Читать книгу Geneviève - E. de Mme. Pressensé - Страница 4

Sisällysluettelo

Isänsä kuollessa Jacques Marceau oli vaan kuudentoista vuotias. Hänellä oli syvämielinen, vakava luonne, ja hän oli heti ymmärtänyt, ett'ei hänellä, asiain näin ollen, enää olisi nuoruuden iloa odotettavana, vaan että hänen tuli ilman epäilystä ja heikkoutta ryhtyä aikamiehen tehtäviin. Ensi hetkenä kovan, sisällisen kolauksen jäljestä koko elämän alttiiksi paneminen ei tuntunutkaan vaikealta jalolle sydämelle. Silloin itsensä hylkääminen tuntuu luonnollisimmalta, jopa toivottavaltakin; mutta nuoruus ja sen tiedoton itsekkäisyys rupeaa pian kaipaamaan oikeuksiansa, ja vasta silloin todellinen taistelu alkaa.

Jacques ei löytänyt mitään tukea äidissään, jolla oli hellä, mutta ahdasmielinen sydän ja kehno ymmärrys; hän ei ollut edes huomannut, mitä pojassa liikkui. Kuori kun oli, tämä ehkä olisi raskaan taakkansa alle uupunut, ellei hän olisi toista tukea löytänyt.

Muutama kuukausi isän kuoltua oli uusia naapureita muuttanut samaan huoneukseen, jossa Marceaun perhe asui. Se oli pronssiseppä, jolla oli nuori vaimo ja vuoden vanha tyttö. Muutamat ystävälliset sanat ja jotkut vastavuoroiset, pienet palvelukset rakensivat pian hartaan ystävyyden näiden kahden perheen välille. Olivier, (se oli pronssisepän nimi) oli älykäs mies, joka oli paljon lukenut eikä koskaan niitäkään tilaisuutta jättänyt käyttämättä, milloin saattoi oppiansa kartuttaa. Rouva Olivier puolestaan oli saanut nauttia parempaa kasvatusta kuin hänen miehensä. Heillä oli pieni kirjasto ja heidän kodissaan muutenkin selvään huomasi tuota suurempaa sivistystä; kaikki eri kohdat eivät ainoastaan osoittaneet emännän toimeliaisuutta ja järjestyksen rakkautta, vaan myöskin jonkunmoista taiteellista kauneuden aistia. Eihän siihen paljoa tarvitakaan: kukkasia, vähän muslimia akkunain edessä, muutamia valokuvia seinällä ja joitakuita somasti järjestettyjä pikkukaluja…

Yksin nuoressa emännässäkin olisi ollut kodilleen kylliksi kaunistusta. Hieno, soreavartaloinen ja pyhimyskuvan muotoinen kuin oli, hän itsekin oli kuin runoelma, ja hänen pikku tyttönsä oli aivan hänen näköisensä, vaikka tässä oli suurempaa vilkkautta ja lapsuuden ihanata vallattomuutta havaittavana.

Astuessaan ensi kertaa tuohon pieneen, vastapäätä hänen omaansa olevaan kotiin, Jacques luuli tulevansa paratiisin. Kaiketi hänkin joskus oli uneksinut jotain parempaa, kuin tuota ahdasta suojaansa, jossa tuskin pöydän kulmalla löysi sen verran tilaa, että sai kirjansa mahtumaan, kun illalla olisi tehnyt mieli hiukan lukea. Väliin hän vilahdukselta oli nähnyt hovien ja hotellien loistoa, mutta ei hän koskaan ollut nähnyt mitään, joka olisi ollut niin yksinkertaista ja kuitenkin niin viehättävää, kuin tämä pieni, koti; siinähän itse köyhyyskin, joka teki jokaisen kapineen kalliiksi, tuntui ihanalta. Se oli kodin perikuva, jonka lujalla tahdolla kentiesi voisi saavuttaa. Maan päällä oli siis olemassa paratiiseja joka miehen käsitettävissä. Tätä ajatellessaan Jacquesin sydän sykki kovemmin, mutta sitten muistui hänen mieleensä hänen omituinen kohtalonsa… Vaikka tuo koti oli yksinkertainen, niin hän ei koskaan voisi toivoa saavansa semmoista omaksensa.

