Читать книгу Geneviève - E. de Mme. Pressensé - Страница 5

Sisällysluettelo

Rouva de Préal oli vienyt lapsen vähän matkaa Parisista olevaan linnaansa. Geneviève oli nukkunut melkein koko matkan, ja silmänsä avatessaan hän näki isoja puita, nurmikkoja sekä kukkapenkereitä ja unhotti hetkeksi murheensa. Kaikki tuo oli hänen ihmetteleville silmilleen ihan uutta, sillä pitkiin aikoihin ei enää oltu käyty metsässä lystäilemässä. Vaan kun hän oli jäänyt yksin ventovieraan ihmisen kanssa siihen huoneesen, missä hänen tuli öitänsä maata, niin hän uppiniskaisesti kieltäysi juoda maitoa, jota hänelle tarjottiin ja toisti ainakin sata kertaa samalla kiivaalla äänellä:

— Minä tahdon Sakkeani nähdä!

— Mikähän tuo "Sakk" lienee? rouva de Préal melkein tuskistumaisillaan kysyi, kun lohduttomalle pienokaiselle oli tarjottu ainakin kaksikymmentä eri kapinetta, ja hän kuitenkin yhtä kiihkeästi pyyntöänsä matki.

Täytyi panna hänet maata, voimatta sitä arvata; itkein hän vaipui uneen. Seuraavana aamuna oli sama leikki.

Vihdoin hänen hoitajansa mieleen juolahti valoisa aatos.

— Mimmoinen tuo Sakk'isi on? hän kysyi. Isoko vai pieni?

— Kovasti iso, lapsi kattoon katsahtaen vastasi.

— Ja mitä hän tekee?

— Ottaa syliinsä ja hyväilee.

— Kas, nytpä vasta ymmärrän… Minä luulin sen olevan jonkun lelun tai pienen elävän, josta hän piti. Onko hänen nimensä Jacques?

— On, "Sakk" se on, Geneviève vastasi ja kuullessaan tuon tutun nimen hänen silmänsä loistivat.

— Pikku raukka, sanoi Felicie, jolla oli hellä sydän, ja joka rupesi rakastamaan tuota viehättävää olentoa. Emme voi sinulle Jacquesiasi antaa, mutta kuitenkin sinä täällä tulet olemaan onnellinen. Tulepas, niin menemme puutarhaan kakkia poimimaan.

— Kun rouva de Préal käski Genevièven kutsua häntä äidiksi, niin lapsi suurilla silmillään totisesti häntä katseli ja sanoi:

— Ei äidit semmoisia ole.

— Minkälaisia ne sitte ovat? kysyi rouva de Préal, jota tämä puhe ei yhtä paljon naurattanut kuin Feliceä, joka sattui läsnä olemaan.

— Minulla on niitä kaksi, lapsi vastasi; toinen, joka on taivaassa, on niin kaunis, niin kaunis, sen Sakk on minulle kertonut, ja sitte minulla vielä on toinenkin, joka ei ollenkaan ole teidän näköisenne. En minä kolmatta tahdo. Tahdon mennä äitini ja Sakk'ini luo!…

Joka kerta sittemmin, kun häntä koetettiin saada rouva de Préalia äidiksi sanomaan, hän rupesi itkemään, ja kestipä monta viikkoa, ennenkuin tuo vastahakoisuus haihtui.

Heti näiden tapausten jäljestä linnaan tuli eväs rouva de Préalin täti, jonka oli tapana viettää osa kesästä hänen luonaan. Rouva de Chabrand ei ollut hyvä eikä rakastettava, mutta koska hän oli paronitar ja vielä lisäksi riitaista ja vaativaista luonnetta, niin häntä aina kohdeltiin kunnioituksella, joka teki hänen yksinäiset ja ilottomat vanhuuden päivänsä vähän hauskemmiksi. Hän oli suuresti moittinut rouva de Préalia, kun tämä oli ottanut Genevièven kasvatikseen ja ennustanut monta siitä syntyvää vastusta; vaan koska tämä kaikki oli kirjallisesti tapahtunut, niin rouva de Préal oli tavattomalla pontevuudella ja lujuudella rohjennut vastustaa tätiänsä. Tuo oli suuresti kummastuttanut vanhaa rouvaa, joka oli siihen tottunut, että hänen ajatustansa oli kaikissa noudatettu. Tullessaan ei hänellä, siis ollut ylen ystävällisiä tunteita lasta kohtaan, mutta sen ulkomuodossa oli vaikea löytää minkäänmoista moitteen syytä, rouva de Préal jo riemuitsi, mutta pian hän sai kokea, että se oli ollut liian aikaista iloa.

