Читать книгу Säätynsä uhri - Edith Wharton - Страница 5

Iltapäivä oli ihana. Ei tuntunut tuulen hengähdystäkään, ja Amerikan syksyn kirkkautta vaimensi auer sitä kuitenkaan sumentamatta.

Puiston puiden siimeksessä oli jo hieman viileää, mutta sitä mukaa kuin maaperä kohosi, ilma kävi kirkkaammaksi, ja noustessaan pitkän matkan rinteitä Lily ja hänen toverinsa joutuivat myöhäisen kesän piiriin. Polku kiemurteli puiden varjostaman niityn poikki; sitten se upposi astereita ja orjantappurapensaita kasvavaan kujanteeseen, mistä ohuen lehtiverhon läpi seutu laajeni idyllimäisenä.

Ylempänä solasta näkyi yhä tiheämpiä sananjalkaryhmiä ja varjoisien rinteiden tuoresta vihreyttä. Puut alkoivat reunustaa sitä ja varjo syveni pyökkikujan hämäräksi. Puun rungot olivat erillään, vain hieman kasvoi alusmetsää. Polku kulki pitkin metsänreunaa, siellä täällä sivuuttaen aurinkoisen laidunmaan tai hedelmätarhan.

Lily ei ollut oikein luonnontuntija, mutta hän ihaili suuresti sen omituisuutta ja saattoi olla hyvin herkkä luonnon tarjoamalle näylle, joka oli sopiva tausta hänen omille tunteilleen. Hänen alapuolellaan leviävä maisema näytti kuvastavan hänen omaa mielialaansa ja hän löysi jotain omasta itsestään sen rauhassa ja sen vapaassa laajuudessa. Läheisillä rinteillä helottivat vaahterat kuin tuliroviot, alempana oli harmaita hedelmätarharyhmiä ja siellä täällä myöhäistä tammirivien vihreää. Pari kolme maalaistaloa näkyi omenapuiden varjossa ja erään kylän kirkon valkoinen puutorni näkyi mäen takaa, kun taas alempana autereessa häämötti valtatie peltojen välillä.

"Istutaan tähän", ehdotti Selden heidän saapuessaan avonaiselle kallionkielekkeelle, jonka yläpuolella pyökit kohosivat jyrkästi sammaleisten vierinkivien välissä.

Lily istuutui kalliolle, posket hehkuen pitkästä kiipeämisestä. Hän istui hiljaa, suu raollaan nousun jännityksestä, rauhallisesti tarkastellen maiseman katkonaisia piirteitä. Selden ojentautui pitkäkseen nurmikolle hänen jalkojensa juureen suojaten kasvojaan hatullaan vinosti tulevia auringonsäteitä vastaan ja kiertäen kätensä päänsä alle, jonka hän nojasi kalliota vastaan. Hänellä ei ollut halua saada Lily puhumaan; tämän hiljaisuus tuntui olevan osa luonnon yleisestä rauhasta ja sopusoinnusta. Selden tunsi omassa mielessään vain uneliasta mielihyvää, joka verhosi tunteen voimakkaita kuohuja kuten syyskuun auer verhosi maisemaa heidän jalkojensa juuressa. Mutta Lilyn mielen, niin rauhalliselta kuin hän ulkonaisesti näyttikin, täytti ajatustulva. Hänessä oli tällä hetkellä kaksi elämää: toinen huokui syvää rauhaa ja iloa, toinen haukkoi ilmaa pelon mustassa vankilassa. Mutta vähitellen vangin läähätys heikkeni, tai tuo toinen puoli kiinnitti siihen vähemmän huomiota: taivaanranta avartui, taivas yleni ja henki valmistautui vapaana lentämään.

