Читать книгу Tarzan, apinain kuningas - Edgar Rice Burroughs - Страница 4

Sisällysluettelo

Koti erämaassa

Heidän ei tarvinnutkaan kauan odottaa, sillä kun Clayton seuraavana aamuna nousi kannelle tavanmukaiselle kävelylleen ennen aamiaista, pamahti laukaus ja sitten yhä uusia.

Hänen silmiään kohtaava näky vahvisti hänen pahimmatkin aavistuksensa. Pientä päällystöryhmää vastassa oli Fuwaldan koko kirjava miehistö, jonka etunenässä oli Musta Mikko.

Päällystön ampuessa ensi yhteislaukauksensa miehet juoksivat hakemaan suojaa, sitten he edullisista asemistaan mastojen, peräsinkojun ja kajuutan takaa vastasivat niiden viiden miehen tuleen, jotka edustivat laivan vihattua esivaltaa. Kaksi matruusia oli kaatunut kapteenin revolverin luodeista. He jäivät makaamaan taistelevien välille.

Äkkiä tuupertui ensimmäinen perämies suulleen, ja Mustan Mikon komennuksesta hyökkäsivät verenhimoiset roikaleet jäljelläolevien neljän kimppuun. Miehistö oli saanut haltuunsa vain kuusi ampuma-asetta, joten useimmilla heistä oli kädessään keksi, kirves tai rautakanki.

Kapteeni oli ampunut tyhjäksi revolverinsa ja panosti parhaillaan kun hyökkäys tehtiin. Toisen perämiehen pyssy oli joutunut epäkuntoon, niin että vain kaksi asetta oli kapinoitsijoita vastassa, kun nämä nopeasti lähestyivät päällystöä, jonka täytyi peräytyä rajun rynnäkön tieltä.

Molemmin puolin kirottiin ja vannottiin hirveästi, mikä yhdessä ampuma-aseiden pamahdusten ja haavoittuneiden huutojen ja ähkymisten kera teki Fuwaldan kannen kuin hullujenhuoneeksi.

Ennenkuin päällystö oli peräytynyt kymmentä askelta, olivat miehet heidän kimpussaan. Roteva neekeri halkaisi kirveellään kapteenin pään otsasta leukaan, ja hetkeä myöhemmin olivat toisetkin sortuneet kymmenien iskujen ja luotien surmaamina tai haavoittamina.

Lyhyt ja kauhea oli Fuwaldan kapinoitsijain työ ollut, ja kaiken aikaa oli John Clayton tyynenä seissyt kajuutan portaisiin nojaten ja puhallellut savuja piipustaan ikäänkuin olisi katsellut vain mitätöntä krikettipeliä.

Kun viimeinenkin virallinen käskyvallan edustaja oli kaatunut, oli hänen mielestään jo aika palata vaimonsa luo, ettei kukaan miehistä tapaisi häntä yksinään alhaalla.

Vaikka Clayton esiintyi päältä päin tyynenä ja huolettomana, oli hänen mielensä kuitenkin täynnä tuskaa, sillä vaimonsa puolesta hän pelkäsi näitä tietämättömiä puoliraakalaisia, joiden käsiin armoton kohtalo oli heidät jättänyt.

Kääntyessään laskeutumaan alas portaita näki hän hämmästyen vaimonsa seisovan miltei rinnallaan.

"Kuinka kauan sinä olet ollut täällä, Alice?"

"Alusta alkaen", vastasi toinen. "Kuinka hirveätä, John! Oh, kuinka hirveätä? Mitä voimme toivoa tuollaisilta?"

"Aamiaista luullakseni", vastasi Clayton hymyillen urheasti ja koettaen siten tyynnyttää vaimonsa pelkoa. "Ainakin menen pyytämään sitä heiltä", lisäsi hän. "Tule mukaan, Alice. Emme saa antaa heidän ajatella muuta kuin että odotamme heiltä siivoa kohtelua."

