Читать книгу Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 21

Kumpp: n asioilla.

D'Artagnan aprikoitsi niin perusteellisesti kaiken yötä, että hänellä oli suunnitelmansa selvillä jo aamuksi.

"Niin, sen minä teen!" hän tuumi nousten istualle vuoteellaan ja nojaten kyynärpäätänsä polveen ja leukaansa käteen. "Etsin käsiini neljäkymmentä taattua ja tanakkaa miestä; pestaan heidät sellaisten joukosta, jotka ovat hiukan haaksirikkoisia, mutta kuitenkin tottuneita sotaiseen kuriin. Lupaan heille viisisataa livreä kuukaudelta, jos he palaavat; jos he jäävät sille tielle, niin maksua ei suoriteta tai omaisia hyvitetään puolella. Mitä ruokaan ja asuntoon tulee, niin se huoli kuuluu englantilaisille, joilla on härkiä laitumilla, sianlihaa suolassa, siipikarjaa kanatarhoissa ja viljaa laareissa. Tämän osastoni keralla esittäydyn kenraali Monkille. Hän mieltyy minuun. Saan hänen luottamuksensa ja käytän sitä väärin niin pian kuin mahdollista."

Mutta sillä tolalla pitemmälle menemättä d'Artagnan pudisti päätänsä ja keskeytti.