Hän ei olisi itse voinut selittää sitä keveyden tunnetta, joka näytti nostavan hänet jalkojensa juuressa olevan auringon valaiseman maailman yläpuolelle. Hän ihmetteli, oliko se rakkautta vai pelkkää onnellisten ajatusten ja tunteiden satunnaista yhtymistä? Miten paljon siitä oli ihanan iltapäivän lumouksen, metsän tuoksun ja tyhjyyden ajatuksesta pakenemisen ansiota? Lilyllä ei ollut mitään määrättyä kokemusta, minkä avulla saada selville tunteidensa laatu. Hän oli useita kertoja ollut rakastunut omaisuuteen tai virkauraan, mutta vain yhden kerran mieheen. Siitä oli jo vuosia, se oli hänen seuraelämään osanottonsa ensimmäisiä aikoja, jolloin eräs nuori aatelismies nimeltä Herbert Melson, sinisilmäinen ja kiehkuratukkainen, sytytti hänet romanttiseen intohimoon. Mutta tämä aikaisempi tunnesisältö ei ollut verrattavissa nykyiseen; ainoa vertailukohta oli helppouden, vapautumisen tunne, jota hän muisteli tunteneensa valssin pyörteessä tai kasvihuoneen yksinäisyydessä tuon lyhyen nuoruudenromaaninsa kestäessä. Hän ei ollut tähän saakka tuntenut uudelleen tuota keveyttä, tuota vapauden hehkua. Mutta nyt se oli jotakin enempää kuin veren sokeaa hapuilemista. Omituista viehätystä hänen tunteelleen Seldeniä kohtaan antoi se, että Lily ymmärsi sen; hän saattoi sormellaan koskettaa sen ketjun jokaista rengasta, joka veti heitä yhteen. Vaikka Seldenin populariteetti oli rauhallista lajia, jota hänen ystävänsä pikemminkin tunsivat kuin toitottivat julki, ei Lily ollut koskaan erehtynyt pitämään hänen vaatimattomuuttaan vähäpätöisyytenä ja lahjattomuutena. Seldenin arvossapidettyä sivistyneisyyttä pidettiin yleensä pienenä haittana kevyelle seurustelulle, mutta Lilyä, joka oli ylpeä laajana pidetystä kirjallisuuden tuntemisestaan ja joka kuljetti matkalaukussaan aina mukanaan Omar Khayamia, tämä miellytti ja hän tunsi, missä arvossa sitä olisi pidetty seuraelämässä, jonka sivistys olisi ollut vanhempi. Yksi Seldenin kykyjä oli sitäpaitsi se, että hän käsitti asemansa. Hänessä oli mielen ylevyyttä, joka kohotti hänet päätä korkeammalle muuta kansaa, noita samaan kaavaan valettuja hämäriä olentoja, ja muodottomien tyyppien maassa hän näytti kuuluvan erikoiseen rotuun ja kantavan keskitetyn menneisyyden leimaa. Rehentelevät henkilöt pitivät häntä hieman kuivana, ja hyvin nuoret tytöt purevan ivallisena. Mutta ystävällisen erillään pysyttelemisen ilme, joka oli mahdollisimman kaukana persoonallisen edun tavoittelusta, herätti eniten Lilyn mielenkiintoa. Kaikki oli Seldenissä sopusoinnussa Lilyn maun herkän aineksen kanssa, yksin se hieno ivakin, jolla hän suhtautui siihenkin, mikä Lilystä näytti pyhimmältä. Lily ihaili häntä eniten ehkä siksi, että hän osoitti yhtä selvää ylemmyyden tunnetta kuin rikkain mies, mitä Lily oli koskaan kohdannut.

Tämän ajatuksen itsetiedotonta jatkamista se oli, joka sai Lilyn sanomaan naurahtaen: "Olen rikkonut tänään teidän takianne kaksi sopimusta. Kuinka monta te olette rikkonut minun takiani?"

"En yhtään", sanoi Selden rauhallisesti. "Ainoan sopimukseni Bellomontissa olen tehnyt teidän kanssanne."

Lily katseli häntä, hieno hymy huulillaan.

"Tulitteko todellakin Bellomontiin katsomaan minua?"

"Tietysti tulin."

Selden näytti vaipuvan mietteisiin. "Miksi?" kuiskasi Lily äänenpainolla, joka oli aivan vapaa keimailusta.

"Koska te olette niin ihmeellinen nähtävä. Minun tekee aina mieleni nähdä, mitä te teette."

"Kuinka te tiedätte, mitä minä tekisin, ellette olisi täällä?"

Selden hymyili. "En minä ole niin itserakas, että kuvittelisin tuloni muuttaneen teidän toimianne hiuskarvaakaan."

"Typeryyttä – enhän minä tietenkään voisi olla kävelyretkellä kanssanne, jos te ette olisi täällä."

