Читать книгу Säätynsä uhri - Edith Wharton - Страница 2

Ajoneuvoissa hän nojasi taaksepäin huokaisten.

Miksi naisen on kalliisti maksettava vähäisinkin poikkeuksensa tavallisesta elämäntavasta? Miksi ei voi toimittaa luonnollista asiaa ilman että täytyisi salata sitä? Hän oli totellut päähänpistoaan mennä sisälle Lawrence Seldenin asuntoon, ja niin harvoin kuin hän kuitenkin myöntyi noudattamaan päähänpistoa! Tämä oli hänelle joka tapauksessa tulla maksamaan koko joukon enemmän kuin mihin hän kykeni. Hänen oli surkeaa nähdä, että huolimatta siitä, että hän oli ollut niin monta vuotta täysi-ikäisenä, hän oli pahasti erehtynyt kaksi kertaa viiden minuutin kuluessa. Tuo typerä juttu hänen ompelijattarestaan oli jotenkin ilkeä – olisi ollut niin yksinkertaista sanoa Rosedalelle, että hän oli ollut teellä Seldenin luona! Asian pelkkä mainitseminen olisi tehnyt sen viattomaksi. Mutta annettuaan itsensä joutua kiinni valheesta oli kaksinkerroin typerää ruveta kaunistelemaan ilmeistä kiinnijoutumistaan. Jos hän olisi hoksannut antaa Rosedalen saattaa itsensä asemalle, niin tuo myönnytys olisi ehkä saattanut hänet pitämään suunsa kiinni. Rosedale oli rotunsa tavoin arka arvostaan, ja se, että hän olisi saanut näyttää itseään asemalla iltapäivällä, jolloin on paljon ihmisiä liikkeellä, Miss Lily Bartin seurassa, olisi ollut hänelle rahaa kukkarossa, kuten hän olisi sanonut. Hän tiesi luonnollisesti, että Bellomontissa olisivat suuret kutsut, ja se mahdollisuus, että häntä pidettäisiin yhtenä rouva Trenorin vieraista, oli epäilemättä hänen laskelmissaan. Mr. Rosedale oli vielä sosiaalisen nousunsa väliasteella, jolloin on tärkeää herättää sellaisia vaikutelmia.

Kiusoittavaa oli, että Lily tiesi kaiken tämän – tiesi, kuinka helppoa olisi ollut tukkia hänen suunsa, siinä paikassa ja kuinka vaikeaa se olisi jäljestäpäin. Mr. Simon Rosedale oli niitä miehiä, jotka pitävät asianaan olla selvillä jokaisen asioista, jotka, luullen olevansa perehtyneitä seuraelämään, pyrkivät pääsemään niiden henkilöiden elintapojen läheiseen tuntemiseen, joiden kanssa he mielellään kuvittelevat olevansa tuttavallisissa suhteissa. Lily oli varma siitä, että vuorokauden kuluessa juttu hänen Benedickissä olevalla ompelijattarellaan käynnistä kiertelisi ahkerasti Mr. Rosedalen tuttavapiirissä. Pahinta oli, että hän oli aina kohdellut yliolkaisesti Mr. Rosedalea. Jo ensi kerran hänet tavatessaan Rosedale heti alkoi mielistellä Miss Bartia tavalla, jossa oli taiteilijan tuntehikkaisuutta ja liikemiehen oveluutta ja joka on ominaista hänen rodulleen. Hän ymmärsi syyt siihen, sillä hänen omaakin käytöstään ohjasivat hienot laskelmat. Harjaantuminen ja kokemus olivat opettaneet hänet olemaan ystävällinen uusia tulokkaita kohtaan, koska edellytyksiltään huonoinkin saattoi olla sittemmin hyödyllinen. Mutta, jokin vaistomainen vastenmielisyys, joka voitti seuraelämäkouluutuksen, oli pakottanut hänet torjumaan Mr. Rosedalen. Tämä oli jättänyt jälkeensä vain heikon jälkimainingin siitä hauskuudesta, minkä hänen kiireellinen ulosajamisensa oli aiheuttanut hänen toveriensa keskuudessa. Ja vaikkakin hän myöhemmin ilmaantui jälleen alempana virrassa, niin se tapahtui vain vilahdukselta hänen oltuaan välillä pitkät ajat sukkelossa.