"Ei", hän arveli, "sitä en uskaltaisi kertoa Atokselle; se keino ei ole siis oikein kunniallinen. On käytettävä väkivaltaa", hän päätti, "niin on tehtävä, vähääkään horjahtamatta rehellisyydestä. Neljänkymmenen miehen keralla voin kierrellä sissinä. Niin, mutta jos tapaan – en neljääkymmentätuhatta englantilaista, joista Planchet puhui, vaan pelkästään neljäsataakin? Minä saan selkääni, sillä neljänkymmenen soturini seassa on ainakin kymmenen epäkelpoa, jotka tyhmyyttään toimittavat itsensä heti hengiltä. Ei, on tosiaan mahdoton saada neljääkymmentä taattua miestä; sellaista määrää ei ole olemassa. Täytyy tyytyä kolmeenkymmeneen. Kymmenen miestä vähemmälle jääden minulla on oikeus väistellä aseellista voimaa ryhmäni pienuuden perusteella, ja jos yhteentörmäys kuitenkin sattuu, on toimintani paljon varmempaa kolmenkymmenen kuin neljänkymmenen johtajana. Sitäpaitsi säästän siten viisituhatta frangia eli kahdeksanneksen pääomaani, ja se kyllä kannattaa. Sanottu ja tehty, kolmekymmentä miestä minä palkkaan. Ja'an heidät kolmeen parveen; me hajaannumme pitkin seutua sillä velvoituksella, että kaikkien on tultava koolle määrättyyn aikaan. Tällä tavoin me kymmenmiehisinä osastoina emme herätä mitään epäluuloja ja pääsemme liikkumaan huomaamattomina. Niin, niin, kolmekymmentä on oivallinen lukumäärä. Se on kolme kymppiä, ja kolme on pyhä luku. Ja yhtyneenä kolmenkymmenen miehen joukko tosiaan vielä tuntuu joltakin. Äh, minua älytöntä!" jatkoi d'Artagnan; "tarvitaanhan kolmekymmentä hevostakin, ja se käy tuhottoman kalliiksi. Missä perhanassa minulla olikaan järkeni, kun unohdin ratsut? Ei voi ajatellakaan sellaista kaappausta hevositta. No, olipa menneeksi, me teemme senkin uhrauksen; voimme silti koettaa siepata hevoset sieltä ilmaiseksi, – ja ne eivät olekaan huonoa rotua. Mutta unohdinpa myös, hitossa, että kolme joukkuetta tarvitsee kolme päällikköä! Siinäpä pulma: noista kolmesta päälliköstä minulla on kyllä jo yksi, nimittäin itseni, – niin, mutta ne kaksi muuta tulevat yksinään maksamaan melkein yhtä paljon kuin koko muu väki. Ei, minun on ehdottomasti tultava toimeen yhdellä luutnantilla. Näin ollen siis supistankin joukkoni kahteenkymmeneen mieheen. Vähän se kyllä on, – kaksikymmentä; mutta koska olin kolmeakymmentä ajatellessani päättänyt olla tavoittelematta käsirysyä, niin vältän sen vielä varmemmin kahdenkymmenen johtajana. Kaksikymmentä on pyöreä luku; se vähentää sitäpaitsi hevosten määrää kymmenellä, mikä on otettava huomioon; ja kun saan hyvän luutnantin… Istu ja pala, kylläpä kärsivällisyys ja harkinta tekevät ihmeitä! Enkö ensin aikonut marssittaa laivaan neljääkymmentä miestä, ja nyt minulle riittää kaksikymmentä yhtä hyvin mahdollisuuksin! Kymmenentuhatta livreä siten säästetty yhdellä kertaa, ja turvallisuutta vain parannettu, – se on näppärää. No, nyt on vain löydettävä se luutnantti; mietin sopivaa miestä, ja sitten… Mutta se ei olekaan helppoa; hänen täytyy olla urhea ja kunnollinen, toinen itseni. Niin, mutta luutnantille olisi uskottava koko salaisuus, ja kun se on miljoonan arvoinen ja minä maksaisin miehelleni vain tuhannen livreä, korkeintaan viisitoistasataa, voisi hän johtua myymään salaisuuteni Monkille. Ei mitään luutnanttia, mordioux! Sitäpaitsi, vaikka se mies olisi mykkä kuin Pytagoraan oppilas, olisi hänellä joka tapauksessa miesten joukossa suosikki, josta hän tekisi kersantin; kersantti urkkisi sitten luutnantin salaisuuden, jos tämä itse olisikin rehellinen eikä tahtoisi ruveta kavaltajaksi. Silloin kersantti vähemmän kunniallisena ja vähemmän kunnianhimoisena myisi kaikki viidestäkymmenestätuhannesta livrestä. Ei, ei, se ei käy laatuun! Luutnantti on selvästi mahdoton. Mutta eipä sitten enää mitään osastojakaan; minä en voi jakaa väkeäni kahtia ja toimia kahtaalla yhtaikaa ilman toista itseäni… Mutta miksi olisikaan toimittava kahtaalla, kun meillä on vain yksi mies kaapattavana? Miksi heikontaisin joukkoa, asettamalla oikean sivustan sinne ja vasemman tänne? Hitto vieköön, yksi ainoa joukko! Yksi ainoa, ja d'Artagnanin johtama, – mainiota! Mutta kaksikymmentä miestä marssimassa joukkona herättää koko maailman epäluuloa; ei sovi antaa nähdä kahtakymmentä ratsumiestä koolla, muutoin heitä vastaan lähetetään komppania, joka kysyy tunnussanaa, ja kun vastauksesta ollaan hiukan hämillä, ammutaan herra d'Artagnan ja hänen miehensä maahan kuin kaniinit. Tyydynkin vain kymmeneen; tällä tavoin saan toimituksi yksinkertaisesti ja eheästi. Minun on silloin pakko noudattaa varovaisuutta, joka on puolena menestyksen takuuna tämänlaatuisessa yrityksessä: suurempi lukumäärä olisi kenties viekoitellut minut johonkin hupsuuteen. Ostaa tai ottaa kymmenen hevosta on pikku temppu. Ah, oiva aatos! Ja mitä mielenrauhaa siitä saankaan! Ei enää mitään epäluuloja, ei tunnussanoja, ei vaaraa! Kymmenen miestä voi olla palvelijoita tai kirjanpitäjiä. Kymmenen miestä, jotka kuljettavat joillakin kauppatavaroilla lastattuja hevosia, ovat suvaittuja kaikkialla ja saavat hyvän vastaanoton. Kymmenestä miehestä, jotka matkustavat pariisilaisen toiminimen Planchet ja Kumpp. asioilla, ei ole mitään sanomista. Näillä ammattilaisiksi pukeutuneilla kymmenellä miehellä on hyvä metsästyspuukko, kelpo ratsupyssy satulanpuassa ja varma pistooli kotelossa. Heitä ei kukaan häiritse, kun he eivät liiku pahoissa aikeissa. Pohjaltaan he kenties ovat salakuljettajia, mutta mitäpä sillä on väliä, – salakuljetuksesta ei joudu hirteen kuten moniavioisuudesta. Pahimpana mahdollisuutena on, että tavaramme otetaan takavarikkoon. Tavarat takavarikkoon, siitä viisi! Hei, hei, se on verraton suunnitelma! Kymmenen miestä vain, kymmenen miestä, jotka palkkaan palvelukseeni, kymmenen miestä, jotka ovat yhtä päättäväisiä kuin neljäkymmentä ja tulevat maksamaan minulle saman verran kuin neljä; ja paremmaksi varmuudeksi en hiisku heille tavuakaan aikeistani. Sanon ainoastaan: 'Hyvät ystävät, minulla on kaappaus mielessäni.' Saapa saatana olla ylen sukkela, jos hän pääsee minulle tekemään kolttosen. Viisitoistatuhatta livreä säästetty! Se on aimo erä kahdestakymmenestä!"