— Tuonsäätyiset lapset ovat useinkin nuorella ijällä sangen viehättäviä, paronitar sanoi, mutta vasta myöhemmin heidän syntyperänsä tulee ilmi. Rahvasmaisuus, joka vielä on näkymätönnä, pistää pian esiin joko kömpelössä ujoudessa taikka tyhmässä hävyttömyydessä. Halvasta suvusta syntynyt lapsi pysyy aina halpana. Eikä kasvatus tässä suhteessa voi mitään. Se maku, jonka astia kerran on saanut, se siinä pysyy. Älä vast'edes tulekaan tytöstä lähteneitä vastuksiasi ja surujasi minulle valittelemaan. Onhan se tapahtunut omasta tahdostasi. Koska Jumala ei ole suonut sinulle lapsia, niin hän ei tahdo, että semmoisia sinulla on, se on minun uskoni.

Tuon vanhan rouvan äreät kasvot, jotka eivät ollenkaan hänelle hymyilleet, peljästyttivät tyttöä niin, että Felicie riensi viemään hänet pois.

— Minkävuoksi hän katsoi minuun niin vihaisesti? lapsi kysyi. Minä luulen, ettei hän ensinkään minusta pidä. Siksikö, että hän on paha?

— Ei suinkaan, Felicie vastasi, mutta hän on vanha, ja lapset väsyttävät vanhoja ihmisiä.

— Onpa Jerômekin vanha, ja kuitenkin hän pitää minusta, eivätkä kaikki vanhatkaan ole pahoja…

Jerôme oli puutarhuri, jonka seurassa Geneviève joka päivä vietti iloisia hetkiä.

— Ei tätisi paha ole, vaan hän on luultavasti kipeä. Sinun tulee olla hyvin kiltti hänelle, eikä häntä väsyttää.

Geneviève mietti kauvan Felicien sanoja. Kyllä hän ne hyvin ymmärsi: ikäväähän tuo lienee, kun kasvot likaiset ja ryppyiset ovat, silmät himmeät, kädet laihat, ja kun aina on suuttuneen näköinen… Vanhuus tietysti sen tekee; siitäpä tätiparkaakin olisi sääliminen. Kuitenkaan ei Jerôme koskaan vihaiselta näyttänyt, ei edes silloinkaan, kun hänen pikku-ystävänsä epähuomiosta tai vallattomuudesta polki hänen kukkapenkereitänsä. Ehkä hän ei ollutkaan niin vanha kuin täti. Genevièven pikku sydän tuli sääliväisyyttä täyteen; hänestä tuntui ikäänkuin tädin vanhuus olisi suuri onnettomuus, josta pitäisi hänelle hellää myötätuntoisuutta osoittaa.

Käyttäen semmoista hetkeä, jona Feliciellä oli jotain toimitettavaa, hän palasi saliin.

Ovi oli suljettuna ja hänen pienille, kömpelöille käsilleen oli vaikeata saada avainta väännettyä.

— Kuka se siellä noin haparoitsee? huusi kärtyinen ääni, kun samassa ovi aukeni, ja pikkutyttö seisoi vanhan rouvan edessä, joka katseli häntä enemmän kummastuksella kuin ystävyydellä.

— Astu sisään, taikka mene matkoihisi, sanoi rouva äänellä, joka ei suinkaan kuulunut lempeämmältä.

Geneviève rohkaisi mielensä, lähestyi rouvan nojatuolia ja katseli häntä tarkasti.

— Olette kai kovin vanha? hän lempeällä äänellä kysyi.

— Eihän mokomaa vielä ennen ole kuultu! Kuka sinulle semmoisia on sanonut, hävytön lapsi?