"Eipä ei; mutta teidän kävelyretkenne minun kanssani on vain eräs toinen tapa käyttää ainestanne. Te olette taiteilija ja minä satun olemaan väripalanen, jota te käytätte tänään. Teidän taitavuutenne tulee siinäkin näkyviin, että te kykenette saamaan aikaan ennakolta mietittyjä vaikutuksia sattumalta."

Lily hymyili myöskin. Seldenin sanat olivat liian sattuvia ollakseen herättämättä hänen taipumustaan leikinlaskuun. Hän aikoi tosin käyttää Seldenin läsnäoloa hyvin määrätyn vaikutuksen aikaansaamiseksi tai oli se ainakin salainen tekosyy, jonka hän oli keksinyt rikkoakseen lupauksensa lähteä kävelemään Percy Grycen kanssa. Häntä oli joskus syytetty siitä, että hän oli liian innokas – Judy Trenorkin oli kehoittanut häntä kulkemaan hiljaa. No hyvä, hän ei tahtonut olla liian innokas tässä tapauksessa: hän tahtoi antaa kosijalleen pitkän epävarmuuden ja jännityksen esimakua. Missä velvollisuus ja taipumus sattuivat yhteen, siellä ei ollut Lilyn luonteen mukaista pitää niitä erillään. Hän oli selittänyt Percy Grycelle olevansa estetty kävelyretkeltä päänsäryn takia: tuon hirveän päänsäryn, joka oli estänyt hänet aamulla lähtemästä kirkkoon. Hänen aamiaiselle ilmaantumisensa vahvisti tuota selitystä. Hänen katseensa oli laimea ja hänen kasvoissaan oli kärsivää suloa. Hänellä oli hajuvesipullo kädessä. Mr. Gryce oli outo sellaiselle. Hän jokseenkin hermostuneena ihmetteli, oliko Miss Bart terveydeltään heikko, ja hänellä oli kauastähtäävä pelko jälkeläistensä tulevaisuudesta. Mutta myötätunto pääsi voitolle ja hän vakuutti Miss Bartille, ettei tämä panisi terveyttään alttiiksi menemällä ulkoilmaan.

Lily oli vastannut tähän myötätunnon osoitukseen raukealla kiitollisuudella, pyytämällä pyytäen häntä, hänestä itsestään kun ei ollut seuralaiseksi, lähtemään aamiaisen jälkeen toisten kanssa automobiililla Van Osburghien luo Peekskilliin. Mr. Gryce oli liikutettu hänen huolenpidostaan ja paetakseen peloittavaa iltapäivän tyhjyyttä hän seurasi Lilyn neuvoa ja läksi surullisena, varustettuna tomupäähineellä ja suojussilmälaseilla. Kun automobiili jyryytti alas tietä, hymyili Lily hänen hullunkuriselle ulkonäölleen.

Selden oli tarkastanut Lilyn temppuja hilpeällä mielellä. Tämä ei ollut vastannut mitään hänen pyyntöönsä, että he viettäisivät iltapäivän yhdessä, mutta kun Lilyn suunnitelmat tulivat näkyviin, oli Selden jotenkin varma siitä, että hän sisältyi noihin suunnitelmiin. Talo oli tyhjä, kun hän ennen pitkää kuuli Lilyn askelet portaissa ja tuli biljaardisalista yhtyäkseen hänen seuraansa. Lilyllä oli hattu ja kävelypuku, ja koirat seurasivat hänen kintereillään.

"Luulen kuitenkin, että ulkoilma tekisi minulle hyvää", selitti hän.

Ja Selden myönsi, että niin yksinkertaista keinoa ansaitsi koettaa.

Retkeilijät arvelivat viipyvänsä ainakin neljä tuntia. Lilyllä ja Seldenillä oli käytettävänään koko iltapäivä ja vapauden ja varmuuden tunne teki Lilyn mielen kevyeksi. Hän saattoi maistaa henkisen irtolaisuuden harvinaisia iloja voidessaan jutella niin kauan aikaa ilman mitään määrättyä aihetta.

Hän tunsi olevansa niin vapaa taka-aikeista, että Seldenin syytös häntä hieman harmitti.

