Читать книгу Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 15

D'Artagnan ei ollut vielä ehtinyt portaiden juurelle, kun kuningas kutsui kamarijunkkarinsa.

"Minulla on teille tehtävä, monsieur", hän sanoi.

"Olen teidän majesteettinne käskettävissä."

"Odottakaa siis."

Ja nuori kuningas ryhtyi kyhäämään seuraavaa kirjettä, joka hänelle maksoi montakin huokausta, vaikka hänen silmissään samalla hehkui jotakin voitonriemun kaltaista:

'Herra kardinaali!

Teidän hyvien neuvojenne ansiosta ja etenkin lujuutenne johdosta olen kyennyt taltuttamaan ja voittamaan heikkouden, joka oli kuninkaalle sopimaton. Te olette niin taitavasti järjestänyt tulevaisuuteni, että kiitollisuuskin estää minua nyt tuhoamasta työtänne. Käsitän olleeni väärässä, kun tahdoin suunnata elämäni syrjään siltä tolalta, jonka te olitte sille harkinnut. Olisi tosiaankin ollut onnetonta Ranskalle ja suvulleni, jos minun ja ministerin kesken olisi päässyt huono sopu vallalle.

Siten olisi kuitenkin tapahtunut, jos olisin ottanut sisarentyttärenne puolisokseni. Tajuan sen täydellisesti, ja tästälähtein en mitenkään vastusta suunnitelmienne toteutumista. Olen siis valmis menemään naimisiin infantinna Marie-Thérèsen kanssa. Voitte nyt lopullisesti määrätä neuvottelujen alkamisesta.

Ludvig.' Kuningas tarkisti kirjeen ja sulki sen sinetillä.

"Viekää tämä kirje herra kardinaalille", hän käski.

Aatelismies poistui. Mazarinin ovella hän kohtasi Bernouinin jännittyneenä odottamassa.

"Mitä kuuluu?" kysyi ministerin kamaripalvelija.

"Monsieur", ilmoitti aatelismies, "tässä on kirje hänen ylhäisyydelleen."

"Kirje! Kas, sitä olemme tässä varronneetkin, aamullisen pikku retken jälkeen."

"Ah, te tiesitte, että hänen majesteettinsa…"

"Pääministerinä on meidän velvollisuutenamme tietää kaikki. Ja hänen majesteettinsa arvattavasti anoo, rukoilee?"

"En tiedä, mutta kovin hän kirjoittaessaan huokaili."

"Niin, niinpä niin, kyllä me tiedämme, mitä se merkitsee. Ihminen huokailee onnesta kuten mielenkarvaudestakin, monsieur."

"Kuningas ei palatessaan kuitenkaan näyttänyt olevan hyvällä tuulella, monsieur."

"Te ette ole katsonut tarkoin. Sitäpaitsi olette nähnyt hänen majesteettinsa ainoastaan hänen palatessaan, koska hänellä oli mukanaan vain vartioluutnanttinsa. Mutta minä sain käyttää hänen ylhäisyytensä kaukoputkea silloin kun hän väsyi sitä pitelemään. Molemmat nuoret itkivät, se on varma."

"No, onnestako se itkukin lähti?"

"Ei, vaan rakkaudesta, ja he vannoivat toisilleen tuhansia lemmenvaloja, joiden täyttämiseksi kuningas on valmis tekemään mitä hyvänsä. Tämä kirje tietysti on alkuna niiden toteuttamiselle."

"Ja mitä hänen ylhäisyytensä arvelee tästä rakkausjutusta, joka ei näy olevan kellekään salaisuus?"

Bernouin tarttui Ludvigin sanansaattajan käsivarteen ja vastasi hiljaa, noustessaan ylös portaita:

"Kaikessa luottamuksessa sanoen, hänen ylhäisyytensä toivoo sille menestystä. Tietysti se johtaa sotaan Espanjan kanssa, mutta eipä väliä, – sota miellyttää aatelia. Herra kardinaali antaa sitäpaitsi sisarentyttärelleen kuninkaalliset ja enemmänkin kuin kuninkaalliset myötäjäiset. Liikutellaan kosolti rahoja, juhlitaan ja karkeloidaan; kaikki saavat tyydytyksensä."

"No niin, minusta kuitenkin tuntuu", huomautti kamarijunkkari päätänsä pudistaen, "että tämä kirje on kovin kevyt, sisältääkseen sitä kaikkea."

"Hyvä ystävä", vakuutti Bernouin, "olen varma puheestani: herra d'Artagnan on kertonut minulle kaikki."

"Vai niin! Ja mitä hän sanoi, antakaahan kuulla!"

"Minä lähestyin häntä tiedustaakseni uutisia kardinaalin puolesta, tietenkään ilmaisematta aikeitamme, sillä herra d'Artagnan on nokkela vainukoira.

"'Hyvä herra Bernouin', hän vastasi, 'kuningas on ihan hullaantunut mademoiselle de Manciniin. Muuta en voi teille sanoa.'