Miehet olivat nyt ympäröineet kuolleet ja haavoittuneet käskijänsä ja ryhtyivät muitta mutkitta heittämään heitä yli laidan mereen, välittämättä siitä, oliko heissä vielä henkeä. Yhtä sydämettömästi he suoriutuivat omista haavoittuneistaan ja niiden kolmen merimiehen ruumiista, joiden laupias kaitselmus oli sallinut äkkiä kuolla päällystön luodeista.

Äkkiä eräs merimiehistä huomasi lähestyvät Claytonit ja huutaen:

"Täällä on lisää kalanruokaa!" ryntäsi kirves koholla heihin päin.

Mutta Musta Mikko oli vieläkin nopeampi, niin että mies paiskautui luoti selässä kumoon, ennenkuin oli astunut viittäkään askelta.

Mustan Mikon kova huudahdus kiinnitti toisten huomion häneen.

Osoittaen loordi ja lady Greystokea hän julisti:

"Nämä ovat minun ystäviäni, ja heidät jätetään rauhaan. Ymmärrättekö? Nyt olen minä tämän laivan kapteeni, ja mitä minä sanon, se pätee", lisäsi hän kääntyen Claytoniin. "Pysykää vain kajuutassanne, siellä ei kukaan tee teille pahaa."

Claytonit noudattivat Mustan Mikon käskyä niin kiireesti, etteivät ehtineet paljonkaan nähdä, mitä miehet puuhasivat tai suunnittelivat.

Toisinaan he kuulivat heikkoja kaikuja miesten kirouksista ja riidoista, pari kertaa ampuma-aseiden pahaenteistä rätinää. Musta Mikko oli omiaan johtamaan tätä kirjavaa murhaajajoukkoa ja osasi pitää heitä hyvässä kurissa.

Viidentenä päivänä kapinan jälkeen näki tähystäjä maata. Musta Mikko ei tiennyt, oliko se saari vai mantere, mutta hän ilmoitti Claytonille, että jos paikka tutkittaessa huomattaisiin sellaiseksi, että siellä voi asua, niin hänet ja lady Greystoke vietäisiin tavaroineen maihin.

"Siellä tulette hyvin toimeen muutamia kuukausia", selitti hän, "ja sillä välin ehdimme päästä jollekin asutulle rannikolle ja vähän hajaantua. Sitten pidän huolta siitä, että hallituksenne saa tietää, missä olette, ja voi lähettää sotalaivan teitä noutamaan. Te olette kyllä kelpo mies, mutta vaikeata olisi päästää teitä nyt jollekin asutulle seudulle. Siellä tehtäisiin monia kysymyksiä, eikä kenelläkään meistä ole varalla kovinkaan uskottavia vastauksia."

Clayton vastusti tätä epäinhimillisyyttä, että heidät vietäisiin tuntemattomalle rannikolle, missä he joutuisivat petojen tai mahdollisesti vielä petomaisempien ihmisten armoille. Hänen sanansa eivät auttaneet mitään, vaan ainoastaan kiukuttivat Mustaa Mikkoa. Claytonin oli siis pakko jättää asia sillensä ja koettaa mukautua onnettomuuteensa niin hyvin kuin osasi.

Noin kello kolmen aikaan iltapäivällä he tulivat kauniille metsäiselle rannikolle, vastapäätä erästä paikkaa, joka näytti olevan luonnollinen satama.

Musta Mikko lähetti pienen veneellisen miehiä luotaamaan väylää, jotta saataisiin selville, pääsisikö Fuwalda turvallisesti sataman suun läpi.

Noin tunnin kuluttua he palasivat ilmoittaen, että sekä väylässä että satama-altaassa oli syvää vettä.

Ennen pimeän tuloa kuunariparkki lojui rauhallisesti ankkurissa sataman hiljaisella, rasvatyynellä pinnalla.

Rannikko oli ihana puolitroopillisessa kasvullisuudessaan, ja kauempana kohosi maa valtamerestä mäiksi ja ylängöiksi, joita miltei kauttaaltaan peitti alkuaikainen metsä.

