Читать книгу Kansakoulu-opettajan nuoruudenvaiheet - Edmondo De Amicis - Страница 7

Kylä oli käynyt pimeäksi ja hiljaiseksi ja Ratti oli istunut monta tuntia alakuloisena huoneessaan, kun hän äkkiä kuuli joukon iloisia ääniä, niiden seassa sihteerin, kadulta huutelevan: — Opettaja! — Opettaja Ratti! — Tulkaa alas! — Uteliaana hän kiiruhti portaita alas ja huomasi pihalla koko joukon nuoria kesävieraita, useimmat joko ylioppilaita tahi lukiolaisia. He olivat hämäristä saakka olleet ulkona mässäilemässä ja tahtoivat nyt ottaa opettajan mukaansa, tarjotakseen hänelle lähtöryyppyä Valkoisessa Ristissä. Samalla lailla, ikkunan alla meluten, olivat muitakin ajaneet pesistään. Emilio seurasi heitä karkoittaakseen ikäväänsä.

Vanha viini ynnä nuorten miesten sydämmellinen iloisuus, jolla matkivat opettajiaan ja kertoivat hullunkurisia kaskuja yliopistoelämästä, virkisti hänen alakuloisen mielensä. Kaikki he olivat vähän päälle kahdenkymmenen vuoden, kaikki aikoivat aatteillaan maailman valloittaa; mutta ylpeys ja rahanhimo eivät olleet heitä vielä sokaisseet. Muutamat olivat vihamielisiä ylimysluokille, joihin itse kuuluivat, ja kaikki he kohtelivat opettajaa vertaisenaan. Yksi heistä matki Maclodion tappelun lausumista niin, että kaikki koko seurue purskahti nauruun paitsi sihteeriä, joka hymyili, katsahdettuansa levottomasti viereiseen saliin, missä oli väkeä. Eräs nuorukaisista matki Toppoa, pitäen puhetta suljetuin silmin. Pian Emiliokin nauroi ja laski leikkiä muitten kanssa. Kun hän sanoi hyvästi nuorukaisille, jotka viinistä vähän riemastuneina taputtivat häntä olalle ja latinaksi lausuivat sydämmellisimpiä hyvästejä sekä onnentoivotuksia, tuntui Emiliosta, kuin hän olisi eronnut vanhoista ystävistä. Eräs heistä palasi vielä jonkun matkaa sanoakseen hänelle: — Herra opettaja, te matkustatte Piazzenaan? — Sielläkös tapaatte ihania tyyppejä.

Sihteeri, joka oli jäänyt yksin Emilion kanssa, luuli kohteliaisuuden vaativan seuraamaan opettajaa kotiin, ja he kulkivat hitaasti käsi kädessä kuun valaisemia katuja pitkin. Kun olivat portille saapuneet, lykkäsi sihteeri häntä kylkeen, käskien häntä puhumaan hiljaa, ett'ei muka sairasta häiritsisi.

Opettaja ei ymmärtänyt ketä hän tarkoitti.

— Don Leriä — selitti toinen. — Ettekö tiedä hänen tekeytyneen sairaaksi, päästäkseen puhetta pitämästä juhlassa.

Lerin palvelia oli todella sanonut Emiliolle, joka oli tullut hyvästille, että isäntänsä ei voinut hyvin. Mutta hän luuli Lerin näyttelevän sairaan osaa, saadakseen rauhassa pitkittää työtään.

— Mitä työtä? kysyi sihteri.

— Sitä, jota hän jo monta vuotta on tehnyt ja johon hän käyttää kaikki iltansa: Uskonto ja koulu.

Sihteri nojasi seinään, painoi käsiänsä kylkiinsä ja näytti olevan nauruun pakahtumaisillaan.

— Oh — huudahti hän — niinkö hän on teille sanonut. Se on suurin sukkeluus, minkä hän eläissään on laskenut! Hän nauroi yhä. — Te ette siis tiedä mitään, olette ainoa koko paikkakunnalla, joka ette mitään tiedä. Don Leriä riivaa omituinen vimma. Hän on hurjin romaanien ahmija koko maailmassa. Dumas, Sue, Féval, Terrail, Kock, kaikki hän on lukenut, luullakseni hän lainailee kahdesta kirjastosta, ostaa romaaneja romukirjakaupoista ja matkustelee vähä väliä Turiniin kirjoja hankkimaan. Oh, ettehän tiedä mitään, ette edes asian lystimäisintä puolta. Ääneenlukijana on hänen piikansa. Olette kait nähneet tuon naurettavan olennon, oikea vanha hameisin puettu lautamies. Hän on Savoijasta kotoisin ja osasi tuskin lukea taloon tullessansa. He ovat häntä opettaneet, ja ahkeran harjoituksen kautta hän on päässyt niin kauas, että osaa lukea jotakuinkin sisältä. Hänellä on oikein rautaiset keuhkot, hän jaksaisi lukea hengittämättä vaikka koko messukirjan alusta loppuun. Joka päivä luetaan heillä ääneen. Piika istuu kirjoineen pienen pöydän ääressä, sisar sohvassa ja Leri nojatuoliin mukavasti vajonneena, kädet ristissä vatsalla ja sikari hampaissa. Näin ovat istuneet viisitoista vuotta jok'ikinen ilta kello kahdeksasta yhteentoista. Se on kautta maailman tunnettu asia.

Tämä odottamaton uutinen haihdutti aivan Emilion surumielisyyden. Seuraavana aamuna hän ilomielin riensi portaita alas, kun kyytipojan ruoskanläjäykset kadulta olivat hänet herättäneet. Hän lähti matkaan, kirkonkellojen soidessa Ave Mariaa. Taivaanranta kuulsi hienon sumun läpi ennustaen kaunista päivää. Hänenkin tulevaisuutensa tuntui, ensimmäisen vuoden ikävistä kokemuksista huolimatta, yhä peittyneeltä tietämättömyyden verhoon. Hän oli siinä iässä, jossa nuorukainen tietää, mutta ei oikein ota uskoakseen elämätä ja maailmaa kurjiksi — samoin kuin jokainen ihminen tietää, mutta ei usko kuolevansa. Hänellähän oli vielä niin paljon edessään! Tuhansittain tovereita, oppilaita, vanhempia ja esimiehiä oli häntä odottamassa. Kuka tietää kuinka moni heistä vastaisi hänen ihanteitansa, kuka tietää kuinka monta ystävää ja mallioppilasta, kuinka monta kiitollista vanhempaa, rauhallista ja hauskaa vuotta hän vielä löytäisi! Yksi ainoa haava kirveli vielä: se, minkä nuo hienot herrat ja naiset olivat iskeneet hänen opettajaylpeyteensä. Huoaten hän sitä ajatteli, ja hänestä tuntui kuin tuo haava pysyisi auki koko elämä-iän.

Seikkailuja maalla ja merellä.

Garascossa Emilio hämmästyksekseen sai kirjeen serkultaan, viulunsoittajan tyttäreltä, joka kertoi vuoden alusta olleensa opettajana pienessä, Alppien rinteille rakennetussa Pilonan kylässä, samaa lääniä kun Garasco. Tyttö mainitsi sivumennen muutamista romantillisista seikkailuista, joita hänelle muka oli ollut kaksivuotisella opettajatarajallaan etelä-Itaaliassa sekä pyysi Emiliota tutkinnon jälkeen itseään tervehtimään eräkäsmajaansa.

Niiden ystävällisten sanain muisto, jotka serkku oli heille kirjoittanut isän kuoleman johdosta sekä tuo myötätuntoisuus, joka syntyy läheistä sukua, mutta eri sukupuolta olevien nuorten ihmisten kesken ja näyttää milt'ei välttämättömästi vievän lemmen suhteisin, herätti Emiliossa hartaan halun käydä tyttöä tervehtimässä. Lisäksi tuli vielä vasta-alkajan uteliaisuus kansakoulu-olojen suhteen ynnä tietämättömyys varsinkin nais-opettajain tilasta.

Osan lupa-aikaansa oli Emilio ——ssä Golilaisten luona. Siellä ei kumminkaan enää saanut tavata rakasta opettajaansa, Megaria, sillä tämä oli jättänyt seminaarin. Pikimältään kävi Emilio Turinissa veljiään tervehtimässä ja läksi sitte, ennenkuin meni uuteen työpaikkaansa, tuolle kauan aiotulle retkelle Pilonaan, serkkua tervehtimään.

Kylä oli hyvin korkealla meren pinnasta, pitkässä Alppilaaksossa. Garascosta sinne oli kahden tunnin matka hevosrautatietä ja yhtä kauan kestävä jalkamatka aivan huonoa polkua. Emilio läksi matkaan aamun koitteessa. Laakso oli erittäin kaunis, mutta sitä hän ei huomannut, kun mieli oli kiintyneenä aivan toisiin asioihin. Pitkin matkaa mielikuvitus loi hänen eteensä koko joukon naiskuvia, joiden kaavana oli se hämärä tytön kuva, mikä hänellä oli muistossansa nuoresta sukulaisestaan. Hän uneksi, että tämän käynnin seurauksena ehkä olisi kestävä ja harras ystävyys, kenties rakkaus, sekä kuvitteli sinne ja tänne serkun olennosta, tavoista ja luonteesta. Ajatuksissaan hän jo näki heidän istuvan kahden syömässä; heidän kai piti syödä päivällistä yhdessä. Hän tunsi jonkinmoista mielenliikutusta, joka hänestä tuntui hyvin lapselliselta, kun hän tummia vuoria vastaan huomasi Pilonan harvalukuiset rakennukset molemmin puolin kirkasta virtaa.

Emilio astui muutamain kyökkipuutarhain sekä suljetun kirkon ohitse ja kysyi kyyssäselkäiseltä muijalta opettajatarta. Akka näytti sormellaan pientä, loitommalla olevaa rakennusta; Emilio pysähtyi naurahdellen sen eteen. Se oli niin pieni, ett'ei siellä voinut asua useampaa kuin yksi henkilö, ja oli luultavasti rakennettu vartavasten opettajattarelle, sillä se oli erin sievä vihreine ikkunapielineen ja ainoa valkoiseksi sivuttu koko kylässä. Alikerran valkoisilla uutimilla somistetussa akkunassa kasvoi muutamia kukkasia.

Ollessaan enää pari askelta sisäänkäytävästä näki Emilio ikkunassa kaksi mustaa silmää ja avoimen suun. — Serkkuni! sanoi syvä ääni.

— Niin olen — opettaja vastasi.

Ovi avattiin oitis ja ulos hyppäsi isokasvuinen, tummanverinen nuori tyttö, joka ojensi hänelle toisen kätensä; toista, jossa oli leipäpalanen ja keitetyn munan puolisko, piti hän kätkettynä selän taakse. Hän kysyi kolmella eri äänen värähdyksellä: — Tekö se olette? — Sinäkö se olet? — Oi, kuinka hauskaa nähdä sinua!

Viiden minuutin kuluttua tuntui nuorukaisesta kuin hän ikänsä olisi ollut tytön hyvä tuttu. Tosin tämä oli paljo entisestään muuttunut: kasvanut isoksi, käynyt laihaksi ja hiukan koukkuselkäiseksi, saanut suuren suun, tummat, syvät silmät, isot kädet, tuuhean mustan tukan sekä suuret, valkoiset hampaat. Hän puhui pikaan ja liikkeensä muistuttivat voimakkaasta koulunjohtajattaresta, jolla on työtä yli korvien.

