Читать книгу Rouva de la Motte - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 9

Juuri silloin, kun he lähtivät liikkeelle, toi kiivas tuuli heidän korviinsa kolme kellonlyöntiä Pyhän Ludvigin kirkon tornikellosta.

"Voi, hyvä Jumala! Neljännestä vaille kaksitoista!" huudahtivat naiset yhtaikaa.

"Katsokaa, kaikki portit kiinni", lisäsi nuorempi.

"Siitä en ole huolissani, rakas Andrée, sillä jos ristikkoportti olisikin ollut auki, emme varmaankaan olisi kulkeneet linnanpihan poikki. Mennään nyt pian lammikoiden puolelta."

Ja molemmat riensivät linnan oikealle sivulle.

Kaikki tietävät, että tällä puolen todella on erityinen pääsytie, joka johtaa puutarhaan.

Pian oltiin perillä.

"Pikku portti on suljettu, Andrée", sanoi vanhempi nainen hätäisesti.

"Koputetaan, madame."

"Ei, vaan huudetaan. Laurent on varmaan odottamassa, sanoin hänelle jo lähtiessäni, että kenties palaan vasta myöhään."

"Kyllä minä kutsun hänet."

Ja Andrée lähestyi porttia.

"Kuka siellä?" kysyi sisäpuolelta joku ääni, odottamatta edes, että huudettaisiin.

"Ei se olekaan Laurentin ääni!" kuiskasi nuorempi nainen kauhistuneena.

"Ei ole, ei."

Nyt astui toinen nainen portin luo.

"Laurent!" kutsui hän hiljaa portin läpi.

Ei vastausta.

"Laurent!" toisti nainen koputtaen.

"Ei täällä ole Laurentia", vastasi ääni töykeästi.

"Olkoon Laurent tai ei, mutta avatkaa kuitenkin", vaati Andrée.

"En avaa."

"Mutta kuulkaas, hyvä mies, ettekö tiedä, että Laurentin on tapana meille avata?"

"Minä en piittaa Laurentista. Minulla on määräykseni."

"Kuka te olette?"

"Kukako olen?"

"Niin, kuka?"

"Entä te?" kysyi ääni.

Tiedustelu oli jokseenkin suorasukainen, mutta ei auttanut tinkiä, vaan täytyi vastata.

"Me kuulumme kuningattaren hoviseurueeseen. Asumme linnassa ja tahdomme päästä huoneisiimme."

"Jaha, naiset, minä olen sveitsiläinen, palvelen muuten ensimmäisessä Salischamade komppaniassa ja teen ihan päinvastoin kuin Laurent: jätän teidät portin taakse."

"Oh!" mutisivat molemmat naiset, joista toinen kiivastuneena puristi toisen kättä.

Sitten hän koki hillitä suuttumustaan ja sanoi:

"Hyvä mies, tietysti te noudatatte määräystänne, kuten kelpo sotilaan pitääkin, enkä minä tahdo houkuttaa sitä laiminlyömään. Mutta olkaa sen verran ystävällinen, että ilmoitatte Laurentille, joka ei voi olla kaukana."

"En voi jättää paikkaani."

"No lähettäkää joku muu."

"Ei ole ketään."

"Pyydän teiltä, olkaa niin hyvä!"

"Kaikkea vielä, madame, nukkukaa kaupungissa. Mokomakin asia! Jos minun nokkani edessä lyödään kasarmin portti kiinni, kyllä minä makuupaikan löydän."

"Krenatööri, kuulkaa", sanoi päättävällä äänellä vanhempi nainen.

"Saatte kaksikymmentä louisdoria, jos avaatte."

"Ja kymmenen vuotta vankeutta, kiitos! Neljäkymmentä kahdeksan livreä vuodessa – ei se riitä."

"Minä toimitan, että teidät ylennetään kersantiksi."

"Hyvä, mutta määräykseni antaja ammuttaa minut kuoliaaksi; kiitos!"

"Kuka siis teille on antanut tämän määräyksen?"

"Kuningas."

"Kuningas!" toistivat molemmat naiset kauhuissaan. "Nyt olemme hukassa!"

Nuorempi nainen näytti olevan jo melkein järjiltään.

"Onko täällä muita portteja?" kysyi vanhempi nainen.