Tähän saakka Lilyä eivät olleet häirinneet mietiskelyt. Aivan yksinkertaisesti hän oli lausunut Mr. Rosedalelle "mahdotonta" ja nolannut Jack Stepneyn, koska tämä yritti maksaa velkansa päivälliskutsuilla. Vieläpä rouva Trenorkin, jonka vaihtelunhalu oli saattanut hänet muutamiin uskallettuihin kokeiluihin, vastusti Jackin yrityksiä salata sitä, että Mr. Rosedale oli nousukas, ja selitti hänen olevan saman pikku juutalaisen, joka oli toistakymmentä kertaa otettu ja taas potkittu pois seuraelämästä hänen muistiaikanaan. Ja koska Judy Trenor oli itsepäinen, niin Mr. Rosedalella oli hyvin pienet mahdollisuudet päästä tunkeutumaan Van Osburghin kutsujen ulomman esikartanon läpi. Jack luopui vastaväitteistä naurahtaen "saadaan nähdä", ja pitäen miehuullisesti sanansa hän näyttäytyi Rosedalen kanssa hienoissa ravintoloissa henkilökohtaisesti intelligenttien, joskin yhteiskunnalliselta asemaltaan hämäräperäisten naisten kanssa, jotka ovat saatavissa sellaisiin tarkoituksiin. Mutta yritys oli ollut tähän asti turhaa, ja Rosedale maksoi epäilemättä päivälliset toisen nauraessa partaansa.

Mr. Rosedalea, kuten ylläolevasta lienee selvinnyt, ei siis tarvinnut ollenkaan pelätä – jollei joku saattanut itseään hänen valtoihinsa. Ja sen juuri oli Miss Bart tehnyt. Hänen kömpelö hätävalheensa oli ilmaissut Rosedalelle, että hänellä oli jotakin salattavaa; ja hän oli varma siitä, että Rosedalella oli lasku esitettävänä hänelle. Hänen hymyssään oli jotakin, joka antoi ymmärtää, ettei hän ollut unohtanut. Hän koetti karkoittaa tuon ajatuksen, mutta se oli hänen mielessään koko matkan asemalle ja seurasi häntä asemallakin yhtä itsepintaisesti kuin itse Mr. Rosedale.

Hän ennätti parahiksi saada paikan, kun juna läksi. Mutta asetuttuaan nurkkaansa mielessä vaistomainen tunne vaikutuksesta, jonka hän tiesi tekevänsä ja joka ei häntä koskaan pettänyt, hän tähysteli ympärilleen toivoen näkevänsä jonkun Trenorin vieraista. Hän halusi päästä erilleen ajatuksistaan ja keskustelu oli ainoa tuntemansa keino.

Hänen ei tarvinnut etsiä turhaan, sillä hän keksi hyvin vaalean nuoren miehen, jolla oli pehmeä punertava parta ja joka vaunun toisessa päässä näytti olevan piiloutunut sanomalehden taa. Lilyn katse kirkastui ja hymy ilmaantui hänen hienoille huulilleen. Hän oli tiennyt, että Mister Percy Gryce oli myöskin Bellomontiin kutsuttujen joukossa, mutta hän ei ollut osannut odottaa, että hän saisi hänet matkatoverikseen. Tämä seikka karkoitti kaikki kiusalliset ajatukset, joita Mr. Rosedale oli aiheuttanut. Ehkä kaiken jälkeen tämä päivä päättyisi suotuisammin kuin se oli alkanut.

