Читать книгу Kansakoulu-opettajan nuoruudenvaiheet - Edmondo De Amicis - Страница 6

Neljännellä käynnillä Toppo herra rupesi puhumaan asioita, jotka herättivät Emiliossa himmeätä epäluuloa: siitä muka suuremmasta kunniasta, jota naineet opettajat kylissä nauttivat naimattomain rinnalla; onnellisista avioliitoista, jotka syntyvät opettajien ja opettajattarien yhteen mennessä, kun molemmat panevat palkkansa yhteen ja voivat auttaa toisiansa työssä j.n.e. Muutamia vuosia sitte oli kylässä ollut harvinainen pariskunta, vielä hyvin nuoria ihmisiä molemmat. — — — Vai niin — ajatteli Ratti — olisinkohan minä siihen sopiva ja onko tällä kohteliaisuudella ainoastaan se tarkoituksena? — Hän vilkaisi nuorta tyttöä, joka ensi kerran loi katseensa maahan ja sen kautta vahvisti Emilion käsitystä asiasta. Vielä varmemmaksi hän tuli seuraavana päivänä kohdatessaan sihteerin, joka kysyi: — Te käytte siis Toppo'n perheessä?

Opettaja vastasi karttaen, että häntä usein sinne käskettiin.

— Teette hiton oikein — pitkitti sihteeri — esimiesten kanssa tulee olla hyvällä kannalla. Sitäpaitse — lisäsi hän naurahtaen — ei nuorelta tytöltä suinkaan puutu suloutta ja sedällä on kolikoita.

Emilio punastui ja peittääkseen harmiansa hän oli ymmärtävinään nämä sanat leikiksi: — Kyllä kai hyväkin naimiskauppa — hän arveli — opettaja seitsemän sadan liren palkalla.

— Joutavia! — sanoi toinen — teillä on tulevaisuus edessänne, ja sitäpaitsi — — — pitäähän hankkia itselleen suojelioita.

Ratti'n muistui mieleen ne kysymykset, joita Toppo oli tehnyt Golin perheen suhteen. Haihduttaaksensa kaikki epäilykset, hän vielä eräänä iltana läksi Toppo'n luo, varmasti päätettyään olla sinne vasta menemättä ja näyttelemättä naurettavaa ja kunniatonta osaa. Mutta tällä kertaa tapahtui hänelle jotain merkillistä. Kun hän myöhään tuli ulos Toppo'n luota, kompastui hän johonkin, kaatui ja kuuli jonkun nauravan lähellä. Hän nousi, tunnusteli eteensä ja huomasi kaatuneensa kadun poikki pingoitettuun nuoraan. Hän katseli ympärilleen, vaan ei huomannut ketään; mutta juuri kun aikoi pitkittää matkaansa, hän kohta kuuli jotain suhisevan korvansa ohitse ja kiven sattuvan seinään takanaan. Emilio ei ollut luonnostaan urhoollinen, mutta sentään niitä, joiden itsetuntoa raukkamaisuus niin paljo vaivaa, että jo yksin tämän tunteen pelko ajaa heidät vaaraan. Hän töytäsi siihen suuntaan, josta kivi oli tullut, mutta ei nähnyt ketään; sitävastoin kuuli hän saman naurun, tällä kertaa vähän kauempaa; sitte kaikki oli hiljaa. Hän jatkoi matkaansa, veri kuohuksissa. Hän tiesi, että kylissä oli kilpakosijain tapana pingoittaa köysiä suositun sulhasen eteen. Siis häntä jo paikkakunnalla pidettiin tytön kosijana, myötäjäisten onkijana, naurettavana lepertelijänä. Kukapa olisi koskaan osannut ennustaa hänelle semmoisia ikävyyksiä hänen virkauransa alussa? Viha raivosi hänessä, niin että hänen teki mieli sanoa sedälle ja veljentyttärelle vasten kasvoja, että olivat valheellisia vihollisia.

Emilio nukkui huonosti sinä yönä ja heräsi tuntien jotain kipua kurkussaan. Hän oli varmasti päättänyt katkaista seurustelun, mutta tahtoi sitä ennen selittää asiansa jollekulle, sillä hänen mustasukkainen kilpakosijansa oli kait tunnettu paikkakunnalla, ja hän tahtoi torjua sen luulon, että muka pelosta oli jättänyt käyntinsä. Kenen puoleen hänen oli kääntyminen? Hän tuli ajatelleeksi neiti Strinatia, joka oli kauan ollut paikkakunnalla ja siis tiesi yhtä ja toista tarkastusmiehestä, eikä muuten, vihoissaan kun oli yksityiskoulun tähden, suinkaan surkeilisi.

Illemmalla meni Emilio opettajattaren luo, muka kysyäkseen, oliko opettajien tapana vuoden alusta lähettää tarkastajalle ote opetus-ohjelmasta, jonka kukin oli itselleen laatinut. Hän löysi neiden tarkastamassa lampunvalolla isoa kasaa oppilaille harsittuja paitoja. Emilio lähestyi häntä tuolla kunnioituksen sekaisella lapsellisella rakkaudella, joka tekee että lapsettomat, vanhanpuoleiset naiset pitävät paljon nuorista miehistä. Kovin hän hämmästyi, kun opettajatar kohta kysyi: — Te käytte siis hartaasti Toppo'lla? — Hänkin! Emilio puolustautui sillä, että häntä oli kolme, neljä kertaa sinne kutsumalla kutsuttu. Mutta kuinka opettajatar sen tiesi? — Luuletteko, ett'ei semmoisia asioita tiedetä! vastasi opettajatar pitkittäen paitojen tarkastusta. — Sitäpaitsi, se oli teidän kohtalonne. Edeltäjänne kävi myöskin siellä — — — lyhyen ajan. Se mies on päättänyt heittää tytön jonkun opettajan kannettavaksi, ehkäpä saadaksensa antaa suosionsa myötäjäisten asemesta; sillä se on helpolla ymmärrettävä, ett'ei hän tahdo avata kukkaroansa. Kuka tietää miksi? Väliin tuommoiset ukkorahjukset tekevät hulluuksia vähää ennen kuolemataan. Pyydän anteeksi, pidättekö nuoresta naisesta?

Opettaja kohautti olkapäitään. Neiti Strinati nauroi pilkallisesti ja sanoi: — Hän on hanhi. Muuten se on setä, joka tahtoo tyttöä hienoksi naiseksi, sillä hän toivoo siten saavansa hänet helpommin naimisiin. Mitä tyttöön itseensä tulee, ei hän ymmärrä ihmistapoja: hän juoksee, niin pian kuin pääsee pellolle, talonpoikaisnaisia kättelemään.

Malttamattomana saadaksensa jotain tietää, Emilio kertoi nuorasta ja kivestä. — Kuinka — kysyi neiti Strinati ja pani pois paidan, jota piti kädessään — näin pian? Että se oli tapahtuva, tiesin kyllä; mutta vasta jonkun ajan päästä. Edellinen opettaja sai selkäänsä, hän. — Pitemmittä mutkitta hän kertoi salaisuuden. Nuora-mies oli eräs suutarin poika, joka kolme vuotta sitte kosi tyttöä, toivoen runsaita myötäjäisiä; mutta hän sai rukkaset, joutui raivoihinsa ja vannoi kostavansa jokaiselle, joka tyttöä ihastelisi. Se oli tappelija, joka kolme kuukautta oli istunut vankina kahakassa antamastaan puukon-iskusta. Eikö Emilio vielä ollut huomannut erään tummanverisen veitikan, jolla oli syntymämerkki silmän alla ja lakki kallellaan päässä, terävästi katselevan häntä silmiin? Se oli heittiö, joka saattoi tehdä hänelle vielä pahat kepposet. Opettaja teki viisaasti, kun oli varoillaan joka kerta Toppo'lla käydessään.

Näistä sanoista arvasi Emilio opettajattaren tutkivan, oliko hän pelkuri, ja sanoi siksi, varsin vielä käyvänsä Topo'lla useamman kuin yhden kerran, mutta sitten lakkaavansa. — Teette oikein kun menette — vastasi opettajatar; — minä annan sen neuvon, ett'ette äkkiä lakkaa siellä käymästä, sillä silloin ärsytätte ukkoa, joka kostonhimosta saattaa vainota teitä kuin edeltäjäännekin. Hän on tyhmä ja ylpeä mies. Turhasta asiasta hän sohrii kirjeen ylitarkastajalle Turiniin ja luulottelee sitte saaneensa vastauksen, vaikka koko maailma tietää hänen likaisen kirjeensä joutuneen paperikoriin.

Neiti Strinati kertoi muun muassa, että eräänä päivänä, kun hän vielä opetti ensi luokkaa, Toppo tulee kouluun muka tarkastamaan lasten edistymistä — he olivat juuri aloittaneet tavaamista — panee lasten eteen erään hallituksen antaman julistuksen ja sekä suuttuu että ihmettelee, kun eivät lapset osanneet sitä lukea; Toppo arveli, että koska isot kirjaimet ovat helposti luettavia ja julistus oli tavattoman suurta pränttiä, lasten olisi pitänyt, kuukauden tavattuaan, kyetä sitä lukemaan.

— Sitäpaitsi — opettajatar jatkoi matalalla äänellä — käskee omatuntoni minua puhumaan teille toista asiaa. Tehän ette pidä tytöstä, vai kuinka? Noh, siinä kylläksi. Mutta älkää menkö ansasta toisestakaan syystä. Se on roskainen juttu. Tytöllä on epäilemättä opettajattarentodistus; on ihmisiä, jotka ovat sen nähneet ja sitä pidelleet. Mutta onko se oikea vai väärennetty todistus? Tuo todistuksella kehuminen alkoi jo muutamia vuosia sitten ja kaikki kuuluivat alussa sitä uskoneen. Miksikä ei? Mutta sitte ruvettiin epäilemään, milloin tyttö oikeastaan olisi tutkinnon suorittanut. Muutamat uteliaat rupesivat asiata urkkimaan ja kyselemään; mutt'ei kenenkään onnistunut saada enempää tietoonsa, kuin että hän yhden ainoan kerran olisi poistunut Garascosta matkustaakseen setänsä kanssa Turiniin. Se tapahtui neljä vuotta sitte, vaan matkapäivät eivät ollenkaan sattuneet sen vuoden tutkintoaikaan. Sitäpaitsi oli kuulusteltu vähän sieltä ja täältä, eräältä silloiselta tutkijalta sekä muutamilta opettajattarilta, joilla oli todistus samalta vuodelta; mutta ei edellinen eivätkä jälkimäiset muistaneet nähneensä häntä suullisessa enempi kuin kirjallisessakaan tutkinnossa. Eräs toinen seikka on huomioon otettava: ei kukaan ole koskaan tytön omasta suusta kuullut sanaakaan tuosta ihmeellisestä tutkinnosta, jonka kumminkin pitäisi olla tärkeä tapahtuma nuorelle tytölle. Kuinka asian laita lienee? Oikeastaan ei vielä oltu varmoja mistään petoksesta; mutta joku Toppo'n vihamiehistä pitkitti vielä tutkimuksia. Eihän tämä olisi ensimäinen kerta, kun rahasta vääriä todistuksia valmistellaan rehtorein kanslioissa. Joka tapauksessa, kun asia kerran selvenee, syntyy siitä niin häpeällinen juttu, että jokaisen, ken on perheelle sukua, pitäisi häpeästä maan alle vajota.