"'No', tiedustin häneltä, 'lieneekö hän kiintynyt siinä määrin, että luulette hänen voivan nousta kapinaan hänen ylhäisyytensä suunnitelmia vastaan?'

"'Voi, älkää kysykökään; uskon kuninkaan pystyvän mihin tahansa. Hän on itsepintainen kuin synti, ja mitä hän tahtoo, siinä hän pysyy. Jos hän on ajanut rautaiseen päähänsä, että hän ottaa puolisokseen mademoiselle de Mancinin, niin naimakauppa siitä tulee kuin tuleekin.'

"Ja sitten hän jätti minut mennäkseen talliin, otti sieltä ratsun, satuloitsi sen itse, hyppäsi selkään ja karautti ulos linnan pihalta kuin paholaisen ajamana."

"Luulette siis…?"

"Luulen, että herra kaartilaisluutnantti tiesi asiasta enemmän kuin hän tahtoi ilmaista."

"Joten teidän käsittääksemme herra d'Artagnan…"

"Kaiken todennäköisyyden mukaan nyt rientää karkoitettujen perässä huolehtimaan kaikista toimenpiteistä kuninkaan rakkauden edistämiseksi."

Siten pakisten olivat molemmat uskotut saapuneet hänen ylhäisyytensä työhuoneen ovelle. Kardinaali ei enää potenut jäsensärkyä, hän käveli jännittyneenä huoneessaan, kuunnellen ovilla ja vilkuen ikkunoista.

Bernouin astui sisälle aatelismiehen saattamana, joka kuninkaan käskyn mukaisesti antoi kirjeen hänen ylhäisyytensä omiin käsiin. Mazarin otti kirjeen, mutta ennen avaamista hän sommitteli huulilleen vakaan myhäilyn, joka oli mukava sävy kaikkinaisten tunteitten verhoamiseksi. Täten ei hänen kasvoillaan päässyt kuvastumaan mitään jälkiä siitä vaikutelmasta, jonka hän kirjeestä sai.

"No niin", sanoi hän luettuaan kirjeen kahteen kertaan, "tämäpä erinomaista, monsieur. Ilmoittakaa kuninkaalle, että minä kiitän häntä kuuliaisuudestaan leskikuningattaren toivomuksia kohtaan ja että teen kaikkeni hänen tahtonsa täyttämiseksi."

Aatelismies läksi. Tuskin oli ovi sulkeutunut hänen jälkeensä, kun kardinaali, joka ei käyttänyt naamiota Bernouinilie, heitti äskeisen sävynsä sikseen ja lausui synkästi:

"Kutsu herra de Brienne."

Kirjuri ilmestyi viiden minuutin kuluttua.

"Monsieur", virkkoi hänelle Mazarin, "olen juuri tehnyt suuren palveluksen yksinvallalle, suurimman, mitä olen sille milloinkaan saanut aikaan. Te viette tämän kirjeen, joka on siitä todisteena, hänen majesteetilleen leskikuningattarelle, ja saatuanne sen häneltä takaisin te panette sen B-salkkuun, johon palvelustani koskevat asiapaperit ja muut selvitykset kuuluvat."

Brienne meni asialleen, ja kun tätä niin kiintoisaa kirjettä ei ollut pantu uuteen kuoreen, ei hän jättänyt sitä lukematta matkallaan. Sanomattakin on selvää, että Bernouin, joka oli hyvissä väleissä kaikkien kanssa, sipsutti kyllin lähelle kirjuria, voidakseen lukea hänen olkansa yli. Uutinen levisi linnassa niin nopeasti, että Mazarin hetkiseksi pelkäsi sen ehtivän kuningattaren korviin ennen kuin de Brienne saisi hänelle Ludvig XIV: n kirjettä näytetyksikään. Tuokion kuluttua oli kaikki käskyt annettu matkallelähtöä varten, ja käytyään tervehtimässä kuningasta hänen näennäisen vuoteeltanousunsa hetkenä Condén prinssi merkitsi matkasuunnitelmaansa Poitiersin kaupungin heidän majesteettiensa seuraavaksi oleskelu- ja levähdyspaikaksi.

Siten raukesi äkkipikaa juoni, joka oli kaikessa hiljaisuudessa tuottanut paljon päänvaivaa kaikille Euroopan valtiomiehille. Lopullisesti ei siitä kuitenkaan ollut jäänyt selväksi ja uudeksi tulokseksi muuta kuin että köyhä muskettisoturien luutnantti menetti paikkansa ja palkkansa. Tosin hän korvaukseksi voitti vapautensa.

Saamme pian tietää, millä tavoin herra d'Artagnan käytti sitä. Lukija sallinee meidän hetkiseksi palata Médicis-ravintolaan, josta muuan ikkuna avautui juuri silloin kun linnassa jaeltiin käskyjä kuninkaan matkustuksesta.