Hän alkoi leikata auki erään kirjan sivuja rauhallisesti tarkastellen saalistaan alaspainettujen silmäripsien läpi ja järjestäessään hyökkäyssuunnitelmaa. Grycen tahallisen hajamielisessä olennossa oli jotakin, joka ilmaisi, että hän tiesi Miss Bartin läsnäolosta: ei kukaan ollut koskaan ollut niin kokonaan syventynyt iltalehden lukemiseen! Miss Bart arvasi, että hän oli liian ujo tullakseen hänen luokseen ja että hänen olisi keksittävä joitakin lähentymiskeinoja, jotka eivät näyttäisi lähentelemisyrityksiltä hänen puoleltaan. Häntä huvitti, että jokin niin rikas kuin Percy Gryce saattoi olla ujo. Mutta Miss Bart oli suopea sellaisia taipumuksia kohtaan ja sitäpaitsi Grycen ujous sopi hänen suunnitelmaansa paremmin kuin liian suuri varmuus. Hänellä oli taito antaa hämillään olevalle itseluottamusta, mutta hän ei ollut yhtä varma siitä, että hän kykenisi saattamaan hämille käytöksessään varmaa.

Hän odotti, kunnes juna oli päässyt pois tunnelista ja kiiti pohjoisten esikaupunkien huonostirakennettujen syrjien välitse. Sitten, kun se hiljensi vauhtiaan lähellä Yonkersia, Miss Bart nousi paikaltaan ja kulki hiljaa vaunun läpi. Hänen kulkiessaan Mr. Grycen ohi juna töytäsi ja Gryce tiesi, että hento käsi tarttui hänen istuimensa selkänojaan. Hän nousi äkkiä ja hänen älykkäät kasvonsa saivat karmosiininpunaisen värin: yksin hänen partansakin punertava väri tummeni. Juna heilahti taasen, nakaten Miss Bartin melkein hänen syliinsä. Miss Bart sai tasapainonsa naurahtaen ja vetäytyi takaisin. Mutta Mr. Gryce tunsi ympärillään hänen vaatteidensa hajua ja hänen olkapäänsä oli tuntenut hänen ohimenevää kosketustaan.

"Aha, Mr. Gryce, tekö se olette? Olen pahoillani – läksin etsimään junanpalvelijaa ja saamaan teetä."

Miss Bart nojasi kädellään, kun juna alkoi jälleen tasaisen kulkunsa, ja he seisoivat vaihtaen muutamia sanoja käytävällä. Kyllä – Mr. Gryce oli menossa Bellomontiin. Hän oli kuullut, että Miss Bartinkin pitäisi tulla kutsuihin – hän punastui taas lausuessaan viimeiset sanat. Ja tulisiko Mr. Gryce olemaan siellä koko viikon? Miten hauskaa!

Mutta juuri tällä hetkellä pari myöhästynyttä matkustajaa astui vaunuun viimeiseltä asemalta, ja Lilyn oli palattava paikoilleen.

"Minun viereiseni istuin on tyhjä – asettukaa siihen", sanoi hän olkansa yli; ja Mr. Gryce, aika lailla hämillään, alkoi muuttaa paikkaa asettuen itse ja siirtäen tavaransa Miss Bartin viereen.

"Aha, tuolla on tarjoilija, ehkä me saamme teetäkin."

Hän antoi merkin junanpalvelijalle, ja yhtä nopeasti kuin kaikki hänen toiveensa näyttivät täyttyvän oli istuimien välissä oleva pieni pöytä levitetty ja hän oli auttanut Mr. Gryceä tämän asettaessa tavaroitaan sen alle.

Kun tee tuotiin, tarkasteli Mr. Gryce ihmetellen hänen käsiään, jotka näyttivät niin hienoilta ja hennoilta, kun ne puuhailivat tarjottimella. Hänestä tuntui ihmeelliseltä, että kukaan saattoi niin huolettoman helposti selviytyä niin vaikeasta tehtävästä kuin on teen laittaminen yleisön nähden kallistelevassa junassa. Hän ei ollut koskaan uskaltanut tilata sitä peläten herättävänsä toisten matkustajain huomiota. Mutta kun kaikkien huomio kohdistui Miss Bartiin, niin hän maisteli tuota tummaa juomaa erinomaisella hilpeällä nautinnolla.

Lilyllä, jonka huulilla oli vielä Seldenin karavaaniteen maku, ei ollut suurta halua haihduttaa sitä rautatiejuomalla, joka näytti olevan ihan herkkujuomaa hänen seuralaiselleen. Mutta aivan, oikein arvellen, että teen juonnin viehätystä lisää, että saa sitä nauttia yhdessä, hän täydensi Mr. Grycen nautintoa hymyilemällä hänelle huulilleen viedyn kuppinsa yli.