— Kun ette hyvä ole… Felicie sanoi, ettei se teidän syynne ole, vaan että te sentähden niin paha olette, koska olette niin vanha… Senvuoksi minä tulin teitä syleilemään.

— Kaikkea tässä kuulee!… Vai neitsy tässä rupeaa minua puolustelemaan… Mene heti paikalla täältä pois. Minä en suuteloja kärsi, tiedä se! Ja sano hoitajallesi, että hän on tyhmä.

Sääliväisyydessään Geneviève ei antanut itseänsä peloittaa.

— Miksi ette anna minun itseänne syleillä? kyllä minä teistä pidän, vaikka aina minua torutte; tiedänhän, ettei se teidän syynne ole. Ja ehkä te tulette paremmaksi, semmoiseksi kuin Jerôme. Ei hän koskaan minua toru, vaikka hänkin on vanha.

— Tuopa nyt vielä tässä puuttui! sanoi rouva de Chabrand, purskahtaen nauruun, joka peljätti pois tuon uljaan pikku samarialaisen… Saanpa sinua onnitella, ystäväni, onhan sinulla tuossa lapsessa koko aarre!

Rouva de Préal, joka juuri astui saliin, kiiruhti viemään tyttöä ulos, mutta ei hän milloinkaan onnistunut kumpaiseltakaan saamaan oikein selvää tästä tapauksesta.

— Minä tahdoin häntä syleillä! lapsi itkien vakuutti.

Vanhaa rouvaa ei saatu Genevièven sanoja kertomaan, vaan hän asetti hänet auttamattomasti hävyttömäin luokkaan, ja sen ajan, jonka hän linnassa oleskeli, täytyi pitää lapsi niin kaukana hänestä kuin mahdollista, uusien mielipahojen välttämiseksi.

Neljänkymmenen vuoden ijässä rouva de Préal oli jäänyt leskeksi, eikä hän koskaan ollut saanut äidin iloa tuta. Hän oli päättänyt ottaa itselleen kasvattilapsen, koska hänen, niinkuin hän itse sanoi, halutti tehdä ihminen onnelliseksi ja kasvattaa se oman muodostamansa täydelliskaavan mukaan. Oikeastaan hän oli olentoa vailla, joka tykkänään oli hänen omansa ja vielä enemmän hyvän teon kuin luonnon kautta. Hän toivoi kasvattityttärensä olevan semmoista luonnetta, joka häntä miellyttäisi, koska hänen kauneutensa oli sitä lajia, jonka hän olisi lapsellensa valinnut, jos hänellä olisi ollut valta sitä mielensä mukaan määrätä. Mutta Genevièven itsenäisyys huoletti häntä suuresti, ja hän piti sen taipumattoman mielenlaadun todistuksena.

Vaivoin hän sai mielipahansa salatuksi, kun Geneviève eräänä päivänä vieraitten läsnäollessa juoksi pitkin linnan tietä astuvan köyhän vaimon perässä, huutaen: "Äiti, äiti!" Ennen pitkää hän palasi, itkien erehdystänsä, johon oli syynä joku puvun tahi ruumiinmuodon yhdennäköisyys. Kasvatti-äiti ei häntä syleillyt lohduttaakseen, vaan käski ankarasti hänen menemään hoitajansa luokse.

Kun sali toisen kerran oli täynnä vieraita, avattiin ovi äkkiä, ja sisään astui kummallisin kolmikunta, mitä ajatella saattoi. Geneviève valkoisessa musliinihameessa, sininen silkkinauha vyötäisillään ja hiukset säteikön tapaan hajallansa, syöksi riemuiten sisään, vetäen kumpaisellakin kädellään ryysyihin vaatetettua lasta, jotka molemmatkin olivat häntä päätä pitemmät. Tuota nähdessään rouva de Préal oli tukahtumaisillaan ja jäi liikahtamatta istumaan, tuijottaen noihin kolmeen lapseen, jotka häntä lähestyivät.