"En tiedä", sanoi hän, "miksi te aina minua syytätte ennakolta harkitsemisesta."

"Minusta te tunnustitte sen itse; te kerroitte minulle eräänä päivänä, että te seuraatte määrättyä suuntaa – ja jos joku tekee jotakin, niin on se hänen ansiokseen, jos hän tekee sen perinpohjaisesti."

"Jos tarkoitatte, että tyttö, jolla ei ole ketään, joka ajattelisi hänen puolestaan, on pakotettu ajattelemaan itse puolestaan, niin olen aivan valmis ottamaan vastaan tuon syytöksen. Mutta te varmaankin pidätte minua kamalana ihmisenä, jos otaksutte, etten koskaan ole mielijohteiden alainen."

"Mutta sitäpä minä en otaksu: enkö ole teille sanonut, että teidän neronne on siinä, että te muutatte mielijohteet aikomuksiksi?"

"Neroni?" tokaisi Lily äänessä äkillinen kyllääntymisen sävy. "Onko olemassa mitään lopullista neron koetinta paitsi menestys? Eikä minulla totisesti ole ollut menestystä."

Selden työnsi hattunsa syrjään ja loi häneen syrjäsilmäyksen. "Menestys? – mitä on menestys? Olisi mielenkiintoista kuulla, miten te sen määrittelette."

"Menestyksenkö?" Lily epäröi. "Kuinka saada elämästä irti niin paljon kuin mahdollista, otaksun. Se on sittenkin relatiivinen ominaisuus. Eikö se ole teidänkin käsityksenne siitä?"

"Minun käsitykseni siitä? Herra varjelkoon!" Selden nousi äkkiponnistuksella istualleen, nojaten kyynärpäänsä polviinsa ja tuijottaen pehmeään maisemaan. "Minun käsitykseni menestyksestä on persoonallinen vapaus."

"Vapaus? Vapaus vaivoista?"

"Kaikesta – rahasta, köyhyydestä, mukavuudesta ja huolesta, kaikista aineellisista asioista. Jonkinlainen hengen tasavallan pitäminen – sitä minä kutsun menestykseksi."

Lily nojasi eteenpäin. "Ymmärrän – ymmärrän – se on omituista, mutta sitä minäkin olen juuri tuntenut tänään."

Selden kohtasi Lilyn katseen, jossa piili häneen kohdistuvaa suloa.

"Onko tunteminen teille niin harvinaista?" sanoi hän.

Lily hieman punastui hänen katseestaan. "Te pidätte minua hirveän tyhmänä, eikö niin? Mutta ehkä se pikemminkin johtuu siitä, ettei minulla ole koskaan ollut valinnan varaa. Tarkoitan, ettei kukaan ole puhunut minulle hengen tasavallasta."

"Se onkin maa, johon jokaisen on itse löydettävä tie."

"Mutta minä en olisi koskaan löytänyt tietäni sinne, jollette te olisi puhunut minulle siitä."

"Ah, siellä on merkkejä, mutta kukaan ei tiedä, miten niitä on luettava."

"Onpas, minä olen tiennyt, olen tiennyt!" sanoi Lily hehkuvalla innostuksella. "Milloin vain näen teidät, huomaan teidät tavailemassa jotakin merkkiä, kirjainta – ja eilen – eilen illalla päivällisillä – näin äkkiä pienen polun teidän tasavaltaanne."

Selden katseli yhä häntä, mutta toisin silmin. Tähän saakka hän oli tuntenut Lilyn seurassa ja keskustelussa esteettistä mielihyvää, jota miettivä mies mielellään etsii tarkoituksettomasta seurustelusta kauniin naisen kanssa. Hänen suhtautumisensa oli ollut ihailevaa tarkastelua ja hän olisi ollut melkein suruissaan havaitessaan Lilyssä jotakin tunteellista heikkoutta, joka olisi ristiriidassa hänen tarkoitustensa kanssa. Mutta nyt tuon heikkouden vihjaus oli tullut hänen mielenkiintoisimmaksi puolekseen. Selden oli tavannut hänet tuona aamuna epäjärjestyksen hetkenä; hänen kasvonsa olivat olleet kalpeat ja muuttuneet ja hänen kauneutensa vähentyminen oli antanut hänelle erikoista viehätystä. Tuon näköinen hän on ollessaan yksin! oli ollut Seldenin ensimmäinen ajatus; ja toinen oli tarkata, minkä muutoksen hänen tulonsa sai Lilyssä aikaan. Vaarallinen kohta heidän seurustelussaan oli se, ettei hän voinut aavistaa Lilyn mielen välittömyyttä.