Siten päässeenä varmuuteen uutteralla laskeskelullaan d'Artagnan pysyi tässä suunnitelmassa ja päätti olla muuttamatta siitä rahtuakaan. Hänellä oli erehtymättömässä muistissaan jo valmiina luettelo kymmenestä miehestä, jotka olivat seikkailijain keskuudessa kuuluisia onnensa vaihteluista ta rettelöistään järjestysvallan kanssa. D'Artagnan nousi jalkeille ja aloitti heti etsintänsä, ilmoittaen Planchetille, että häntä ei tarvinnut odottaa aamiaiselle eikä kenties päivällisellekään. Puolentoista vuorokauden kierros erinäisissä Pariisin pesissä riitti hänen keruuseensa, ja toimittamatta seikkailijoitansa tekemisiin toistensa kanssa hän korjasi puolelleen vajaassa kolmessakymmenessä tunnissa oivallisen valikoiman roikaleita, jotka puhuivat vähemmän puhtaasti ranskaa kuin sitä englanninkieltä, jota heidän oli piakkoin ruvettava käyttämään.

He olivat enimmäkseen kaartilaisia, joiden ansioita d'Artagnan oli päässyt erityisissä tilaisuuksissa arvostelemaan, kunnes juoppous, onnettomat miekanpistot, odottamattomat pelivoitot tai Mazarinin taloudelliset uudistukset olivat pakottaneet heidät etsimään hämäryyttä ja yksinäisyyttä, noita kahta väärinymmärrettyjen ja murjottujen sielujen suurta lohduttajaa.

Heidän ulkomuodossaan ja vaatteissaan näkyi jälkiä sydänsuruista, joita he olivat kokeneet. Muutamilla oli arpia kasvoissaan, kaikilla oli vain riekaleita yllä. Viisaalla yhtiön varojen jakelulla d'Artagnan lievensi kumppanusten kurjuuden pahinta ahdinkoa; pidettyään huolta siitä, että nämä rahat tulivat tosiaan käytetyiksi joukon ulkonaiseen kaunistukseen, hän määräsi väelleen kokoontumispaikan Pohjois-Ranskaan, Berghesin ja Saint-Omerin välille. Korkeintaan kuusi päivää he saivat viipyä taipaleella, ja d'Artagnan tunsi kyllin hyvin näiden urhojen hyvän tahdon, reippaan luonteen ja suhteellisen rehellisyyden, voidakseen pitää varmana, että ainoatakaan ei puuttuisi nimenhuudossa.

Nämä määräykset annettuaan ja kohtauspaikan tultua sovituksi hän meni hyvästelemään Planchetia, joka kysyi, miten hänen armeijansa värväys oli onnistunut. D'Artagnan ei katsonut soveliaaksi mainita hänelle henkilökuntansa supistusta; hän pelkäsi tunnustuksellaan heikontavansa yhtiömiehen luottamusta. Planchet ilahtui suuresti kuullessaan, että armeija oli viimeistä miestä myöten pestattu, joten hän, Planchet, oli jonkunlainen kuningas, joka valtaistuin-pulpettinsa äärestä piti palkoissaan sotajoukkoa kavalan Albionin kukistamiseksi, – tuon kaikkien todella ranskalaisten sydänten vihollisen taltuttamiseksi.

Planchet luki siis kauneina kaksois-louisdoreina kaksikymmentätuhatta livreä d'Artagnanille omalta osaltaan ja saman verran yhtä koreina kolikkoina d'Artagnanin osalta. D'Artagnan sulloi kumpaisenkin summan eri pussoseen ja sanoi punnitessaan näitä kumpaisessakin kädessään:

"Näistä rahoista tulee aika lailla kiusaa, hyvä Planchet; tiedätkö, että nämä painavat runsaasti kolmekymmentä naulaa?"