Kuitenkin hän saattoi siitä täällä nauttia. Kuinka monta tuntia hän oleskeli siellä, kun lapset olivat panneet maata, ja levon hetki oli tullut! Tavallisesti tuo lepo ei ollut muuta kuin työntekoa sokin, mutta mikä ilo, kun järjen työ voitti väsymyksen!

Olivier ohjasi hänen lukemistansa, ja nuori vaimo otti osaa kaikkeen. Väliin häneltä neuvoakin kysyttiin, sillä vaikka hän oli vähemmän lukenut kuin hänen miehensä, niin hän kuitenkin oli saanut enemmän säännöllistä opetusta. Ei hän siitä ylpeillyt, siksi hän oli ylen ymmärtäväinen; mutta jos hän jostakin ylpeili, niin se oli miehestään, joka, lukuunottamatta mitä kansakoulussa oli oppia saanut, itse oli hankkinut kaikki tietonsa.

— Ei moni olisi siihen pystynyt, hän ylpeästi sanoi, ja ainoatakaan työpäivää kadottamatta. Jos minun mieheni olisi saanut niin hyvän kasvatuksen kuin moni muu, niin hän olisi joka alalla ollut ensimäisenä, sen varmaan tiedän.

— Onhan se vahinko! rouva Marceau eräänä päivänä sanoi, luullen näin osaa ottavansa nuorenvaimon tunteisin.

— Niinkö arvelette?… Minä taasen pidän hänestä enemmän semmoisena, kuin hän on. Tuhat kertaa enemmän nyt hänestä ylpeilen, kuin jos hän olisi Akatemian jäseniä.

Rouva Marceau ei vastannut; hänellä oli jotenkin hämärä käsitys

Akatemiasta, mikä se oikeastaan lie ollut.

— Näettekö, rouva Olivier jatkoi, työntekijän täytyy, tietoa saadakseen, voittaa kaikki esteet; hänen täytyy joka ilta sotia tuota väsymystä vastaan, joka pitkää työpäivää seuraa, eikä sallia itselleen enempää lepoa, kuin sen verran, ett'ei suorastaan näänny. Tuota minä sankarityöksi sanon. Ja eikö semmoinen uljuus ole jalompaa laatua, joka kestää vuosikausia ja vieläpä koko elämän!

Rouva Marceau ei oikein voinut tätä innostusta ymmärtää, mutta kuitenkin hän myönsi niin olevan. Hän oli alussa tahtonut estää Jacquesia lukemasta, pitäen sitä ajan hukkana ja arvellen, että pojan tarvitsisi nukkua, jaksaaksensa päivän aikaan työtä tehdä. Sen lisäksi hän vielä oli peljännyt hänen tuhlaavan liian paljon rahoja uusien kirjojen ostoon. Mutta nyt hän jo piti arvossa hänen tiedonhaluaan ja antoi pojan tehdä oman mielensä mukaan.

Tänlaiset Madeleinen puheet — tämä oli rouva Olivierin nimi — innostuttivat monta työmiestä, ja hän alkoi yhä enemmän ihaella tuota naista, joka osoitti hänelle elämän niin korkealta kannalta ja opetti häntä käsittämään runollisuutta, kuitenkaan millään muotoa heikontamatta vakaista velvollisuuden tuntoa.

Näin kului kaksi vuotta, joina työnteko, lukeminen ja ystävien seura kokonaan täytti Jacquesin mielen. Pontevuutensa ja tahdonvoimansa kautta hän äkkiä miehistyi, mutta pysyi kuitenkin sydämessänsä lapsena. Itse puolestaan hän ei pyytänyt mitään muuta, kuin niitä hänellä oli. Työ kävi hyvin, ja päiväpalkka, johon vielä tuli äidin ompelemalla ansaitut, vähät tulot, riitti torjumaan nälkää perheestä.