"Hyvä", hän sanoi, "eikö se anna teille halua nähdä enempää? Oletteko tulemassa meikäläiseksi?"

Hän oli ottanut esille paperossinsa puhuessaan, ja Lily ojensi kätensä laatikkoon päin.

"Ah, antakaa minullekin – en ole polttanut moneen päivään!"

"Mistä niin luonnoton pidättyväisyys? Kaikkihan Bellemontissa polttavat."

"Niin kyllä – mutta sitä ei pidetä sopivana naimisiin aikovalle tytölle. Ja minähän olen tätä nykyä tuollainen jeune fille à marier."

"Ah, sittenkin minä pelkään, ettemme voi viedä teitä tasavaltaan."

"Miksei? Onko se celibaattinen järjestö?"

"Ei ensinkään, vaikka minun velvollisuuteni on sanoa, ettei siellä ole monta naimisissa olevaa ihmistä. Mutta te otatte hyvin rikkaan miehen, ja rikkaan on hyvin vaikea tulla taivaan valtakuntaan."

"Se on väärin, niin arvelen, koska, mikäli asiaa ymmärrän, kansalaisoikeuden ehtoja on, ettei ajattele liian paljon rahoja, ja ainoa keino olla ajattelematta rahoja, on se, että niitä on runsaasti."

"Te voisitte sanoa yhtä hyvin, että paras keino olla ajattelematta ilmaa on, että sitä on kylliksi hengittää. Se on kylläkin totta eräässä merkityksessä. Mutta keuhkonne ajattelevat ilmaa, jollette te sitä teekään. Samoin on niiden teidän rikkaidenkin laita – he saattavat olla ajattelematta rahaa, mutta he hengittävät sitä koko ajan; pankaa heidät toiseen ainekseen ja katsokaa, miten he kiemurtelevat ja haukkovat ilmaa!"

Lily istui tarkastellen hajamielisesti puhaltamiaan savupyörylöitä.

"Minusta näyttää", sanoi hän lopulta, "että te kulutatte suuren osan aikaanne siinä, mitä te ette hyväksy."

Selden otti vastaan tämän piston levollisena. "Niin kyllä; mutta olen koettanut pysyä kahdenluontoisena: kaikki on hyvin niin kauan kuin keuhkot voivat toimia toisessa ilmassa. Todellinen alkemia on taito muuttaa kulta takaisin joksikin muuksi aineeksi. Ja salaisuus on siinä, että useimmat ystävänne ovat kadottaneet sen."

Lily jäi miettimään. "Ettekö luule", vastasi hän hetken kuluttua, "että ihmiset, jotka miettivät seuraelämää, ovat liian taipuvaisia pitämään sitä päämääränä eikä välikappaleena, aivan kuten ihmiset, jotka halveksivat rahaa, puhuvat ikäänkuin jos sen ainoa käyttö olisi pitää sitä pussissa ja vartioida sitä? Eikö ole rehellisempää pitää niitä kumpaakin mahdollisuuksina, joita voi käyttää joko typerästi tai viisaasti käyttäjän mukaan?"