— Näettekös, äiti, huusi tyttö, huomaamatta tuota äänettömyyttä, joka hänen tuloansa seurasi, näiden lasten on nälkä, eikä tuo paha kyökkipiika tahdo muuta heille antaa kuin kuivan leipäkannikan. Te, joka paljoa parempi olette, annatte kai heille kakkuja.

Ja hän syleili lapsi-parkoja, siitä ollenkaan huolimatta, etteivät heidän kasvonsa nähtävästi olleet moneen päivään vettä nähneet, eivätkä heidän takkuiset hiuksensa pitkään aikaan harjasta mitään tietäneet.

Eroitus oli niin suuri noiden kurjien olentojen ja tuon kukoistavan pikku tytön välillä, joka heitä syleili, että salissa kuului ihastuksen jupina.

— Mikä herttainen lapsi!

— Sehän on oikea ilmestys!

— Aivan enkelin muotoinen!

— Ja enkelin sydänkin sillä on, eräs Genevièven lähellä oleva nainen sanoi, vetäen häntä puoleensa syleilläksensä.

Mutta tyttö ei joutunut muuta ajattelemaan kuin noita köyhiä lapsia, joiden oli nälkä. Tavalla, joka ei ollenkaan ollut enkelin kaltaista, hän malttamattomasti veti pois kätösensä ja, kääntyen rouva de Préaliin, hän käskevästi sanoi:

— Heidän on nälkä!

— Mistä ne löysit? rouva de Préal kysyi.

— Tuolta pihalta. Sanoinhan minä, että heidän on nälkä…

Rouva de Préal soitti.

— Saata nämä lapset keittiöön ja toimita heille ruokaa, hän sanoi palvelijalle, joka ällistellen jäi kynnykselle seisomaan. Jää minun luokseni, Geneviève!

Mutta pienokainen ei joutanut häntä kuulemaan, ja peljäten riitaa uteliaitten katsojain läsnäollessa, hän jätti asian sikseen, vaikka tunsi olevansa ikäänkuin tulisilla hiilillä.

Onhan teillä oikein herttainen pikkutyttö, yksi vieraista sanoi, seuraten silmillään poismeneviä lapsia, vaan hän näkyy olevan niin armeliasta luontoa, että se kenties tulee käymään teidän vaivaksenne.

— Hänen ikäisensä lapsi ei kykene eroituksia ja rajoja ymmärtämään, vastasi rouva de Préal kuivasti; kyllä hän vielä oppii sitä tekemään.

Olipa onneksi, että lapsen niin pienenä otitte, että sitä käy kasvattaminen niitä aatteita ja tunteita varten, jotka sopivat siihen asemaan, minkä hänelle annatte, sanoi eräs lapseton rouva, joka oli suuresti moittinut, että rouva de Préal oli ottanut itselleen kasvattitytön, kentiesi sentähden, ettei hänellä itsellä ollut rohkeutta samanlaista onnea itselleen luomaan.

— Geneviève on kyllä ylhäistä sukua, sanoi rouva de Préal, joka oli keksinyt tämän pikku valheen yleisöä tyydyttääksensä. Ja niin usein hän oli sen kertonut, että jo itsekin alkoi sitä uskoa. Tytön vanhempain äkkinäinen kuoleman jälkeen hän muutamia kuukausia oleskeli alhaisemmassa piirissä, vaan siitä ei hänessä enään mitään merkkiä huomaa. Sekä siveellisessä että ruumiillisessa suhteessa on hän erinomaisen hieno luonnostaan.

Niin pian kuin vieraat olivat lähteneet, rouva de Préal riensi keittiöön, jossa nuo molemmat pienet ryysymekot juurikaan olivat päässeet ruoalta, ja mielissään siitä, että kerran olivat saaneet syödä vatsansa täyteen, olivat kieltänsä kirvoittaneet ja nyt mielensä mukaan lörpöttelivät.

— Huomenna te jälleen saatte tänne tulla, sanoi Geneviève ystävällisesti ja samalla käskevästi. Annetaan teille toistekin ruokaa. Heidän äitinsä sairastaa, hän jatkoi, katsoen totisesti ja pelvotta rouva de Préaliin, heillä ei kotonansa ole mitään syötävää. Annattehan heidän tulla, äiti?