Nuorukainen oli kuullut kylläksi. Hän kävi kerran vielä Toppo'n luona, oli harvapuheinen ikäänkuin valmistaakseen setää ja veljentytärtä siihen, ett'eivät pitkään aikaan saisi nähdä häntä, jätti kylmästi hyvästit ja läksi, varmasti päättäen olla enää heillä näyttäytymättä.

Sydämmen kasvatus.

Emilio omisti kaiken aikansa koululle, semminkin poikain siveelliselle kasvatukselle. Hänellä ei ollut varalla mitään valmiita ankaruuden tai leväperäisyyden järjestelmiä, vaan hän seurasi luontoaan, joka käski häntä hyvyydellä toimittamaan kuuliaisuutta; se onnistuikin osittain. Vähitellen hän oppilaitten ruokkoomattoman ulkokuoren alta löysi sielun hyviä ominaisuuksia ja, mitä raakuus peitti enemmän kuin muuta, lisäksi jotain herttaista ja rakastettavaa, jota löytyy kaikissa lapsissa, pienissä villeissäkin, ja tekee ikävätkin lapset rakkaiksi opettajalle. Mutta häntä kohtasi myöskin odottamattomat vaikeudet. Tosin hänen onnistui muutamissa herättää katumusta tahi muuta jaloa tunnetta, puhumalla heille sydämmellisesti, kärsivällisesti ja hellällä kaunopuheliaisuudella. Mutta kuinka vaikea oli tätä tapaa noudattaa! Emilio huomasi sen kautta joutuvansa kuten taiteilija jonkinmoiseen hermostuneesen sielun jännitykseen, jonkunmoiseen itsetyytyväisyyden mielenkiihkoon, josta hänet pian koko aamupäiväksi riisti vähäinenkin pahoinvointi, pieni harmi tahi vain epäystävällinen ajatus, joka äkkiä ja tahtomatta aivoissa heräsi. Semmoisissa tapauksissa oli itsensä hillitseminen aivan turhaa. Lempeät ja vakuuttavat sanat eivät enää tulleet suuhun, tahi ne lausuttiin ilman lämpöä ja vakaisuutta eivätkä tunkeneet lasten sieluihin. Mikä pahempi: hän huomasi, että kun sanansa sillä lailla sanoi, hän pilasi niiden vaikutuksen ei ainoastaan siksi kerraksi, vaan myöskin niiksi tapauksiksi, jolloin ne oikein lausui. Eräät sisälliset sielunilmiöt pojissa tekivät tämän kasvatustavan vaikeaksi; he näet olivat väliin tylsiä ja vastahakoisia, ikäänkuin tyhjiä sieluistaan ja paatuneita sydämmistään, niin ett'ei hänen millään keinoin onnistunut saada heitä vireille ja huvitetuiksi. Ehkäpä syynä oli hetkellinen vähennys Herbert Spencerin hermonesteessä, josta oli kuullut puhuttavan seminaarissa? Vaan mistä tuo vähennys tuli koko luokkaan? Hän ei sitä ymmärtänyt eikä siihen neuvoa keksinyt. Ne olivat hukkaan menneitä opetustunteja, jotka jättivät katkeruutta mieleen. Sitäpaitsi rupesi Emilio isommissa pojissa huomaamaan luonteita, joihin eivät ruumiilliset kuritukset, nuhteet tai ystävälliset sanat mitään vaikuttaneet. Jos näissä pojissa piili jotain hyvää, ei löytynyt mitään tietä, ei suoraa eikä väärää, jota myöden sen perille olisi päässyt. He näyttivät kuuluvan toiseen rotuun kuin muut, olivatpa juuri kuin tuntemattomia soittokoneita, joita ei tiennyt minne kosketella saadakseen niitä soimaan. Varsin kaunistelematta hän väliin kysäisi isällisellä äänellä: — Minkä vuoksi teet noin, vaikka tiedät sen minua kiusaavan ja että sinua siitä rangaistaan? Etkö ymmärrä, ett'ei sinun pidä ja ettei sun sovi niin menetellä? Miksikä tahdot mieluummin, ett'en sinusta pidä, kuin että sinua rakastaisin? — Pojat eivät näyttäneet ymmärtävän näiden sanain tarkoitusta; he eivät muuttaneet muotoa ja olivat kohta uudelleen tottelemattomia. He kuuntelivat uhkauksia samalla muodolla kuin sitä ennen nuhteita. Hän ei tahtonut näiden eikä muidenkaan oppilaitten kanssa puhuessaan turvautua uskontoon, niinkuin sydämmensä häntä usein käski, sillä hänestä tuntui kun se olisi hänen suussaan kadottanut kaiken vaikutuksensa heidän sieluihinsa, ja he katselivat häntä ällistyneinä, ikäänkuin olisivat ajatelleet: — Emmehän ole kirkossa! — jonkun kerran säälien, juuri kuin ymmärtäen hänen epätoivoisena tarttuneen tähän viimeseen pelastuskeinoon. Kaikki tämä teki hänet ajoittain alakuloiseksi. Mutta ainoastaan ajoittain.

Tuo vanha ajatus, joka Emiliolla oli lapsista ja josta hänen hellyytensä heitä kohtaan lähti, vaikutti hänessä yhä vielä voimallisesti. Hänen ei muuta tarvinnut kuin tuokioksi luoda eteensä tuon suuren lapsiparven ääretöntä kurjuutta, nuot lukemattomat nälistyneet, piestyt, kiusatut, oman onnensa nojaan heitetyt lapset, tuo summaton joukko pienokaisia, joilla ei ole muuta kuin kyyneleet puolustuksekseen, jotka saavat kärsiä kaikista aika-ihmisten paheista ja rikoksista, jotka kasvavat ja kuihtuvat keskellä kamalimpia oloja, ja viskataan tuhansista käsistä teille, katu-ojiin, sairashuoneisiin, kirkkotarhoihin; tätä kun vaan ajatteli, niin kohta sulautuivat ne lapset, jotka hänen edessään istuivat, noihin lukemattomiin toisiin, hän näki heissä viattomuuden ja inhimillisen heikkouden kuvan, jotain suurta ja kunnian-arvoista, joka herätti hänessä rajatonta sääliä ynnä puuttumatonta kärsivällisyyttä ja anteeksi-antoa; ja niin hän taas aloitti työnsä hiljaisena kuin ennenkin.

Oppilaitten vanhemmat.

Emilio havaitsi samaan aikaan toisen seikan, jota ei ollut voinut oppia koetunneilla; hän, näet, joutui tuttavuuteen lasten vanhempain kanssa, joissa tapasi monta kummallisuutta ja joiden suhteen useammassa kuin yhdessä katsannossa pettyi. Ainoastaan viisi tahi kuusi vanhemmista — hänellä oli viisikymmentä oppilasta — tuli häneltä tietoja pyytämään. Kummallista oli, että muutamat talonpojat ja päiväläiset, jotka asuivat vähän matkan päässä kaupungista ja jotka näkivät hänet joka päivä sekä usein puhelivat peltotöistä tahi omista asioistaan, eivät koskaan kysyneet mitään pojistansa, juuri kuin se olisi ollut kiellettyä puhetta. Sitä hän ei käsittänyt. Kasvatusopillisia ohjeita noudattaen Emilio rupesi puhumaan vanhemmille lapsista, saadakseen heiltä tietoja näiden luonteista tahi itse tutkiakseen oppilaitansa näiden vanhemmista. Hän koetti saada tietoonsa perheitten elämäntavat, perinnölliset taudit, taipumukset ja siveelliset virheet. Tuulen tupia kaikki! Semmoisiin kysymyksiin vastattiin epäluuloisesti, sinne tänne ilman tarkoitusta, vieläpä katseltiin häntä uhkaavin silmin. Enin mitä hän sai tietää jonkun pojan luonteesta oli: — se on kiltti poika — tahi: — se on lurjus; älkää säästäkö keppiä.

Muutamat vanhemmat, joiden pojat olivat sinä vuonna alkaneet ensi luokassa, odottivat tiesi mitä ihmeitä tuosta kiitetystä opetuksesta ja kasvatuksesta ja menivät kuukauden kuluttua kohteliaasti opettajalle valittamaan, että heidän poikansa eivät kauttaaltaan katsoen olleet rahtuakaan entistään parempia, vaan samoja häpeämättömiä veitikoita kuin ennenkin. Eikä siinä kyllin: hän tiesi, että niin pian kuin lapsi teki jotain pahaa kotona, tälle sanottiin: — Niinkö opettaja sinua on neuvonut? — Eräs isä meni niin kauas, että syytti opettajaa rivosta sanasta, jonka poika kotona lausui. — Kuinka asian lienee laita, herra opettaja? Meiltä hän ei ole voinut sitä kuulla.

Useimpien vanhempain käytöksessä Emilio huomasi jonkimmoista ylpeyttä itseään kohtaan, joka tuli siitä tiedosta, että he ne oikeastaan opettajata elättivät. Ja kuinka ne häntä elättivät? Hän kyllä käsitti, että sen mielestä, joka eli maapalukasta, hänen palkkansa tuntui suuremmoiselta; kaksi lireä päivässä, ajatelkaas, siitä vain että puhuu, ja sitäpaitse naimaton mies ja niin nuori. Siksi vaativat häneltä ihmeitä, katsomatta velvollisuudekseen auttaa vähääkään opetuksessa ja kurin tahi puhtauden pidossa. Kun hän kerran lähetti pesemättömän pojan kotiin, tuli isä kouluun, piti suurta melua ja huusi: — Te kai tahdotte vain hienoja herroja kouluunne! — Toisen kerran, kun hän pyysi erästä hyvänluontoista vaimoa puhdistamaan pienoistansa syöpäläisistä, jotka levisivät luokalla, vastasi vaimo: — Oh, tietäkääs, siitä minä en välitä. Se osoittaa, että pojalla on terve veri. Annetaan olla, herra opettaja.

Olipa muutamia hyvin kunnioittaviakin vanhempia, jotka lakki kourassa odottivat opettajaa koulun ulkopuolella ja lähestyivät häntä hartaasti kumarrellen. Mutta nämä olivat kaikista ikävimpiä, sillä he tulivat Emilion luo kuin yleiselle kirjurille; yksi saadakseen epäselvästä kirjeestä selkoa, toinen pyytäin opettajaa lukemaan läpi isoa paperikasaa ja sitte antamaan neuvoa riitajutussa; kolmas tahtoi kirjoittamaan isännälle kirjettä, jossa pyydettäisiin vuokran alennusta, tarpeellisilla johdatuksilla ja sanain käänteillä, jotka eivät loukkaisi ja joita ainoastaan opettaja osasi panna kokoon. Ikäänkuin osoittaakseen kiitollisuuttaan lisäsivät he: — Kuulkaas, ei teidän tarvitse arkailla, herra opettaja; napauttakaa vain poikaani aika lailla, kun hän sitä ansaitsee. — Mutta kun hän sitte joskus antoi ankarimman rangaistuksensa, erottaen pojan joksikin ajaksi koulusta, tekivät vanhemmat asian naurettavaksi antamalla erotetun juosta pitkin ketoja ikäänkuin ihastuneena koululuvasta. Oi, eihän mitään kaikesta tästä oltu puhuttu hänelle seminaarissa!

Yksin.