— Päätit vihdoinkin tulla! — huudahti hän. — Viiden kuukauden kuluttua. Sinä mietit tarkoin asiata. Enpä olisi sinua tuntenutkaan. Olethan näöltäsi kuin latinankielen provessori. Oikein kummallista kun täällä tapaamme toisemme! Me syömme päivällistä yhdessä. — Äläpäs — sanoi opettajatar, kun Emilio aikoi astua huoneesen, ja saattoi hänet pieneen, papuköynnösten harvakseen peittämään lehtimajaan; — oitisko huoneeseni, ei! He tosin kaikki tietävät, että odotin serkkuani; mutta se ei riitä. Minun täytyy olla varovainen. Nyt juoksen hiukan pois, mutta tulen pian takaisin.

Hän palasi vaimon seurassa, jolle antoi käskyjä päivällisestä. Muutamia minuuteja myöhemmin kuultiin kanan kirkuvan, kun siltä niskat väännettiin. He istautuivat lehtimajaan, jossa oli karkeasti tehty pöytä ja kaksi tuolia.

Puhelu koski aluksi perheoloja. Vaikka niihin oli yhdistyneinä katkeria muistoja, tuntui nuorukaisesta kuitenkin niin hyvältä kuullessaan vilpoisessa, hiljaisessa vuoriseudussa tuota ystävällistä ääntä ja katsellessaan noita kasvoja, jotka muistuttivat hänen lapsuuttaan.

Tunnin ajan he puhelivat kuolleista vanhemmistaan, serkkujen vaiheista, niistä kärsimyksistä, joita viulunsoittaja oli tyttärelleen tuottanut, seminaarimuistoista, Garascosta sekä opettajattaren erakkoelämästä. Kaukaa kuului paimenten huutoja ynnä laitumella kulkevien vuohten tiukujen kilinää.

Sitten serkku vei hänet pieneen, lipasmaiseen rakennukseensa, jättäen oven selälleen niin että siitä näkivät suuren osan laaksoa, sinisen taivaanrannan ja kaukana olevan, usmaisen alangon. Alikerran huoneissa riippui seinillä pieniä maatieteellisiä karttoja, ja siellä täällä oli kirjoja sekä yhtä ja toista muuta pientä tavaraa, oppilaitten antamia lahjoja.

— Tämä on minun kotini — sanoi serkku. — Arvaa kuinka paljon tämä huone on maksanut? Kaikkiaan kahdeksansatäa lireä. Kunta päätti sen rakentaa erään omituisen tapahtuman johdosta, josta sanomalehdet kertoivat. Muudan opettajatar, joka oli määrätty vasta avattavaan kouluun Pilonassa, tuli tänne kaukaisesta Modenasta, syntymäkaupungistaan, mutta hänen täytyi jättää paikkansa ja matkustaa kotiin takaisin, kun ei täällä eikä missään lähellä ollut asumusta saatavissa. Kaunis esimerkki hallituksen huolenpidosta.

Ulos tullessaan Emilio hämmästyksekseen näki pöydän katettuna lehtimajassa. Serkku sanoi niin tehneensä, koska siellä oli vilpoista ja se oli — — — valtiollisesti viisainta. Lähellä ei kumminkaan muita näkynyt kuin joku ohi kulkeva poikanen ja muutama nainen, joka kantoi heiniä tahi turpeita.

Päivälliseksi oli liemiruokaa, kananpaistia ja vihanneksia munain kanssa. Nauraen istuutuivat pöytään. Voimakkaalla kädellä serkku leikkasi paistia sanoen olevansa nälissään kuin "opettajatar vuorella". Hän tuntui Emiliosta pikemmin hauskalta kumppanilta kuin nuorelta tytöltä. Kuitenkin olivat hänen ruskea ihonsa ja valkoiset hampaansa Emilion mielestä varsin kauniit; pitkä vartalo näytti vähän lystimäiseltä.

Pienin ottein tyttö kertoi viimeiset vaiheensa. Päästäksensä makaamasta isänsä niskoilla oli hän päättänyt hakea paikkaa kaukana kotoa, niin pian kuin saisi todistuksensa. Eräs naimisissa oleva lapsuuden ystävä etelä-Itaaliassa oli äkkiä sähkösanomalla kutsunut hänet luokseen. Hän kertoi, mitä suuria vaikeuksia hänellä oli ollut saadakseen kokoon matkarahoja ja muita tarpeita matkaa varten. Marraskuun 1 päivänä hän läksi kauhealle merimatkalle. Pahemmin ei olisi voinut alkaa uraansa. Ajatelkaas, useampain seikkailujen perästä hän sateessa öiseen aikaan tuli asemalle, josta oli määräpaikkaan vielä seitsemän tai kahdeksan kilometriä aina vain ylösvievää tietä, ja ainoa kyytimies, mikä oli saatavissa, pyysi siitä matkasta viisikymmentä lireä, juuri puolet siitä mitä hänellä oli. Hänen olisi täytynyt maksaa niin paljon, ellei kaksi läsnä olevaa upseria, jotka sääliväisyydestä puuttuivat asiaan, olisi saaneet maksua tingityksi kymmeneen lireen. Tuo oli kumminkin vähäpätöinen seikka. Vihdoinkin perille tultua rikkinäisissä kärryissä, kauhean väsyneenä meni hän oitis johtajan, pienen, hoikan ukon luo ja kuuli tältä sen ilahuttavan uutisen, että hänen matkalla ollessaan oli silloinen sindaco puolueineen vallasta syösty eikä uusi sindaco tahtonut muutoksista mitään tietää, joten opettajattaren paikkaa siis ei enää ollut olemassakaan. Kauhistuneena rientää tyttö uuden sindacon luo, joka puolestaan vakuuttaa asian niin olevan. Hän seisoi aivan kivettyneenä. Mitä oli tehtävä? Tämä kaikki pitkän vaivaloisen matkan perästä! Hänellä ei ollut rahoja palatakseen, hän oli nyt kuin kadulle heitetty. Hän purskahti itkuun. Sindacon kävi sääliksi, lupasi ajatella asiata ja antoi hänelle vastaiseksi aliopettajan paikan pikkulastenkoulussa. Sepäs oli koulu! Alastomat lapset piti ensi työksi pistää vesisaaviin, pestä ja hieroa ja antaa puhtaat paidat, jotka lasten kotiin lähtiessä taas riisuttiin. Olihan tuo kumminkin jotain, millä henkensä elättää. Mutta keskellä vuotta, kun koulun varat loppuivat, suljettiin koko laitos ja hän oli taas paljaan taivaan alla. Kahden kuukauden palkka jäi saamatta. Parhaaksi juuri tarjottiin hänelle opettajattaren toimi eräässä kreivinperheessä ja hän lähti taas matkaan parasta toivoen. Mutta kreivitär, joka miehen matkoilla ollessa otti hänet vastaan, piti häntä liiaksi nuorena eikä kylläksi — —- — rumana ja lähetti hänet samaa tietä takaisin.

Opettajatar katsoi olevansa auttamattomasti hukassa ja palasi epätoivoisena koululleen. Kaikeksi onneksi oli sindaco sill'aikaa muuttanut mieltä ja päättänyt jakaa tyttöosaston sillä tavoin kuin hänen edeltäjänsä oli aikonut; siis hänellä oli nyt paikka. Täynnä innostusta alkoi hän työtään. Hän sai toisen luokan; neljätoista oppilasta kirjoitettiin kouluun, seitsemän saapui. Hän virkosi uuteen eloon. Mutta kuumetauti raivosi paikkakunnalla, kaikki hänen oppilaansa sairastuivat; hän itsekin tuli sairaaksi ja sai silloin vasta tietää, että juuri kuumetautien tähden ei kukaan opettaja pysynyt siellä vuotta kauemmin, sillä puoli palkkaa meni kiinalääkkeen ostoon. Hän parantui ja tyytyi kohtaloonsa. Toisellakin tavoin sai hän kovaa kokea. Pikkukoulun vielä maksamattomasta palkasta ei hän saanut centesimoakaan. Olivat luvanneet maksaa matkakustannukset, mutta siitä eivät olleet tietävinäänkään. Vasta vuoden loppupuolella täytettiin asunnon lupaus sillä lailla, että hänet sijoitettiin rappeutuneeseen luostariin, isoon huoneesen, jonka ovessa ei ollut pihtipieliä, niin että täytyi sulkea ovet laudoilla ja pönkkien avulla. Maksettuansa palkan pienelle, paljasjalkaiselle palvelialleen sekä suoritettuaan muutamia muita pieniä menoja, jäi omasta palkasta niin vähän, että tuskin elatukseksi riitti, vaikka ravintonsa oli yksinkertaisinta laatua: papuja, herneitä ja vihanneksia. Paikkakunta oli erittäin köyhää. Tätä kuvaa parhaiten se, että suurena merkillisyytenä mainittiin eräässä tienhaarassa olevaa paperilippua, jossa ilmoitettiin kanaa kaupaksi. Kuitenkin olisi hän jäänyt paikoilleen, ellei kuumetauti olisi ruvennut uudestaan raivoamaan kahta kauheammin. Kansannaiset tulivat mielettöminä kouluun, pilkkasivat siellä kuninkaan kuvaa ja huusivat, että se oli hän, joka saattoi tämän maanvaivan näille ihmisparoille. Opettajatar sairastui vielä kerran ja vähällä oli, ett'ei kuollut. Hänen täytyi hakea toista paikkaa, hän kirjoitti ylitarkastajalle, joka kuuli hänen rukouksensa ja hankki hänelle viran meren rannalla. Niin pian kuin nimitys oli saapunut, matkusti hän pitkän maamatkan ja perille päästyään löysi ilokseen vastassaan lapsiparven, joka käsiä paukutellen ja eläköön huudoilla saattoi hänet raatihuoneelle. Kaikki ottivat hänet ystävällisesti vastaan ja neljässäkymmenessä kahdeksassa tunnissa kirjoitettiin satakaksikymmentä oppilasta kouluun, kahdeksasta neljääntoista vuotisia, joista tilanpuutten tähden täytyi nuorimmat ja vanhimmat lähettää kotiin.

— Minä kiinnyin näihin tyttöihin — hän sanoi — ja he pitivät oitis minusta. Juuri kuin olisivat ymmärtäneet minun olevan suruissaan yksinäisyydestäni, moni heistä piti minulle seuraa koko päivän. Tuntien päätyttyä tanssivat he pihalla ilahuttaakseen minua, löivät tamburiinia ja lauloivat. Oi, kuinka kilttejä ja herttaisia tyttösiä olivat! Nuhteet ja kiitokset tekivät heihin syvän vaikutuksen, he olivat kovin lahjakkaita, lukivat innokkaasti ja tunnollisesti ja olivat erittäin taitavia käsitöissä. En ole koskaan heidän vertaisiaan nähnyt!