"Onko se hyvää – enhän ole laittanut liian väkevää?" kysyi hän innokkaasti; ja Mr. Gryce vastasi, ettei hän ollut koskaan maistanut parempaa teetä.

"Luulen, että se on totta", mietti Miss Bart, ja hänen mielikuvitustaan elähdytti ajatus, että Mr. Grycellä, joka varmaankin oli kokenut mitä erilaisimpia nautintoja, oli nyt ehkä ensimmäinen seikkailunsa yksinään sievän naisen kanssa.

Hänestä tuntui sallimuksen säätämältä, että hän oli oleva hänen perehdyttämisensä välikappale. Jotkut naiset eivät olisi tienneet, miten menetellä hänen kanssaan. He olisivat liioitelleet seikkailun uutuutta koettaen hänen antaa tuntea siinä raisuuden nautintoa. Mutta Lilyn menettely oli hienompi. Hän muisti serkkunsa Jack Stepneyn kerran määritelleen Mr. Grycen nuoreksi mieheksi, joka oli luvannut äidilleen, ettei hän menisi koskaan ulos sateeseen kalosseitta, ja ottaen huomioon tämän vihjauksen hän päätti antaa kaikelle kotoisen leiman toivoen, että hänen seuralaisensa, sen sijaan että hän tuntisi tekevänsä jotakin uhkarohkeaa ja tavatonta, olisi siinä luulossa, että hänellä on seuralainen, jonka tehtävänä on valmistaa hänen teensä junassa.

Mutta huolimatta Miss Bartin ponnistuksista keskustelu katkesi, kun teetarjotin oli viety pois, ja hänen oli uudelleen tutkittava Mr. Grycen ajatusten liikkumisala. Loppujen lopuksi Mr. Gryceltä ei puuttunut kykyä käyttää tilaisuutta hyväkseen, vaan mielikuvitusta: hänellä oli sellainen henkinen makuaisti, joka ei koskaan tahtonut oppia erottamaan rautatieteetä hienosta herkkuteestä. Oli kuitenkin eräs keskusteluaihe, johon Miss Bart saattoi luottaa: eräs seikka, jota hänen tarvitsi vain kosketella pannakseen käyntiin Mr. Grycen yksinkertaisen koneiston. Hän oli varonut koskettamasta sitä, koska se oli hänen viimeinen hätävaransa, ja hän oli luottanut toisiin keinoihin saadakseen aikaan toisia vaikutelmia. Mutta kun avuttomuuden ilme alkoi kuvastua Mr. Grycen viattoman näköisillä piirteillä, Miss Bart näki, että tarvittiin äärimmäisiä toimenpiteitä.

"No miten teidän amerikkakirjallisuutenne puuhat edistyvät?" sanoi hän kumartuen eteenpäin.

Mr. Grycen katseeseen tuli hieman eloa: oli kuin siitä olisi haihtunut alkava verho ja Miss Bart tunsi ylpeyttä, jota synnyttää taidokas leikkaus.

"Olen saanut vähän uusia nidoksia", sanoi Mr. Gryce mielissään, mutta alentaen äänensä ikäänkuin peläten, että toiset matkustajat olisivat liittoutuneet ryöstääkseen hänet.

Miss Bart alkoi jälleen tiedustella osaaottavasti, ja vähitellen hänen seuralaisensa oli joutunut puhumaan viimeisistä aikeistaan. Se oli ainoa aihe, joka saattoi hänet unohtamaan itsensä tai joka pikemmin salli hänen muistaa itseään ilman ahdistuksentunnetta, koska hän oli siinä omalla alallaan ja saattoi osoittaa ylemmyyttä, jota harvat voivat häneltä kieltää. Tuskin kukaan hänen seurapiiristään välitti amerikkakirjallisuudesta tai tiesi siitä mitään. Tietoisuus tästä tuotti Mr. Grycen tietopiirille miellyttävää huojennusta. Ainoa vaikeus oli päästä tuohon keskustelunaiheeseen ja pitää sitä etualalla, sillä useimmilla ei ollut mitään halua paljastaa tietämättömyyttään, ja Mr. Gryce oli kuin kauppias, jonka varastot ovat ahdetut täyteen kaupaksikäymätöntä tavaraa.