Emilio opetti yhä mielellään ja oli tyytyväinen. Tuo vaatimaton ja tavallinen temppu, käydä joka kuukausi koulurahaston hoitajalta perimässä pientä palkkaansa, jonka oli ansainnut pennin penniltä yhtä monella opetuksella, neuvolla ja ojennuksella, tuotti hänelle joka kerta sydämmellistä iloa ja tyydytystä, jota kesti useampia päiviä. Hänen koulustaan puuttui enään vain muutamia tarpeellisia kaluja, joita aikoi pyytää sindacolta: muutamia maanviljelystä koskevia kuvia, maapallokartta, jospa kuinkakin pieni, ja ennen kaikkea yksi penkki entisten lisäksi, sillä ensimäisen kuukauden kuluttua sai hän viisi oppilasta lisää ja oli pakoitettu asettamaan kaksi poikaa, kolmeksikin tunniksi peräkkäin, oman pienen pöytänsä ääreen kirjoittamaan. Eräänä kauniina marraskuun päivänä Emilio tapasi sindacon hänen asuntonsa edustalla; mies oli erittäin hyvällä tuulella, ratsusaappaat jalassa ja ratsupiiska kädessä, juuri menossa ratsastusretkelle. Koska tilaisuus tuntui sopivalta, puhui Emilio muun muassa koulunkin asioista. — Kuinka — sanoi sindaco hämmästyneenä — puuttuuko semmoista koulussa! Mutta se on, ipso facto, autettava. Olette kai siitä ilmoittaneet? Hän antoi Emilion vielä kerran luetella nuo kolme tarvittavaa, laski sormillaan ja kallisti nyökäyttäen päätään juuri kuin kuunnellakseen paremmin.

— Minä käsken kohta kirjoittaa tästä asiasta — hän sanoi — aivan oitis. — Sitte kertoi hän opettajalle aikeistaan: hän hommasi jotakin parast'aikaa uutta vuotta varten, jonkinmoista koulujuhlaa, jossa tulisi lausuntoa, laulua ja lastentanssia, jotakin tavatonta ja erinomaisen hauskaa. Hänelle tuttuja perheitä Turinista piti saapua tänne, vartavasten juhlalle. Mutta oppilaita piti ajoissa valmistaa. — Jonakin päivänä — päätti hän puheensa — lähetän teitä hakemaan neuvotellaksemme yhdessä. — Sitte hän sanoi ystävällisesti hyvästi, nousi satulaan, kannusti hevostansa ja katosi.

Monta päivää kului Emilion sindacoa näkemättä, eikä hän kuullut puhuttavan penkistä enempää kuin kuvistakaan; mutta hän lohdutti itseänsä ja ajatteli, että hän ainakin pääsisi pänttäämästä poikiin jotakin tilapäistä typerää juhlarunoa. Niin hän yhä aikojansa eleli levollisena.

Koska rakkaus kouluun oli vallannut Emilion koko olennon, ei hän voinut käsittää, kuinka ihminen maakylässä saattoi ikävään menehtyä ja siksi epätoivossaan pistäytyä Valkoisessa ristissä neljäkin kertaa päivässä kuulustamassa, oliko matkustavaisia saapunut, — vaikkapa ei muuta kuin joku kuormain ajaja, kunhan vain sai nähdä oudot kasvot. Sunnuntaisin hän matkusti postimiehen kanssa ——iin sisartansa tervehtimään, mutta muina päivinä ei hänellä ollut kenestäkään seuraa. Kokonaisen kuukauden aikaan hän tapasi don Leriä yhden ainoan kerran ulkopuolella koulua. Se tapahtui eräänä sunnuntai-iltana, kun Leri palasi Turinista, jonne oli mennyt hakemaan muutamia teokseensa tarvittavia todistuskappaleita. Hänen oli kallisarvoiset käsikirjoituksensa käärössä kainalon alla ja hän siveli niitä totisesti ja kunnioituksella, juuri kuin pyhää aarretta. Emilio kohtasi useammin Toppoa, joka nyreästi vastasi tervehdykseen ja oli joka kerta uhkaavamman näköinen, ikäänkuin ennustaen myrskyä. Eräänä päivänä hän vihdoin muutaman anniskelun edustalla tunsi suutarin pojankin liikkeestä, jolla tämä kumppaneilleen osoitti opettajaa, ja siitä röyhkeästä muodosta, jolla hän kädet takin taskuissa ja toinen sääri toisen päällä häntä katseli. Emilio ei ollut häntä näkevinään. He kohtasivat toisiansa vielä muutamia kertoja. Kilpakosija katseli aina ylpeästi ympärilleen, nähdäkseen, oliko ihmisiä lähellä, ja ikäänkuin osoittaakseen opettajalle, että jos ei olisi ketään näkynyt, hän olisi hyökännyt hänen kimppuunsa. Mutta kun huomasi toisen järkähtämättömän tyyneyden, ja ehkä vielä enemmän sentähden, että käynnit Toppo'lla olivat loppuneet, jätti hän opettajan rauhaan. Eräänä yönä kumminkin sama suutarinpoika tuli kumppaneineen rähisemään Emilion akkunoitten alle. He matkivat nälkäisten aasien kiljumista, arvattavasti siten lausuakseen sekä ajatustaan hänen taloudellisesta tilastaan että myöskin hänen toimensa halveksumista, Emilio ei ollut millänsäkään.

Nuorella opettajalla ei yksinäisessä elämässään ollut kuin yksi toivomus toteutumatta, toivomus, joka hänellä oli ollut jo seminaari-ajoilta ja johon kaikki iloiset, vaikka varsin vaatimattomat tulevaisuuden unelmat sulivat yhteen. Hän toivoi kylään nuorta, sivistynyttä opettajatarta, jonka kanssa olisi voinut rakentaa ystävyyden liittoa, puhdasta ja harrasta ystävyyden liittoa, josta aikaa myöten toinen tunne saattaisi kehittyä. Kyllähän siellä oli tuo ensimäisen luokan pikku opettajatar. Mutta se ei Emiliota miellyttänyt, kun oli yht'aikaa semmoinen talonpoikaistyttö ja hieno neiti. Hän tuli ajatelleeksi kukkasvihkoa, joka on laitettu sekaisin elävistä ja paperikukista, ja arvasi tytön silmistä, että turhamaisuus hänessä asui ja että häntä hallitsi sellaiset ahtaat ja omituiset käsitteet, joita puolisivistys ja vaillinainen kotikasvatus synnyttävät. Hänen epätietonsa tässä kohden haihtui, kun hän kerran, ensi lumen langettua, tapasi tytön ulkona kedolla ja puheli vähän hänen kanssaan. Tyttö, joka oli pysähtynyt keskelle tietä, teki lyijykynällä muistiinpanoja pieneen kirjaan.

— Pikku neiti kirjoittaa runoja — opettaja sanoi ja nosti lakkiaan.

— En — vastasi hän vapaasti — minä en koskaan kirjoita runoja, kun olen kävelyllä. Minä kirjoitan muistiin ajatuksia, ett'en niitä unhoittaisi; pari, kolme sanaa, ei enempää.

— Jonakin päivänä ilahuttanette meitä jollakin?

— Oh — vastasi hän päätään pudistaen — olemme vielä kaukana siitä päivästä.

— Ette siis aio koskaan painattaa mitään?

— Sitä en tarkoita; mutta en ainakaan vielä pitkään aikaan. Olen saanut päähäni olla mitään painattamatta, ennenkuin täytettyäni yhdeksänkolmatta vuotta.

Opettaja naurahti. — Olette liian vaatimaton. Miksi olette määränneet juuri vuoden yhdeksänkolmatta, jos tuota ei lie sopimaton kysyä?

— Se on salaisuuteni.

— Joku kait sen salaisuuden teiltä ryöstää ja pakoittaa teitä painattamaan ajatuksenne — — — toisella nimellä.

— Oh, sitä ei ole pelkäämistä.

— Miksikä ei?

Opettajatar oli hetkisen ääneti, sitte hän sanoi:

— Siksi, ett'en koskaan aio rakastaa.

— Oletteko varma siitä? Kuinka niin voi puhua teidän iällänne!

— Minä olen tehnyt lupauksen.

— Sepä kummallista. Oletteko myöskin luvanneet, ett'ette kertoisi kellekkään syytä.

Opettajatar katseli maahan, ikäänkuin syviin ajatuksiin vaipuneena ja sanoi sitte taidokkaasti, muka hienosti hymyillen:

— Taide, joka kaiken tekee, ei ilmaise mitään.

Vaan Emiliolle oli opettajatar itsensä kyllin ilmaissut.

Ensimäinen myrsky.

Eräs suuri tapahtuma, ensimäinen myrsky Emilion opettaja-uralla, johti muutamia päiviä sen jälkeen hänen ajatuksensa pois rakkausseikoista. Muutamana iltana hän sai suojelijaltaan Golilta kirjeen, jossa tämä kertoi yhden opettajanpaikan olevan avoinna Piazzenassa ja kehoitti häntä lähettämään sinne hakemuksensa ynnä seminaari- ja virantekotodistukset, samalla vakuuttaen Emilion saavan viran, koska hän, Goli, oli häntä lämpimästi suositellut johtokunnalle. Sitäpaitse siellä oli eräs Golin tuttava, don Pirotta, hengellisen veljeyskunnan johtaja, herttainen ja arvossa pidetty mies, josta tulisi Emiliolle hyvä ystävä.

Seuraavana aamuna Emilio lähetti paperinsa postissa ja otti mukaansa kouluun erään muurarin nauloineen vasaroineen muuttamaan toiseen paikkaan kertomataulua ja kahta seinäkuvaa, jotka olivat huonossa valaistuksessa. Muurari löi juuri viimeisiä lyöntejä ja pojat olivat asettuneet penkkeihinsä, kun tarkastusmies astui huoneesen.

Ensi silmäyksellä Emilio ei ollut tuntea Toppoa, sillä tällä oli tuommoinen omituinen muoto, jonka mielenliikutus on muuttanut aivan tuntemattomaksi. Tällä kertaa oli syynä kiukku, joka jo kauan aikaa oli kasvamistaan kasvanut Toppo'n karkeassa, ylpeässä, itsepintaisessa kallossa ja nyt äkkiä vasaran lyönneistä puhkesi näkyviin, niinkuin vesi kiehuvassa kattilassa kiehuu yli reunojen.

Opettaja nousi ja antoi merkin pojille, että tervehtisivät; muurari lakkasi naulaamasta.

— Mitä täällä tehdään? — kysyi Toppo.

Emiliota harmitti Toppon muikea muoto, hän vastasi reippaasti: — Ei mitään vaarallista. Annan vain muuttaa huonosti asetettuja seinätauluja.

Tarkastusmies kipristi silmiään ja sanoi: Teillä ei ole oikeutta sitä tehdä.

—- Se oli minusta niin yksinkertainen asia — vastasi opettaja.

— Te ette saa — sanoi Toppo korottaen ääntänsä — edes naulaa siirtää ilman johtokunnan lupaa.

Nuorukaisen veri kuohui. Oli ilmeistä, että Toppo tahtoi häntä nöyryyttää. Ja niinkuin joskus tapahtuu, että suurimpainkin mielenliikutusten raivotessa odottamatta kaukaisia kuvia ilmestyy aivoihin, niin nytkin Emilion mielikuvitukseen yht'äkkiä lensi entinen korpraali Lerica, joka nyrkki pystyssä ajoi tarkastusmiestä pihalle. Tämä kuva kiihoitti hänen harmiansa.

— Minä tiedän — vastasi hän kuivasti — ett'en ansaitse nuhteita — — — tuommoisella äänellä annettuja.

Toppo astui askeleen eteenpäin ja kipristi silmiään.