Se ikkuna kuului Kaarle II: n asuntoon. Kovaonninen prinssi oli viettänyt koko yön mietteissä, pää molempien käsien varassa ja kyynärpäät pöytään tuettuina, sillaikaa kun vanha ja raihnainen Parry oli ruumiiltaan ja sielultaan uupuneena nukahtanut loukkoon; omituinen kohtalo muuten oli tällä uskollisella palvelijalla, joka nyt näki edellistä sukupolvea vainonneiden vastoinkäymisten kamalan sarjan jatkuvan seuraavaankin. Kaikin puolin harkittuaan uutta tappiotansa oli Kaarle II tullut täydellisesti tajunneeksi, kuinka ypö yksinään hän oli nyt tämänkin toiveensa petyttyä; hän oli tuntenut ikäänkuin pyörrytystä ja kaatunut taaksepäin isoon nojatuoliin, jonka reunalla hän oli istunut.

Silloin oli taivas armahtanut onnetonta ruhtinasta ja lähettänyt hänelle unen, kuoleman viattoman veljen. Hän oli herännyt vasta puoli seitsemältä, kun aurinko jo paistoi huoneeseen ja Parry havahduttamisen pelosta hievahtamattomaksi jääneenä katseli tuskaisen murheellisesti nuoren miehen silmiä, jotka valvominen oli jo punerruttanut, ja poskia, jotka kärsimys ja puute olivat jo vaalentaneet.

Kaarle heräsi muutamien raskaiden vankkurien jymyyn, niiden vieriessä alas Loire-virtaa kohti. Hän nousi, silmäili ympärilleen kuin kaiken unohtaneena, huomasi Parryn, puristi tämän kättä ja käski hänen suorittaa isäntä Cropolen laskun. Parryn kanssa tilintekoon pakotettuna isäntä selviytyi nyt tehtävästään kunniallisen miehen tavoin, se on sanottava; hän vain lausui tavanmukaisen pahoittelunsa, että matkalaiset eivät olleet syöneet mitään, joten hänelle koitui siitä kaksinkertainen ikävyys, kun nimittäin sellainen välinpitämättömyys oli nöyryyttävä hänen keittiölleen ja hänen täytyi pyytää maksua ateriasta, joka oli jäänyt nauttimatta, mutta silti mennyt hukkaan. Parry ei nähnyt aihetta vastaväitteisiin, vaan maksoi.

"Toivoakseni", virkkoi kuningas, "ei hevosten laita ole ollut sama. En voi tietää, ovatko ne käyttäneet hyväkseen apettanne, mutta hankalaa olisi meidän lähteä pitkälle taipaleelle heikontuneilla ratsuilla."

Tämän epäilyksen kuullessaan Cropole omaksui majesteettisen sävyn ja vastasi, että Médicis-ravintolan soimet eivät olleet vähemmän vieraanvaraisia kuin sen ruokapöydät.

Kuningas nousi siis ratsaille, vanha palvelija teki samoin, ja matkalaiset suuntasivat kulkunsa Pariisia kohti, tapaamatta juuri ketään kaduilla tai kaupungin ulkopuolellakaan.

Ruhtinaalle oli viimeöinen isku sitä kovempi, kun se merkitsi uutta maanpakoa. Onnettomat kiintyvät vähäisimpiinkin toiveisiin niinkuin onnelliset suurimpiin siunauksiin, ja kun heidän täytyy poistua paikalta, missä sellainen toive on hivellyt heidän sydäntään, tuntevat he samaa vihlovaa kaipuuta, jota karkoitettu kokee astuessaan alukseen lähdössä pois isänmaastaan. Nähtävästi jo moneen kertaan haavoittunut sydän kärsii pienimmästäkin pistoksesta; se katsoo suureksi huojennukseksi hetkellistäkin pahan välttymistä, joka on pelkkää tuskan poissaoloa, ja kaikki tuo johtuu siitä, että Jumala on kamalimpiinkin onnettomuuksiin suonut meille toivon kuten vesipisarankin, jota syntinen rikas mies helvetissä anoi Lasarukselta.

Tovin oli Kaarlen toive ollutkin enemmän kuin hetkellistä ilahdusta, silloin kun hän oli saanut hyvän vastaanoton Ludvig-serkultaan. Toive oli silloin vahvistunut ja alkanut tuntua todellisuudelta, mutta sitten oli Mazarinin epuutus äkkiä saanut näennäisen varmuuden raukeamaan jälleen unelmaksi. Ludvig XIV: n väleen peruutunut lupaus tuntui pelkältä pilkalta. Pilkalta kuten hänen kruununsa, valtikkansa, ystävänsä, – kuten kaikki, mikä oli ympäröinyt hänen kuninkaallista lapsuuttaan ja hylännyt hänet nuoruudenaikaisessa maanpaossa. Pilkkaa! – kaikki oli Kaarle II: lle pilkkaa paitsi se kylmä ja musta lepo, jota hänelle hauta tarjosi. Sellaisia olivat onnettoman ruhtinaan ajatukset, kun hän hevosensa ohjakset höllälle heittäen taivalsi toukokuun lämpimässä ja lempeässä päivänpaisteessa, jota pakolaisen synkeä ihmisviha piti niinikään tuskansa ivana.