Olivier, jolla oli edullinen ammatti, kutsui väliin lesken koko perheineen seurassansa huviretkelle johonkin läheiseen metsään. Silloin pysähdyttiin ensimäisellä tahi toisella rautatienasemalla. Ruokakori ja joitakuita mielikirjoja oli muassa. Lapset leikkivät mielensä mukaan nurmikolla ja kokoilivat kukkia, lehtiä ja hienoja heinänkorsia, jotka sitten kaiken viikkoa kotoa kaunistivat.

Tuommoiset päivät olivat juhlapäiviä, päiviä joina koottiin ruumiin ja sielun voimia. Sitten oli taasen palajaminen elämän kovaan, todellisuuteen ja semmoisten ihmisten seuraan, joilla useinkaan ei ollut samoja harrastuksia eikä samoja aatteita. Näinmuodoin Jacques eli luonnottansa ylentävässä ja puhdistavassa runollisuuden ja onnen tilassa. Hän oli silloin onnellinen. Sen hän vasta jäljestäpäin oikein ymmärsi.

Vielä päivää jälkeen näiden ihanien huvimatkojen metsän raittius ja sopusointu vaikuttivat häneen niin mahtavasti, että kovat käskyt ja törkeät lauseet, joita ympärillään kuuli, ainoastaan puoleksi, ikäänkuin unessa, soivat hänen korvissaan. Madeleine Olivierin kasvot olivat keskuksena siinä maailmassa, jonka hänen kuvitusvoimansa loi, jossa hän sitten oli näkevinänsä hänet istuen puitten alla sammalistossa, taikka pienessä, valoisassa huoneessaan, ompelupöytänsä ääressä. Hänen nuoruutensa unelma oli pukeutunut ruumiilliseen haamuun tässä nuoressa naisessa. Tämä alituinen näky, tämä puhtaan, rakastavaisen naisen henkinen läsnäolo sulki sekä hänen sydämensä että silmänsä ja ajatuksensa kaikelta, mikä siveellisessä suhteessa olisi voinut häntä saastuttaa. Hän eli ikäänkuin valoisaan pilveen suljettuna.

Kaksi vuotta… sehän on lyhyt aika ihmiselämässä, vaan se voi olla kyllin pitkä määräämään elämän suunnan ja tekemään siihen pysyväisen vaikutuksen Nämä kaksi ajastaikaa olivat tärkeät Jacques Marceaun koko tulevaisuudelle.

Tämän ajan loppupuoleen rupesi koleratauti Parisissa liikkumaan. Se ei kauan kestänyt, eikä monia joutunut sen uhriksi, mutta Olivier ja hänen vaimonsa olivat ensimäistä. Mieheen, joka oli niin roteva ruumiiltaan, tauti kävi kiinni sellaisella voimalla, että hän muutaman tunnin perästä heitti henkensä. Vaimo, joka oli niin heikko ja hentoinen, kesti kauemmin, vaan ei kuitenkaan elänyt kuin kaksi päivää miehensä kuoltua. Jacques ja hänen äitinsä eivät häntä jättäneet. Viimeinen sana, jonka Madeleine lausui, oli lapsensa nimi ja hänen lakastuneet silmänsä kääntyivät äänettömällä rukouksella Jacquesiin.

— Minä lupaan, sanoi Jacques, laskien polvillensa vuoteen viereen.

Muutamaa hetkeä myöhemmin Madeleinen kauniit, rukoilevaiset silmät olivat sammuneet.

Jacqueskin olisi mielellään kuollut, vaan hänellä ei ollut siihen oikeutta. Päinvastoin hän tarvitsi kahta vertaa enemmän pontevuutta, voidakseen kaikkeen ulottua; hänen täytyi tehdä entistä enemmän työtä, saadakseen korvatuksi tuota viikkoa, jonka oli viettänyt kuolemaa vastaan taistellen ja sen tuottamia, surullisia velvollisuuksia täyttäen. Sillä köyhyyden raskaimpia puolia on, ettei se pidä lukua mistään; hetkeäkään kadottamatta täytyy köyhän murheessansakin tehdä työtä jokapäiväistä elatustansa varten.

Ja kuitenkin on kirjoitettuna, ett'ei ihminen elä ainoastaan leivästä.

Jacques palasi siis jälleen työtehtaasen ja sai sieltä lisätunteja.

Suuren, yhä kestävän surunsa hän kätki omaan poveensa.