— Niinkö te puhuttelette tarkastusmiestä?

Nuorukainen käsitti, ett'ei hän voinut, melua nostamatta, puolustaa itseänsä, eikä myös voinut oitis väistyä, kadottamatta kaikkea valtaansa luokassa. — — Hänen päässään syntyi salaman nopeana ajatus. Hän veti äkkiä suosijansa kirjeen taskusta ja sanoi, päättävästi sitä näyttäen: — Olette tarpeettomasti huolissanne. Minä en ole opettajana Garascossa. Katsokaas tätä.

Temppu ei oikeastaan mitään merkinnyt, osittain sen tähden, että hän todella vielä oli opettajana Garascossa, osittain siksi, että jo edeltäpäin tiedettiin hänen viipyvän vain vuoden täällä. Mutta niinkuin usein intohimojen hallitsemissa kiistoissa tapahtuu, niin tässäkin tuolla odottamattomalla ja salaperäisellä vastauksella oli tarkoitettu vaikutus, sillä siihen riita päättyi. Toppo kun äkkiä käsitti voimattomuutensa vahingoittaa vastustajaansa ja aloittamansa sodan hyödyttömyyden, tukki kerrassaan suunsa. Mutta koska hän yhä edelleen oli vihoissaan, eikä tiennyt kuinka oli jutusta kunnialla peräytyminen, lausui hän muutamia sanoja, jotka eivät mitään merkinneet, mutta jotka kumminkin turvasivat peräytymisen. — Tarkastaja tulee! hän huusi ja astui pitkin askelin ulos.

Opettaja, joka hieman kalpeana jäi seisomaan, kertoi itsekseen: — Tarkastaja tulee. — Mutta kun hän käsitti tuon tyhjäksi uhkaukseksi, koskahan tarkastaja ei tullut yksinomaan hänen tähtensä, ja kun hän muuten oli asiastansa varma, pitkitti hän tuntia. Halpamainen hyökkäys oli kumminkin horjahduttanut hänen tasapainonsa koko aamupäiväksi, ja tehnyt hänet alakuloiseksi koko päiväksi, ikäänkuin tämä olisi ollut enteenä lukemattomiin kiusoihin, jotka häntä odottivat, ensimäinen niitä myrskyjä, jotka vasta rakeillaan peittäisivät koko hänen uransa.

Uusi vihollinen.

Ei tosiaankaan kauan viipynyt, ennenkuin Emilio huomasi uuden vihollisen. Eräänä aamuna tuli pieni, kalpea, ulkokullatun näköinen kauppiaanrouva ja valitti äreällä äänellä, ett'ei hänen poikansa käyttäytynyt hyvin kirkossa ja että hän kotona turhastakin asiasta kiroeli kuin riivattu. Hän päätti, iskien Emilioon paljon merkitsevän katseen: — Kuulkaas, herra opettaja, minä en tahdo, että poikani kasvaa ilman uskontoa! — Emilio, joka ymmärsi mitä tarkoitettiin, harmistui ja ajoi vaimon ulos, sanoen ei kärsivänsä, että hänelle tultiin velvollisuuksia opettamaan, ja mitä pojan uskontoon tulee, on siitä puhuttava papille, jonka luona oppilaat käyvät ripillä. Kun hän työnsi vaimon ovesta pihalle, näki hän toisella puolen katua kirkkoherran talouden hoitajattaren, joka rohkean näköisenä odotteli vaimoa. — Sinä hänet tänne lähetit — ajatteli Emilio, ja kohta muistui hänen mieleensä sihteerin leikkipuhe Perpetuan pyrinnöistä päästä koulun tarkastajaksi. — Sanokaa sille, joka teidät lähetti, hän lisäsi, että hän pitäköön huolta tiskeistään, älköönkä sekaantuko koulun asioihin. — Pahempi epäluulo heräsi hänessä sittemmin: taloudenhoitajatar oli juossut ärsyttämässä lasten vanhempia opettajaa vastaan. Tullaksensa asiasta varmaksi ja saadaksensa tietää, minkälaisia hyökkäyksiä hänellä oli kestettävänä kirkkoherran kyökistä päin, hän tälläkin kertaa turvautui neiti Strinatiin. Hän ajatteli sitäpaitsi, ett'ei Toppo'n entinen uskottu saattanut olla opettajattaren suosiossa.

Muutamain ripsain piirtein opettajatar kuvaili Perpetuan personan ja teki tuon niin lystillisesti, että Emilion levottomuus kääntyi iloisuudeksi. Kirkkoherran kyökkimaija oli muka luonne, jommoisia opettaja oli usein tapaava urallaan. Hän oli jo vuosikausia tahtonut ohjata yleistä opetusta Garascossa, mutta onneksi kyllä ei vanha kirkkoherra, ymmärtäväinen ja hyväsydämminen mies, yhtynyt hänen tuumiinsa. Hän oli kahtena vuonna turhaan kehoittanut isäntäänsä muun muassa pakoittamaan opettajaa seuraamaan koulupoikia kirkkoon ja siellä niiden käytöstä valvomaan. Kun hän, kori kainalossa, kulki koulun ohitse tätä avattaessa tahi suljettaessa, pysähtyi hän aina tarkastamaan oppilaitten käytöstä ja ilmoitti aina Toppo'lle, milloin oli syntynyt epäjärjestystä.

Perpetua oli vihoissaan Ratti'lle pääasiallisesti siitä, ett'ei tämä häntä tervehtinyt, kun sitä vastoin edellinen opettaja oli aina kohteliaasti nostanut lakkia. Uusi opettaja oli ikuisesti loukannut häntä. Sitä paitsi oli hän saanut päähänsä, että uuden opettajan piti olla papin, niinkuin don Leri, nuoren, hauskan, hänen mieleisensä papin. Hän ei suvainnut maallikko-opettajia.

Perpetua kulki sillä välin kylässä puhumassa pahaa Emiliosta; hän sanoi, että Garascoon oli opettajaksi lähetetty uskoton poikanulikka, joka ei edes nostanut lakkiaan kirkon ohi kulkiessaan ja joka antoi poikain kiroilla; opettaja muka kielsi poikia kantamasta kaulassaan pieniä pyhimyksen kuvia; opettajan monet retket kaupunkiin olivat varsin hävettäviä, sillä kaikki ymmärsivät mitä hän siellä teki; jos kirkkoherra olikin liian hyvä ja pysyi ääneti, niin vanhempain tuli ehkäistä säädyttömyyttä; ja jos tämä ei koskenut muitten sydämmiin, niin hän, Perpetua, kyllä kerran vaikka yksinään koulun puhdistaisi. — Koska Emilio oli pian jättävä kylän, ei hän tästä kaikesta paljoakaan välittänyt; mutta hän päätti kohdatessaan katsoa vihollistansa suoraan silmiin, voidaksensa tämän käytöksestä päättää kuulemiensa todenperäisyyttä. Muutamia päiviä myöhemmin hän eräänä aamuna tapasikin Perpetuan vihanneskori käsivarrella. Sumusta huolimatta opettaja näki, että Perpetua jo kaukaa tunsi hänet ja valmistautui tähän kohtaukseen. Luultavasti olivat kauppiaan rouvalta lähetetyt terveiset saapuneet hänen korviinsa. Perpetua astui lujin askelin, nenä pystyssä ja katseli suoraan eteensä, vilkaisematta opettajaan. Kun oli päässyt vähän matkaa ohi, hän äkkiä kääntyi astuen poikki kuran toiselle puolen katua. Ratti pysähtyi ja sanoi nauraen: — Sota on siis julistettu! — Taloudenhoitajatar kääntyi äkkiä kuin kylkeen pistetty ja vastasi, läähättäen, väkinäisesti nauraen: — Oh, älkää leikkiä lyökö, pikku herraseni, olen minä teitä partaisempia miehiä opettanut! — ja hän jatkoi vinhaan kulkuansa.

Tarkastajan käynti.

Emilio unhoitti pian kohtauksen Perpetuan kanssa, samoin Toppo'n uhkaukset, ja pitkitti kiihtyneellä innolla työtään koulussa. Hän tuli pahoilleen nähdessään kevään tultua kolmannen osan oppilaista jättävän hänet siirtyäkseen maantöihin; mutta hän lohtui taas, huomatessaan kuinka oli paljoa helpompi opettaa ja pitää kurissa pienempää oppilasmäärää, johon parhaat olivat jääneet jäljelle. Kuitenkin hän päivä päivältä yhä suuremmalla katkeruudella älysi, ett'ei hänen hyvyytensä ja ystävällinen tapansa kantanut niitä hedelmiä, joita hän luuli olevansa oikeutettu saamaan. Kun hän nuhteli oppilaitaan, tai puhui heille ystävällisesti silloin kun heidän olisi ollut rangaistusta odottaminen, näytti tosin siltä, kuin häpeisivät, ja olivat yleensä hauskemmat nähdä, kuin saadessaan uhkauksia ja lyöntejä; mutta tuon hetkellisen hävyn ja katumuksen mentyä unhoittivat taas tyyni opettajan ystävälliset sanat ja lankesivat jälleen kurittomuuteen, jonka ilmaukset kävivät yhä suuremmiksi ja taajemmiksi. Emilio tunsi poikain liukuvan hänen käsistään ja ymmärsi, ett'ei hänellä pian olisi mitään valtaa heidän ylitsensä. Tämä tuotti hänelle huolta; mutta hän noudatti kuitenkin yhä edelleen ystävällistä tapaansa, sillä hänestä oli vastenmielistä niin pian muuttaa menettelyä, kun oli vasta äsken astunut opettajan-uralle. Hän oli pettynyt rakkaimmassa toiveessaan; mutta hän jaksoi vielä kestää. Joku epämääräinen uskonnollinen tunne, joku suloinen, armas muisto, joka hänessä oli jäljellä lapsuutensa uskosta, hänen hurskaan äitinsä kuva ja se lumousvoima, jolla Kristuksen puhdas salaperäinen haamu aina häneen vaikutti, kaikki tuo pysytteli häntä pystyssä, vaikka hänkin tietysti, kuten moni muu, oli hengittänyt aikansa ilmasta ja opinnoistaan kaikenlaisia epäilyksiä.

Eräänä päivänä Toukokuun alussa tapahtui jotakin, joka kovasti järkähytti Rattin käsityksiä kasvatuksesta. Hän seisoi rankkasateessa sateenvarjo kädessään koulun portilla, nähdäkseen viimeisten oppilaitten lähtevän kauniisti koulusta, kun hän kuuli erään pojan takanansa kauheasti huutavan. Hän kääntyi ja näki paitahihaisillaan olevan talonpojan toisella kädellään pitävän poikaa niskasta ja toisella lyövän sitä rajusti vasten kasvoja. Vastustamaton vaisto, joka aina oli ajanut Emiliota arvelematta taisteluun niiden kanssa, jotka lapsia löivät, saattoi hänet nytkin tämän miehen kimppuun. Opettaja astui talonpojan ja hänen uhrinsa väliin, sai iskun, tarttui talonpoikaa käteen ja koetti erottaa molempia toisistaan. Siinä hän ei kuitenkaan onnistunut sen paremmin kuin että mies raivostui yhä enemmän. Se oli isä, joka pojan koulussa ollessa oli huomannut hänet syypääksi varkauteen ja oli nyt asettunut odottamaan uloskäytävälle, ett'ei poika pääsisi pakoon. — Minä välitän viisi opettajasta! ärjäsi hän ja löi yhä poikaa; — minulla on oikeus lapsiani rangaista. Menkää tiehenne, taikka, hitto vieköön, annan teillekkin! Koulupojat seisoivat piirissä heidän ympärillään, muita ihmisiä keräytyi paikalle. Emilion onnistui sysätä syrjemmälle poika, joka oli asettuneena selin seinää vasten, kauhistuneena ja nenä veressä. Sitten opettaja otti isän hartioista kiini ja puhui hengästyneenä, rukoilevalla äänellä: Kas niin, rauhoittukaa nyt, älkää herättäkö pahennusta, näettehän tänne kansaa kokoontuneen, olkaa siivolla nyt. — Mies kiroili, mutta rauhoittui kumminkin. Saatuaan käsivartensa vapaiksi, hän otti lakkinsa ja takkinsa, jotka olivat pudonneet; sitten hän silmillään haki poikaa, joka yhä seisoi vapisten paikallaan.