Mutta näytti siltä kuin Miss Bart olisi todellakin halunnut saada tietoja amerikkakirjallisuudesta. Ja sitäpaitsi hän oli siitä jo kylliksi perillä tehdäkseen enemmän tiedonsaannin yhtä helpoksi kuin se oli mieluista. Hän kyseli Mr. Gryceltä ymmärtämyksellä, hän kuunteli häntä kärsivällisesti. Ja Mr. Gryce odottaen ikävystynyttä ilmettä, joka tavallisesti hiipi hänen kuuntelijainsa kasvoille, tuli kaunopuheiseksi Miss Bartin tarkkaavaisesti häneen tuijottaessa. Seldeniltä saamansa tiedot olivat hänelle niin hyödyllisiä, että hän saattoi pitää hänen luonaan käyntiään päivän onnellisimpana tapahtumana. Hän oli vielä kerran osoittanut taitoaan käyttää hyödykseen sitäkin, mikä on odottamatonta.

Mr. Grycen vaikutelmat, joskaan ne eivät olleet niin määriteltyjä, olivat yhtä miellyttäviä. Hän tunsi epämääräistä mielihyvää, jolla alemmat olennot lausuvat tervetulleeksi vapautuksensa ahdingostaan, ja kaikki hänen aistinsa tunsivat epämääräistä hyvinvointia, jonka läpi Miss Bartin olento häämötti utuisena, mutta miellyttävänä.

Mr. Grycen amerikkakirjallisuusharrastus ei ollut alkuisin hänestä: oli mahdotonta ajatella hänestä, että hän kehittäisi jotain omasta aloitteestaan. Eräs hänen setänsä oli jättänyt hänelle kokoelman, joka jo oli huomattu bibliofiilien keskuudessa. Tämä kokoelma, oli ainoa, mikä on koskaan tuottanut kunniaa Grycen nimelle, ja Percy Gryce ylpeili tästä perinnöstä ikäänkuin se olisi ollut hänen omaa työtään. Niinpä hän vähitellen alkoi sitä pitääkin sellaisena ja tuntea persoonallista tyydytystä, kun hän kuuli viitattavan Grycein amerikkakirjallisuuteen. Niin arka kuin hän olikin siitä, ettei hän joutunut huomion alaiseksi, hän tunsi kuitenkin, kun hänen nimeään mainittiin kirjoituksissa, niin ehdotonta mielihyvää, että se näytti palkitsevan hänen julkisuuden karttamisensa.

Nauttiakseen tuosta tunteesta niin usein kuin mahdollista hän tilasi kaikki aikakauskirjat, jotka yleensä käsittelivät kirjojenkokoilua ja erikoisesti Amerikan historiaa, ja kun näiden aikakauskirjojen sivuilla oli usein viittauksia hänen kirjastoonsa, niin hän rupesi pitämään itseään tärkeänä henkilönä yleisön silmissä, – sillä nämä aikakauskirjathan olivatkin hänen ainoa lukemisensa – ja nauttimaan siitä ajatuksesta, mitä mielenkiintoa hän herättäisi, jos henkilöt, joita hän tapasi kadulla tai matkoilla, saisivat äkkiä tietää, että hän oli Grycein amerikkakirjakokoelman omistaja.