Mitään asutuksen merkkejä ei näkynyt, mutta että siellä helposti voisi pitää yllä inhimillistä elämää, siitä oli todistuksena runsas lintu- ja eläinmaailma, josta katselijat Fuwaldan kannella silloin tällöin näkivät vilahduksia. Olipa siellä kimalteleva pieni jokikin, joka laski satamaan ja tarjosi yllin kyllin raikasta vettä.

Kun pimeys laskeutui maan ylle, seisoivat Clayton ja lady Alice yhä laivan kaiteen ääressä ja tarkastelivat ääneti vastaista asuinpaikkaansa. Mahtavan metsän tummista pimennoista kuului villieläinten ääniä — leijonan kumeaa karjuntaa ja toisinaan pantterin vihlovia kiljahduksia.

Alice painautui tiukemmin kiinni mieheensä ajatellessaan kauhuja, jotka vaanivat heitä tulevien öiden synkkyydessä, kun he kaksi olisivat yksinään tällä villillä ja asumattomalla rannikolla.

Myöhemmin Musta Mikko tuli heidän luokseen ja kehoitti heitä valmistautumaan aamullista maihinnousua varten. He koettivat taivuttaa häntä viemään heidät vierasvaraisemmalle rannalle, joka olisi niin lähellä asuttuja seutuja, että he saattaisivat toivoa pääsevänsä ystävällisten ihmisten pariin. Mutta mitkään rukoukset tai uhkaukset tai palkinnon lupaukset eivät tehonneet matruusiin.

"Minä olen laivalla ainoa mies, joka ei halua teidän kuolemaanne, ja vaikka tiedän, että se olisi varmin tapa pelastaa oma päämme, niin Musta Mikko ei ole niitä miehiä, jotka unohtavat hyvät työt. Pelastitte kerran henkeni, ja vastapalvelukseksi teen nyt teille samaa, mutta siinä onkin kaikki, mitä voin tehdä. Miehet eivät siedä suurempia myönnytyksiä, ja ellemme saa teitä hyvin pian maihin, voivat he vielä muuttaa mielensä antamatta teille tätäkään tilaisuutta. Panen mukaanne kaikki tavaranne ja keittoastioita ja muutamia vanhoja purjeita teltoiksi ja ruokaa, joka riittää, kunnes tapaatte hedelmiä ja riistaa. Kun lisäksi saatte pyssyjä turvaksenne, niin teidän pitäisi voida aivan helposti elää täällä, kunnes tulee apua. Sitten kun pääsen varmaan suojaan, pidän huolta siitä, että Englannin hallitus saa tietää olinpaikkanne. En kuolemaksenikaan osaisi heille täsmälleen sanoa, missä olette, sillä sitä en tiedä itsekään, mutta he löytävät teidät sittenkin."

Kun hän oli poistunut, menivät he ääneti kajuuttaansa, kumpikin täynnä synkkiä aavistuksia.

Clayton ei uskonut, että Mustalla Mikolla oli pienintäkään aikomusta ilmoittaa Englannin hallitukselle heidän olinpaikkaansa, ja hyvinkin saattoi olla jokin petos suunniteltu seuraavaksi päiväksi, kun heidän oli mentävä maihin merimiesten mukana, jotka saattaisivat heitä tavaroineen. Kun miehet olisivat poissa Mustan Mikon näkyvistä, voisivat he lyödä kuoliaiksi vaaralliset matkustajansa, ja silti jäisi Mustan Mikon omatunto kirkkaaksi.

Ja vaikkapa he pelastuisivatkin tästä kohtalosta, niin eivätkö heitä odottaisi toiset vielä peloittavammat vaarat? Yksinään ollen, ajatteli Clayton, hän tulisi kyllä toimeen vuosikausia, sillä hän oli voimakas ja terve mies, mutta kuinka kävisi Alicen ja sen pikku olennon, joka oli piakkoin tulossa maailmaan, erämaan vaivojen ja vaarojen keskelle?