Vanhemmatkin rupesivat pitämään opettajattaresta. Pääsiäispäivänä he tulivat hänen luokseen saattokulussa tuoden lahjoina kakkuja, keitettyjä munia, viiniä ja juustoa. Näinä muutamina kuukausina edistyivät oppilaat erinomaisesti; pienimmät oppivat sisältä lukemaan ja kaikki olivat työhönsä ihastuneita. Mutta juuri silloin tuli vastoinkäymisiä. Muut opettajat, kaikki lähiseudun pappeja, vähätietoisia saitureita, jotka korpin tavoin laskeusivat sairasten yli saadakseen hautausmaksoa, rupesivat kadehtimaan häntä. Kerran, sindacon lausuessa, että opettajattaren oppilaat olivat ainoat koko paikkakunnalla, jotka edistyivät, uhkasi yksi papeista haastaa hänet kaksintaisteluun. Opettajattaresta puhuttiin pahaa, sanottiin häntä Turinilaisen vihannes-akan tyttäreksi, kerrottiin että hän oli tullut paikkakunnalle ilman paitaa, ett'ei hän voinut säädyllisesti tyttöjä kasvattaa, että hän oli ajettu pois edellisestä virkapaikastaan sentähden, että hän käyskenteli revolveri taskussa, ja että hän oli onnen onkija, joka oli tehnyt jos jonkinmoista. Kaikessa tässä tuotti hänelle lohdutusta tyttöjen harras ystävyys.

— Me teimme yhteisiä kävelyretkiä vuorille — kertoi hän vilkkaasti — ostimme vihanneksia ja melooneja, istauduimme heinikkoon syömään. Sitten hypättiin nuoraa. Valtiolaitoksen perustamisen muistopäivänä toivat he kaikin minulle vähän öljyä ja me sytytimme kaikki lamput koulussa juhlavalaistukseksi. Vanhemmat olivat hyvillänsä. Yhdessä kävimme kappeleissa. Suloisia juhlia, jotka saattoivat minut unhoittamaan kaikki ikävyydet. Ihania päiviä! Oi, kuinka meri oli kaunis! Oi, kuinka nuo muistot ovat armaita!

Silmänsä täyttyivät kyynelillä ja hänen täytyi hetkeksi keskeyttää kertomustaan.

Vaan pahempia oli tulossa. Eivät kaikki vanhemmat olleet tyytyväisiä. Muutamat niin sanotuista "paremmista ihmisistä" lähettivät hänelle lahjoja sitä varten, että hän soisi muutamia etu-oikeuksia heidän lapsillensa, esim. antaisi niiden istua yksinään penkillä ja mennä ensimmäisinä ulos koulusta. Hän ei suostunut ja vanhemmat loukkaantuivat. Toiset pyysivät, ettei hän sinuttelisi heidän lapsiaan vaan teitittelisi tahi sanoisi neidiksi. Siihenkin hän vastasi kieltävästi ja sai niin uusia vihollisia. Sindaco, joka oli demokrati, nautti tästä kiellosta ja kiitteli opettajaa; siitä vanhemmat loukkaantuivat vieläkin enemmän. Vanhemmat vastustivat sindacoa ja nimittivät häntä vuohipaimeneksi. Hän oli hyvänluontoinen mies, joka kuljetti opettajattaren korko-ompeluksia ja tekokukkia "herrojen klupiin" ja kehui: — Katsokaas, mitä opettajattaremme osaa valmistaa! — Sillä lailla hän yhä kiihoitti toisten kateutta. Eräänä päivänä opettajatar sai kirjeen neljäntoista vuotiaalta kuoripojalta, joka ehdoitteli, että he yhdessä karkaisivat Amerikaan. Hänen vihollisensa nostivat melua asiasta ja syyttivät häntä pojan villitsemisestä; sitä ei kumminkaan kukaan muu uskonut kuin juuri samat papit, jotka levittivät valheita hänestä, katselivat häntä rakastunein silmin ja kaikenmoisissa tilaisuuksissa puhuivat hänelle sopimattomia kohteliaisuuksia, — varsinkin yksi heistä, pitkä ja rento, jolla oli mahdoton varatukka ja nokka kuin kurjella. Tämä sanoi hänelle liikutetulla äänellä, perheettömäin ja ilottomain pappiparkain onnettomuudessaan tarvitsevan hellyyttä. Eräänä iltana istui pappi hänen takanansa pienessä teaatterissa, jonne hän oli mennyt naapuriperheen seurassa. Pappi kajosi häneen, opettajatar nimitti pappia häpeemättömäksi pöhköksi, jonka johdosta tämä syvästi loukattuna otti kostaaksensa sillä lailla, että seuraavina päivinä, heidän teaatterissa ollessaan, rupesi hänelle viittomaan ja merkkejä antamaan, että ihmiset luulisivat heillä muka yhteisiä asioita olevan. Tyttö kirjoitti valituskirjeen sindacolle, joka ilmoitti asian kirkkoherralle, ja tämä uhkasi panna papin viralta. Silloin vannoi pappi taistelevansa opettajatarta vastaan vaikka kuolemaan saakka. Sillä aikaa olivat muutamat nuoret herrat, luullen häntä hänen turvattomuutensa tähden helpostikin voitettavaksi, ruvenneet häntä kiusailemaan kosimisillaan, väliin keskellä katuakin, juuri kuin hän olisi ollut joku kitaransoittajatyttö. He lähettivät palvelustyttönsä viemään hänelle rakkaudenkirjeitä kouluun keskellä opetustunteja. Kun ei siitä sen parempaa tullut, julmistuivat he ja rupesivat yksiin tuumiin pappein kanssa. Vihdoin sindaco, joka piti hänen puoltaan, syöstiin vallasta, silloin alkoivat opettajattaren kärsimisen ajat. Huomatessaan tien avoimeksi pani tuo vihamielinen pappi kokoon kirjeitä, jotka jätti uudelle sindacolle, ilmoittaen, että opettajatar muka oli ne hänelle kirjoittanut. Sindaco kehoittaa opettajatarta jättämään eronhakemuksensa. Tyttö koettaa puolustaida, mutta ei häntä uskota; hänen on pakko erota, jonka, jälkeen hän haastaa papin oikeuteen. Pappi pelästyy, rukoilee turhaan häntä peruuttamaan haasteen, raivostuu ja yllyttää katupoikia heittelemään opettajatarta kivillä. Papin oma palvelija sai vahingossa kiven päähänsä.

Ratti teki harmistuneen liikkeen.

— Oh, tuo ei vielä mitään — pitkitti serkku. —- Tähän aikaan, kun en muuta pelastuksen neuvoa tiennyt, kirjoitin isälleni ja pyysin rahoja kotimatkaa varten. Isäni vastasi, ett'ei hänen mielestään ollut sopivata jättää paikkaansa ennen lukuvuoden loppua. Mitä minun oli tekeminen? Minä koetin tyytyä kohtalooni ja peruutin haasteen. Mutta koko olemassaoloni oli kysymyksen alaisena. Silloin perustin yksityiskoulun. Koska tyttöset yhä pitivät minusta, tuli kouluuni noin kahdeksankymmentä oppilasta, jota vastoin toinen opettajatar, jälkeläiseni, erään äsken paikkakuntaan muuttaneen virkamiehen rouva, sai vain seitsemän tai kahdeksan. Siitä syntyi kilpailua. Minun oppilaani pilkkasivat häntä kadulla, hänen oppilaansa hyökkäsivät minun tyttöjeni kimppuun. Kunta, joka oli hänen puolellaan, käski minun sulkemaan kouluni. Siinä nyt taas olin tyhjin käsin. Minä sain ompelutyötä, valmistin tossuja, myssyjä ja ristimäpukuja; räätälit lähettivät minulle poikain vaatteita ommeltaviksi. Minä ansaitsin niin paljon, että jotakuinkin toimeen tulin; mutta en aina; oli päiviä, jolloin ei ollut mitään syötävää. Minun täytyi myydä tavarani ja nukkua olkivuoteella. — Iloisesti hän huudahti: — Nyt elän mielestäni kuin isoinen vallasnainen!

Sitten jatkoi hän kertomustaan. Sillä aikaa kun näin elää kitusteli, kirjoitti hän surkeasta tilastaan ylitarkastajalle. Mutta ylitarkastaja, joka asui kovin kaukana, sai vastakkaisiakin tietoja, eikä uskonut häntä, vaan kirjoitti: saadaanpa nähdä mitä voimme tehdä asianne hyväksi. Muutamat paikkakunnan ihmiset neuvoivat häntä lähtemään tiehensä millä tavalla tahansa. Eihän hänellä ollut centesimoakaan! Ne päivät olivat kuin puukonpistoja hänen muistissaan. Eräs surkea tapaus soi hänelle hiukan myötäkäymistä. Yksi hänen entisiä oppilaitansa, jonka vanhemmat kuuluivat hänelle vihamieliseen puolueesen, sai kuristustaudin, ja kun tyttönen tahtoi nähdä opettajatartansa, lähettivät vanhemmat häntä hakemaan. Hän riensi sinne, hoiti oppilastansa ja istui hänen vuoteensa vieressä, kunnes kuolema tuli korjaamaan. Uuden sindacon sydän tästä heltyi ja hän salli hänen palkinnoksi jälleen avata koulunsa, sillä ehdolla että koulu kutsuttaisiin "kouluksi naistöiden oppimista varten" ja että siellä ainoastaan aivan salaa opetettaisiin lukua ja kirjoitusta. Se oli siunattu asia. Hän ryhtyi innokkaasti toimeen, piirsi hiilellä piirustuskaavoja, havainto-opetuksessa tarvittavia kuvia ja maantieteellisiä karttoja. Oppilaat palasivat kouluun, ja näytti siltä kuin kaikki kävisi hyvin.

— "Silloin tulee luokseni odottamatta eräänä päivänä n.s. tarkastaja, isopartainen, tuuheatukkainon mies, kehuu piirustuksiani ja kaavojani ja on ylen kohtelias. Tunsin elämän palaavan takaisin sydämmeeni. Hän pyysi nähdäkseen päästökirjaani ja minä annoin sen hänelle. Mutta mies olikin petturi, häpeemätön konna, jonka viholliseni olivat luokseni lähettäneet. Sen oitis huomasin, kun hän ei enään ruvennutkaan antamaan takaisin todistustani, ellen minä allekirjoittaisi lupausta, jossa sitoutuisin matkustamaan tieheni — — — Tämän kolauksen saatuani olin aivan voimaton pitemmältä taistelemaan ja kirjoitin paperin alle. Kuitenkaan ei hän antanut minulle todistustani, vaan sanoi saavani sen vasta samana päivänä, jona matkustaisin, Vaan päästäkseni lähtemään täytyi minun haalia vähä rahaa kokoon. Sitä varten rupesin kauheasti työtä tekemään, annoin yksityistunteja, hoidinpa pieniä lapsiakin. Minä niukensin ateriani, nukuin ainoastaan neljä tuntia yöseen, enkä päivin minuuttiakaan hukannut. Sillä aikaa lakkasivat vainoomiset ja pappikin peruutti kirjallisesti syytöksensä. Mutta paikkakunnalla, jossa olin niin ikäviä päiviä viettänyt, en voinut kauemmin viipyä. Jumalan armona pidin kirjettä, joka kehoitti minua tulemaan rehtorinkansliaan saadakseni määräystä toiseen virkaan. Neljä päivää sen jälkeen läksin."

"Koska hevoskyyti oli liian kallista, sain viidellä lirellä paikan venheessä, jolla kahdeksan miestä sousi viikunoita lähimpään kaupunkiin. Ne lienevät olleet camorristeja.[6] Liian myöhään rupesin heitä epäilemään."