Emilio, jota huolestutti ajatus, että talonpoika alkaisi leikin uudelleen kotona, koetti rauhoittaa häntä, ja puhui yhä hengästyneenä: — Kas niin, antakaa sen nyt tähän päättyä. Pientä poikaa ei noin kuriteta. Siitä ei ole mitään hyötyä, asia käy vain pahemmaksi. Kyllä jo riittää. Teidän täytyy minulle luvata, ett'ette tee sitä uudelleen. Minähän olen hänen opettajansa. — Hän on varastanut! huusi huohottaen talonpoika ja näytti nyrkkiä pojalle. — Te olette häntä rangaissut — vastasi opettaja; — ja nyt — riittää. Minä en päästä poikaa kanssanne, jos ette vakuuta kunniasanallanne — — —. Minä en anna tappaa yhtä parhaimpia oppilaitani. Lahjakas poika. Sitä en sano siksi, että leppyisitte, vaan siksi että omatunto käskee — — —. Lyhyesti, jos tahdotte sen tietää — hän lisäsi matalalla äänellä — niin tahdon hänet välttämättömästi tutkintoon. — Talonpoika katsoi epäillen opettajaan, mutta pian näkyi, että kehuminen vaikutti, sillä hän oli hetkisen vaiti ja huusi sitte pojalle: — Laita luusi kotiin! — Ääni oli tuima; mutta opettaja ymmärsi saaneensa voiton. Varovaisuuden vuoksi saattoi Ratti häntä jonkun matkaa ja puheli hänen kanssaan.

Emilio toivoi tämän tapahtuman lähimmäksi seuraukseksi sitä, että pojat tulisivat kunnioittavammiksi ja että heissä heräisi suurempi halu olla opettajalleen mieliksi. Mutta hän ihmeekseen huomasi, että juttu sen sijaan oli saattanut heidät koko joukon rohkeammiksi käytöksessään häntä kohtaan. Tosin hän kaikkien silmistä oli lukevinaan myötätuntoisuutta, muutamissa hyvinkin harrasta; mutta se oli pikemmin ystävän kuin oppilaan myötätuntoisuutta, jonka takaa useoissa pisti näkyviin jonkinmoinen veitikkamainen vivahdus, ikäänkuin olisivat hiukan ylölliseksi katsoneet sitä nuorukais-intoa ja kiihkeyttä, jolla hän oli puolustanut heidän toveriansa, ikäänkuin olisivat siinä nähneet enemmän heikkoutta kuin voimaa, enemmän tunnetta kuin järkeä; olipa kuin hän opettajana olisi menettänyt jotain heidän silmissään. Tämä havainto suretti häntä. Hän oli siis, seuratessaan luontoaan, tähän asti erehtynyt. Hänen tuli, maksoi mitä maksoi, muuttaa menetystä ja vihdoinkin älytä sen väitteen totuus, jota niin usein oli kuullut: ett'ei hyvällä hallita aika-ihmisiä enempi kuin lapsiakaan, ett'ei se edes ole heille hyödyksi ja että niin hyvin edelliset kuin jälkimäisetkin kunnioittavat ainoastaan niitä, joita pelkäävät.

Emiliota nämä epäilykset yhä edelleen kiusasivat, kun eräänä aamuna tarkastaja odottamatta astui sisään, sindacon ja Toppo'n seuraamana, joista ensin mainittu esiytyi ratsassaappaissa, kukkanen napinlävessä. Opettaja arvasi tämän odottamattoman ilmestymisen Toppo'n keksimäksi, joka ehkä toivoi löytävänsä opettajan tuntiinsa valmistumattomana. Ensi aluksi opettaja vähän hämmästyi, mutta nähdessään tarkastajan miehekkäät, ystävälliset kasvot, harmaan parran sekä tumman, avaran pellavakankaisen takin, hän pian rauhoittui. Kun tarkastaja oli tervehtinyt opettajaa, katseli hän ympärillensä huoneessa, joka auringon luomista kultasateista huolimatta näytti varsin ikävältä. Oitis rupesi sindaco vilkkaasti esittelemään rakennuksen korjaussuunnitelmaa: — tässä oli seinä revittävä — tuohon ikkuna avattava — se ja se oli korjattava; Emilio huomasi, ett'ei tämän päivän suunnitelma ollut lainkaan sama, kuin se, josta sihteeri oli maininnut. Se oli aivan uusi tuuma, yksi niitä satoja, jotka vuoden kuluessa syntyivät ja kuolivat sindacon aivoissa, ilman että niitä pantiin edes paperilla alkuun.

Tehtyänsä tavalliset kysymyksensä, tarkastaja kehoitti opettajaa pitkittämään opetusta.

Vapisevalla äänellä, mutta semmoisen henkisen ponnistuksen kannattamana, joka tavallisesti viepi voiton ujoudesta kunnianhimoisissa ja omaa arvoansa tuntevissa ihmisissä, nuorukainen ryhtyi jatkamaan keskeytynyttä havainto-opetustaan.

Hän sanoi sanottavansa tarkalleen ja selvästi, miellyttävällä tavalla, ja äänellä joka vähitellen tuli lujemmaksi ja kirkkaammaksi. Tarkastaja keskeytti hänet.

— Hyvä! — hän sanoi; — tuo havainto-opetus oli hyvin käsitetty ja hyvin esitetty.

Koulupojat, jotka kaikkea huomaavat, katselivat tavallisella koirankurisuudellaan silmiänsä rypistelevätä Toppoa.

Tarkastaja antoi muutamain pienemmistä oppilaista lukea sisältä ja näytti tyytyväiseltä; sitten hän käski isompain lukea ja sanoi huomaavansa, että opettaja oli ääntämistä hyvin harjoittanut. Mutta vielä tyytyväisemmäksi hän tuli lasten vastauksiin, kun tämän jälkeen itse kyseli heiltä ja antoi heidän tehdä selkoa erään siveyttävän kertomuksen sisällyksestä, jossa esitettiin lasten velvollisuuksista vanhempiansa kohtaan ja heidän rakkauttaan tovereihin, kouluun ja työhön. Semmoisia vastauksia oli kyllä voitu opettaa ulkoa; mutta niissä oli kaikissa jotain itsenäistä, jotakin jonka saattaa antaa ainoastaan se opettaja, ken on tottunut lämpimästi puhumaan semmoisista asioista ja joka osaa niitä oppilaihinsa teroittaa. Näyttipä siltä, kuin oppilaat tarkastajan läsnäollessa olisivat olleet opettajan mielentilassa, ja niinmuodoin näyttäneet parhaat puolensa.

Emilio punastui hieman, aavistaen saavansa kiitosta. Tarkastaja katseli myötätuntoisesti noita kasvoja, jotka niin selvästi kuvastelivat kaikkia nuoren sielun väreitä. Sen jälkeen sanoi opettajalle: — Minua ilahduttaa. Jatkakaa samaan tapaan, harrastakaa varsinkin luonteitten kehittämistä. Kauniin ja oikean opettaminen ja yhä uudelleen toisteleminen, vakuutettuna, että siitä toki aina jää jotain tallelle, vaikkapa se vasta vuosienkin perästä muistissa himmeästi kajastaisi, on suureksi siunaukseksi. Kaikin voimin jo heti alusta alkain kukistaa raukkamaisuutta, ilkeyttä ja itsekkäisyyttä; koettaa saada lapsia käsittämään uskollisuuden ja jalomielisyyden ylevyyttä — — — se se on pää-asia; kaikki muu ei ole mitään tämän rinnalla.

Sindaco nyökäytti tyytyväisenä päätään opettajalle ja tarkastaja sanoi:

—- Me kohtaamme vielä toisemme — sen jälkeen molemmat menivät ulos;

Toppo, joka heitä seurasi, pysähtyi ovessa, iskeäkseen vihaisen

silmäyksen erääsen poikaan, joka hymyillen häntä katseli.

Kun pojat huomasivat opettajan tyytyväiseksi, rupesivat he hillimättömästi meluamaan, niin että hälinä käytävässä kuului tarkastajan korviin. Emilio koetti heitä rauhoittaa. Hän oli todella tyytyväinen. Tarkastajan kehuminen oli ensimäinen julkinen kiitos, jonka hän oli vaivoistaan saanut, ja hänestä tuntui kuin tuo mies olisi lukenut hänen sydämmensä syvimmät aatokset. Hänet valtasi harras toivo saada jälleen tavata tarkastajaa, saada hänelle niinkuin ystävälle avata sisimmän sielunsa, kertoa kokemuksensa kouluelämästä, pettymyksensä ja suuret epäilyksensä kasvatusta ja kurinpitoa koskevien kysymysten suhteen. Oi, tarkastaja oli ehkä luullut Emiliota vakuutetuksi ja varmaksi asiastaan sekä tyytyväiseksi oppilaisinsa. Hänellä oli vastustamaton tarve saada sanoa tarkastajalle totuus ja pyytää häneltä neuvoa, joskin sillä kadottaisi osan arvostaan hänen silmissään.

Malttamattomana Ratti laski, milloin tarkastaja, päätettyään tarkastuksensa, jälleen olisi majatalossa, ja kiirehti sinne. Hän löysi hänet yksinään päivällispöydässä, kasa pöytäkirjoja vieressään. Hän oli jollakin tekosyyllä välttänyt sindacon kutsut.

Tarkastajaa näytti nuoren opettajan tulo ilahuttavan ja hän käski häntä istumaan. Emilio huomasi tarkastajan kääntävän kokoon ja pistävän povitaskuunsa paperiarkin, johon oli kauniisti jotain kirjoitettu. Siinä oli pikku opettajattaren ajatuksia, tervehdys tarkastajalle. Ikänsä miellyttävällä avomielisyydellä ilmoitti Emilio tarkastajalle tulonsa syyn, kertoi suuresta rakkaudestaan lapsiin, tavastaan ohjata heitä rakkaudella ja lempeydellä, johon hänen luontonsa häntä vaati, sekä katkerasta mielikarvaudesta, jonka oppilaiden mahdottomuus hänessä oli herättänyt. Hän mainitsi myös, ett'eivät oppilaat olleet täydelleen hänen vallassaan, ett'ei hän osannut kuria pitää.

— Minä sen huomasin — tarkastaja sanoi. Opettaja katseli häntä hämmästyneenä.

— Jos olisivat vallassanne — pitkitti tarkastaja hymyellen — niin eivät olisi melunneet minun lähdettyäni. Tarkoitan, valta poistui minun kanssani.