Hänen äitinsä suru sitävastaan puhkesi kyyneleihin ja sanoihin. Ja ensimäisten päivien kuluttua hän rupesi murehtimaan tuota pikkuista olentoa, joka oli heidän haltuunsa jäänyt ja hämmästyi suuresti, kun Jacques sanoi luvanneensa lapsen äidille pitää siitä huolta ja aikovansa pitää lupauksensa.

— On kai sukulaisia, joilla on valta vaatia lapsi meiltä, arveli hän.

— Odottakaamme, kunnes vaativat, Jacques vastasi. Minä tiedän, ett'ei heillä kumpaisellakaan ollut likeisiä sukulaisia, ja minullehan Madeleine uskoi lapsensa.

Ja koska ei kukaan tullut lasta vaatimaan, niin se jäi kun jäikin rouva Marceau'n haltuun. Vaikka hän, niin usein kun tilaisuutta oli, valitti tätä taakkaansa, niin hän kuitenkin mieltyi lapseen ja vieläpä rupesi sen kauneudesta ja hentoisuudesta ylpeilemään. Ehkä hän olisi vielä enemmänkin siitä pitänyt, jos Jacques hiukan olisi ihailemistansa salannut Madeleinen lasta hänen silmänsä hakivat, niin pian kun astui sisään, sitä hän sunnuntaisin ulkona kävellessä kantoi olallaan; sille hän antoi kauniimman lelun, kun joskus pani jonkun pienen rovon alttiiksi lapsia ilahuttaaksensa, ja Geneviève tiesi sen niin hyvin, että aina oli ensimäisenä häntä vastaan ottamassa, eikä antanut kenenkään toisen istua "Sakk'in" sylissä, niinkuin hän häntä nimitteli. Hänen kotona ollessaan lapsi tunsi olevansa niin rakastetun ja ihaellun, että se silloin oli monta vertaa kauniimpi, vilkkaampi ja haaveksivampi kuin tavallisesti. Koska Jacques ei ollenkaan peitellyt suosivansa Genevièveä enemmän kuin toisia lapsia, niin tyttö sai siitä usein kärsiä kovia sanoja, jotka kipeästi häneen koskivat. Ei hän siltä ketään vihannut eikä koskaan valittanut, mutta hän säästi koko lempeytensä ja kaikki hyväilynsä "Sakk'illeen," ja se oli oikein, sillä äitiparalla, joka oli talouden huolista väsynyt ja aina toimessa, saadakseen kahdeksalle hengelle riittämään, mitä oli neljältä kulunut, ei ollut aikaa niitä ihaella tahi niistä iloita.

Kokonainen vuosi oli jo kulunut, eikä Jacques enää pelännyt kenenkään tulevan tyttöä häneltä riistämään. Joka kerta hän toi äidilleen koko työpalkkansa ja ehtoolla työstä päästyänsä hän aina heti riensi kotiin. Työnantaja kiitti hänen uutteruuttansa ja pontevuuttansa, työkumppanit pitivät häntä arvossa, ja naapurit sanoivat, ett'ei kellään äidillä ollut niin hyvää poikaa. Sen he kuitenkin viaksi katsoivat, että hän ijäkseen oli niin totinen ja aina pysyi muista erillään. Kun häntä siitä pilan päähän kiusoitettiin, oli hänellä tapana vastata:

— En ole liian totinen kuuden lapsen isäksi.

Mutta kun pikku Geneviève hänen sylissään istui, silloin hänen kasvonsa muuttuivat iloisiksi, silloin hän nauroi lystikkäästi ja näytti jälleen nuorelta. Niiden, jotka vaan työpaikassa olivat hänet nähneet, olisi silloin ollut vaikeata häntä tuntea.