"Kun olimme jo kaukana rannasta, näin, että kaikki alkoivat katsella kaulassani riippuvata laukkua; arvattavasti luulivat siinä olevan rahaa. Minä rupesin pelosta vapisemaan, ja välttääkseni väkivaltaisuuksia avasin sen, jotta saattoivat nähdä sisällyksen. Siinä ei ollut muuta kuin todistukseni, vähän leipää ja makkaraa. He eivät puhuneet sanaakaan ja minä rauhoituin hiukkasen. Yöllä nousi myrsky, meri oli kauhea nähdä, kalastajat luulivat hukkuvansa; minä heittäydyin venheen pohjalle ja uskoin sieluni Herran haltuun. Neljä tuntia kesti pelkoa ja suurinta tuskaa. Kaikeksi onneksi istui venhe kiinni salakarille ja siinä odotimme päivän valkenemista. Aamulla ilma asettui. Minulla ei kumminkaan ollut enään uskallusta jatkaa matkaani meritse, joka minua kauhistutti. Minut laskettiin maalle, ja yksinäni, läpimärkänä kiireestä kantapäähän kuljin metsän halki tapaamatta elävätä olentoa ja pääsin vihdoin postivaunuilla lähimpään kaupunkiin, jonne kalastajatkin olisivat minut vieneet. Luulin vastuksieni jo loppuneen. Nousin junaan ja tulin ——n kaupunkiin, riensin rehtorin virkahuoneesen, jossa minua otettiin ystävällisesti vastaan, liiankin ystävällisesti — —- —."

"Entäs uusi virkani? Oi taivasten taivas! Se oli kylässä, muutaman kilometrin päässä siitä paikkakunnasta, josta olin lähtenyt."

Miksikä sitten olivat tahtoneet häntä sinne? Miksi panneet hänen turhaan tekemään tätä pitkää, vaivaloista matkaa? Oh, se oli helppo arvata. Tänne saapuneet kertomukset hänen pienistä seikkailuistaan olivat herättäneet uteliaisuutta. He käskivät hänen saapua paikalle saadaksensa häntä nähdä. Ehkä olisivat antaneet paikan lähempänäkin, jos hän olisi paremmin vastannut heidän käsitystään, jos hän olisi ollut taipuvaisempi luonnoltaan. Nyt hän sai kääntyä takaisin. Hän varustausi enkelin kärsivällisyydellä ja matkusti takaisin.

Uuteen kylään, jossa muutamia vuosia sitte sindaco oli murhattu, ei ollut mitään oikeata tietä. Alituisesti kompastelevalla aasilla hän ratsasti sinne kauheata polkua; jonka molemmin puolin oli syvät kuilut. Monasti oli lyödä päänsä murskaksi ja pääsi perille kädet aivan veressä. Siellä hän löysi kouluhuoneen, jossa oli lautakatto, ikkunat ilman minkäänlaisia varjostimia, rottia niin että vilisi ja seinässä mehiläispesä, jonka asukkaat lentelivät tuttavuutta hieromaan oppilaitten kanssa. Hän oli siellä monta kuukautta. Eivät maksaneet hänelle luvattua palkkaa, vaan antoivat hänelle kaksikymmentä viisi lireä kuukaudessa. Tähänkin hän tyytyi siksi kunnes isänsä, omantuntonsa vaatimana, kutsui hänet kotiin. Ennen lähtöänsä hän kumminkin vielä velkoi maksamatta olevaa palkkaansa, noin kuutta sataa lireä. Koulukassa oli tyhjä, niin että hänen oli odottaminen joku aika. Lopulta antoivat hänelle viisisataa lireä, kaikki kuparirahassa, niin että sen laskemista kesti puolentoista tuntia, ja hänen täytyi ottaa eri aasi sitä varten. Ajettuansa lähimpään satamaan, josta hänen oli laivalla mentävä Genuaan, eivät majapaikassa tahtoneet ottaa vastaan hänen rahojaan. Silloin hän huomasi monen lanteista vääräksi. Hän oli nöyrä, poimi oikeat rahat koriin ja nousi laivaan. Ja niin se seikkailu päättyi.

Liikutettuna tarttui Emilio serkkunsa käteen, jota vähän aikaa piteli omassaan, — sitten kun serkku ensin oli katsellut ulos lehtimajasta.

— Kotiin tultuani — lopetti tyttö kertomuksensa — tunsin suurta tarvetta saada jonkun aikaa elää rauhassa, kaukana muusta maailmasta; minä hain paikan pienessä vuorikylässä, ja nyt olen täällä.

Ratti seurasi silmillään hänen kätensä viittausta, ja oli oikein hämmästyksissään nähdessään kataja- ja kuusimetsää sekä Alppien lumihuntuisia huippuja, sillä hän oli äsken mielikuvituksessaan ollut kaukana meren rannalla, valoisilla tuntemattomilla mailla.

— Ja kuitenkin — saneli serkku nuoruuden innolla — aion palata samoille paikoille. Olen siellä kärsinyt, mutta olen siellä myös viettänyt ihania päiviä ja oppinut tuntemaan paljon hyviä ihmisiä! Tytöt jumaloivat minua; moni vielä kirjoittaa minulle. Kun näillä lumisilla seuduilla ajattelen noita paikkoja, olen näkevinäni edessäni suuren valon. Minut käsittää jonkunmoinen koti-ikävä auringon valoon. Sitä paitsi huvittaa minua sanomattomasti nähdä maailmaa ja joutua uusiin elämän-oloihin; minä tarvitsen liikuntoa ja taistelua. Koetan saada jonkun paikan Tunisiassa tahi — pitkitti hän hymyellen — Palestinassa. En tahdo kylmässä kuolla. — Surumielisesti hän lisäsi: — Sielläkin aion saavuttaa rakkautta.

Hän saattoi serkkua hyvän kappaleen tietä, eräälle virran yli vievälle sillalle, jonne hänen kävelyretkensä tavallisesti ulottuivat. Nuorukainen kulki äänetönnä: kertomukset matkoista, kärsimyksistä ja uhrauksista olivat panneet hänen mielikuvituksensa liikkeelle ja herättäneet hänessä uusien olojen ja kaukaisten paikkain kaipuuta. Se aatos, että kansakoulu-opettajankin elämässä saattoi olla vaaroja, ihmeellisiä seikkailuja ja kohtia, joissa tarvittiin voimaa ja urhoollisuutta, teki hänen toimensa korkeaksi ja antoi sille hänen silmissään uuden runollisen hohteen, semmoisen kuin sotilaan ja löytöretkeilijän elämällä on. Hän iloitsi nuoruudestaan ja siitä, että oli täynnä toivoa ja voima?

Kun heidän oli eroaminen, otti Emilio kiihkeästi ja hellästi serkun kädet omiinsa. Tyttö salli sen, mutta veti ne piankin irti, katseli ympärilleen ja sanoi: — Ole varoillasi; minä olen sanonut, että olemme serkuksia, mutta helposti voi käydä niin, ett'eivät sitä usko. Sitä paitse on täällä eräs vuohipaimen, joka kosii minua. Jos hän tulee mustasukkaiseksi, olen hukassa. Me olemme siis samaa mieltä opetussuunnitelmasta — lisäsi hän korkealla äänellä nähdessään ihmisiä ohi kulkevan.

— Olemme samaa mieltä — vastasi Emilio hymähdellen.

Serkku pitkitti matalalla äänellä, sydämellisesti mutta lujasti: —

Ehkä emme enää toisiamme tapaa — — — hyvästi sitte, rohkeutta vaan!

Opettaja toivotti hänelle hartaasti samaa, heilutti lakkiaan ja läksi astumaan laaksoon päin. Serkku palasi asumukseensa, jonka illan pimeys jo oli melkein peittänyt.

Piazzena.

Uusia kasvoja.

Syyskuun loppupuolella läksi Emilio uuteen virkaansa Piazzenaan, yhteen noita kyliä, jotka muistissa sulautuvat satoihin toisiin, aivan kuin viljapellot, jotka sen ympärillä silmän siintämättömiin lainehtivat. Päivällisten tienoissa hän eräänä kirkkaana syyspäivänä saapui paikalle ja hänestä tuntui kuin olisi hän tullut autioon, hyljättyyn kylään, sillä hän ei tavannut elävätä olentoa noilla mutkaisilla elukkain ryvettämillä kaduilla, joitten molemmin puolin kulki pitkiä aitoja tahi seisoi matalia huoneita, ikkunat uudinten verhoomina. Avoimista porteista tunki kirpeä heinän ja sarvikarjan löyhkä, ja muutamilla nurmenpeittämillä toreilla kävi porsaita laitumella. Kirkot olivat suljettuina. Erään papin hän näki katoavan porttikäytävään ja muutama vaimo kääntyi syrjäkadulle. Ei muuta ääntä kuulunut kuin suihkukaivon loiskinaa ja veden lirinää katuojassa. Joka taholla vihreitä puita ja kauniita ketoja. Päivälliskellon soitto ei koskaan tuntunut lakkaavan.

Don Pirotta, jolle Ratti oli saanut suosituskirjeen holhoojaltaan, otti hänet vastaan kuin vanhan ystävän. Se oli viidenkymmenen ikäinen mies, joka huonon terveytensä tähden näytti vanhemmalta, mutta oli samalla älykkään ja hienon näköinen. Hän sanoi Piazzenaa perin hyvästi hoidetuksi kunnaksi, vaikka täällä, kuten muuallakin, oli kaksi varsin vilkasta eri puoluetta.

— Teidän ei ole tarvis siitä välittää — sanoi Pirotta opettajalle. — Pitäkää vapaasti seuraa niiden kanssa, jotka teitä miellyttävät, sillä joko aiotte elää eräkkäänä tahi kaikkein ystävänä, vetävät he teidät kumminkin jompaan kumpaan puolueesen; taikka jos teidän onnistuu pysyttäidä ulkopuolella kumpaakin, saatte molemmista vihamiehiä. Kansakoulu-opettaja, joka ei kuulu mihinkään puolueesen, saa yksin kunnan vahtimestarinkin vihollisekseen. Laittakaa niin, että noudatatte kirkkoherran vaatimuksia, niin voitte välttää yhteentörmäyksiä. Tehkää niin sindaconkin suhteen, jolla on eriskummalliset mielipiteet — hän naurahti — kieliopin suhteen, mutta joka sentään on kunnon ihminen. Kouluhuoneisto on muhkea.

Sen jälkeen Pirotta antoi hänelle käytännöllisiä neuvoja kauppapuotien suhteen, sen tapauksen varalta, että Ratti aikoisi pitää omaa taloutta. Yksi kunnallishallituksen jäsenistä oli teurastaja, toinen maustinten kauppias; ja tarkastusmies, joka oli nainut sindacon orpanan, oli etevin sekatavarankauppias paikkakunnalla. Viisainta olisi tehdä kauppansa heillä eikä muitten kauppiasten luona.

— Lyhyesti sanoen — niin päätti hän puheensa — jos teillä on vähänkin käyttäytymis-älyä, ettekä huoli juoruista, joita saatte joka taholta kuulla, tulette kyllä viihtymään täällä ja teitä myöskin pidetään arvossa.

Opettaja pani mieleensä varsinkin sen neuvon, joka koski puolueita. Se oli tärkeämpi kuin oli luullutkaan; sillä jo yksin siitä syystä, että suojeliansa oli hänestä kirjoittanut Pirottalle, olivat kaikki kuukautta ennen hänen tuloansa Piazzenaan lukeneet hänet Pirottan puolueesen kuuluvaksi.