Miestä värisytti, kun hän mietiskeli tilanteen hirveää vaarallisuutta ja avuttomuutta. Mutta laupias kaitselmus esti häntä ennakolta näkemästä kauheaa todellisuutta, joka odotti heitä synkän salon armottomissa pimennoissa.

Varhain seuraavana aamuna heidän lukuisat arkkunsa ja laatikkonsa vivuttiin kannelle ja laskettiin odottaviin veneisiin rannalle kuljetettaviksi.

Siinä oli paljon erilaista muuttotavaraa, sillä Claytonit olivat arvelleet viipyvänsä kodissaan mahdollisesti viisi tai kahdeksan vuotta, niin että he tarpeellisten tavarain lisäksi olivat ottaneet mukaansa myös paljon ylellisyysesineitä.

Musta Mikko oli päättänyt, ettei mitään Claytonin tavaroita jätettäisi laivaan. Vaikea oli sanoa, oliko syynä tähän myötätunto heitä kohtaan vai hänen omien etujensa ajaminen.

Varmaa on ainakin, että jos kadonneen brittiläisen virkamiehen tavaroita keksittäisiin epäilyttävältä alukselta, ei sitä olisi helppo selittää missään sivistyneen maailman satamassa.

Niin innokas hän oli ajamaan perille tämän aikeensa, että käski merimiesten, jotka olivat takavarikoineet Claytonin revolverit, antaa ne hänelle takaisin.

Pieniin veneisiin lastattiin myös suolattua lihaa, laivakorppuja, vähän perunoita, papuja, tulitikkuja, keittoastioita, työkalulaatikko ja muutamia vanhoja purjeita.

Ikäänkuin itsekin peläten samaa kuin Clayton, Musta Mikko seurasi heitä maihin ja jätti heidät viimeisenä, sitten kun veneet — miesten täytettyä laivan tynnyrit raikkaalla vedellä — työnnettiin rannasta ja lähdettiin soutamaan takaisin Fuwaldaa kohti.

Kun veneet hiljalleen lipuivat pitkin poukaman sileää pintaa, seisoivat Clayton ja hänen vaimonsa ääneti katselemassa niiden lähtöä — kummankin rinnassa uhkaavan onnettomuuden tunne ja äärimmäinen toivottomuus.

Ja heidän takanaan, matalan harjanteen reunan yli, katselivat heitä toiset silmät — toisiaan lähellä olevat ilkeät silmät, jotka kiiluivat tuuheiden kulmakarvojen alla.

Kun Fuwalda oli kulkenut ahtaasta satamansuusta ulos ja katosi näkyvistä niemekkeen taakse, kietoi lady Alice kätensä Claytonin kaulaan ja purskahti hillittömään itkuun.

Urheasti hän oli ottanut vastaan kapinan vaarat; sankarillisen lujana katsonut hirveätä tulevaisuutta kohti, mutta nyt, kun ehdottoman yksinäisyyden kauhu oli heidän yllään, laukesivat hänen liian jännittyneet hermonsa ja vastavaikutus sai hänet valtaansa.

Clayton ei koettanut hillitä hänen kyyneleitään. Olihan parempi, että luonto sai purkaa kauan patoutuneina olleet tunteet, ja hyvän aikaa kesti, ennenkuin nuori nainen saattoi taas hallita itseään.

"Voi, John", huudahti hän viimein, "tämä on niin kauheata. Mitä meidän on tehtävä? Mitä meidän on tehtävä?"

"Ainoa, mitä voimme tehdä, Alice", vastasi hänen miehensä niin rauhallisesti kuin he olisivat istuneet hauskassa arkihuoneessaan kotona, "on se, että käymme käsiksi työhön. Työ on pelastuksemme. Emme saa jäädä ajattelemaan, sillä se voisi tehdä meidät hulluiksi. Meidän on tehtävä työtä ja odotettava. Minä olen varma siitä, että apua tulee piankin, kun huomataan, että Fuwalda on kadonnut, — vaikkei Musta Mikko pitäisikään meille antamaansa sanaa."

