Читать книгу Tarzan, apinain kuningas - Edgar Rice Burroughs - Страница 5

Sisällysluettelo

Hengen kaupalla

Aamulla he olivat vain vähän, tuskin ollenkaan virkistyneitä, mutta tavaton oli kuitenkin helpotuksen tunne, kun he näkivät päivän valkenevan.

Heti kun he olivat nauttineet laihan suuruksensa, johon kuului suolaista sianlihaa, kahvia ja laivakorppuja, alkoi Clayton kyhätä heille majaa, sillä hän ymmärsi, että he eivät voineet toivoa mitään turvaa ja mielenrauhaa öisin, ennenkuin neljä vahvaa seinää suojelisi heitä aarniometsän eläimiltä.

Tämä tehtävä oli vaikea ja vei suurimman osan kuukautta, vaikka hän rakensikin vain yhden pienen huoneen. Sen hirsiksi hän käytti kuuden tuuman vahvuisia pölkkyjä ja täytti raot savella, jota löysi maasta noin metrin syvyydestä.

Huoneen toiseen päähän hän sijoitti rannan pikkukivistä valmistetun tulisijan, liittäen kivet savilaastilla toisiinsa, ja kun maja oli valmis, laastitsi hän sen paksulti savella.

Ikkuna-aukkoon hän sovitti tuuman vahvuisia puikkoja kohti- ja vaakasuoraan ja yhdisti ne toisiinsa niin tukevasti ristikoksi, että se saattoi kestää voimakkaankin eläimen ryntäyksen. Näin he saivat valoa ja ilmanvaihtoa eikä heidän silti tarvinnut pelätä, että majassa olisi vähemmän turvallista. Kattona oli tiheä kerros oksia, jotka päällystettiin ruohoilla ja palmunlehvillä ja viimeksi savella.

Oven hän teki pakkauslaatikoiden laudoista, jotka naulattiin kerros kerroksen päälle ristiin, niin että hänellä vihdoin oli noin kolmen tuuman vahvuinen ovi, jonka erinomainen tukevuus pani heidät molemmat nauramaan.

Tässä kohtasi Claytonia suurin vaikeus, sillä hän ei tiennyt mistä saisi saranat. Kaksi päivää aherrettuaan hän kuitenkin sai kyhätyksi kovasta puusta kaksi vankkaa hakaa, joiden varassa ovi avautui ja sulkeutui helposti.

Laastitus- ja muut lopputyöt suoritettiin vasta sitten kun he jo olivat muuttaneet majaan. He alkoivat näet asua siinä heti kun katto oli valmis. Yöksi he aina laittoivat matkakirstut oven eteen, joten he jo silloin tunsivat olonsa melko turvalliseksi ja nukkuivat mukavasti.

Vuoteen, tuolien, pöytien ja hyllyjen tekeminen oli verrattain helppoa hommaa, ja siten heillä jo toisen kuukauden lopulla oli asunto aika hyvässä kunnossa, eikä elämä olisi ollut heistä vastenmielistä ja onnetonta, ellei olisi ollut ainaista yksinäisyyden tunnetta ja pelkoa, että villieläimet hyökkäisivät heidän kimppuunsa.

Öisin murisivat ja ärjyivät isot pedot heidän pienoisen majansa ympärillä, mutta ihminen voi niin tottua usein kuulemiinsa ääniin, että pian he eivät paljoakaan niistä välittäneet, vaan nukkuivat rauhallisesti.

Kolmasti he olivat nähneet nopeasti katoavia suuria ihmisenkaltaisia olentoja, mutta eivät milloinkaan kyllin läheltä voidakseen varmasti tietää, olivatko ne ihmisiä vai eläimiä.

Loistavanväriset linnut ja pikku apinat olivat piankin tottuneet uusiin naapureihinsa. Ilmeisesti ne eivät olleet milloinkaan ennen nähneet inhimillisiä olentoja, ja kun siis ensi pelko oli haihtunut, tulivat ne yhä lähemmäksi sen merkillisen uteliaisuuden pakoittamina, joka on omiaan viidakon ja tasangon villeille asujamille. Jo ensi kuukauden kuluessa olivat useat linnut tulleet niin hyviksi ystäviksi Claytonien kanssa, että nokkivat murusia heidän käsistään.