Niillä rahoilla, jotka oli ansainnut lomahetkinään — ei hän Genevièvenkään tähden milloinkaan olisi koskenut niihin rahoihin, jotka oli määrännyt äidilleen aina kahden viikon perästä annettaviksi — hän oli ostanut pikkukuningattarelleen kauniimmat vaatteet, kuin kaksoisilla oli. Tytöllä oli tulipunainen päähine kylmää vastaan, hienot nappikengät ja kaunis, sininen pyhähame. Kaksoisilla oli vaan harmaat, paikatut mekot, ja rouva Marceau oli poikaansa siitä hiukan nuhdellut, mutta tämä vastasi jyrkästi, että hänellä oli vapaus käyttää lomahetkillä ansaittuja rahojaan oman mielensä mukaan. Ja peljäten äitiään loukanneensa, hän lempeämmin jatkoi:

— Jos hänen vanhempansa olisivat elossa, niin hänestä vielä paljoa parempaa huolta pidettäisiin.

— Eihän toki sovi vaatia, että häntä pidettäisiin kuin kuninkaan tytärtä, samalla kun toisten lasten täytyy olla kaikkea vailla, sanoi rouva Marceau katkerasti.

— Käyttäkää te ansioni lapsilaumanne vaatettamiseen, Jacques kerran äkäisesti vastasi. Eihän myöskään sovi vaatia, että enempää, kuin koko työpalkkani, heille annan.

Tämä tapahtui eräänä sunnuntaiaamuna, kun Jacques oli ostanut sinisen silkkinauhan Genevièven hiuksiin. Äiti ja poika eivät koko päivän pitkään sanaakaan vaihettaneet, mutta kaksoiset saivat osakseen ylenpalttisen määrän äidillisiä hyväilyksiä, jotka suuresti heitä kummastuttivat, kun Geneviève sitä vastaan huomasi epäsuosioon joutuneensa, muutoksen syytä ymmärtämättä. Hän pantiin maata ilman ainoatakaan suuteloa.

— Seuraavana päivänä lapsi oli kipeänä; se ei saanut päätänsä nostetuksi, ja sen kädet olivat polttavan kuumat. Jacques oli lähtenyt työhönsä mistään tietämättä. Mikä nyt neuvoksi?… Rouva Marceau, joka todella oli hyvänsydäminen eikä mielellään olisi nähnyt kärpäsenkään kärsivän, soimasi itseään katkerasti eilisestä kovuudestaan. Huomatessaan taudin kiihtyvän, hän riensi lääkäriä noutamaan, mutta tämä vakuutti, ett'ei lapsen tila ole ensinkään vaarallinen. Sitte hän ihmetellen katsoi tuota viehättävää päätä, joka köyhän vaimon olkapäähän nojautui; ja, luoden silmäyksen kaksoisiin, jotka toinen toistansa tuuppien uteliaasti häntä katselivat, hän sanoi:

— Tämä pikku sairas ei ollenkaan ole veljiensä näköinen, ja vielä kummallisempaa minusta on, että kaikki kolme yhdenikäisiltä näyttävät.

— Tyttö on kuitenkin kaksoisia nuorempi, rouva Marceau vastasi, mutta voisi hän sitäpaitsi kyllä ollakin saman ikäinen, koska hän ei ole heidän sisarensa.

Sitten hän laveasti ja juurtajaksain kertoi tytön vanhempain elämäkerran, ja lapsi näkyi tarkasti kuuntelevan, luoden suuret silmänsä kasvatus-äitiinsä.

— Oletteko leski, kysyi tohtori, joka kärsivällisesti oli kuunnellut tuota pitkää kertomusta, ja onko teillä vielä muitakin lapsia?

— Minulla on kuusi, hyvä herra: iso poika, joka on yhdeksäntoista vuotias, toinen poika joka on opissa, kaksi koulua käypää ja tämä kaksoispari.

— Ja te olette ottanut itsellenne vielä seitsemännenkin… Tiedättekö, että siinä teitte hyvin kauniisti? Kait poikanne paljoksuu, kun hänellä on noin monta elätettävänä?

— Paljoksuu kai, rouva Marceau miettien vastasi, vaan mitäpä sille saa?

— Yhdellä lapsista ei ainakaan ole mitään muuta oikeutta siihen, kuin mitä teidän ajattelematon jalomielisyytenne hänelle suo. Eikö hänellä sukulaisia ole?

— Eipä kukaan ole tullut häntä omimaan. Äiti oli orpo, isä ei ollut Parisista kotoisin, eikä kunnalta tullut mitään vastausta siihen kirjeesen, jonka me hänen kuoltuansa sinne lähetimme.