"Niin, John, jos olisi puhe vain sinusta ja minusta", nyyhkytti

Alice, "niin voisimme kyllä kestää, sen tiedän, mutta —"

"Rakkaani", keskeytti Clayton hellästi, "minä olen ajatellut sitäkin, mutta meidän pitää kestää sekin, kuten kaikki muu, mikä meitä kohtaa, urheasti ja viimeiseen saakka luottaen kykyymme suoriutua olosuhteista, olkoot ne minkälaisia tahansa. Harmaassa muinaisuudessa tuli esi-isiemme osaksi samoja vaikeuksia kuin nyt meille, ehkäpä juuri näissä samoissa aarniometsissä. Että me nyt olemme täällä, se todistaa heidän voittoaan. Emmekö me nyt voi tehdä sitä, mitä hekin? Vieläpä paremminkin, sillä me olemme varustetut pitkinä aikakausina kootuilla tiedoilla, ja meillähän on tieteen apuneuvoja, joilla itseämme suojelemme, puolustamme ja ylläpidämme, ja joista he eivät mitään tietäneet. Mitä he saivat aikaan kivestä ja luusta tehdyillä työkaluilla ja aseilla, sen mekin, Alice, varmasti voimme suorittaa."

"Ah, John, soisin niin mielelläni, että olisin mies ja voisin ajatella miehen tavalla, mutta minä olenkin vain nainen ja ymmärrän pikemmin sydämelläni kuin päälläni, ja se, mitä voin nähdä, on liian hirveää, liian mahdotonta sanoin kuvattavaksi. Toivon vain, John, että olisit oikeassa. Koetan parastani ollakseni urhea alkuihminen, alkuaikaisen miehen kelpo vaimo."

Claytonin ensi työnä oli valmistaa yöksi turvapaikka, joka suojelisi heitä petoeläimiltä.

Hän avasi sen laatikon, jossa olivat hänen pyssynsä ja ammuksensa, jotta he molemmat työskennellessään olisivat aseistettuja mahdollisten hyökkäysten varalta, ja sitten he yhdessä etsivät paikkaa, missä nukkuisivat ensi yönsä.

Noin sadan metrin päässä rannasta oli pieni tasainen, melkein puuton ala, jolle he päättivät aikaa myöten rakentaa vakituisen majan, mutta toistaiseksi oli heidän mielestään parasta kyhätä puihin pieni lava, jonne eivät ylettyisi paikkakunnan isommat petoeläimet. Clayton valitsi siis neljä puuta, jotka olivat neliössä lähes kolmen metrin päässä toisistaan. Muista puista hän hakkasi pitkiä oksia ja teki valitsemiensa puiden ympärille niistä kehän, joka oli runsaasti kolme metriä korkealla maasta. Oksien päät hän sitoi lujasti kiinni köysillä, joita Musta Mikko oli hänelle auliisti luovuttanut Fuwaldan varastosta.

Ristiin rastiin tälle kehälle Clayton sovitti pienempiä oksia vieretysten ja kattoi näin saadun pohjan suunnattoman isoilla "norsunkorvilla", joita ympäristössä kasvoi yltäkyllin. Päällimmäiseksi hän levitti monta kerrosta purjekangasta.

Pari metriä korkeammalle hän kyhäsi samanlaisen, vaikkakin kevyemmän laitteen katoksi ja kiinnitti loput purjekankaastaan sivuille seiniksi.

Kun kaikki oli valmista, oli hän saanut toimeen melko mukavan kammion, jonne hän sitten vei heidän huopapeitteensä ja eräitä keveämpiä matkatavaroita.

Oli jo myöhäinen iltapäivä, ja jäljelläolevat valoisat tunnit käytettiin järeiden tikapuiden valmistamiseen. Niiden avulla lady Alice saattoi nousta uuteen kotiinsa.

Pitkin päivää oli heidän ympärillään metsässä ollut loistavahöyhenisiä vilkkaita lintuja ja hyppiviä, lörpötteleviä marakatteja, jotka uteliaina tarkastelivat näitä uusia tulokkaita ja heidän kummia pesäpuuhiaan.