"Jos kerran tämä on suljettu, ovat muutkin kiinni."

"Ja kun Laurent ei ole täällä, vaikka tämä on hänen porttinsa, niin mistä luulette löytävämme hänet?"

"Ette mistään. Se on niin päätetty."

"Se on totta, oikeassa olette. Andrée, Andrée, nyt on kuningas tehnyt meille kauhean kepposen. Voi, voi!"

Ja nainen painosti viime sanojaan uhkaavalla ylenkatseella.

Lammikoiden puolella oleva portti oli sovitettu paksuun muuriin, niin että sen eteen jäi pieni komero kuin porstuaksi. Ja siinä oli molemmin puolin kivipenkki.

Naiset vaipuivat istumaan tuskaisina, vähällä joutua epätoivoon.

Portin alta tuli valojuova; sisäpuolella kuului vartija astelevan, vuoroin nostaen ja laskien kiväärinsä.

Toisella puolen tuota ohutta tammista estettä oli pelastus, tällä puolen häpeä, häväistys, melkeinpä kuolema.

"Huomenna, kun saadaan tietää!" mutisi vanhempi naisista.

"Mutta silloin puhutte totta."

"Uskotaanko minua?"

"Onhan teillä todistuksia. Madame, tuo sotamies ei ole koko yötä vahtivuorossa", sanoi nuorempi nainen, joka näytti jälleen saavan rohkeutta, mikäli hänen seuralaisensa sitä menetti. "Kello yhdeltä tulee hänen sijaansa toinen, joka ehkä suostuu paremmin. Odotetaan."

"Niin, mutta puoliyön jälkeen käy täällä patrulli tarkastamassa, ja silloin minut tavataan ulkona odottamassa, salaamassa itseäni. Se on inhoittavaa! Nyt jo nousee veri päähäni, Andrée, ja olen vähällä tukehtua."

"Rohkeutta vain, madame. Ainahan te olette niin vahva, ja minä olin äsken niin heikko, ja nyt minun pitää teitä rohkaista!"

"Tässä on salajuoni, Andrée, ja me jouduimme sen uhreiksi. Koskaan ei ole tämmöistä sattunut, koskaan ei tämä portti ole ollut suljettuna. Se vie minulta hengen, Andrée, minä kuolen!"

Ja hän heittäytyi taaksepäin, ikäänkuin todella olisi tukehtumaisillaan.

Silloin kuului askelia Versaillesin kuivalla, jäätyneellä kivityksellä, jota nykyään niin harva askel polkee. Ja samalla kajahteli nuoren miehen notkea, iloinen ääni. Hän lauloi erästä silloisen ajan teeskentelevän maun mukaista laulua.

Miks tyhjä se vain, ois häivä, miks uskoa en sitä voi, kun väistynyt pois oli päivä ja meille yö sitä soi? Yö pehmeimmäks teräkseksi minut muutti, ja teissä se kai magneettisen voiman keksi, mi mun heti luokseen sai!

"Tuo ääni!" huudahtivat yhtaikaa molemmat naiset.

"Tunnen sen", sanoi vanhempi.

"Se on…"

"Se on hän!" kuiskasi Andréen korvaan vanhempi nainen, jonka levottomuus oli äsken niin rajusti ilmennyt. "Hän pelastaa meidät."

Samassa astui portin eteiseen nuori mies, yllä väljä, turkiksilla sisustettu takki, ja huomaamatta naisia kolkutti portille huutaen:

"Laurent!"

"Lankoni!" virkkoi vanhempi nainen koskettaen häntä olkapäähän.

"Kuningatar!" ihmetteli tämä, astuen askeleen taaksepäin ja ottaen hatun päästään.

"Hiljaa! Hyvää iltaa, lanko!"

"Hyvää iltaa, madame; hyvä iltaa, käly! Ette kai ole yksin!"

"En, minulla on mukanani neiti Andrée de Taverney."

"Jaha; hyvää iltaa, neiti."

"Monseigneur", mutisi Andrée ja kumarsi.

"Oletteko menossa ulos?" kysyi nuori mies.

"Ei suinkaan."

"No sisäänkö pyritte?"

"Hyvin mielellämme."

"Ettekö ole kutsuneet Laurentia?"

"Kyllä, kyllä."