"Pyh, hevosenne kantaa ne kuin höyhenen."

D'Artagnan pudisti päätänsä.

"Älä puhu minulle sellaista, Planchet. Hevonen, jolla on matkalaukun ja ratsastajan lisäksi kolmenkymmenen naulan ylipaino, ei kovinkaan helposti kahlaa joen poikki tai hyppää muurin taikka kaivannon yli, ja siten saattaa sekä hevonen että ratsastaja joutua hukkaan. On kyllä totta, että sinä et voikaan ymmärtää sitä asiaa, Planchet, kun olet palvellut ainoastaan jalkaväessä."

"Miten siis menetellä, monsieur?" sanoi Planchet tosiaan ymmällä.

"Kuulehan", älysi d'Artagnan, "minä maksankin armeijalle vasta sen tultua kotiin. Pidä vielä halussasi minun puoliskoni, kaksikymmentätuhatta livreä; kasvakoon se sillaikaa korkoa."

"Entä minun puoliskoni?" muistutti Planchet.

"Sen otan mukaani."

"Teidän luottamuksenne on minulle suuri kunnia", huomautti Planchet; "mutta jos ette tulekaan takaisin?"

"Se on mahdollista, vaikkei juuri todennäköistä; siltä varalta, että minua ei kuulu retkeltäni, Planchet, annakin minulle kynä, jotta teen testamenttini."

D'Artagnan otti kynän ja kirjoitti tavalliselle paperiarkille:

'Minä d'Artagnan omistan kaksikymmentätuhatta livreä, pennittään säästettyinä niiden kolmenneljättä vuoden aikana, jotka olen ollut hänen majesteettinsa Ranskan kuninkaan palveluksessa. Lahjoitan viisituhatta Atokselle, viisituhatta Atokselle ja viisituhatta Aramiille, jotta he minun puolestani ja omassa nimessään antavat kaikki nuorelle ystävälleni Raoulille, Bragelonnen varakreiville. Loput viisituhatta lahjoitan Planchetille, jotta hän vähemmän surkeillen jakelee muut viisitoistatuhatta ystävilleni.

Vakuudeksi piirrän tähän omakätisesti d'Artagnan.' Planchet näytti hyvin uteliaalta tietämään, mitä d'Artagnan oli kirjoittanut.

"Tuossa", sanoi muskettisoturi, "lue."

Viimeiset rivit heruttivat kyyneliä toisen silmiin.

"Ettekö usko, että minä jakaisin rahat joka tapauksessa? En tahdokaan teidän viittätuhattanne", sanoi hän.

D'Artagnan hymyili.

"Ota pois vain, Planchet, ota, ja tällä tavoin menetät kahdenkymmenentuhannen frangin sijasta vain viisitoistatuhatta etkä johdu kiusaukseen häväistä herrasi ja ystäväsi nimikirjoitusta yrittämällä olla menettämättä mitään."

Kuinka hyvin tuo d'Artagnan tunsikaan ihmisten ja maustekauppiaiden sydämet!

Ne, jotka ovat sanoneet narriksi don Quijotea, syystä että hän pelkästään aseenkantajansa Sanchon keralla läksi valloittamaan valtakuntaa, ja myöskin ne, jotka ovat sanoneet narriksi Sanchoa, syystä että hän seurasi isäntäänsä edellämainitulla valloitusretkellä, ne olisivat varmaankin lausuneet saman tuomion d'Artagnanista ja Planchetista.

Edellistä kuitenkin pidettiin Ranskan hovin älykkäimpien miesten joukossa peräti terävänä miehenä. Jälkimmäinen taasen oli täydellä syyllä päässyt siihen maineeseen, että hän oli järkevimpiä maustekauppiaita Rue des Lombardsin varrella eli siis Pariisissa ja Ranskassakin.

Pelkästään yleiseltä katsantokannalta tarkastellen näitä kahta miestä ja tavallisiin keinoihin verraten niitä keinoja, joiden avulla he toivoivat saavansa vieraan maan kuninkaan asetetuksi takaisin valtaistuimelleen, olisi tyhmimmänkin kansan lahjattomin edustaja noussut kapinaan luutnantin pöyhkeyttä ja hänen yhtiökumppaninsa typeryyttä vastaan.