"Se on varmasti terve näkökanta. Mutta seuraelämän laita on niin kummallisesti, että ne pitävät sitä päämääränä, jotka kuuluvat siihen, eivätkä ulkopuolella olevat arvostelijat. Juuri tuo toinen tie tarjoo enemmän nähtävyyksiä – katsomo saattaa olla harhaluulon vallassa, mutta näyttelijät tietävät, että todellinen elämä on ramppivalon toisella puolen. Ihmiset, jotka pitävät seuraelämää pakopaikkana työstä, arvostelevat sitä oikein. Mutta kun se tulee omaksi päämääräkseen, vääntyvät elämän kaikki suhteet." Selden nousi kyynäspäilleen. "Taivas varjelkoon!" hän jatkoi, "minä en halveksi elämän koristeellista puolta. Minusta näyttää, että loiston tajunta on osoittanut oikeutuksensa sillä, mitä se on tuottanut. Pahinta siinä on, että niin monta ihmisluontoa käytetään tuohon työhön. Jos me kerran olemme maailmankaikkeuden raaka-aine, niin onhan sitä mieluummin tuli, joka karkaisee miekan kuin kala, jota käytetään purppuravaipan värjäämiseen. Ja meidän seuraelämämme kaltainen seuraelämä pilaa hyvän aineen käyttämällä sitä pieneen purppuratilkkuunsa! Katsokaapa Ned Silvertonin tapaista nuorta miestä – hän on todellakin liian hyvä käytettäväksi jonkun seuraelämän kaunistukseksi. Siinä on juuri nuori mies etsimässä maailman salaisuuksia; eikö ole sääli, että hän sen lopulta löytää rouva Fisherin salongista?"

"Ned on herttainen poika, ja minä toivon, että hän säilyttäisi harhaluulonsa kyllin kauan, kirjoittaakseen niistä muutamia sieviä runoja; mutta luuletteko, että hän saattaa ne kadottaa vain seuraelämässä?"

Selden kohautti vastaukseksi olkapäitään. "Miksi me kutsumme kaikkia jaloja aatteitamme harhaluuloiksi ja keskitietä totuuksiksi? Eikö sellaisten sanontatapojen käyttäminen ole seuraelämän riittävää tuomitsemista? Minä omaksuin tuon puhetavan hyvin tarkoin Silvertonin iällä, ja minä tiedän, miten nimitykset voivat muuttaa vakaumusten värit."

Lily ei ollut kuullut hänen koskaan puhuvan niin vakuuttavasti. Hänen tavallinen puheensa oli helposti vaihtuvaa ja vertailevaa; ja Lily oli hämmästynyt saadessaan äkkiä vilahdukselta katsoa laboratorioon, jossa Seldenin vakaumukset muodostuivat.

"Ah, te olette yhtä paha kuin muutkin sen uskokunnan jäsenet", huudahti Lily; "miksi te kutsutte tasavaltaanne tasavallaksi? Se on suljettu seura ja te luotte mielivaltaisia vastaväitteitä pitääksenne ihmisiä ulkopuolella."

"Se ei ole minun tasavaltani; jos se sitä olisi, niin minä tekisin vallankaappauksen ja asettaisin teidät valtioistuimelle."

"Kun te kai todellisuudessa ajattelette, etten koskaan voi jalallanikaan astua kynnyksen yli? Ymmärrän, mitä te tarkoitatte. Te halveksitte minun pyyteitäni – te pidätte niitä minulle arvottomina!"

Selden hymyili, mutt'ei ivallisesti. "No hyvä, eikö se ole suosionosoitusta? Pidän niitä kyllin hyvinä useimmille jotka elävät niissä."

Lily katsoi häneen vakavasti. "Mutta enkö mahdollisesti käyttäisi niitä paremmin, jos minulla olisi näiden ihmisten varat? Raha on kaikkea varten – sen käyttö ei rajoitu automobiileihin ja timantteihin."

"Ei suinkaan: te voitte sovittaa rikkautenne perustamalla sairashuoneen."

"Mutta jos luulette, että minä siitä todella iloitsen niin te varmaankin ajattelette, että minun kunnianhimoiset tavoitteluni ovat kyllin hyviä minulle?"

Selden naurahti tälle vetoamiselle. "Ah, paras neiti Bart, en aio ennustaa sallimusta, taata sitä, että pääsisitte tavoittelujenne perille!"

"Silloin on kai parasta, mitä voitte minulle sanoa, se että koetettuani kaikin voimin tavoitella, minä en luultavasti tule pitämään siitä, mitä olen saavuttanut?" Lily huokaisi syvään. "Miten kurjaa tulevaisuutta te ennustatte minulle!"

"No niin – ettekö ole koskaan ennustanut sitä itse itsellenne?"

Lily punastui vähitellen, ikäänkuin hengen ponnistelu olisi aiheuttanut tuon punastumisen.

"Usein, hyvinkin usein", sanoi hän. "Mutta se näyttää sitäkin synkemmältä, kun te sen osoitatte!"