"No?"

"Kutsukaa nyt tekin Laurentia, niin saatte kuulla."

"Niin, kutsukaa, monseigneur, sittenpä nähdään."

Nuori Artoisin kreivi astui jälleen portin luo.

"Laurent!" huusi hän ja kolkutti.

"Vai niin, vai nyt se lysti taas alkaa!" kuului vartija sanovan. "Pankaa mieleenne, että jos vielä vaivaatte minua, niin kutsun tänne upseerini."

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi nuori mies neuvotonna kääntyen kuningattareen päin.

"Se on vain jokin sveitsiläinen, joka on pantu Laurentin sijaan."

"Kuka on pannut?"

"Kuningas."

"Kuningasko?"

"Ihan niin, tuo mies sen itse äsken ilmoitti."

"Ja sille on annettu määräys…"

"Kova, siltä ainakin näyttää."

"Hitto vie, koetetaan sovitella."

"Millä tavoin?"

"Annetaan sille veijarille rahaa."

"Tarjosin minäkin, mutta hän ei huoli."

"No tarjotaan kalunoita!"

"Olen jo tarjonnut."

"No?"

"Hän ei tahdo kuulla mitään puhuttavankaan."

"Ei siis ole muuta kuin yksi keino."

"Mitä aiotte?"

"Minä nostan melua."

"Mutta silloin te pilaatte minun asiani; hyvä Charles, älkää siihen ryhtykö?"

"Minä en vähääkään pane teitä vaaraan."

"Voi, voi!"

"Teidän pitää vain pysyä syrjässä. Minä kolkutan kuin kuuro ja huudan kuin sokea, ja lopuksi minulle avataan portti, ja silloin te pujahdatte sisään takanani."

"Koetetaan."

Nuori prinssi alkoi uudestaan huutaa Laurentia, sitten jyskyttää ja lopuksi pitää niin kamalaa meteliä miekkansa kahvalla, että vartija raivostuneena huusi:

"Vai sillä tavoin! Nyt minä kutsun upseerini."

"No kutsu nyt, senkin vietävä! Sitähän olen neljännestunnin tahtonut."

Hetkistä myöhemmin kuului askelia portin toisella puolen. Kuningatar ja Andrée asettuivat Artoisin kreivin taakse, valmiina käyttämään hyväkseen pääsytietä, joka hänelle luultavasti pian avautuisi. Sotamiehen kuultiin selittävän, mikä oli syynä meteliin.

"Luutnantti", sanoi hän, "täällä on pari naista ja jokin mies, joka juuri sanoi minua senkin vietäväksi. Tahtovat sisään väkisin."

"Mitä ihmettä siinä on, että tahdomme sisään, kun asumme linnassa?"

"Sellainen halu lienee hyvinkin luonnollinen, monsieur, mutta pääsy on kielletty", vastasi upseeri.

"Kielletty! Kuka hitto sen on kieltänyt?"

"Kuningas."

"Suokaa anteeksi, mutta eihän kuningas voi tahtoa, että linnan upseeri jää yöksi ulkopuolelle."

"Monsieur, minun asiani ei ole tutkia kuninkaan tarkoituksia; minun tulee vain tehdä, niinkuin kuningas käskee, siinä kaikki."

"Kuulkaapa, luutnantti, raottakaa porttia, jotta saisimme keskustella mukavammin kuin puun lävitse."

"Toistan vielä, että määräyksen mukaan minun on pidettävä portti suljettuna. Jos te olette, kuten sanoitte, upseeri, niin teidän täytyy tietää, mitä vartioupseerille annettu käsky merkitsee."

"Luutnantti, te puhuttelette erään rykmentin everstiä."

"Anteeksi, herra eversti, mutta pääsykielto on ehdoton."

"Sellainen kielto ei koske prinssiä. Huomatkaa, monsieur, prinssi ei nuku ulkona, ja minä olen prinssi."

"Te saatatte minut epätoivoon, herra prinssi, mutta minulla on kuninkaan käsky."

"Onko siis kuningas käskenyt teidän ajaa pois veljensä kuin kerjäläisen tai varkaan? Minä olen Artoisin kreivi, monsieur! Totta vie, te uskallatte paljon, kun pakotatte minut portin takana palelemaan."