Onneksi d'Artagnan ei ollut sellainen mies, joka kuunteli ympärillään lörpöttelevien tyhmyyksiä tai omasta menettelystään lausuttuja arvostelmia. Hän oli omaksunut ohjelauseekseen: Toimi vakaumuksesi mukaan ja anna ihmisten puhua. Planchet puolestaan noudatti sääntöä: Anna ihmisten toimia äläkä puhu mitään. Niinpä nämä kaksi miestä kaikkien etevien nerojen tavoin sydämessään imartelivat itseään sillä uskolla, että he olivat oikeassa kaikkien niiden uhalla, jotka väittivät heidän olevan väärässä.

D'Artagnan läksi matkalle mitä kauneimmalla säällä; ei näkynyt ainoatakaan pilveä taivaalla eikä myös hattaraakaan hänen otsallaan. Hän oli iloisella ja miehuullisella mielellä, levollinen ja päättäväinen, vakaa aikeissaan, joten hän veikin mukanaan kymmenkertaisen annoksen sitä tehokasta väkinestettä, jota sielulliset järkytykset heruttavat hermostosta, niin että ihmiskone saa tarmoa ja toimintakykyä, joita tulevaiset vuosisadat varmaankin pystyvät määrittelemään täsmällisemmin kuin me tänä päivänä kykenemme. Niinkuin menneinäkin aikoina hän poikkesi nyt sille seikkailurikkaalle valtatielle, joka oli johtanut hänet Boulogneen ja jota hän jo matkasi neljännen kerran. Taivaltaessaan hän melkein tunsi jälleen hevosensa askeleenjäljet maantieltä ja rystysiensä leimat ravintolain porteilta; hänen aina toimelias ja erehtymätön muistinsa loihti esiin tuon nuoruuden, jolle nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin hänen urhea sydämensä ja jäntevä käsivartensa olivat kunniakkaana vahvistuksena.

Anteliaastipa olikin luonto varustanut tämän miehen! Hänellä oli kaikki intohimot, kaikki viat, kaikki heikkoudet, mutta hänen järkensä vastustushenki muutti kaikki nämä puutteet vastaaviksi avuiksi. Herkeämättömästi toimivan mielikuvituksensa johdosta d'Artagnan pelkäsi varjoakin, mutta häveten pelkoaan hän ryntäsi tätä kohti ja kävi silloin silmittömän urhoolliseksi, jos vaara oli todellinen; kaikki aiheuttikin hänessä tunteitten elähtelyä ja siis myöskin nautintoa.

Hän piti paljon muiden seurasta, muttei milloinkaan ikävystynyt omaansa, ja jos häntä olisi saanut tarkkailluksi yksinäisyydessään, olisi useinkin nähnyt hänen nauravan itsekseen kertomilleen sukkeluuksille tai hullunkurisille kuvitelmilleen viisi minuuttia ennen sitä hetkeä, jolloin kyllästyminen olisi hänet tavoittanut.

D'Artagnan ei tällä kertaa kenties ollut niin hilpeällä päällä kuin hän olisi ollut, jos olisi voinut toivoa tapaavansa joitakuita hyviä ystäviä Calaisissa, sen sijaan että häntä odotti siellä kymmenen rehentelijää; mutta raskasmielisyys ei koskaan hätyyttänyt häntä useammin kuin kerran päivässä, ja tämä synkkä ilmestys pistäysi hänen seurakseen senvuoksi vain viitisen kertaa, ennen kuin hän näki meren lainehtivan Boulognen edustalla, – ja ne vierailut olivatkin aivan lyhytaikaisia.

Mutta sinne päästyään d'Artagnan tunsi lähestyneensä toiminnan hetkeä, ja hänen mielestään katosi nyt kerrassaan kaikki muu tunne paitsi itseluottamus. Boulognesta hän ratsasti viimeisen taipaleen pitkin rannikkoa.

Calais oli yhteisenä kokouspaikkana, ja siellä hän oli osoittanut miestensä olosijaksi Grant-Monarque-ravintolan, missä elanto ei käynyt kalliiksi; siellä kävivät matruusit syömässä, ja yksinkertaiset sotamiehet saivat siellä asunnon, ateriat ja kaikki elämän mukavuudet kolmenkymmenen soun hinnasta päivässä.

D'Artagnan päätti yllättää heidät aavistamattomalla harhailevan elämän hetkellä ja ensi esiintymisestä arvostella, saattoiko hän toivoa heistä kunnon kumppaneita.

Hän päätyi perille kello puoli viisi ehtoopäivällä.