Hän vaikeni ja katseli Rattia. Sitte hän jatkoi: — Älkää luulko, että annan teille nuhteita. Minä arvasin mitä tulitte tänne puhumaan jo siitä tavasta, jolla opetitte. Se oli, en sano isän, vaan veljen puhetta. Kuulkaa nyt neuvoani. Rajatonta rakkauttanne lapsiin käsitän hyvin, sillä minussakin sitä on. Se on suuri aarre opettajalla ja tyytyväisyyden runsas lähde. Se on ollut kaikkien suurten kasvattajien ensimmäinen ominaisuus; se se on, joka valaisee ja lisää kasvattamisen ja opettamisen taitoa. Mutta opettajan tulee peittää tätä rakkauttaan, niin että lapsi aavistaa, mutta ei näe sitä. Muistakaa Capponin[5] kaunista lauselmaa: Ainoastaan yhdessä ankaruuden kanssa voi rakkaus lasta hallita. Ja minä lisään: pojan tulee saada se käsitys, että rakkaus on ansaittava. Hän ei anna sille arvoa, jos huomaa saavansa sitä ilman mitään lahjaksi. Jokaisessa myönnytyksessä, joka hänelle suodaan, hänen synnynnäinen vallanhimonsa näkee ainoastaan oikeuden, ja pysyttääksensä valtaansa hän käy kapinalliseksi. Ymmärrättekö? Jos häntä lempeästi kohtelette, ei hän sano: — He kohtelevat minua niin, tehdäkseen minua paremmaksi. — Semmoista käsitystä hänellä ei voi olla. Sen sijaan hän sanoo: — He kohtelevat minua niin siksi, että heidän täytyy minua niin kohdella, — ja tietysti hän ei ole kiitollinen siitä, minkä luulee itsellensä oikeuden mukaan tulevan. Hän ajattelee: — Jos opettaja uhkaa, mutta ei kuitenkaan rankaise, niin se tapahtuu sentähden, ett'en ansaitse rankaistusta; jos hän pyytää eikä käske minua jotain tekemään, niin se tapahtuu sentähden, ett'ei hän saa minua käskeä. — Sehän on selvää. Siis, ei uhkauksia, vaan rankaistuksia; ei kehoituksia, vaan käskyjä. Kaiken tämän ohessa saa kyllä ilmestyä rakkautta, joka varovasti, sopivissa tilaisuuksissa, lievittää, palkitsee ja lohduttaa, ikäänkuin auringon säde pilviseltä taivaalta. Lasten niinkuin sotamiesten suhteen on noudatettava sama sääntö: ei koskaan saa uhata, ei koskaan hieroa sovintoa. Uskokaa minua. Minä olen alkanut niinkuin te, ja minun on täytynyt muuttaa menetystapaa. Minusta on tullut kaksinais-ihmioen. Minussa on kätkettynä olento, joka rakastaa lapsia, kärsii heidän suruistansa ja vastoinkäymisistään, ja iloitsee heidän herttaisuudestaan ja vaatimattomuudestaan, joka ajatuksissaan heitä hyväelee ja antaa heille anteeksi. On toinenkin, niin sanoakseni ulkonainen olento, edellisen suora vastakohta, joka asettuu tämän ja lasten väliin ankarana, köyhänä kiitoksista, väliin kovin jäykkänä, ja aina yhdenlaisena. Koettakaa olla samoin. Jonkun ajan se teistä tuntuu raskaalta ja katkeralta; mutta paljoa vähemmin katkeralta kuin huonosti palkittu ja loukattu liiallinen hyvyys. Kun olette päässeet voitolle, näette, ett'ette suinkaan ole menettäneet sitä sydämellistä tyytyväisyyttä, jota rakkaus lapsiin tuottaa, vaan saattepa päinvastoin tuntea vieläkin suloisempaa, juuri siitä syystä, että sitä salaatte, ja vieläkin suurempaa sen vuoksi, ett'ei sitä liiallisen pehmeyden pahat seuraukset pyri tukahuttelemaan. Oletteko vakuutettu? — Tämän sanottuaan tarkastaja nousi lähteäksensä sindacon luo.

Opettaja ojensi lämpimästi kätensä jalolle miehelle. Tarkastaja otti ojennetun käden molempain käsiensä väliin, ja katseli Rattia katseella, joka kovin muistutti hänen isävainajansa katseesta. Tarkastajakin oli aikoinaan ollut opettajana, ja nähdessään edessänsä kaksikymmenvuotiaan virkaveljen, joka innolla antautui vaatimattomalle ja vaivaloiselle uralleen, tuli hän syvästi liikutetuksi, ikäänkuin olisi nähnyt itsensäkieltävän lähetyssaarnaajan menossa tuntemattomaan maailmaan. Ja hän sanoi rakkaasti: — Minä toivotan teille menestystä, poikani.

Tämä keskustelu haihdutti Emilion viimeisetkin epäilykset; hän päätti muuttaa kohtelutapaansa lasten suhteen, mutta vasta uudessa virassaan, sillä Garascossa se oli liian myöhäistä. Vaan olipa hän viettänyt pientä voittojuhlaa, joka muun muassa tuotti jäljellä oleviksi kuukausiksi sen onnen, että hän saattoi elää rauhassa Toppo'n kostolta.

Palkintovimma.

Melkein huomaamattansa oli Emilio päässyt lukukauden loppuun. Vaikka hänen piti lähteä paikkakunnalta, tahtoi hän kuitenkin hyvin valmistaa lapsia tutkintoon. Garascossa pantiin suurin arvo pälkintojen-jakamiseen, joka tapahtui ensimäisenä päivänä Elokuuta ja jota sindaco, juhlien järjestäjä, suurella innolla harrasti, kutsuen väkeä kokoon läheltä ja kaukaa. Tässä tilaisuudessa hän ei säästänyt rahojaan eikä vaivojaan, vaan pani kukkaronsa jopa oman itsensäkin likoon, ikäänkuin olisi kysymys ollut kunniavelan suorittamisesta. Urkuri, joka samalla oli kirja-, paperi- ja kangaskauppias, harjoitti jo kuukautta ennen oppilaita kuorolaulussa. Opettajien täytyi, opetuksen suureksi haitaksi, luetuttaa oppilailla ulkoa ja harjoittaa heitä lausumaan tilapäärunoja, vuorokeskusteluja ja kohtelijaisuuksia. Pahinta oli, että kun sindaco oli palkinnoiksi ottanut kauniisti sidottuja kirjoja, pieniä tauluja, kaulaliinoja, korvarenkaita ynnä muita kauniita ja hauskoja tavaroita, tämä herätti vanhemmissa, varakkaissakin, semmoisen innon saada lapsillensa palkinnoita, että he tutkinnon edellisenä kuukautena tekivät alituisia rynnäköitä opettajia vastaan, ja juhlan jälkeen kuului loppumatonta valitusta. Opettajan palkitessa herrasmiehen poikaa, sanottiin häntä lahjotuksi; jos saaja oli köyhä poika, nimitettiin opettajaa tasavaltalaiseksi ja sosialistaksi. Jos kaksi palkintoa sattumalta joutui yhteen ja samaan perheesen, huudettiin oitis puolueellisuutta ja opettajan ostamista, ikäänkuin kahden siskon olisi mahdotonta molempain ansaita palkintoa. Näinä päivinä olivat opettajat ja opettajattaret todella marttiiroja. Muutamat katsoivat heinin karsain silmin, toiset eivät tervehtineet, kaikkialla heitä ylenkatseellisesti kohdeltiin, juuri kuin olisivat laittomasti tehneet kauppaa noilla tutkintoleluilla.

Myöskin vasta-alkajamme sai osansa. Vanhemmat, joita ei ollut koko vuonna nähnyt, rohkenivat pyytää häntä muutamia päiviä ennen tutkintoa päivälliselle. Niiden oppilaitten isät ja äidit, joita oli valittu lausumaan ja jotka harjoittelivat koulussa, sanoivat opettajalle, että jos hän ei varmaan lupaisi heidän lapsilleen palkintoja, ei hänen pitäisi panna heitä lausumaankaan, "sillä", lisäsivät, "jo se seikka yksinään, että poika lähtee tuonne häpeemään ja että, jos hyvin käy, hän huvittaa herrasväkeä, oikeuttaa palkinnon saamiseen", — aivan kuin olisi ollut puhe esiytyvistä taiteilijoista. Yksi asian-omaisista ehdoitteli yhtä, toinen toista palkinnon saajaksi. Nuori opettaja sai ilokseen lukea seiniltä hiilellä kirjoitettuja uhkauksia tahi ehdokasluetteloja, joissa pikku kandidaatit ehdoittelivat itseänsä. Eräs vaimo pyysi Emiliota antamaan palkintoa hänen pojalleen, koska tämä oli kokonaisen kuukauden sairastanut jotain rohtumatautia. Mutta Emilio oli päättänyt toimia omantuntonsa mukaan, vaikkakin siitä kaikki hornan henget lentoon lehahtaisivat. Ainoa, mikä häntä oikein harmitti, oli se kun näki, kuinka tuiki turhaa oli kaikki järkevä puhe niille, jotka kehoittivat häntä väärin ja puolueellisesti menettelemään.

Yhteiskunnallinen kysymys.

Garascoon ja sen ympäristöille alkoi joka päivä saapua uusia kesävieraita: rouvia, neitiä, ylioppilaita ja liikemiehiä; viimeksimainitut matkustivat joka aamu Turiniin ja palasivat takaisin illalla. Kylä näytti aivan toisenlaiselta, ja alkoipa hauska elämä ajoretkineen, tansseineen ja päivällisineen, joihin kaikkiin sindaco upposi korvia myöten. Ikävyyttä peläten on kesävieraitten tapana seurustella kenen kanssa tahansa, ja haettiinpa niin ollen tuon miellyttävän nuoren opettajankin seuraa.

Siinä oli uutta iloa Emiliolle, kun hän ensi kertaa oli suuressa hienossa seurassa; ja ensi kertaa hän nyt oli, sillä paikkakunnan muutamat varakkaat henkilöt, joiden kanssa hän oli joutunut seurusteluihin, eivät yksinkertaisten elämäntapojensa tähden tuntuneetkaan oikealta herrasväeltä. Syntynyt kun oli työväen luokan ja keskisäädyn vaiheilla, johon viimeksi mainittuun häntä houkutteli pyrkimään sekä yleensä työväestössä havaittu taipumus että myöskin luonnollinen kunnianhimo; kun lisäksi äidiltään saamansa hyvä kasvatus ynnä se yhteys, johon hän kirjanpainajan ja -kustantajan poikana oli joutunut ylempisäätyistensä kanssa, ikäänkuin olivat valmistelleet häntä hienompaan seurapiiriin, niin ei hän edes alussakaan tuntenut itseään kovin vieraaksi noissa virkamies-, asian-ajaja- sekä kauppias-perheissä, jotka häntä keskuuteensa vetivät. Viimeinen kiilloitus, jonkinmoinen ulkonainen hienous, joka häneltä vielä puuttui, oli tuon hyväpäisen nuorukaisen niin helppo omistaa, että muutamain päiväin päästä ei kukaan voinut huomata sitä häneltä milloinkaan puuttuneen. Hän ei heittäytynyt uuteen seuraelämään siinä toivossa, että pääsisi kohoamaan ensimäiseksi; hän tahtoi ainoastaan seurustelutavallaan herättää myötätuntoisuutta ja sivistyksensä sekä luonnonlahjainsa kautta, jotka hänen mielestään olivat etevämmät kuin tavallisissa kansakoulu-opettajissa, saavuttaa suosiota jopa kunnioitustakin. Kaiken tämän alla ei piillyt mikään selvään tajuttu tarkoitus hyötyä tuosta korkeampain suosiosta; pääasiallisesti hän vain pyrki kohoamaan omissa silmissään, voidakseen katsoa tätä ikäänkuin hyväksi enteeksi, jonka rohkaisemana sitten paremmalla menestyksellä kykenisi omassa toimessaan työskentelemään.