— Toivottavaa kuitenkin olisi, että joku hänet teiltä ottaisi.

— Me pidämme hänestä, ikäänkuin hän olisi omaa perhettämme, sanoi rouva Marceau, joka vielä oli pahoillaan eilisestä vääryydestänsä, ja olletikin Jacquesin olisi vaikea hänestä erota.

Tohtori veti kellonsa taskustaan.

— Huomenna tahi ylihuomenna minä tulen takaisin katsomaan, onko lapsi aivan parantunut. Juottakaa hänelle hiukan lihalientä, jos teillä semmoista on, ja antakaa hänen nukkua niin kauan, kuin mieli tekee.

Parin päivän päästä tohtori palasikin. Hän teki ehdotuksen, joka tuotti rouva Marceaulle, paljon huolta ja levottomuutta.

Eräs rikas, lapseton leskirouva oli pientä kasvattia vailla ja koska tiesi tohtorin monta köyhää perhettä tuntevan, niin hän oli kääntynyt hänen puoleensa.

Lapsen piti olla tyttö. Ijälleen se ei saisi olla yhtä vuotta nuorempi eikä neljää vanhempi; sen pitäisi olla orpo ja syntyisin kunniallisista vanhemmista, joidenka kuolintauti ei ollut sitä laatua, että lapsi olisi voinut sen periä; sillä ei saisi olla sukulaisia, jotka tulisivat sitä takaisin vaatimaan. Ja päälliseksi lapsen tulisi olla kauniin, terveen ja kaikin puolin runsaslahjaisen.

— Puolen vuotta tämä asia jo on ollut minun huolenani, tohtori kertoi; minulla ei enää ollut juuri toivoakaan, että nuo monet ehdot täydellisesti saattaisivat tulla täytetyiksi, ja nyt tapaan teillä lapsen, joka jokaisessa suhteessa täyttää nämät vaatimukset. Sitä paitsi lapsi on teille raskaana taakkana. Kuinka kauvan se on teillä ollut?

— Tulevassa kuussa vuosi tulee täyteen.

— No niin. Antakaa suostumuksenne, ja asia on päätetty. Ei tässä ole epäilemisen syytä. Jos ette oman itsenne tähden sitä tekisikään, niin teidän tulee tehdä sen lastenne ja varsinkin vanhimman poikanne tähden, joka pikemmin tahi myöhemmin tulee vaipumaan niin suuren taakan alle. Ja lapsenkin tähden teidän on suostuminen, sillä ei teillä ole oikeutta kieltää siltä niin loistavaa tulevaisuutta, kuin sillä nyt on tarjona.

— Minä tahtoisin Jacquesin kanssa asiasta keskustella, vaimo parka puoleksi suostuen vastasi.

— En kehoittaisi teitä sitä tekemään. Hänen hyväksensäpä te menettelette; muistakaa se. Jos hän nuoruuden kokemattomuudessa teitä siitä nuhteleekin, niin voitte kuitenkin olla vakuutettuna, että hän vast'edes kiittää teitä. Suostukaa pois, niin huomenna tullaan lasta noutamaan. Minä pyydän teille viisi sataa franc'ia siltä vuodelta, kun hän on teillä ollut.

Viisi sataa franc'ia, olisihan se jo suuri omaisuus. Rouva Marceau ei ollut uskaltanut pojalleen kertoa, että hänen oli täytynyt ottaa hyyryrahoista, saadakseen leipurille maksetuksi, ja kuitenkin heillä muutaman päivän perästä oli kahden neljänneksen hyyry suoritettavana. Viisi sataa franc'ia!… Hän koki hätä hätää laskea kokoon, kuinka monen kuukauden hyyryn sillä saisi maksoon, vaan se ei häneltä onnistunut.

— No, sanoi tohtori, asia on siis päätetty! Kun tullaan lasta noutamaan ja minulta terveisiä tuodaan, niin tiedätte, mitä se merkitsee. Tietysti teillä on sen todistukset; antakaa ne minulle.

— Mutta tunnetteko edes tuota rouvaa? rouva Marceau kysyi.

