta nojatuoliin, jättääkseen vieraalle kunniapaikan.

Vaihtaessaan istumapaikkaa hän ei voinut huomata, että vieras oli kääntynyt rappusille päin ja sanonut varjoon jääneelle toiselle henkilölle:

"Voitte tulla sisään, madame, täällä hän asuu."

Ovi suljettiin, ja ne molemmat naiset, joiden kuulimme kysyvän tietä Saint-Clauden kadulle, olivat nyt kreivitär de la Motte de Valoisin asunnossa.

"Kenet minun pitää ilmoittaa kreivittärelle?" kysyi Clotilde valaisten kynttilällä naisten kasvoja uteliaasti, vaikka tosin kunnioittavasti.

"Ilmoittakaa eräs nainen hyväntekeväisyysseurasta", vastasi vanhempi tulijoista.

"Pariisista?"

"Ei; Versaillesista."

Clotilden jäljestä astuen vieraat joutuivat valaistuun huoneeseen juuri sillä hetkellä, kun Jeanne de Valois vaivaloisesti nousi nojatuolistaan tervehtiäkseen vieraita erittäin kohteliaasti.

Clotilde siirsi lähemmäs molemmat muut nojatuolit, jotta tulijat saisivat valita istumapaikkansa, ja vetäytyi eteiseen harkitsevan hitaasti, mistä saattoi aavistaa hänen aikovan oven takana kuunnella nyt alkavaa keskustelua.