Arkuus ja ujous vaatii sellaisia salaisia palkintoja, ja Miss Bart oli kyllin tarkkanäköinen tietääkseen, että sisälliseen turhamaisuuteen liittyy tavallisesti ulkonainen vaatimattomuus. Jonkin varmakäytöksisemmän henkilön kanssa hän ei olisi uskaltanut syventyä niin pitkälle samaan aiheeseen tai osoittaa niin liioiteltua mielenkiintoa siihen, mutta hän oli aivan oikein vainunnut, että Mr. Grycen itsekkäisyys oli kuin kuiva suo, joka odottaa ravintoa ulkoapäin. Miss Bartilla oli taito seurata ajatuksen pohjavirtaa näyttäessään purjehtivan keskustelun pintavesiä. Ja tässä tapauksessa hänen henkinen retkeilynsä sai nopean yleissilmäyksen muodon Mr. Grycen tulevaisuuteen liittyen hänen omaan tulevaisuuteensa. Grycet olivat Albanysta ja joutuneet vasta hiljakkoin New Yorkiin, jossa äiti ja poika olivat vanhan Jefferson Grycen kuoltua perineet hänen talonsa Madison avenuella – kauheannäköisen talon, joka oli kokonaan ruskeaa kiveä ulkoapäin ja mustaa pähkinäpuuta sisältä ja jossa Grycein kirjasto oli tulenkestävässä mausoleumia muistuttavassa lisärakennuksessa. Lily tiesi kuitenkin kaikki heidän asiansa: nuoren Mr. Grycen ilmaantuminen oli saanut aikaan touhua New Yorkin äitien mielissä, ja kun ei naimattomalla tytöllä ole äitiä, jonka sydän löisi kiivaasti hänen puolestaan, niin hänen täytyy välttämättä olla itse vahdissa omasta puolestaan. Siksi Lily ei ainoastaan pyrkinyt tuppautumaan nuoren miehen tielle, vaan oli hankkiutunut rouva Grycen tuttavuuteen. Rouva Gryce oli valtava nainen, ääni kuin juhlapuhujalla ja ajatusmaailma askarrellen palvelijainsa kepposissa. Hän tuli silloin tällöin istumaan rouva Penistonin luokse ja saamaan häneltä neuvoa, miten hänen oli meneteltävä estääkseen kyökkipiian kuljettamasta ruokatavaroita salaa pois talosta. Rouva Grycellä oli jonkinlaista persoonatonta hyvänsuopaisuutta: yksilölliseen ahdinkoon hän suhtautui epäillen, mutta hän tilasi "Institutioneja", kun niiden vuositilit osoittivat huomattavaa voittoa. Hänen kotoiset velvollisuutensa olivat moninaiset, sillä ne ulottuivat palvelijahuoneiden salaisista tarkasteluista aina aavistamattomiin kellareissa käynteihin, mutta hän ei ole koskaan sallinut itselleen monia huvituksia. Kerran hänellä kuitenkin oli ollut erikoispainos Sarum Rule'a; tuo kullattu albumi, jossa hänen omistuskirjoituksensa oli kulunut, muodosti hänen salonkinsa pöydän pääkoristeen.

Percy oli kasvatettu niiden periaatteiden mukaan, joita niin erinomainen nainen välttämättömänä teroittaa mieleen. Jokainen varovaisuuden ja epäluulon muoto oli juurrutettu itsestäänkin vastahakoiseen ja varovaiseen luonteeseen sillä seurauksella, että rouva Grycen olisi tuskin tarvinnut ottaa häneltä kalossinkäyttölupausta, sillä niin epätodennäköistä oli, että hän olisi uskaltanut mennä sateeseen. Päästyään miehuusikään ja perittyään isänsä omaisuuden nuori Percy jäi edelleenkin asumaan äitinsä kanssa Albanyyn. Mutta Jefferson Grycen kuoleman jälkeen, kun eräs toinen suuri omaisuus joutui hänen poikansa käsiin, rouva Gryce oli sitä mieltä, että hänen poikansa "edut" vaativat tämän oleskelua New Yorkissa. Rouva Gryce asettui siis asumaan Madison avenuella olevaan taloon, ja Percy, jonka velvollisuudentunto oli jäänyt jäljelle hänen äitinsä velvollisuudentunnosta, vietti kaikki arkipäivänsä Broad Streetin toimistossa, jossa liuta kalpeita pienipalkkaisia miehiä oli harmaantunut Grycein pesää selvittäessä.