Selden ei vastannut hänen huudahdukseensa, ja hetken ajan he istuivat hiljaa, ja tuntui kuin jotain olisi sykkinyt heidän välillään ilman avarassa rauhassa. Mutta äkkiä Lily kääntyi kiivaasti Seldeniin päin.

"Miksi teette sen minulle?" huudahti hän. "Miksi saatatte minun vihaamaan sitä, minkä olen valinnut, jollei teillä ole antaa mitään sijaan?"

Nämä sanat herättivät Seldenin mietiskelystä, johon hän oli vaipunut. Hän itse ei tiennyt, miksi hän oli johtanut keskustelun sille alalle; sellaista hän ei suinkaan olisi osannut odottaa itseltään iltapäivän yksinäisyydessä Miss Bartin kanssa. Mutta se oli noita hetkiä, jolloin ei kumpainenkaan näyttänyt puhuvan harkitusti, jolloin sisäinen ääni kumpaisessakin puhui toiselle tunteen äänettömien syvyyksien yli.

"Ei, minulla ei ole antaa teille mitään sijaan", sanoi hän, nousten istualleen ja kääntyen Lilyyn vasten kasvoja. "Jos minulla olisi, niin se olisi teidän tietystikin."

Lily otti vastaan tämän äkillisen selityksen vieläpä oudommalla tavalla kuin millä se oli tehty: hän painoi kasvonsa käteensä ja Selden näki, että hän itki hetkisen.

Kuitenkin vain hetkisen, sillä kun Selden kumartui lähemmäksi ja veti hänen kätensä alas vähemmän intohimoisella kuin vakavalla liikkeellä, käänsi Lily häneen kasvonsa, joiden ilme oli pehmeämpi, mutta ei liikutuksen vääntämä, ja Selden sanoi itsekseen hieman julmasti, että yksin hänen itkunsakin oli taidetta.

Miettiminen teki hänen äänensä vakavaksi, kun hän kysyi puoleksi säälivästi, puoleksi ivallisesti: "Eikö ole luonnollista, että minun on koetettava vähäksyä kaikkea sitä, mitä minä en voi teille tarjota?"

Lilyn kasvot kirkastuivat tämän kuullessaan, mutta hän veti kätensä pois, ei teeskennellen, vaan ikäänkuin luopuen jostakin, johon hänellä ei ollut oikeutta.

"Mutta te vähäksytte minua, eikö niin, ollessanne niin varma siitä, että se on ainoaa, mistä minä välitän?"

Selden tunsi säpsähtävänsä, mutta se olikin hänen itsekkyytensä viimeinen nuoli. Hän vastasi melkein heti aivan koruttomasti: "Mutta välitättehän siitä? Eikä mikään minun toivomukseni voi muuttaa sitä."

Hän oli niin kokonaan lakannut ottamasta huomioon, miten kauas tämä saattoi viedä hänet, että hän tunsi selvästi pettymystä, kun Lilyn kasvoista kuvastui ivaa.

"Ah", huudahti Lily, "kaikista hienoista sanoistanne huolimatta te olette yhtä suuri pelkuri kuin minäkin, sillä te ette olisi lausuneet ainoaakaan niistä, jollette olisi ollut varma minun vastauksestani."

Tämä naseva vastaus kiteytti Seldenin häilyvät aikomukset.

"En ole niinkään varma teidän vastauksestanne", sanoi hän rauhallisesti. "Ja minä teen teille niin paljon oikeutta, että uskon, ettette tekään sitä ole."

Nyt oli Lilyn vuoro katsoa häneen hämmästyneenä; ja hetken perästä hän kysyi: "Aiotteko mennä kanssani naimisiin?"

Selden purskahti nauruun. "En, en aio – mutta ehkä minä, jos te aikoisitte!"

"Sitähän minä teille sanoin – te olette niin varma minusta, että voitte huvitella kokeilla." Lily veti takaisin kätensä, johon Selden oli jälleen tarttunut, ja istui katsoen häneen alakuloisena.

"En minä tee kokeita", vastasi Selden. "Tai jos niitä teenkin, niin en tee niitä teissä, vaan omassa itsessäni. En tiedä, mikä vaikutus niillä tulee olemaan minuun – mutta jos teidän kanssanne naimisiinmeno on yksi niitä, niin aion uskaltaa."