Kun Clayton eräänä iltapäivänä valmisteli lisärakennusta — hän suunnitteli näet useampien huoneiden rakentamista — tuli joukko heidän rumia pikku ystäviään kirkuen ja sättien puiden lomitse harjanteelta päin. Paetessaan ne loivat pelokkaita katseita taakseen ja vihdoin pysähtyessään Claytonin lähelle räkättivät hänelle kiihtyneinä, ikäänkuin varoittaakseen häntä lähenevästä vaarasta.

Lopulta hän sai itse nähdä sen olennon, jota pikku apinat niin pelkäsivät — ihmismäisen pedon, jonka Claytonit olivat silloin tällöin nähneet vilaukselta.

Se lähestyi viidakon halki puolipystyssä asennossa, välistä tukien itseään nyrkeillään — iso ihmisenkaltainen apina, joka päästeli syviä kurkkukorahduksia ja toisinaan matalaa haukuntaa.

Clayton oli jonkun matkan päässä majasta kaatamassa erikoisen sopivaa puuta rakennustyötään varten. Hän oli käynyt huolettomaksi, kun kuukausimääriin ei ollut nähnyt päivällä mitään vaarallisia eläimiä, ja niinpä hän nytkin oli jättänyt pyssynsä ja revolverinsa pieneen majaansa. Nähdessään nyt ison apinan hyökkäävän pensaikon halki suoraan kohti, vieläpä suunnalta, joka teki paon mahdottomaksi, hän tunsi väristyksen selkäpiissään.

Hän käsitti heti, että kun hänellä oli aseena vain kirves, ei juuri ollut paljon toiveita kunnollisesti selvitä tuosta hirviöstä; mutta kuinka kävisi silloin Alicen? Voi, hyvä Jumala, mikä tulisi Alicen kohtaloksi?

Vielä oli pieni mahdollisuus ehtiä majaan. Hän kääntyi siis äkkiä ja lähti juoksemaan sitä kohden, huutaen samalla vaimolleen, että tämä rientäisi sisään ja sulkisi oven, jos peto saisi hänet kiinni.

Lady Greystoke oli istunut vähän matkan päässä majasta ja kuullessaan miehensä huudon katsahti sinne päin. Hän näki apinan rientävän katkaisemaan Claytonilta pakotietä niin nopeasti, että sellainen vauhti suorastaan hämmästytti noin isossa ja kömpelössä elukassa.

Päästäen huudon Alice juoksi majaa kohti ja kynnykseltä loi taakseen silmäyksen, joka sai hänet kauhusta jäykistymään, sillä peto oli nyt ehtinyt hänen miehensä luo, joka seisoi pitäen kirvestä molemmin käsin koholla.

"Sulje ja telkeä ovi, Alice", huusi Clayton. "Kyllä minä selviän tästä kirveelläni."

Mutta hän tiesi, että nyt oli tulossa kauhea kuolema, ja sen käsitti lady Alicekin.

Apina oli suuri otus, luultavasti noin puolentoista sadan kilon painoinen. Sen ilkeät likekkäiset silmät hehkuivat vihaa tuuheiden kulmakarvojen alta, ja valtavat torahampaat paljastuivat sen karmeasti muristessa, kun se hetkeksi pysähtyi saaliinsa eteen.

Pedon olan yli Clayton saattoi nähdä majansa oviaukon tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä ja kauhu valtasi hänen mielensä, kun hän näki nuoren vaimonsa tulevan majasta ulos aseenaan pyssy.

Lady Alice oli aina pelännyt ampuma-aseita eikä milloinkaan halunnut niihin koskea, mutta nyt hän ryntäsi apinaa kohden pelottomana kuin poikastaan suojeleva naarasleijona.

"Takaisin, Alice", huusi Clayton, "Jumalan tähden käänny takaisin!"

Mutta Alice ei tahtonut totella, ja juuri samassa apina hyökkäsi, niin ettei Clayton ehtinyt sanoa mitään muuta.