— Hän on hyvin rikas ja hyväntahtoinen sekä suuresti arvossa pidetty.

Minä vakuutan, ettei lapsi voisi parempiin käsiin joutua.

— Tottakai joskus saan lasta tavata? kysyi rouva Marceau äänellä, jossa ei ollut vähintäkään epäilystä niin luonnollisen asian suhteen.

— Kas, unohdinpa teille sanoa, että se juuri oli yksi pääehto, ett'ei enää saisi olla minkäänlaista yhteyttä lapsen ja niiden ihmisten välillä, jotka tähän saakka ovat siitä huolta pitäneet.

Minua on kielletty ilmoittamasta teille tuon rouvan nimeä, joka ottaa lapsen kasvatti-tyttärekseen.

Jos rouva Marceau ennen olisi saanut tietoa tuosta ehdosta, niin hän ei varmaankaan olisi suostunut. Vaan nyt hän ei tietänyt, kuinka hän enää voisi purkaa jo antamaansa lupausta.

Hän huokasi ja myöntyi; mutta herranen aika, mitähän Jacques sanoisi!…

Mielissään lääkäri meni matkoihinsa, hyväiltyänsä Genevièveä ja sanottuaan:

— No, pikku veitikka, ainakin sinusta tulee hieno neiti.

Silloin rouva Marceau itkien syleili pienokaista; mutta rupesi sitten kohta itsekseen laskemaan niitä etuja, joita nuo viisisataa franc'ia tuottaisivat.

Siinä siis syy siihen, että komea, pitseillä koristettu rouva tuona paahtavan kuumana heinäkuun päivänä tuli käyneeksi tuossa syrjäisessä kaupungin-osassa, josta hän lähti viisi sataa franc'ia köyhempänä, mutta voitettuaan aarteen, jota ei koko maailman tavarat olisi voineet hänelle tuottaa, ell'ei sallimus olisi häntä suosinut.

Tämän kolahduksen jäljestä Jacques Marceau ei enään tointunut; eikä hänen rakkautensa äitiinsä koskaan enää ollut sama, kuin se oli ollut ennen "Genevièven myyntiä", joksi hän sitä katkerasti nimitti. Hän oli äidillensä hyvä ja nöyrä, mutta hän ei koskaan lausunut hänelle iloista tahi lempeää sanaa. Äiti saattoi luottaa hänen tunnollisuuteensa ja lujaan tahtoonsa, mutta hänen sydämensä oli häneltä suljettu. Herkkäluontoisempaan ja syvämielisempään ihmiseen se ehkä olisi kipeämmästikin koskenut, mutta rouva Marceau ei tullut mitanneeksi tuon jäämuurin paksuutta, joka hänet pojastaan eroitti. Hän katsoi sen luonnolliseksi asiaksi, että poika, samaten kuin hän itsekin, oli jokapäiväisestä työstä väsynyt ja elämän taakkaan kyllästynyt. Hän ymmärsi, että se tuntui pojalle raskaalta, kun hänellä ei ollut muuta tulevaisuutta odotettavana, kuin alinomainen työnteko omaisiensa edestä; eikä se äitiä suuresti suututtanutkaan, vaikka Jacques ei milloinkaan kaksoisia hyväillyt, eikä edes niille hymyillyt. Hän lohdutti itseään vaan sillä, ettei hänellä ollut syytä valittaa, niin kauan kuin poika piti heidät leivässä. Ei hän, vaimopahanen, sitä ymmärtänyt, että niin kauan kun Jacquesilla oli ollut auringon säteensä, se oli valostuttanut kaikki tuossa köyhässä majassa, kaunistaen kaksoistenkin kalpeita, jokapäiväisiä kasvoja; vaan kun tuo auringonsäde katosi, niin kaikki hänen silmissään muuttui pimeäksi ja synkäksi. Itse hän sen selvästi ymmärsi. Olihan äiti häneltä kaikki myynyt — hänen auringonsäteensä, hänen kevätkukkansa, hänen runoelmansa, tuon entisyyden elävän muiston. Hän ei tuntenut voivansa sitä milloinkaan anteeksi antaa.