"Monseigneur Artoisin kreivi", sanoi luutnantti, "Jumala olkoon todistajani, että uhraisin kaiken vereni teidän kuninkaallisen korkeutenne puolesta. Mutta kuningas on suvainnut itse antaa minulle, jättäessään tämän portin vartioimisen minun huostaani, sen määräyksen, ettei saa kenellekään avata, ei hänelle itselleenkään, kuninkaalle, jos hän saapuisi kello yhdentoista jälkeen. Pyydän siis, monseigneur, nöyrimmästi anteeksi, mutta minä olen sotilas, ja vaikka näkisin teidän paikallanne, portin takana, hänen majesteettinsa kuningattaren kylmästä kohmettuneena, vastaisin hänen majesteetilleen samaa, mitä olin pakotettu teille äsken lausumaan."

Sen sanottuaan upseeri mutisi "hyvää yötä" mitä kunnioittavimmin ja poistui hitaasti.

Mitä tulee sotamieheen, seisoi hän kivääri olalla kuin naulattuna kiinni porttiin, tohtien tuskin hengittää, ja sydän jyskytti hänellä niin kovaa, että Artoisin kreivi, jos olisi toisella puolen nojannut porttiin, olisi kuullut sen tykkivän.

"Nyt olemme hukassa!" sanoi kuningatar langolleen tarttuen hänen käteensä.

Tämä ei vastannut mitään.

"Tiedetäänkö, että olette poistunut linnasta?" kysyi hän hetken kuluttua.

"En voi arvata", vastasi kuningatar.

"Ehkä kuningas onkin vain minua vastaan tähdännyt tuon kieltonsa.

Kuningas tietää, että käyn illalla ulkona ja palaan joskus myöhään.

Artoisin kreivitär lienee saanut jotakin vihiä ja valittanut hänen majesteetilleen: siitä tuo hirmuvaltainen käsky!"

"Ei, ei, lanko! Sydämen pohjasta kiitän teitä siitä, että koetatte niin hienotunteisesti minua rauhoittaa. Mutta siitä saatte olla varma, että tähän on ryhdytty minun tähteni eli oikeammin minua vastaan."

"Mahdotonta, hyvä käly, kuningas pitää niin paljon kunniassa…"

"Sittenkin olen portin ulkopuolella, ja huomenna on ihan viattomasta asiasta seurauksena häväistysjuttu. Tiedän kyllä, että minulla on vihamies kuninkaan likellä."

"Vai on teillä kuninkaan likellä vihamies, kälyseni! Mahdollisesti.

Mutta nyt minulla on aatos!"

"Antakaa heti kuulla!"

"Sellainen aatos, että kun sen toteutamme, niin vihamiehenne on tyhmempi kuin marhamintaansa hirttäytynyt aasi."

"Kunhan vain pelastatte minut tästä pulmasta, niin en enempää pyydä."

"Pelastan kyllä, niin ainakin toivon. Nähkääs, minä en ole typerämpi kuin hän, vaikka hän on minua oppineempi!"

"Kuka hän?"

"No tietysti Provencen kreivi!"

"Teidänkin mielestänne hän siis on vihamieheni?"

"Eikö hän ole kaiken sen vihamies, mikä on nuorta, hyvää, mikä voi… mitä hän itse ei voi?"

"Tiedättekö, lanko, mitään tuosta pääsykiellosta?"

"Ehkä; mutta ensiksikin pitää tästä lähteä, kun on niin ilkeän kylmä.

Tulkaa mukaani, rakas käly."

"Minne te viette?"

"Saatte nähdä; jonnekin, missä edes on lämmin. Matkalla kerron, mitä ajattelen tuosta portin sulkemisesta. Haa, Provencen kreivi, sinä rakas ja kelvoton veljeni! Antakaa minulle käsivartenne, käly; ottakaa te, neiti de Taverney, toinen käteni, ja nyt mennään oikealle!"

Niin lähdettiin liikkeelle.

"Ja te sanoitte siis, että Provencen kreivi…" alkoi taas kuningatar.

"Niin, kuulkaapa. Illalla, kun kuningas oli lopettanut illallisensa, hän tuli suureen vastaanottohuoneeseen. Kuningas oli päivän mittaan jutellut paljon Hagan kreivin kanssa, eikä teitä ollut näkynyt."