Mikäli Lily saattoi tietää, tämä oli ollut tähän saakka Percy Grycen ainoa toimi, ja hänelle suotaneen anteeksi, ettei hän pitänyt liian vaikeana tehtävänä herättää sellaisen nuoren miehen mielenkiintoa, jota oli pidetty helpossa komennossa. Joka tapauksessa hän tunsi olevansa niin täydellisesti tilanteen herra, että hän antautui turvallisuuden tunteeseen, jossa kaikki Mr Rosedaleen ja niihin vaikeuksiin kohdistuva pelko, joista tämä pelko riippui, hävisi ajatuspiiristä.

Junan pysähtyminen Garrisonsissa ei olisi häntä häirinnyt näissä ajatuksissa, jollei hän olisi huomannut hajamielisyyden ilmettä seuralaisensa katseessa. Tämä istui oveen päin, ja Miss Bart arvasi, että jonkun tuttavan saapuminen oli kääntänyt hänen huomionsa puoleensa; sitä todisti päänkääntäminen ja koko ruumiin äkillinen liike, jonka hänen omakin astumisensa rautatievaunuun oli saanut aikaan.

Miss Bart ymmärsi heti nuo oireet eikä siis ollut hämmästynyt, kun häntä tervehti eräs kaunis nainen, joka astui vaunuun palvelustytön, rotukoiran ja kantajan seuraamana, joka hoippui matkatavarataakan alla.

"Kas, Lily, oletko matkalla Bellomontiin? Silloin et kai voi luovuttaa minulle paikkaasi, arvelen? Mutta minun täytyy saada paikka tässä vaunussa – kantaja, teidän täytyy hankkia minulle paikka heti. Eikö kukaan voi siirtyä muuanne? Minä haluan olla tuttavieni seurassa. Aha, päivää, Mr. Gryce! Olkaa hyvä ja antakaa hänen ymmärtää, että minun täytyy saada paikka teidän ja Lilyn lähellä."

Rouva George Dorset, välittämättä erään matkustajan kohteliaista ponnistuksista, joka matkalaukku kädessä koetti parhaansa tehdäkseen hänelle tilaa poistuessaan junasta, seisoi, keskellä käytävää levittäen ympärilleen tuota yleistä rauhattomuutta, jota kaunis nainen osoittaa usein matkoilla.

Hän oli pienempi ja hoikempi kuin Lily Bart, eläväliikkeinen ja notkea kuin kiemurteleva harso tai renkaan läpi juoksija. Hänen pienet kalpeat kasvonsa näyttivät olevan pelkkänä mustana, oudonsuurena silmäparina, joiden ihmeellinen loiste oli merkillisenä vastakohtana hänen itsetietoiselle äänelleen ja liikkeilleen, niin että hän oli, kuten eräs hänen ystävistään huomautti, vapautuneen hengen kaltainen, joka tarvitsi paljon tilaa.

Huomattuaan vihdoin, että Miss Bartin viereinen paikka oli hänen käytettävänään, hän asettui sille asettaen kapineensa hujan hajan ympärille ja selittäen sillä välin, että hän oli tullut suoraan Mount Kiscosta automobiililla samana aamuna ja hät'hätää noin tunti sitten saapunut Garrisonsiin saamatta edes vetää kunnon savuja, hänen mies-riiviönsä kun oli jättänyt täyttämättä hänen laatikkonsa heidän lähtiessään tänä aamuna.

"Eikä sinullakaan, Lily, ole luultavasi tähän aikaan päivästä yhtään jäljellä," päätteli hän valittavalla äänellä.

Miss Bart huomasi Mr. Percy Grycen pelästyneen katseen, sillä eihän tämä itse ollut vielä koskaan vetänyt savuakaan.

"Mikä mieletön kysymys, Bertha!" huudahti Miss Bart punastuen ajatellessaan tupakoimistaan Lawrence Seldenin luona.

"Mitä, etkö sinä polta? Milloin olet siitä lakannut? Mitä – sinäkö et koskaan —? Ettekö tekään, Mr. Gryce? Aha, niinpä niin – miten typerää minulta – ymmärrän."

Ja rouva Dorset nojasi matkatyynyjään vastaan huulilla hymy, joka sai Lilyn toivomaan, ettei hänen vieressään olisi ollut vapaata paikkaa.