Mutta jo alussa Emilio ikäväkseen havaitsi, että hänen, nuoren kansakoulu-opettajan, sivistyksen varsin runsaat, vaikka hiukan yksipuoliset koulutiedot eivät paljoa merkinneet seuraelämässä. Hän tunsi itsensä tietämättömäksi noitten ihmisten parissa, joilla kaikilla oli jonkinmoinen eurooppalainen yleissivistys, jotka puhuivat vaikkapa vain korvakuulonkin mukaan hänelle ihka oudoista nimistä, kirjoista ja tapahtumista, jotka tottuneesti ja helposti koskettelivat satoja hänelle aivan vieraita asioita. Usein täytyi Emilion vai'eta, joskus kuulla hämmästyneenä huudahdettavan: — Kuinka, ettekö tiedä sitä? — Mitä, ettekö todella ole lukenut sitä? — tämä sanottiin vähimmättä loukkaamisen tarkoituksetta, mutta se loukkasi kumminkin.

Niinikään se teknillinen sanavarasto, joka hänellä oli hallussaan ja jota hän koulussa niin sievästi käytteli, ei häntä paljo hyödyttänyt noissa vaihtelevissa tuttavallisissa haasteloissa, joissa ajatuksille annetaan lyhyempi sanapuku ja ollaan, niin sanoakseni, sanasilla. Hän oli kankeanlainen leikinlaskija ja sekava kaskujen kertoja, huomasipa usein selittävänsä liian laajalta ajatuksia, joita olisi pitänyt vain ohimennen mainita. Väliin tapahtui, että hän oikealla, kauniilla kielellä lausui lauseita, joita, ääntänsä kuultuaan ja luettuansa sanojensa vaikutusta läsnäolevain kasvoista, olisi halusta toivonut jättäneensä sanomatta. Tämä oli ensimäinen puutteellisuus hänen sivistyksessään, sitä ikävämpi, kun hän oli siinä iässä, jolloin henkinen ylpeytemme, perustuen enemmän tulevaisuuden toiveelle kuin oleviin oloihin, luo laajoja ja epämääräisiä vaatimuksia, jotka juuri siitä syystä, että niitä ei näytetä, tuottavat meille loukkauksia ja tuhansia tuskia.

Mutta vielä suurempi pettymys, paljo, paljo suurempi, odotti Rattia! Astuessaan ensi kerran kansakoulu-opettajana hienoon, sivistyneesen seuraan, luuli hän virkaansa pidettävän arvossa joka vastaisi sen todellista merkitystä sekä niitä monia ja monenlaisia hankaluuksia, joita hän siinä oli kokenut ja yhä joka päivä sai kokea. Kovin hän hämmästyi huomatessaan opettajan nimen useimpain korvissa soivan aivan toisin, kuin oli luullut, ja että siihen oli yhdistettynä jotain köyhää, kulunutta ja melkein naurettavaa, aivan kuin sanoihin markkinalaulaja tahi arkkiveisujen tekijä. Kun hänet esitettiin: — Tässä on kansakoulu-opettaja — oli hän huomaavinansa jonkinmoista ylenkatseen hymyä, joka häntä loukkasi. Nuorten naisten katseet, jotka selvemmin, kuin rouvain ilmaisevat esitellyn mieshenkilön naimakelpoisuutta, sanoivat aivan suoraan, että hänen oli asemansa, jos ei juuri heitä paljoa alempana, kumminkin heistä varsin kaukana. Kun he mielihyvällä hätäisesti silmäilivät hänen pitkäkkäitä kalpeita kasvojaan, hänen mietiskeleväisiä ja samalla lempeitä silmiään, näyttipä siltä, kuin olisivat ajatelleet: — Vahinko, että hän on vain opettaja! — He käyttäytyivät tuttavallisesti tavalla, joka oli olevinaan kohteliaisuutta, mutta tuntui hänestä hyvin sopimattomalta. Kerrankin, illallista syötäessä, hän kuuli sanottavan: — Oh, täytyypä jättää hiukan sijaa opettajallekkin.

Varsinkin tunsi Emilio nöyryytystä nähdessään erään pienen Turinilaisen opettajattaren alamaista käytöstä. Muudan kaunis, isokasvuinen, rikkaan öljykauppiaan rouva oli ottanut tämän mukaansa maalle, lukemaan lasten kanssa. Emiliota loukkasi kovin, kun rouva, vähääkään käsittämättä käytöksensä sopimattomuutta, sanoi opettajattarelle: — Neiti, kantakaa saaliani. — Opettajatar, hakekaa viuhkani — juuri kuin hänellä olisi ollut kamarineitsyt juoksutettavana. Emilio soimasi liikaa arkuuttaan ja naurettavia vaatimuksiaan; mutta väkisinkin nousi hänen loukattu ylpeytensä, lujana ja käskevänä kuin itse omantunnon ääni. Oliko opettaja todellakin niin vähäpätöinen olento. Hän yksinkertaisuudessaan ihmetteli, miksi niin oli. Hänestä oli järjetön ristiriitaisuus kaiken sen välillä, mitä niin suurellisesti joka haaralta jaariteltiin ja kirjoitettiin "kasvattajan jalosta kutsumuksesta, ensimäisen opetuksen suuresta merkityksestä, opettajain oikeuksien polkemisesta ja heidän ansioistaan yhteiskunnan suhteen" — ja toiselta puolen sen tavan välillä, jolla sama yhteiskunta heitä noin kahden kesken kohteli. Kuinka tuo oli mahdollista? He uskovat meille lapsensa sanoen: — Kasvattakaa heidän sydämmiänsä — valmistakaa parempaa nuorta polvea — parantakaa maailmaa — — — ja sitte taas: — Jättäkää hiukan sijaa opettajallekkin. — Opettajatar, hakekaa viuhkani. Siinähän oli vääryyttä ja teeskentelyä.

Palatessaan kutsuista tahi yhteisiltä kävelyretkiltä, toisteli Emilio muistissaan kaikki loukkaavat sanat ja nöyryyttävät tapaukset siltä kertaa ja tunsi silloin kunnianhimonsa ja toiveensa haavoitetuiksi, niinkuin haulien tapaaman kyyhkysparven. Hän ajatteli lakkaamatta tuota ristiriitaa ja vääryyttä, ja huomasi joka päivä yhä selvemmin asian lohdutonta totuutta. Nämät ihmiset eivät ylenkatsoneet häntä hänen virkansa tähden, koskahan sitä kehuivat pilviin saakka; eivätkä myöskään hänen alhaisen sukuperänsä tähden, sillä usea heistä ei ollut sen korkeampaa sukua; eivät senkään vuoksi, että hän olisi ollut vähemmin sivistynyt, koskapa he suurella kunnioituksella kohtelivat muutamia omaan piiriinsä kuuluvia, jotka olivat perin sivistymättömiä; eivät myöskään siitä syystä, että hänellä olisi ollut vähemmin hieno seurustelutapa, sillä siinä hän oli heidän vertaisensa. Syynä ei niinmuodoin voinut olla mikään muu, kuin hänen pieni palkkansa, seitsemänsataa lireä, ja se, että hän oli uralla, jolla ei voinut suurempia tuloja toivoakkaan. Tietämättänsä antoivat näin rahan-ylpeyden itseänsä hallita. Se oli siis jotain luuloteltua henkistä etevämmyyttä, joka ei perustunut muuhun kuin rikkauteen; tämän edessä köyhän on vapaaehtoisesti pysyttävä alemmalla asteella, juuri kuin suurten luonnonlahjain luonnollisen etuuden tahi säätyoikeuden edessä. Että näin suuri eroavaisuus oli olemassa, ei yksin taloudellisissa suhteissa, vaan katsantotavassakin samaan säätyyn kuuluvien, samalla sivistyksen kannalla olevain ihmisten välillä, sitä ei hän ollut koskaan ennen aavistanutkaan. Nyt vasta hän huomasi semmoista ylimyskuntaa löytyvän. Hän kuuli joka päivä ympärillänsä suurella kunnioituksella puhuttavan kesävieraitten vuosikoroista ja palkoista, ilman että ihminen itse tuota kunnioitusta millään tavoin herätti, hän näki tervehdyksiä tehtävän varallisuuden mukaan, pitämättä väliä sillä, kuinka niitä varoja käytettiin. Niin oli asia. Hänen usein lukemansa ja kuulemansa siveys-ohje, ett'ei muka kunnioitusta osteta, oli sen vastakohtana mitä nyt näki. Tämä teki hänet katkeraksi sisimmässä sielussaan. Mitä hyötyä oli luvuista, jos hänen aina oli pysyminen tässä alhaisessa asemassa? Hänellä tosin oli hyvän omantunnon tuottama tyydytys; mutta eikö hänen tämmöisessä yhteiskunnassa aina täytyisi oleskella syrjässä sopenkuluna; saisiko hän koskaan muuta kuin nöyryytyksiä osakseen?

Mitä syvemmältä Emilio näitä asioita ajatteli, sitä katkerammaksi hän kävi. Vähitellen hänestä katosi tuo nuorekas iloisuus, joka hänen luullakseen tähän asti oli hankkinut hänelle sijaa seuraelämässä. Nyt hän alkoi näyttää, että huomasi jonkinmoista syrjäyttämistä ja että tunsi itsensä loukatuksi tuosta, mahdollisesti kyllä tarkoittamattomasta epäkohteliaisuudesta. Mutta kuten aina tämmöisissä tapauksissa käy, muuttui laiminlyöminen pian ylenkatseeksi ja tahdoton epäkohteliaisuus tahallisiksi pieniksi loukkauksiksi. Emilion ylpeys heräsi, ja kun hän ei kauemmin osannut hillitä itseänsä, jätti hän koko seuraelämän. Yksinäisyys teki hänet vieläkin katkerammaksi. Tätä ennen ei hän ollut ajatellut yhteiskunnallista arvojärjestystä, sillä hän ei ollut näitä asioita kylläksi tuntenut. Hän ei ollut käsittänyt, kuinka kukaan saattoi väittää ja uskoa, että miljoonain köyhyys tuli yhden ylellisyydestä, ja oli tuskin kääntänyt sinne päin ajatuksiaan ennenkuin päätti yleisen omaisuudenjaon tuottavan vain yleistä köyhyyttä. Mutta nyt hän kiihkoisesti palasi tähän ennen hämärään kysymykseen aivan toisilla, selvemmillä käsitteillä. Vaan koska hän ei löytänyt päästään mitään uuttakaan, sopivaa yhteiskuntajärjestelmää — semmoinen selvä ja tyydyttävä uusi järjestys olisi tulevaisuuden toiveena häntä rauhoittanut — heräsi hänen vihansa vanhaa kohtaan kahta kiivaammaksi, varsinkin kun loukattu itsetunto lisäsi vereksiä yllykkeitä. Kaikin tavoin hakien katkeruudelleen purkausta, päätti hän tästä lähin kasvattaa koulupoikansa näihin aatteisin, herättää heissä samoja intohimoja, joita hänessä itsessänsä oli, ja näin kostaa edes niillä vähäisillä aseilla, joita yhteiskunta oli hänen käsiinsä antanut. Mutta yksin sen kautta, että hän koetti keksiä keinoja toteuttaakseen tuumiansa, heräsi hänessä tuhansia muita aatoksia, jotka tekivät hänet rauhattomaksi. Jos hän näin menettelisi, saisiko hän vielä nauttia sitä sydämmellistä tyytyväisyyttä opetustoimestaan, joka oli hänen elämänsä elävin ja puhtain tunne ja joka vastakin oli semmoisena oleva? Saattaisiko hän näin tehdä, pettämättä virkansa velvollisuuksia? Olisiko hänessä kylläksi tunnonrauhaa ja urhoollisuutta tarvittaessa puolustamaan aatteitansa esimerkiksi tarkastajan edessä? Näitä ajatellessaan hän alkoi epäröidä, oli tyytymätön ihmisiin, itseensä, virkaansa ja kaikkeen. Tässä mielentilassa hänet ennätti loppujuhla, jonka jälkeen hän oli päättänyt matkustaa pois.