Kirkkoherran puolue oli tähän aikaan vallassa. Kova vihamielisyys, joka johtui edellisenä vuonna olleesta ankarasta kiistasta, vallitsi kirkkoherran ja don Pirottan välillä. Don Pirotta oli muutaman hengellisen veljeskunnan kappalainen; perustamalla pikkulasten koulun, hän oli hankkinut itselleen kunniamerkin. Kadehtien Pirottan menestystä hyvänä saarnamiehenä, joka veti kaikki sanankuuliat puoleensa, oli kirkkoherra kieltänyt veljeskuntaa pitämästä iltakirkkoa Toukokuun ajalla. Veljeskunta valitti pispalle, joka kumosi kiellon. Kirkkoherra puolestaan kosti, sitte kun jälleen oli voittanut piispan suosion jättämällä tälle osan testamentti-lahjoituksesta, jonka eräs kaukainen sukulainen oli hänelle uskonut sillä ehdolla, että kaikkina aikoina pidettäisiin sielumessua hänen puolestansa. Luottaen esimiehensä suosioon sekä tuon uskonnollisen, taipuvaisen sindacon ystävyyteen, esiintyi kirkkoherra nyt mahtavana miehenä, esti pienen näytelmähuoneen perustamista kylään, pakoitti pikkukoulua ottamaan palvelukseensa juuri ne nunnat, joita hän ehdoitti, hankki kunnalta vuotuisen rahamääräyksen kirkon lamppuihin ja, mikä vieläkin tärkeämpi, hänen onnistui saada koulun tarkastusmieheksi don Pirottan sijaan tuo sekatavarankauppias, joka oli sekä kirkkoherran että sindacon uskollinen ystävä; hänen kauttaan saattoi kirkkoherra sekaantua koulun asioihin.

Opettajamme kuului siis jo tietämättänsä vastustuspuolueesen, kun hän

Lokakuun ensi päivänä aloitti koulunsa.

Emilio suuresti ihastui nähdessään kouluhuoneiston; sillä hän piti totena, mitä Megarin oli tapana sanoa: kaunis kouluhuoneisto on paras keino saada rahvas itse opetusta suosimaan. Huoneisto oli rakennettu varta vasten koulujen tarpeeksi syrjäiselle, aukealle paikalle vanhan kappelin viereen; se oli iso, valkoinen, nelikulmainen rakennus, jossa poikakoulu oli sijoitettu toiseen, tyttökoulu toiseen puoleen, kummallakin eri sisäänkäytävänsä ja pihamaansa. Ihastuneena jopa ihmetellen katseli opettaja koulun valkoisia, siistejä seiniä ja hyvin pidettyjä penkkejä. Seinällä riippui neljä maatieteellistä karttaa, joita lie joku jättiläinen sinne ripustanut, niin ylhäällä olivat; pienen pieni musta taulu sekä yksi ainoa kasvikuva; kaikki oli perin puhdasta, ihan kuin vasta ostettua. Kuninkaan kuva, öljyyn painettu, riippui kahden ison raamatunhistoriallisen taulun välissä, jotka näyttivät siltä kuin olisi ne ostettu jostakin markkinakojusta ja sitte puhdistettuina ja kiilloitettuina tänne pantu. Opettaja ihmetteli lukuisan oppilasjoukkonsa suurta siisteyttä sekä vanhan vahtimestarin sotilaantapaista säntillisyyttä. Tämä esiintyi aina parta tarkoin ajeltuna, mustassa samettitakissa ja hopeanauhoilla koristettu lakki päässä.

Emilio piti myös paljon työtovereistaan, joita joka päivä välitunneilla tapasi koulun pienessä ja siistissä opettajasuojassa.

Toisen luokan opettajatar, joka oli paikkakunnalla asunut jo kaksitoista vuotta, oli noin neljänkymmenenvuotias, pitkä, kalpea nainen, kärsivän ja lempeän näköinen; hiuksensa olivat sileäksi suitut, pukunsa tavallista yksinkertaisempi, aina samankuosinen, juuri kuin hän olisi kuulunut johonkin sisarkuntaan. Ilokseen nuori opettaja kuuli hänen äitinsä monta vuotta asuneen samalla paikkakunnalla, jolla hänen oma äitinsä aikoinaan oli asunut; molemmat rouvat olivat olleet hyviä tuttavia.

Toinen opettajatar oli kolmenkolmattavuotias, kaunisvartaloinen, hyvin puettu, kohtelias ja arvokas käytöksessään. Heti hän tarkasteli Emiliota vilkkailla, terävillä, säihkyvillä silmillään. Hänen suuri, aistillisuutta ilmaiseva suunsa oli omituisesti muodostunut ja näytti aina valmiilta pistosanoja päästämään.

Mies-opettaja, hyvänluontoinen, perin rehellinen, seitsemänkymmenenvuotias ukko, puhui ja liikkui äärettömän hitaasti ja oli varustettu vatsalla, jonka tavattomaan isouteen ei kuitenkaan ravinnon runsaus lie ollut syynä. Hän oli virkaansa toimittanut vähää vailla puolen vuosisataa ja melkein koko ajan Piazzenassa, niin että kunnallishallituksessa istui useita hänen entisistä oppilaistaan, jotka nyt, kolmenkymmenen vuoden kuluttua, pienellä rettelöimisellä kokivat kostaa koulun-aikaisia rangaistuksiaan. Mies paralta puuttui kaksi sormea vasemmasta kädestä; ne hän oli hukannut Valdi Sesiassa, jossa oli ollut pari vuotta opettajana. Kerran, näet, eräs hänen oppilaitaan, jonka kodissa asui kivensärkijöitä, toi mukanansa kouluun näiltä varastamiansa dynamiitti-patruunia. Poika, nurkkaan pantuna, helisteli niitä taskussaan. Kun hän ei käskyä totellut eikä heittänyt pois leikkikalujansa, tempasi opettaja ne häneltä; mutta samassapa räjähtävätkin ja veivät mukanaan kaksi opettajan sormea. Se oli noita pieniä tapaturmia, joita ei saata ennalta arvata, mutta jotka nähtävästi kuuluvat opettajan toimeen.

Sindaco ja kirkkoherra.

Emilio aloitti koulutyötään, lujasti päättäen seurata sitä menetystapaa, joka hänestä oli paras, s.o. pitää ankaraa kuria kuitenkaan kovuutta käyttämättä, peittää kylmän tyyneyden alle luonteensa liian suuren taipuvaisuuden sekä sydämmenkin kasvatuksessa käyttää jonkun verran lujuutta ja jäykkyyttä, joka pysytteleisi oppilaat hänestä kunnioittavan matkan päässä. Hän katsoi tätä muutosta opetustavassaan ei ainoastaan hyödylliseksi, vaan jopa tuiki tarpeelliseksikin ja luuli sen käyvän aivan helposti päinsä. Rupesi siis oitis, vähän poikiin tutustuttuansa, olemaan varsin jäykkä ja kylmä niillekkin kuudelle, kahdeksalle pojalle, jotka herttaisuudellaan olivat herättäneet hänen myötätuntoisuuttansa. Tämän uuden menetystavan ensimmäinen tulos oli erittäin hyvä.

Ensimäisenä lauantaina ilmaantui sindaco kouluun. Ennenkuin sisään astui, hän muutaman minuutin kuunteli oven takana ja näytti olevan varsin tyytyväinen luokassa vallitsevaan hiljaisuuteen ja järjestykseen. Ensin hän katseli ympärilleen valoisassa, aurinkoisessa huoneessa ja kysyi sitte opettajalta tyytyväisen näköisenä niinkuin se, joka odottaa mieleistänsä vastausta: — Mitä pidätte kouluhuoneistosta?

Ken vain kerran näki sindacon kasvot, taisi niistä paikalla lukea hänen hallitsevat intohimonsa: järjestyksen ja puhtauden. Hänen pitkällä virka-urallaan nämät intohimot olivat kasvaneet vuosi vuodelta. Hän oli oikeana kiusana käskyn-alaisilleen, kauhistuksena sihteerille ja vahtimestarille, jota jälkimäistä hän muun muassa komensi tarkkaa vaaria pitämään siitä, että eräät kunnallislautakunnan käytettäviksi aiotut paperit, joita oli määrä säilyttää aivan toisessa laatikossa kuin kirjelaatikossa, olivat leikatut tarkasti suoran kaiteen muotoon ja aivan yhdenkokoisia. Kylässä hirveästi naurettiin sitä tarkan tarkkaa huolta, jolla hän kirjoitti nimensä: ensin pölytti ja pyyhki kynän, sitte kirjoitettuaan pyyhki ja lukitsi sen kynäkoteloon, jota joka kerta aina puhdisti. Pilaa herätti myöskin se matematillinen tarkkuus, jolla hän, rikas mies, määräsi taloutensa menot, laskien kuinka monta luotia lihaa tuli kunkin perheen jäsenen osaksi. Hän kirjoitti kauniilla käsialalla kaikki menonsa siistin siisteihin tilikirjoihin, joita talletti parikymmentä vuosikertaa aivan kuin kalliita käsikirjoituksia. Vaikka oli jo kuudenkymmenen vuoden vanha ja hiukan viallinen, esiytyi hän aina moitteettoman hienossa ja siistissä vaatetuksessa, peilikirkkaiksi kiilloitetuissa saappaissa sekä ajoi partansa jok'ikinen päivä. Niin hyvin sanoissa kuin teoissa oli hän tarkan täsmällinen, jopa liiaksikin säännöllinen. Hänen oli tapana puhua kuin olisi kirjasta lukenut sekä lausua mielisanansa ja -lauselmansa erityisellä painolla; aivan kuin on tapana vanhoja käymättömiä hopearahoja heläyttää pöytään, koska muuten ei kukaan niitä minkään arvoisina pitäisi. Eleissään oli jotain varovaista ja samalla papillisen juhlallista.

Jonkun aikaa opetusta kuunneltuaan hän kiitteli opettajaa ja laski hänen sydämmelleen varsinkin äidinkielen opetuksen, jota viime vuosina oli laiminlyöty. — Ihanan kielemme opetusta — hän sanoi.

Sen jälkeen hän lähestyi koulun penkkejä ja katseli niitä tarkoin. Huomatessaan niissä kynäveitsen jälkiä, suuttui hän ja sanoi opettajaan kääntyen: — Yhdestä asiasta täytyy minun oitis teille puhua: vaatikaa ankarasti koulun kalujen kunnioittamista. Se on asia, jossa en laske alemmas vaatimuksiani. Meidän täytyy katsoa, ett'emme aloita huonosti. Koulun tulee olla pyhä niinkuin kirkko. Se onkin jonkinmoinen kirkko — ja hän laski erään mielilauselmansa — se on siviili-kirkko.

Kun sindacon epäluulot kerran olivat heränneet, tarkasteli hän myöskin kauempana olevia penkkejä, katseli kauan seiniä ja palasi sitte lasten luo. Sormellaan osoittaen mustepilkkua, jonka eräs oppilaista oli saanut vihkoonsa, hän kysäisi: — Niinkö vihkoja pidetään?

Poika vastasi arasti: Se on semmoisessa lehdessä, mitä min' en enää käytä.

— Mitä min' en! — matki sindaco. — Sano oikeammin: — jota en enää käytä. — Opettajaan kääntyen hän jatkoi, juuri ulos menossa: — Siis muistatte, äidinkieli ja puhtaus ovat ne kaksi asiaa, joille minä panen erityisen arvon.