Mies huitaisi kirveellään olan takaa, mutta väkevä peto tarttui siihen hirveillä kourillaan, riisti sen Claytonilta ja heitti kauas syrjään. Kamalasti muristen se nyt ryntäsi suojattoman uhrinsa kimppuun, mutta ennenkuin sen hampaat olivat ehtineet iskeä Claytonin kurkkuun, kuului pamahdus, ja luoti tunkeutui apinan selkään lapaluiden väliin.

Paiskattuaan Claytonin maahan peto kääntyi uutta vihollistaan vastaan. Siinä seisoi kauhistunut nuori nainen koettaen turhaan laukaista toista kertaa. Hän ei ollut selvillä ampuma-aseen koneistosta, ja hana iski turhaan tyhjää patruunahylsyä.

Kiljahtaen raivosta ja tuskasta apina hyökkäsi hennon naisen kimppuun, joka tuupertui sen alle menettäen tajuntansa. Samassa pääsi Clayton pystyyn ja riensi apuun. Hänen onnistuikin odottamattoman helposti vääntää pedon ruho vaimonsa päältä syrjään — apina oli kuollut. Luoti oli tehnyt tehtävänsä.

Kun Clayton hätäisesti tarkastaessaan vaimoansa ei huomannut hänessä mitään loukkaantumisen merkkejä, päätti hän siitä, että peto oli kuollut samalla hetkellä kun se oli karannut Alicen kimppuun.

Hellävaroen hän nosti yhä tainnoksissa olevan syliinsä ja kantoi majaan, mutta runsaasti kaksi tuntia kesti, ennenkuin Alice tointui.

Hänen ensi sanansa herättivät Claytonissa epämääräistä pelkoa. Tajuihinsa tultuaan Alice katseli kummastellen ympärilleen ja sanoi sitten tyytyväisesti huoahtaen:

"Oh, John, kuinka ihanaa on todella olla kotona! Minä näin niin hirveää unta rakkaani, ikäänkuin emme enää olisikaan Lontoossa, vaan jossakin kauheassa paikassa, missä suuret pedot hyökkäilivät kimppuumme."

"Kas niin, Alice", sanoi hänen miehensä, silittäen hänen otsaansa, "koeta nyt nukkua taas, äläkä vaivaa päätäsi pahoilla unilla".

Seuraavana yönä syntyi tässä aarniometsän laidalla olevassa majassa poika, leopardin kiljuessa oven edustalla ja leijonan päästäessä kumeita kiljahduksia harjanteen takaa.

Lady Greystoke ei enää tointunut pahasta hermojärkytyksestä, ja vaikka hän eli vielä vuoden aikaa lapsensa syntymän jälkeen, ei hän enää koskaan käynyt majan ulkopuolella eikä liioin kyennyt täysin käsittämään olevansa kaukana Englannista.

Toisinaan hän kyseli Claytonilta, mitä merkillisiä ääniä täällä kuului öisin, minne palvelijat ja ystävät olivat joutuneet ja miksi heidän asuntonsa oli näin karkea ja vaillinainen, mutta vaikka hänen miehensä ei koettanut johtaa häntä harhaan, ei hän sittenkään voinut käsittää, mitä tämä kaikki merkitsi. Muuten hän oli täysin järjissään, ja se ilo, jota hän sai pikku pojastaan, ja hänen miehensä hellä huolenpito teki tämän vuoden hänelle hyvin onnelliseksi — olipa se hänen nuoren elämänsä onnellisin aika.

Että sitä olisivat rasittaneet ainainen huoli ja pelko, jos hän olisi ollut täysissä sielunvoimissa, sen Clayton käsitti hyvin, niin että vaikka hän hirveästi kärsi nähdessään vaimonsa tällaisessa tilassa, oli hän toisinaan Alicen itsensä puolesta miltei iloinen, ettei tämä voinut tilannetta tajuta.