Loppujuhla.

Emilio kävi hyvästiä jättämässä aamupuolella, ett'ei juhlan jälkeen tarvitsisi muuta kuin kätellä muutamia.

Loppujuhlan oli määrä alkaa kello kolme jälkeen puolen päivän, sindacon päivällisten perästä, joihin herroja ja naisia oli kutsuttu. Raatihuoneen nelikulmainen, tilava piha, jota ympäröi matala muuri sekä kolmella taholla rivi akasia-puita, oli juhlalliseksi koristettu. Emiliosta varustukset olivat liiaksi teaatterimaisia. Portin yläpuolella riippui kuninkaan kuva lippujen ympäröimänä. Rakennuksen etusivu oli koristettu leveillä kolmivärisillä lipuilla ja puitten välissä riippui vihreitä, metsäkukilla koristettuja köynnöksiä. Laitos oli sindacon keksintöä. Sisäänkäytävän edessä, pitkällä pöydällä, jota peitti punainen liina, olivat palkinnot, joiden joukossa muutamia, erään kesävieraan lahjoittamia, paljon huomiota herättäviä hopeisia taskukelloja. Lapsia varten oli sinne sindacon puutarhasta kannettu rauta- ja puutuoleja. Vanhemmat saivat seisoa seinustalla. Sindacon vieraita varten oli kentän oikealle puolelle lehvistä ja lipuista rakennettu maja auringon hellettä vastaan; kaikki muut saivat mielin määrin paistua auringossa. Emilion saapuessa poikineen paikalle, soittivat jo "Musiikin Ystävät" pihan kulmassa, kenttä oli ahtautunut täyteen väkeä, ja valkoiseksi sivutulla kiviaidalla istui talonpoikia, jotka heiluttelivat sääriänsä sekä muodostivat mustan juovan valkoista aitaa ja sinistä taivasta vasten. Emilio asettui luokkansa viereen. Hän huomasi don Lerin olevan poissa, Kirkkoherran taloudenhoitajatar oli asettunut Ratti'n poikain läheisyyteen, pitääksensä heitä silmällä.

Kellon kolmea lyödessä saapuivat kunnallishallituksen jäsenet sindacon johtamina; heitä seurasi jono vaaleisin puettuja kesävieraita, kaikilla punoittavat kasvot ja heltyneet sydämmet, päivällisviinien vaikutuksesta näet.

Juhla alkoi kaikkien oppilaitten yhteisellä laululla; Emiliosta tuo muistutti kanaparven kaakotusta, jonka jäsenet kaikki yht'aikaa munivat. Äidit olivat turanneet kaikenlaista pienoistensa ylle, niin että nämät enemmän olivat vaatemyttyjen kuin ihmislasten näköisiä. Sitte lauloi pieni valittu kuoro. Emilio ei saanut selvää kuin yhdestä rivistä, jota laulettiin kymmeneen kertaan: ilo, min tuottavi työ. Korkeat asian-omaiset kiittivät urkuria.

Nyt olisi ollut Toppo'n vuoro pitää puhetta, mutta sitä ei ollut ajattelemistakaan. Emilio tuumi, mitä nyt tulisi, kun ei sindaco esiytynyt, eikä myöskään antanut merkkiä palkintojen jakamiseen. Vaan äkkiä hän näki ensi luokan pikku opettajattaren nousevan istuimeltaan ja astuvan puhujalavalle. Emilio kävi kovin levottomaksi. Mitä hittoa hän siellä aikonee. Oh, eipä kauan viipynyt, ennenkuin se tiedettiin. Nuori tyttö, pinnistettynä lyhyt-uumaiseen villahameesen, lausui rohkealla ja kuuluvalla äänellä, joka Emiliota harmitti, Maclodion tappelu nimisen runon Alessandro Manzoni'lta.

Opettaja säpsähti. Maclodion tappelu! Mikä kumma ajatus! Mitä sen oli täällä tekemistä? Sepähän on naurettavaa! Kuinka semmoista pilantekoa sallittiin?

Nuori nainen alkoi. Tuskin oli hän ensimmäisen säkeen lukenut, niin jo Emilio olisi suonut voivansa kätkeytyä tuolin alle. Opettajattaren ääni kuului vaivaantuneelta, kimeältä, yksitoikkoiselta ja mahtipontiselta; uimarin tapaan hän liikutteli käsivarttaan; koko hänen esiytymisessään oli jotain teeskenneltyä ja lapsellista, jota noiden epämuotoisten kasvojen synkät eleet tekivät vieläkin naurettavammaksi. Nuorukainen punastui hänen puolestaan. Hän tarkasteli kutsutuita vieraita. Muutamat olivat hämmästyneinä ja katselivat toisiansa, toiset seisoivat alaskumartuneina, pitäen viuhkaa suun edessä; kaikkien silmät loistivat hillitystä naurusta. Emilio tunsi virkansa arvoa loukattavan ja puri huuliaan harmista. Tuo kauhea lausuminen ei sitte ollut koskaan loppuakkaan. No vihdoinkin se oli ohitse. Emilio tunsi seisoneensa tunnin kaakinpuussa. Hiljaisella kirouksella saattoi hän lausujan paikoilleen. Nuori tyttö kiitti voittoriemuisena niitä, jotka häntä onnittelivat. Opettaja erittäin huomasi sihteerin kiittävän rähäjävällä iloisuudella ja tavattoman häpeemättömästi; hän näki heidän keskinäisistä silmäyksistään, ett'ei ollut paljo uskominen tytön antamaa naimattomuuden lupausta. Runoilijain lupauksia, ajatteli Emilio.

Sen jälkeen esiintyi neiti Strinati, lasisilmät nenällä ja paperiarkki kädessään. — Tuo käy laatuun — ajatteli Ratti, hengitti helpommin ja kuunteli. Se oli puhe "opetuksen tarpeellisuudesta". Opettajatar luki sen hitaasti ja aivan levollisena. Tuossa nyt oli ainakin tervettä järkeä, tosin asioita, joita oli ennen sadasti sanottu, mutta näki, että hän oli niitä itsekin ajatellut. Silmäin omituisesta väikkeestä lasisilmäin takana ymmärsi, että se oli samalla pistopuhetta korkeille asian-omaisille yksityiskoulusta ja kouluhuoneitten huonosta kunnosta. Puhe loppui muutamilla viisailla ja voimakkaasti lausutuilla yleistä mieltymystä herättävillä neuvoilla vanhemmille. Viran-omaiset vaikenivat, mutta muut paukuttivat käsiänsä.

Kun melu oli tau'onnut, luki neiti Strinati niiden oppilaitten nimet, jotka saivat palkintoja ja nämä tulivat peräkkäin punaisen pöydän eteen. Tämä on aina kaunis näkö. Heidän ujoutensa, uudet vaatteensa, tuo tyytyväisyys ja uljuus somistavat heitä. Opettaja katseli liikutettuna kuuden oppilaansa esiin astumista, noiden poikain, joita oli niin monena kuukautena tutkinut, opettanut, varottanut ja neuvonut ja joita hän ei sen päivän perästä enää saisi nähdä. Kun pojat sitten, palkinnot käsissään, palasivat paikoilleen, hymyilivät he ystävällisesti opettajalle; se häntä ilahutti enemmän kuin kaikki kiitokset sekä esti häntä näkemästä vanhempain raakaa uteliaisuutta, kun nämä töytäsivät katselemaan, mitä lapset olivat saaneet. Niinpä, tänä hetkenä oli koulujuhlassa, noiden yksinkertaisten, köyhäin oppilaitten esiintyessä, jotain hyvin kaunista, jota korskan ja lausumisen naurettavaisuus ei voinut kokonaan pilata.

Juhlaa häiritsi vielä kerran narrimainen, päivän merkitystä koskeva kaksinhaastelu. Sen toimitti kaksi pientä tyttöä, jotka liikkuivat kuin marionetit ja puhuivat kuin papukaijat. Sitä paitsi lausui joku oppilaista viran-omaisille kiitoksen, joka oli täynnä törkeätä imarrusta ja hassuimpia jokapäiväisyyksiä.

Sen jälkeen seurasi pikku tyttöjen ja poikien vuorolaulua isänmaalle. He sekosivat kerta toisensa perään ja heidän täytyi yhä aloittaa uudelleen, niin että peloissaan eivät loputtua saaneet kuristuneista kurkuistaan muuta kuin jonkinmoista ampiaispörinätä.

Syvän hiljaisuuden vallitessa esiintyi vihdoinkin sindaco, hienona ja keikarimaisena, kuin olisi juhla ollut hänen kunniaksensa. Hän puhui hyvin. Sen kuuli, että hän oli pientä puhettansa tarkkaan valmistanut. Hän kiitteli lapsia ja opettajia, vanhempia ja viran-omaisia, mainitsi suunnitelmistaan koulurakennusten suhteen, lausui muutamia kohteliaita sanoja läsnäoleville herroille ja naisille, jotka kumartelivat vastaukseksi. Hän puhui perheestä, kasvatuksesta ja isänmaasta, ja lopetti huutamalla "eläköön" kuninkaalle ja Itaalialle.

Kutsuvieraat nousivat paikoiltaan ja tunkeilivat sindacon ympärille, kiitellen ja onnitellen häntä: — Pieni helmi, tuo puhe — liikuttava juhla — kaikin puolin onnistunut koulujuhla, jommoista hän yksin saa toimeen. — Palveliat tarjosivat sitten kaikille virvoitusjuomia, konvehtia ja appelsiineja. Tämän puolesta kaikki oli moitteetonta. Sindaco antoi penkkejä ja opetusvälikappaleita puuttua koulusta, mutta juhlissa ei säästetty. Ylen iloisella mielellä erottiin. Emilio käytti yleistä hälinätä saadaksensa kenenkään huomaamatta jättää jäähyväiset esimiehilleen ja muutamille toisille, jotka hätäisesti ja hajamielisinä sanoivat hyvästi, nähtävästi ajattelematta, että se oli ainaiseksi. Hän oli sitä odottanut, mutta se loukkasi kumminkin. Varsinkin suututti häntä muudan lihava rouva, öljykauppiaan vaimo, joka loukkaantuneena siitä, että Emilio oli jättänyt seuraelämän ja arvaten ehkä miksi, sanoi ivallisesti naurahtaen: — Kah opettaja, jota ei pitkään aikaan ole näkynyt! Miks'ette tekin lukeneet meille jotain kaunista? — Emilio nieli harminsa, nosti ääneti lakkiaan, riensi kotiin ja sulkeutui kamariinsa.