Vielä kerran toistettuaan mielilauseensa siviili-kirkosta, ilmoitti hän vihdoinkin, vaikka vaan kuin sivumennen, oikean asiansa, jota ei ollut tahtonut uskoa toisten toimitettavaksi, varsinkin kun opettajan mielipiteitä ei vielä tunnettu. Opettajan näet piti hyväntahtoisesti huomis-aamuna seurata luokkaansa kirkkoon, messua ja saarnaa kuulemaan —- — — se oli tapana — — — aivan tarpeellinen kunnioituksen osoitus — — — Muutoin oli erittäin suotavaa, että opettaja kirkossakin valvoi poikainsa käytöstä. Hän saattoi antaa heidän kokoontua koulun pihaan neljännestä ennen jumalanpalveluksen alkua. Emilio joutui hieman pahoillensa tästä käskystä, sillä hän pelkäsi saarnoja liian pitkiksi pojille. Seuraavana aamuna saattoi hän pojat kirkkoon; toisetkin opettajat olivat siellä.

Pimeä, avara kirkko oli puolillaan väkeä, ja pian Emilio kouluvahtimestarin avulla oppi tuntemaan paikkakunnan tärkeämmät henkilöt ulkomuodolleen. Kun kirkkoherra saarnansa aloitti, valtasi opettajan ikävämpi tunne kuin ikävystymisen. Saarna oli katkera, sotkuinen ja murteellinen sekä täynnänsä persoonallisia hyökkäyksiä, joita äsken paikkakuntaan tullut ei voinut ymmärtää, mutta jotka kumminkin tekivät opettajan levottomaksi, hänen kun salamana juolahti mieleensä, että samanlaiset saattoivat vastaisuudessa häntäkin tarkoittaa. Hän arveli, mitä olisi kerran itse tekevä, kun häntä vuorostaan saarnastuolista löylyteltäisiin.

Myöhemmin Emilio sai kuulla syyn tuohon ankaraan saarnaan. Edellisenä iltana oli paikkakunnalle saapunut il Popolo niminen sanomalehti lisälehtineen ja jälkimäisessä oli kirjoitus kirkkoherraa vastaan. Tämä oli ostanut kaikki kappaleet ja polttanut ne torilla kirkon edustalla, kokoontuneen ihailiajoukon riemuitessa.

Saarnaajan laihat, kovat, pitkäin, harmaitten hiusten ympäröimät kasvot ja koko hänen kuiva, äreä olentonsa ilmaisivat riitaista mieltä. Vielä enemmän sitä todistivat kiivaat ja äkkinäiset ruumiin liikkeet. Kun saarna tuntui loppuvan, alkoi hän taas uudelleen. Hän soimasi vapaamuurareita ja niitä, jotka lukivat huonoa kirjallisuutta, käyttäen munkkien keksimiä ja viljelemiä mahtilauseita. Emilio, joka ei entiseltä tuntenut maalaispappien kaunopuheliaisuutta ja jolla sitä paitse oli tuollainen horjuva usko, johon typerät saarnat tekevät aivan päinvastaisen vaikutuksen, paheni koko kirkonkäynnistä. Kirkonpalveliankin esiintymistapa loukkasi häntä. Se oli paksu, talonpoikainen mies, joka seisoi suorana ja jäykkänä kädet ristissä saarnastuolin alapuolella ja tuimin silmin katseli järjestänsä kutakin saarnassa tarkoitettua henkilöä, ikäänkuin esittääkseen heitä seurakunnalle.

Seuraavina sunnuntaina oli saarna samanlaista. Hänen kunnian-arvoisuutensa oli verrattoman röyhkeä. Eräänä päivänä hän huusi saarnastuolista: — Vaikkapa itse kuningas tulisi tänne sotajoukkoineen, sanoisin hänelle vasten silmiä, että hallituksemme on huono. — Erittäin hän vihasi niitä, jotka lukivat eräitä Turinissa ilmestyviä sanomalehtiä; hän tiesi tarkoin näiden tilaajat paikkakunnalla. Muutamat kätkivät sanomalehtensä nähdessään hänen lähestyvän. Joka vuosi sai hän aikaan suurta melakkaa ennen sitä juhlaa, jota vietettiin kaupungin suojeluspyhimyksen kunniaksi. Estääkseen julkisten tanssiaisten pitämistä silloin uhkasi hän jättää nuoret tytöt synnin päästöttä eikä tahtonut laskea juhlasaattoa ulos kirkosta. Hautajaisissa hän väliin oli varsin silmitön, murensi palasiksi vahakynttilän keskelle katua, jos se ei ollut tarpeeksi painava, ja jätti koko toimituksen sikseen. Sitä paitsi hän käräjöi puolen maailman kanssa: erään naapurin oli haastanut oikeuteen vesijohtoa koskevasta kiistasta, toista oli syyttänyt epärehellisestä ala-ikäisten perinnön hoidosta y.m.

Neiti Fanarin salaisuus.

Jonkun aikaa sai Ratti olla rauhassa. Kirkkoherran syntipukkina tällä haavaa oli ensi luokan opettajatar, neiti Elda Fanari. Vihamielisyys oli alkanut jo opettajattaren tulopäivänä, sillä neiti oli valinnut rippi-isäkseen don Pirottan eikä kirkkoherraa. Toinen oli siitä niin suutuksissaan, että muutamasti ei voinut olla sydäntään purkamatta. Hän väitti, että koska opettajatar oli rippi-isäkseen ottanut toisen eikä häntä, kunnan etevintä hengen miestä ja ikäänkuin luonnollista rippi-isää, tämä teko oli julkisena todistuksena opettajattaren ylenkatseesta ja loukkasi kovin hänen arvoaan seurakunnan esipappina. Mutta opettajatar piti puoliaan, ja hänen kunnian- arvoisuutensa pani asian muistiinsa. Sen Emilio sai kuulla eräältä kunnallishallituksen jäseneltä, entiseltä sindacolta, joka oli asian- ajaja ilman toimituskonttooria, koulu-legaatti[7] ja johti nykyään vastustuspuoluetta. Eräänä iltana tämä kahvilassa rupesi tuttavalliseen haasteluun Emilion kanssa. Asian-ajaja oli komea, viidenkymmenen vuotias leskimies; hänellä oli avonaiset, miellyttävät kasvot ja hän kävi hienosti ja nuorten tapaan puettuna. Puhuessaan liikutteli paljon käsiänsä kuin näytelläkseen monia sormuksiansa.

— Kait te, opettaja hyvä, jo olette kunnon sindacoltamme saaneet kieliopillista neuvoa? — oli yksi hänen ensimäisiä kysymyksiänsä.

Kun huomasi Emilion tälle kysymykselle hymyilevän, purskahti hän nauruun ja rupesi peittelemättä sättimään kunnallishallitusta, tehden sitä kuitenkin aivan leikillisesti ja ilman vihaa tahi kateutta. Muun muassa hän kehoitti Emiliota suojelemaan oppilaittensa vihkoja hyvänluontoisen, möhömahaisen sekatavarankauppiaan kynsiltä; se oli kunnon äijä, oikea mallitarkastaja, siksi sivistynyt että osasi painettua kompuroimatta lukea; mutta hänellä oli se paha tapa, että hyökkäsi puodistaan kouluun pesemättömin käsin vihkoja tarkastamaan, niin että näihin aina jäi rasvaisten sormien jälkiä, jotka olivat sindacolle kauhistukseksi. Sitten asian-ajaja vilkutti silmiään ja kysyi — mitä opettaja piti neiti Fanarista. — Oi onnellista opettajaa, joka alati sai oleskella hänen läheisyydessään!

Koulunjohtokunnan jäsenen puheeksi tämä toki oli liikaa. Hämmästyneenä katseli Emilio asian-ajajaa, sillä hän ei vielä tuntenut tuota maaseuduilla ei suinkaan harvinaista tyyppiä, herrasmiestä tavallisesti vanhanpuoleista, joka haaveksien ihailee naispuolista opettajasäätyä; niinkuin isommissa kaupungeissa löytyy herroja, jotka erittäin harrastelevat tanssijattaria, ompelioita, naiskonttoristeja taikka jotakuta muuta kauniin sukupuolen ammattiluokkaa, jolla niinmuodoin on heihin jonkinmoinen ammattiviehätyksen voima. Asian-ajaja oli nuoruudestaan asti ihaellut opettajattaria ja pani yhä vieläkin ensi sijalle sydämmessään päästökirjan saaneet opettajatarkaunottaret. Sindacona jopa sitä ennenkin oli hänellä ollut pieniä seikkailuja; olipa hän tehnyt lukemattomia tyhmyyksiä, mutta hänen intohimonsa ei ollut siltä ollenkaan lauhtunut. Koulun tarkastajaksi tultuansa hän puhui ainoastaan tyttökouluista, ikäänkuin poikakouluja ei olisi lainkaan ollut olemassa; tyttökouluista taas hän nosti puhetta ainoastaan päästäksensä kertomaan opettajattarista. Opettajatar-käsitteessä oli hänen mielestään jotakin lumoavaa, salaperäistä, kirjallisen irstasta ja samalla nunnamaisen siveätä, joka kiusasi häntä kuin kielletty hedelmä ainakin. Kun hän sanoi: — viime keväänä seminaarista laskettu opettajatar — sanoi hän sen aivan vesissä suin, niinkuin herkkusuu sanoo: — tuore lohimullo tänä aamuna saatu. — Hän tunsi kaikki sen läänin opettajattaret ja saattoi, tietysti syyttäen virkavelvollisuuksiaan, matkustaa monet penikulmat nähdäkseen jotakuta uutta opettajatarta, jota oli kuullut kehuttavan kauniiksi.

Vaikka Emiliota ei suurin huvittanut asian-ajajan lempiaine, oli hänen kuitenkin pakko siihen puuttua. — Kuulkaas, minkälaisia opettajattaria siellä Garascossa oli? — Kun asian-ajaja oli saanut Emilion kuvaamaan tuota runoilevaa ja runoja lausuvaa opettajatarta, istui hän jonkun aikaa ajatuksiinsa vaipuneena, silmät kiinni, ikäänkuin voidaksensa oikein nauttia tuosta kuvasta, tuosta opettajattaren ja talonpoikaistytön ihmeellisestä sekoituksesta. Samalla lailla hän teki kuullessaan opettajatar-serkkua mainittavan, vaikka silloin muodolla, joka osoitti hienontuneempaa ahnautta. — Opettajana kaksi vuotta etelä-Itaaliassa! — sanoi hän samalla äänellä, jolla juoppo puhuu vanhasta viinistä.

Sen jälkeen asian-ajaja johti puheen taasen Fanari neitiin ja lajitteli kaikki hänen ihastusta herättävät ominaisuutensa. — Erittäin miellyttävä olento, vai kuinka? Oikein hieno nainen. Olette kait huomanneet hänen käsiänsä? Silmät, jotka katselevat sadalle suunnalle yhtä haavaa, taivaaseen päin, maahan ja joka paikkaan. Tosin hän saattaisi olla pari tuumaa pitempi ja vähän laihempi; mutta eihän tuo mitään tee — — — Ja sitten tuo hänen hurmaava salaperäisyytensä! Mitä, ettekö vielä ole kuulleet neiti Fanarin salaisuudesta?