"Kello kaksi olin lähtenyt Pariisiin."

"Sen tiesin. Anteeksi, että sen teille sanon, rakas käly, mutta kuningas ei teitä ajatellut enempää kuin Harum-al-Rashidia tai hänen suurvisiiriään Giaffaria, vaan puhui maantieteestä. Kuuntelin jokseenkin maltittomana, sillä minunkin piti mennä pois. Luultavasti meillä kummallakin oli eri syy poistua, niin että lienen väärässä, jos…"

"Ei se mitään, jatkakaa vain."

"Nyt käännytään vasemmalle."

"Mutta minne te minua viette?"

"Parinkymmenen askeleen päähän. Varokaa, tuossa on lumikinos. Neiti de Taverney, jos hellitätte käsivarteni, niin kompastutte heti, siitä saatte olla varma. Mutta puhukaamme taas kuninkaasta, ei hän ajatellut muuta kuin maantieteellistä leveyttä ja pituutta, kun Provencen kreivi sanoi hänelle: Olisin tahtonut mielelläni käydä tervehtimässä kuningatarta."

"Kas, kas!" sanoi Marie Antoinette.

"Kuningatar syö illallista omalla puolellaan", vastasi kuningas.

"Vai niin, mutta minä luulin hänen olevan Pariisissa", huomautti veljeni.

"Ei, hän on omissa huoneissaan", selitti kuningas tyynesti.

"Sieltä juuri tulen eikä minua otettu vastaan", väitti Provencen kreivi.

"Silloin näin kuninkaan rypistävän kulmakarvojaan. Hän päästi meidät lähtemään, veljeni ja minut, ja arvatenkin hän on sitten ottanut asiasta selkoa. Ludvig on toisin ottein mustasukkainen, kuten tiedätte; hän on kai tahtonut teitä tavata, häneltä on kielletty pääsy, ja silloin hän on ruvennut jotakin epäilemään."

"Juuri niin, rouva de Misery oli saanut määräykseni."

"Sepä se; ja saadakseen varmuutta siitä, että olette poissa, on kuningas antanut tuon ankaran sulkemiskäskyn, niin että jäimme portin taakse."

"Tämä on hänessä ilkeä piirre, sen kai myönnätte, kreivi."

"Kyllä, mutta nyt olemme perillä."

"Tähänkö taloon?"

"Onko se teistä vastenmielinen?"

"Ei suinkaan; päinvastoin se miellyttää minua. Mutta väkenne?"

"Kuinka?"

"Jos ne näkevät minut."

"Astukaa vain sisään, käly; minä takaan, ettei teitä kukaan näe."

"Eikö sekään, joka avaa oven?" kysyi kuningatar.

"Ei sekään."

"Mahdotonta."

"Koetetaan", sanoi Artoisin kreivi nauraen. Ja hän ojensi kätensä ulko-ovea kohti. Kuningatar pidätti hänen kättään.

"Pyydän teiltä, lanko, varokaa!"

Prinssi painoi toisella kädellään erästä veistokuvilla koristettua ovilevyä, ja kohta aukeni ovi. Kuningatar hätkähti kuin pelästyneenä.

"Astukaa sisään, käly, sitä pyydän hartaasti", sanoi prinssi.

"Näettehän, ettei ainakaan vielä täällä ole ketään."

Kuningatar silmäili neiti de Taverneytä kuin uhkarohkean teon päättänyt ja astui sitten kynnyksen poikki niin viehättävin elein kuin vain nainen osaa, mielessä ajatus: Herran nimessä!

Ovi sulkeutui hänen jälkeensä ääneti. Hän oli nyt eteisessä, jonka aluskerros oli marmoria. Eteinen oli vain keskisuuruinen, mutta erinomaisen aistikas. Lattia oli mosaikkia, esittäen kukkavihkoja, ja marmorisilla kuvapöydillä sirottelivat sadat matalat ja tuuheat ruusut japanilaisista ruukuista hyvänhajuisia lehtiään yltympäri, mikä tähän vuodenaikaan oli niin harvinaista. Suloinen lämpö ja vielä suloisempi tuoksu valtasivat tulijain mielet niin, että molemmat naiset unohtivat osan pelkoaan, vieläpä osan epäilyksiään.