Lily hymyili raukeasti. "Siihen tarvitaankin aivan varmaan suurta rohkeutta – en ole teiltä koskaan salannut kuinka suurta."

"Aha, tepä se olettekin pelkuri!" huudahti Selden.

Lily oli noussut seisaalleen ja Selden seisoi katsoen häneen vasten silmiä. Illan pehmeä hiljaisuus ja yksinäisyys ympäröi heitä: he tunsivat kohoutuneensa ohuempaan ilmaan. Viimeisen tunnin erinomaiset vaikutukset värisivät heidän suonissaan ja ajoivat heitä toinen toiseensa kuten irtautuneet lehdet ajautuvat maahan.

"Te olette pelkuri", toisti Selden, tarttuen hänen käsiinsä.

Lily nojasi häneen hetken ajan ikäänkuin väsyneitä siipiä lepuuttaen. Selden tunsi ikäänkuin Lilyn sydän löisi pikemminkin pitkän lennon jännityksestä kuin uusien etäisyyksien aiheuttamasta odotuksen väristyksestä. Sitten vetäytyen takaisin hieno varoituksen hymy huulillaan Lily selitti: "Tulen varmaankin olemaan kauhean näköinen, kun vaatteeni ovat epäjärjestyksessä; mutta voinhan minä somistaa omat hattuni."

He seisoivat hetken hiljaa tämän jälkeen, hymyillen toisilleen kuin seikkailevat lapset, jotka ovat kiivenneet kiellettyyn korkeuteen, josta he näkevät uuden maailman. Heidän jalkojensa juuressa lepäävä nykyinen maailma oli kietoutunut sumuun ja laakson yli nousi kuu paksun sinen keskeltä.

Äkkiä he kuulivat kaukaista ääntä, ikäänkuin jättiläishyönteisen surinaa, ja seuraten valtatietä, joka kiemurteli tavallista valkoisempana ympäristön hämärässä, eräs musta esine ryntäsi näkyviin.

Lily havahtui hajamielisyydestään. Hänen hymynsä katosi ja hän alkoi liikkua kujannetta kohti.

"Minulla ei ollut aavistustakaan, että oli niin myöhä! Me emme joudu takaisin ennen pimeän tuloa", sanoi hän melkein kärsimättömästi.

Selden katsoi häntä hämmästyneenä: kului hetki ennenkuin hän näki Lilyn entisillä silmillä. Sitten hän sanoi epämääräisen kuivasti: "Se ei ollut meikäläisiä, se meni toista tietä."

"Tiedän, tiedän —" Lily pysähtyi, ja Selden huomasi hänen punastuneen hämärässä. "Mutta minä sanoin heille, etten voinut hyvin – etten menisi ulos. Mennään alas!" kuiskasi hän.

Selden yhä katsoi häneen. Sitten hän otti taskustaan paperossilaatikkonsa ja sytytti hitaasti paperossin. Hänestä näytti välttämättömältä tuona hetkenä ilmaista jollakin tavalla koettavansa pitää kiinni nykyhetkestä. Hänellä oli melkein poikamainen halu antaa seuralaisensa nähdä, että hän oli heidän lentoretkensä jälkeen päässyt jaloilleen.

Lily odotti, kun Selden sytytti paperossinsa kämmenkuopassaan. Sitten Selden tarjosi hänelle paperosseja.

Hän otti yhden epäröiden ja pistäen sen huulilleen hän kumartui eteenpäin ottaakseen Seldenin paperossista tulta. Hämärässä pieni punainen kipinä valaisi hänen kasvojensa alaosan, ja Selden näki hänen suunsa ympärillä hymyn väreitä.

"Olitteko tosissanne?" kysyi Lily äänessä omituista ilon väristystä, jonka hän oli saattanut kiireessä saada jostakin, hänellä olematta aikaa valita oikea sävy.

Selden hallitsi paremmin ääntään. "Miksen?" vastasi hän. "Ymmärrättehän, ettei minun tarvinnut uskaltaa mitään ollakseni tosissani." Ja kun Lily yhä seisoi hänen edessään hieman kalpeana nasevasta vastauksesta, lisäsi Selden nopeasti: "Mennään alas."