Salaisuus oli tosiaankin eriskummainen. Neiti Fanari oli otettu seuraajaksi opettajattarelle, joka erotettiin virasta siksi, että eräänä päivänä karnevaalin[8] aikana oli sulkenut koulun ja matkustanut Turiniin, ei — niinkuin hän syyksi sanoi — sairasta äitiänsä tervehtimään, vaan mennäkseen rakastajansa seurassa naamiohuveihin. Nyt oli asian laita semmoinen, että neiti Fanarinkin äiti makasi sairaana Turinissa. Kun siis uusi opettajatarkin usein teki Turinin matkoja, väliin joka kymmenes päivä, rupesi moni, muistaen edeltäjää, epäilemään tuon sairastavan äidin olemassa-oloa. Tosin saatiin sindacon tiedustelujen kautta selville, että äiti sekä oli olemassa että sairasteli, mutta epäluulot kerran herättyään eivät sillä sammuneet. Semmoisella erinomaisella, kaunissilmäisellä tytöllä täytyi olla rakastajansa. Sitä paitsi ei hän Turinista palatessaan näyttänyt ollenkaan totiselta, niinkuin se, joka äsken on täyttänyt yhden seitsemästä laupeuden työstä. Tämä antoi ajattelemisen aihetta talonpoikaiskolloille. Siinä täytyi olla lemmenseikkailuja. Uteliaisuudesta olivat lähettäneet heti opettajattaren perään vakojia, joiden piti urkkia kaikki asiat, saadakseen tietoonsa sekä rakastajan että todistuksia opettajatarta vastaan. Turinissa asuvia ystäviä oli pyydetty pitämään poliisin tavoin opettajatarta silmällä. Muutamat olivat kahdestikkin matkustaneet opettajattaren jäljestä; he eivät mitään keksineet ja kävivät entistänsä innokkaammiksi. Kettu oli liian viekas tarttuakseen heidän ansaansa. Opettajattaren palveliaakin tutkittiin, mutta turhaan. Kirjeenvaihtoa pidettiin tarkasti silmällä; mutta opettajattarelle ei tullut muuta kun kirjekortteja äidiltä ja eräs pedagogiallinen aikakauskirja. Ruvettiinpa epäilemään sanomalehdessä olevan neulalla pistettyjä ilmoituksia yhtymisiksi. Itse apteekkarikin, joka samalla oli postimestarina, joutui siinä määrässä yleisen uteliaisuuden valtaan, että tarkasti sanomalehteä kynttilätä vastaan; mutta siinä ei ollutkaan läpiä. Kun eivät muuta voineet, katselivat tarkoin opettajatarta silmiin hänen Turinista palatessaan ja pitivät tarkkaa vaaria hänen ihonsa väristä sekä hänen käynnistään. Muitten muassa kirkonpalvelia, kuohuen sisällistä kiukkua, katseli häntä inkvisiittorin läpitunkevilla silmillä. Totta puhuen oli paljon aiheita; mutta eihän semmoisiin sivuseikkoihin voi epäilyksiänsä perustaa. — Asian-ajaja ei kertonut, että alussa oli luultu häntä rakastajaksi. Epäluulo kumminkin haihtui, kun huomattiin, ett'eivät matkustaneet pois koskaan samoina päivinä, oltiinpa muuten tietävinään, että heidän välillään oli ollut jotain jo siihen aikaan, kun asian-ajaja oli sindacona ja Fanari neiti opettajattarena toisessa kylässä. — Ei, hän ei ollut rakastaja, vaan se oli luultavasti joku nuori mies, jota ei ollut helppo löytää. Erään tuommoisen retken perästä oli opettajatar kantanut oikein ruusua rinnassaan, ja siitä ruususta puhuttiin kokonainen viikko. Saattoihan vähemmästäkin pää tulla pyörälle. Neiti Fanari, joka aavisti kaikkea tätä, näkyi nauttivan heidän uteliaisuutensa kiihoittamisesta ja lisäsi vain epäilyksiä jäykällä käytöksellään ja pilkallisella muodollaan. Mitä enemmän häntä vakoiltiin ja vahdittiin, sitä levollisemmin ja kunnioittavammin hän ihanilla, hämmästyneillä silmillään katseli niitä, jotka puhuivat hänelle pistosanoja, aivan kuin hän ei lainkaan ymmärtäisi mitä tarkoittivat; mutta silmissä loisti hymy, joka sanoi: — Minä ymmärrän kyllä, — Lyhyesti, häpeällistä oli monen mielestä, että sindaco niin usein antoi lomaa. Mutta eihän sindaco raatsinut kieltää; sehän oli hänen nuorimman tyttärensä, sindacon pikku epäjumalan, opettajatar; sitä paitsi oli hänen opetuksensa mallikelpoista, sairas äiti oli todella olemassa eikä noissa puheissa muutenkaan perää ollut. Olipa siis kuin olikin suuttumus tukahutettava.

Asian-ajaja nautti tämänlaisista keskusteluista. Lopuksi sanoi: — Nuorukainen, teidän tulee kukistaa tuo Turinilainen rakastaja. Oi, ollappa kahdeksan sataa lireä palkkaa ja ainoastaan kahdenkymmenen kahden vanha —

Emilion päähän ei kuitenkaan pälkähtänyt noudattaa asian-ajajan neuvoa, sillä hän oli noita ujoja luonteita, jotka tuskin uskaltavat rynnätä varustamattomiinkaan linnoituksiin, ja puolustustilassa olevia kokonaan välttävät.

Sitä vastoin jonkinmoinen myötätuntoisuus veti häntä toisen opettajattaren Maria Mancon puoleen, jonka äiti oli käskenyt häntä käymään heillä. Hän menikin sinne joskus. Muija parka, joka eli tyttärensä palkasta ynnä pienestä tupakkakaupasta, muistutti paljon Emilion äidistä. Vieno, surumielinen tytär, jonka nuoruuden kukoistus oli koulupenkille lakastunut, teki miellyttävän vaikutuksen Emilioon. Kun hän ajatuksissaan muutti neiden nuoremmaksi ja korjaeli virheellisyydet ruumiin muodostuksessa, näytti opettajatar sielunsa puolesta vastaavan ihannetta, joka Emilion sydämmessä eli. Siinä oli luonne, jonka virka oli masentanut. Opettajattaren kasvoissa saattoi nähdä jälkiä monesta vaivaloisesta vuodesta, huolia paikkansa menettämisestä, tarkastajain käyntien herättämää kauhua; jälkiä, joita olivat tehneet kohtuuttomat sindacot, kiittämättömät vanhemmat ja pahat oppilaat, mutta myöskin jälkiä siitä enkelimäisestä kärsivällisyydestä, jolla hän oli tämän kaiken kantanut. Ja kuitenkin hän puhui suurella, tavaksi tulleella kunnioituksella paikkakunnan viranomaisista sekä kertoi etevimmistä oppilaista luokassaan, tuomarin veljen tyttäristä ja tarkastusmiehen tytöstä, juuri kuin olisivat olleet pikku prinsessoja. Hänessä ei enää ollut rahtuakaan kiekailemisen halua eikä vähääkään tuota naisissa yleistä turhamaisuutta, jota kuitenkin vaiston-omaisesti ja tarkoituksetta riittää siihenkin ikään, jossa ei enää ole mitään miellyttämisen toivoa.

Ainoastaan joskus, kun Maria Manco nosti silmänsä koru-ompelusta, jonka oli määrä tulla kirkon alttarille, ja loi ne seinään, kajasti niissä pian haihtuva kaipuu, ikäänkuin vierähtäneen kyyneleen välke, joka ehkä osoitti, että hän sielunsa silmillä näki toisenmoisen elämän, jota nuoruutensa ensi päivistä saakka oli uneksinut; kentiesi onnettoman lemmen muisto, ja surumielisyys, syntynyt katsellessa tuota alati vaihtuvaa lapsiparvea, josta hän ei ainoallekkaan saattanut sanoa: Sinä olet minun. — Hän ei koskaan valittanut asemaansa, eipä muutakaan ja täytti ilman ulkokullaisuutta kaikki kirkolliset velvollisuutensa. Ei häntä kylässä nähty juuri muuta kun ostoksilla. Ensi kertaa tätä Emiliolle puhuessaan hän pysähtyi sanaan ostoksilla ja katsahti kysyväisenä Emilioon nähdäkseen, oliko siinä Emilion mielestä jotain heidän viralleen alentavaista. Tämä katseppa päin vastoin koroitti opettajatarta Emilion silmissä ja lisäsi vain sitä myötätuntoisuutta, jota neiti hänessä oli herättänyt.

Sindacon toinen käynti.

Emilio käytti kaiken aikansa ja vaivansa koulun hyväksi yhä edelleen noudattaen uutta metoodiaan. Vaan tässäpä metoodissa onkin avonaisille luonteille, paitsi ensimäistä hankaluutta toimeenpanossa, toinenkin kentiesi arveluttavampi vastus, nimittäin tuo suuri vaikeus pysyä saman menetystavan rajoissa, sittenkin kun jo on alkanut saada siitä ensimäisiä hedelmiä, s.o. kun kurinpito ja kunnioitus, jonka juuri tuo menetys on vaikuttanut, ovat tehneet oppilaat siivoiksi ja rakastettaviksi. Emiliolla oli luokassaan seitsemän tahi kahdeksan poikaa, joiden suhteen hänen oikein oli vaikea pidättää ystävällistä luontoaan ilmi puhkeamasta, varsinkin kun heidän silmistään luki harrasta toivomusta, jopa pyyntöäkin, että opettaja toki osoittautuisi luonteensa mukaisena. Näyttipä tosiaankin siltä, kuin olisivat arvanneet hänen oikean luontonsa ja odottaneet, että se jonakin päivänä puhkeaisi näkyviin, murtaen valheellisen kuoren, johon oli kätkeytynyt. Hänen täytyi ehtimiseen käyttää tahtonsa koko voimaa, jott'ei heltyisi heidän kyyneleistänsä, — noista kyyneleistä, jotka, todellisilta vaikka näyttivätkin, tuossa tuokiossa saattoivat vaihtua kujeiluihin — sekä pidättääksensä kättänsä, joka pyrki hyväilemään, ääntänsä, joka oli vähällä käydä rukoilevaiseksi, ja sanaa, joka lähti ylenmääräisillä kiitoksilla iloa kaksinkertaiseksi lisäämään. Koulu tuli hänelle nyt toisesta syystä aivan yhtä vaivaloiseksi kuin ennen, poikain ollessa kurittomia. Väliin hänen oikea luontonsa astui näkyviin ja tämä silloin suututti häntä. Hän oli kuin nuori viini, joka tynnyrissänsä kuohuu ja kihisee. Mieleensä johtui seuraava kysymys: enköhän kadottane parempain oppilaitteni rakkautta, koettaessani saavuttaa kaikkien kuuliaisuutta? Mielellänsä hän olisi vastannut siihen myöntämällä, saadaksensa edes yhden syyn, jonka nojalla olisi voinut hyljätä uuden metoodinsa; mutta omatunto vastasi kieltämällä. Hän oli varma siitä, että hyvillekkin oppilaille oli parempi, jos kuuliaisuus masensi mieltymystä opettajaan, kuin jos kurittomuus edellisen kokonaan tukahdutti.

Sitä paitsi oli hän lujasti vakuutettu, että tämä menetystapa oli sopivampi niille, joihin sydämmen tietä oli mahdoton vaikuttaa.

Emiliota ei enään yhtä paljo huvittanut kouluelämä kuin hänen opettajatoimensa ensi kuukausina. Hänelle, joka oli ainoastaan muutamia vuosia oppilaitansa vanhempi ja välistä tunsi suurta halua ruveta leikkimään heidän kanssansa, oli tämä uusi kasvatus- ja opetus-metoodi jonkinmoisena vapaaehtoisena vanhentumisen keinona. Hänestä tuntui niinkuin hänen sielunsa olisi kokoon kitistynyt, niinkuin hän olisi loppuun kulunut kaksikymmenvuotisesta koulutyöstä.