Jo aikoja sitten hän oli luopunut kaikista pelastuksen toiveista, ellei sattuma tulisi avuksi. Uupumattoman hartaasti hän oli tehnyt työtä somistaakseen majan sisustaa. Leijonan- ja pantterinnahat peittivät lattiaa, ja pitkin seiniä oli astia- ja kirjahyllyjä. Kömpelöissä maljakoissa, jotka hän omin käsin oli muovaillut savesta, oli ihania tropiikin kukkia. Heinä- ja bamburuokoverhot riippuivat ikkunoissa, ja kaikkein vaivaloisin saavutus oli se, että hän vaivaisilla työkaluillaan oli sievästi laudoittanut seinät ja katon ja tasoittanut lattian sileäksi.

Että hän ollenkaan oli kyennyt tällaiseen outoon työhön, se kummastutti häntä itseäänkin. Mutta hän rakasti työtä, sillä hän ahersi vaimonsa ja sen hennon olennon vuoksi, joka oli tullut heitä ilahduttamaan, vaikka se samalla sadoin kerroin lisäsi hänen vastuunalaisuuttaan ja aseman kauheutta.

Seuraavan vuoden aikana kävivät Claytonin kimppuun useinkin ne isot apinat, jotka nyt näyttivät alituisesti hätyyttävän majaa, mutta kun hän ei enää milloinkaan mennyt ulos ilman pyssyjä ja revolvereita, ei hänen tarvinnut suurestikaan pelätä näitä valtavia petoja.

Hän oli vahvistanut ikkunaristikkoja, sommitellut oveen erikoisen puisen lukkolaitteen, niin että ollessaan metsästämässä tai hedelmiä keräämässä hänen ei tarvinnut vähääkään pelätä petojen sillä välin tunkeutuvan majaan.

Alkuaikoina hän ampui paljon riistaa majan ikkunoista, mutta lopulta eläimet oppivat pelkäämään tätä merkillistä pesää, josta kuului hänen pyssynsä julma pauke.

Joutoaikoina Clayton usein luki vaimolleen ääneen kirjavarastosta, jonka hän oli tuonut mukanaan heidän uutta kotiaan varten. Kirjojen joukossa oli useita lapsille aiottuja — aapisia, kuva- ja lukukirjoja — sillä he olivat ottaneet lukuun, että heidän pikku lapsensa olisi kyllin vanha niitä tarvitsemaan, ennenkuin he saattoivat toivoa pääsevänsä takaisin Englantiin. Toisin ajoin Clayton teki heidän merkillisestä elämästään muistiinpanoja päiväkirjaansa, johon hän oli tottunut kirjoittamaan ranskaksi. Tätä kirjaa hän säilytti lukitussa metallilaatikossa.

Kun oli kulunut vuosi pikku pojan syntymästä, nukahti lady Alice eräänä yönä rauhallisesti ikuiseen uneen. Niin hiljainen oli hänen loppunsa, että Clayton vasta monta tuntia myöhemmin heräsi tajuamaan, että hänen vaimonsa oli kuollut. Vasta vähitellen hän pääsi selville asemansa kauheudesta, ja epäiltävää on, ymmärsikö hän milloinkaan täysin, mikä tavaton suru ja peloittava vastuu oli tullut hänen yksin kannettavaksensa nyt, kun oli pidettävä huolta pienoisesta olennosta, joka vielä oli rintalapsi.

Viimeinen muistiinpano hänen päiväkirjassaan on tehty lady Alicen kuoleman jälkeisenä aamuna. Siinä hän kertoo onnettomat yksityiskohdat niin asiallisesti, että se yhä lisää traagillisuutta, sillä se todistaa pitkällisen surun ja toivottomuuden synnyttämää turtumusta, jota tuskin tämäkään julma isku saattoi enää pahentaa.

"Pieni poikani itkee ruokaa — voi, Alice, mitä minun on tehtävä?"

Kun John Clayton oli kirjoittanut nämä sanat, jotka olivat hänen viimeisensä, laski hän väsyneesti päänsä käsivarsien varaan pöydälle, jonka hän oli nikkaroinut vieressään kylmänä ja mykkänä makaavalle Alicelle. Pitkään aikaan ei mikään keskeyttänyt aarniometsän kuolonomaista hiljaisuutta, paitsi että kuului pienoisen poikalapsen säälittävää vaikeroimista.