Vaikka sekä Clayton että hänen vaimonsa olivat hyvin varuillansa, eivät he nähneet mitään isompia eläimiä. Pari kertaa he tosin olivat huomanneet pikku apinanaapuriensa rientäviin kovasti kirkuen läheiseltä harjanteelta ja pelästyneinä katselevan sinne päin olkansa yli, siten ilmaisten yhtä selvästi kuin olisivat puhuneet, että siellä oli jotakin hirveätä ja vaarallista.

Juuri vähää ennen pimeän tuloa Clayton sai tikapuunsa valmiiksi, ja täytettyään ison astian vedellä läheisestä joesta he kiipesivät kutakuinkin turvalliseen, ilmavaan kammioonsa.

Kun oli hyvin lämmin, niin Clayton oli heittänyt sivuverhot katolle, ja heidän siinä istuessaan kuin turkkilaiset, jalat ristissä allaan, sattui lady Alice tähystämään metsän pimentoihin. Silloin hän äkkiä kumartui eteenpäin ja tarttui Claytonin käsivarteen.

"John", kuiskasi hän. "Katso! Mikä tuo on, ihminenkö?" Kun Clayton kääntyi katsomaan osoitettuun suuntaan, näki hän tummaa taustaa vasten hämärästi ison hahmon seisomassa harjanteella.

Hetken se seisoi kuin kuunnellen, kääntyi sitten hitaasti ja häipyi viidakkoon.

"Mikä se oli, John?"

"En tiedä, Alice", vastasi Clayton vakavasti, "nyt on liian pimeä eikä voi selvästi nähdä niin kauas. Kenties se oli vain nousevan kuun luoma varjo".

"John, jollei se ollut ihminen, niin se oli suunnattoman iso ja kauhea irvikuva ihmisestä. Voi, minä olen niin peloissani."

Clayton otti hänet syliinsä ja kuiskaili hänen korvaansa rohkaisun ja rakkauden sanoja, sillä suurinta huolta heidän onnettomassa kohtalossaan tuotti Claytonille hänen nuoren vaimonsa sielunahdistus. Vaikka hän itse oli urhea ja peloton, osasi hän kuitenkin arvostella pelosta johtuvia hirveitä kärsimyksiä — jollainen käsityskyky on harvinainen, vaikka se tosin oli vain yksi niistä monista ominaisuuksista, joiden takia loordi Greystokea kaikkien tuttujen kesken kunnioitettiin ja suosittiin.

Vähän tämän jälkeen hän laski sivuverhot alas ja kiinnitti ne lujasti puihin, jättäen vain pienen aukon rannalle päin. Kun heidän pienoisessa ilmakammiossaan nyt oli pilkkosen pimeä, laskeutuivat he lepäämään huopapeitteilleen, koettaen unesta saada hetkiseksi unohdusta.

Clayton makasi juuri aukon kohdalla ja piti kaiken varalta kivääriä ja kahta revolveria käsillä.

Tuskin he olivat sulkeneet silmänsä, kun heidän takaansa viidakosta kajahti pantterin karmiva huuto. Yhä lähemmäksi se tuli, kunnes he saattoivat kuulla tämän ison pedon olevan suoraan allaan. Tunnin tai enemmän he kuulivat sen haistelevan ja kynsivän puita, jotka kannattivat heidän majaansa, mutta vihdoin se lähti tiehensä yli ranta-aukeaman, jolloin Clayton selvästi näki sen kirkkaassa kuutamossa — iso, kaunis eläin se oli, suurin, mitä hän oli milloinkaan nähnyt.

Pimeyden pitkinä hetkinä he nukahtivat vain silloin tällöin, sillä öinen aarniometsä, jossa vilisi tuhansia eläimiä, piti heidän hermojaan jännityksessä, — läpitunkevat kirkaisut tai valtavien ruhojen hiipivät liikkeet heidän allaan saivat heidät tavantakaa hätkähtäen heräämään.