Toisetkin epäilykset häntä ahdistelivat. Miksi ei hän voinut kunnioitusta herättää ja ylläpitää, käyttäytyessään luonteensa mukaisesti? Eikö tuo tullut siitä, että hänen luonteessaan oli jotain vajanaista ja epävakaista, että puuttui johdonmukaisuutta, kohtuutta ja ylevyyttä tuolta hyvyydeltä, jolla hän oli luullut kaikki saavansa aikaan. Hän oli luullut erehdyksensä olevan liikanaisessa hyvyydessä; entä jos olikin hyvyyden puutteessa? Tämän ominaisuuden hän oli kelvottomana heittänyt luotaan; eiköhän olisi ollut parempi koettaa tehdä sitä täydellisemmäksi? Ehkä kaikki tuli siitä, ett'ei hän käsittänyt ensimäisen metoodinsa arvoa eikä luottanut sen menestykseen; niinkuin moni luonnostaan hyvä ja ystävällinen opettaja muutamain vuosien kokemusten jälkeen rupeaa kohtelemaan oppilaita tavalla, joka on tykkänään vieras hänen luonteelleen.

Ensimäiset kuukaudet matelivat loppuun Emilion usein näitä ajatuksia hautoessa, ja hän jo ihmetteli, että oli saanut olla viran-omaisilta niin kauan aikaa rauhassa, kun eräänä päivänä sindacon käynti toi hänelle ensimäisen sodanjulistuksen.

Sindaco astui luokkaan, puistettuansa ensin tuiki tarkoin kaiken lumen sateenvarjostaan. Hänen takaansa ilmestyi sekatavarankauppias kiiltävin kasvoin, juuri kuin olisi niitä pyyhkinyt rasvaisella esiliinallaan. Hänen pitkä, lihava, leppeä, terveyttä uhkuva ulkonainen ihmisensä todisti selvään, kuinka sangen tärkeänä hän kouluvirkaansa piti; olipa tuo tärkeys hänen perheellensäkin niin selvänä, että eräs hänen pikku tytöistään ensimäisenä päivänä koulussa, kun opettaja käski: — Nouskaa ylös! — aivan teeskentelemättä kysyi, pitikö hänenkin, tarkastusmiehen tyttären, nousta.

Sillä välin kun sindaco tarkasteli seiniä ja lattiaa nähdäkseen niissä pilkkuja tahi raamuja, katseli sekatavarankauppias, häntä matkien, penkkejä, olisiko niissä mustepilkkuja ja vuolemia.

Sindaco kysyi opettajalta, kuinka koulussa kävi, ja oli hyvin kohtelias. Hänellä mahtoi olla jokia ikävä asia puhuttavana.

Emilio sitä aavisti, kun sindaco noin kyseli sinne tänne eikä vastauksia juuri kuunnellut, ja sitte pyysi opettajaa luetuttamaan ääneen viime ainekirjoituksen, että hän saisi kuulla, kuinka kieltä oli käytetty. Aineena oli: Viktor Emanuel rientää syksyllä 1870 Roomaan, jota tulvivan Tiberin virta hätyyttää.

Kun yksi aine oli ääneen luettu, sanoi sindaco hitaasti ja ystävällisesti: — Tuo oli hyvä. — Kuitenkaan — — — ei haittaisi — —- — antaa joskus joku aine — — — Tieteellinen opetus voi varsin hyvin tulla siveellisen avuksi. Kun sanon siveellisen, tarkoitan varsinkin uskonnollista. Pyhissä historioissa on hämmästyttäviä aiheita. Niissä kerrotaan suuremmoisista asioista, joita aikoihin saivat pyhimykset; nekin olivat eteviä ihmisiä — — — niin hyvin tiedoissa kuin muuten. Sillä lailla saavutettaisiin kaksinkertainen hyöty — — —- aivan samalla kertaa. Sitä paitsi — — — ei ole hullumpata vaihetella väliin.

Opettaja arvasi oitis mistä tämä neuvo oli alkujaan ja vastasi kohteliaasti: — Anteeksi, herra sindaco — — Minä pidin viisaampana erottaa nämä kaksi alaa — — — varsinkin kun oppilaani saavat opetusta kirkossa — — — En tahtonut tunkeilla muitten alalle.

— Se ei ole toisen alalle tunkeilemista, herra opettaja — se on toisen alan laajentamista — Sitä tarkoitin — sanoi sindaco.

— Pyydän anteeksi — pitkitti opettaja kohteliaasti — minun ymmärtääkseni ei herra sindaco löydä mitään sopimatonta antamassani aineessa?

— Sitä en tarkoita — vastasi sindaco, joka älysi pistoksen ja kävi siitä hiukan rohkeammaksi — vaikka oikeastaan ei ole tarpeellista valita aivan vereksiä tapahtumia — — — Näitä asioita käsitetään perheissä väliin hyvin eri lailla. — — Lyhyesti, ne ovat valtiollisia tapahtumia. Parasta lie jättää ne sanomalehtien huostaan. Tätä en sano varsinaisesti äsken luetusta aineesta — — vaan siksi, että toinen asia vetää toisen perässään. Siis — — päätti hän, ikäänkuin harmissaan siitä, että alkoi sotkeutua omaan puheesensa — on parasta seurata vanhain ihmisten neuvoja — — teidän, joka olette nuori — — — ja ymmärtäväinen. Se on teille hyödyllistä.

Opettaja, joka myöskin oli vihoissaan, ei vastannut.

Vaan sindaco näytti odottavan vastausta.

— Saattaahan herra sindaco — sanoi opettaja vähän kuivasti — päättää niistä aineista, jotka vasta annetaan.

Sindaco käsitti hyvin hyvästi, että purevan vastauksen alla kätkeytyi päätös menetellä itsenäisesti, mutta hän ei ollut sitä käsittävinään. Otettuaan kirjoitusvihkon pojan käsistä, teki hän muutamia kielellisiä muistutuksia semmoisella muodolla kuin esim. seppä tarkastaa ammattiinsa kuuluvia työkaluja. — Tässä sanotaan — huomautti sindaco — samana hetkenä, jolloin kansa ryntäsi esiin. Minä sanoin: samana hetkenä, jona j.n.e.

— Pyydän anteeksi — sanoi opettaja — jolloin on kieliopin mukaan oikea tämmöisessä paikassa.

— Jona on kieliopillisesti oikeampi — sanoi sindaco. — Kielessäkin on logiikka oleva ensimäinen asia. Tämä jolloin tekee hämmennystä. — Hän pitkitti: — Kuun kolmantenakymmenentenä. Minä kolmantenakymmenentenä?

— Päivänä — vastasi poika.

— Se on jotenkin yleiseen käytetty lyhennys, huomautti opettaja.

— Minä tahdon, että järkeä tyystin käytetään — jatkoi sindaco. — Eihän voi olla määräyssanaa olematta esinettä s.o. pääsanaa, jota määrätään. Selvyyttä ennen kaikkea.

Sitte hän pyyhki vihkoista pari mitkä sanaa ja ehätti opettajalle sanomaan: — Minä tiedän, ett'ei se ole mikään varsinainen virhe; mutta sitä käytetään väärin, eikä se kauniilta kuulu. Minä pyyhin sen aina virkamiesteni kirjoituksista. Taistelkaa tekin sitä vastaan, se tekee teille hyvää.

Tämä sana harmitti opettajaa.

— Mitä muuhun tulee — päätti sindaco ja kumartui alas nähdäksensä kamiinin alle — on kaikki hyvin. Hyvä järjestys, puhtaus. Pitkittäkää samalla lailla. Sanokaa oppilaille, että he tarkoin pyyhkivät jalkansa, ennen kuin käyvät sisään.

Sanoaksensa hänkin jotain, kumartui sekatavarankauppias erään pojan kirjoitusvihkon ylitse ja sanoi totisena, osoittaen sormella erästä sanaa: — Pane piste tuon i:n päälle.

Ja he astelivat molemmat tiehensä katsellen vielä kerran tarkasti seiniin.

Don Biracchio.

— Oi, rakas opettaja — sanoi koulu-legaatti eräänä päivänä Ratti'lle — meillä on varsin huonot Herran palveliat. Ainoa jonkin arvoinen on don Biracchio. Ja niinpä hän eräänä päivänä vei Emilion don Biracchion, hiippakunnan alkuperäisimmän papin luo. Tämä asui puolen kolmatta kilometrin päässä Piazzenasta pienessä kylässä, jonka muodostivat muutamat talorähjät. Hän asui yksin hökkelipahaisessa, jonka yläkerrassa oli viheliäinen kamari ja alakerrassa kaksi pientä huonetta. Talon edustalla kasvoi pieni puutarha tahi oikeammin nokkospensaikko, joka vahvasti muistutti pienestä sukukirkkomaasta. Don Biracchio sai vuosittain muutamia satoja lirejä erään testamentti-rahaston koroista, sillä ehdolla, että opetti kylän poikalapsia, joita ei koskaan ollut enempää kuin noin kymmenen tahi kaksitoista. Näillä rahoilla sekä messujen toimituspalkoista ja muista pienistä satunnaisista tuloista hän eli.

Don Biracchio oli ankarin ruuan-ahmatti monen peninkulman piirissä, aivan pohjaton hotko, joka saattoi pistää poskeensa neljänneksen vasikkaa niinkuin ei mitään; vaan tuo ei estänyt häntä olemasta samalla ensi luokan juomareita. Jonakin edellisenä vuonna oli koko hänen vuosipalkkansa mennyt Piazzenan teurastajalle. Tämän oli tapana, huomatessaan jonkun myymättä jääneen lihamöhkäleen rupeavan pahenemaan, lähettää sana don Biracchiolle, joka aina osti sen alennettuun hintaan. Ostipa hän yksin tautiin kuolleittenkin lehmäin lihaa, enimmäkseen reisikappaleita, joita hän sitte ripusteli verannalle ikkunain väliin, voidakseen sieltä vähä väliä leikata aika kimpaleen. Kaikissa paikkakunnan kapakoissa oli hän tunnettu huikeista aterioistaan. Kerran hän kolme päivää yhtä mittaa oleskeli ravintolassa pelipöydän ääressä ja tyhjensi sitte toverinsa kanssa kolme lekkeriä punaista viiniä. Pahimmankin pohmelon paransi hän siten, että piti niskaansa puolen tuntia suihkukaivon alla, tahi kulkemalla penikulman matkan rankkasateessa paljain päin. Kun hänellä oli matti kukkarossa, eleskeli hän viikottain ihmisiä näkemättä, huonerähjäänsä sulkeutuneena. Muuten hän oli kunnon mies, joka ei koskaan tehnyt sopimattomia, ja oli niin hyvänluontoinen, että koulupojat pitivät häntä melkein toverinaan, vetivät häntä takista ja puhuivat kaikki yht'aikaa. Estääksensä tämmöistä liiallista tuttavallisuutta antoi hän lämpimänä vuoden-aikana oppilaitten, kirjat polvilla, istua pienessä puutarhassa kivien ja nokkosten keskellä ja opetti itse palkongilta, jossa hän istui lehmän reiden läheisyydessä, litran vetävä kannu jalkain välissä.