Читать книгу Vorna - Eino Railo - Страница 4

Sisällysluettelo

Kulumassa oli 1500-luvun vaiherikas loppupuolisko.

Lippo ja Seppä olivat erämiehiä etelästä, jotka olivat lähteneet ikäänkuin etujoukkoina ja vakoilijoina tarkastelemaan niitä pohjoisia seutuja, jotka olivat Oulujoen ja Iijoen latvavesien varrella. Paitsi pyyntiä oli heillä tarkoituksena ottaa selvää, mitä elämisen mahdollisuuksia täällä olisi, jos rintamailta muuten tuntuisi väljemmille asuma-aloille haluttavan. Siksi oli tarkoitus pysähtyä tänne yli talven ja kokea sen vaivat, tutkia seutuja ja pyyntipaikkoja sekä kaikin puolin ottaa selvää, minne oli asetuttava, jos tänne tultiin. Vanha kuuluisa tietomies ja eränkävijä, laajalti tunnettu Lippo Suomalaisen nimellä, oli mielellään yritykseen antautunut, koska hän oli ennenkin omilla Lapin matkoillaan ja menneillä seikkailuretkillään näilläkin syrjäisillä seuduilla pistäytynyt. Kun hänelle nyt lisäksi tarjoutui toveriksi nuori Seppä, mies voimakas ja vapaa lähtemään kuin taivaan lintu, oli hän uudelleen heräävällä innostuksella sonnustautunut matkaan tuonne erämaille, jotka alati kultaisina hänen mielessään kangastelivat.

Matkansa he olivat alottaneet vasta sydänkesän jälkeen, jolloin kevättulvat olivat pohjoisista joista tyystin laskeutuneet ja kulku siellä käynyt helpommaksi. Kevätpyynnistä he eivät olleet nyt muutenkaan suuresti välittäneet, sillä heidän teki mielensä nähdä, missä olivat luonnon heinämaat ruohoisimmat ja missä yleensä kaskimaat ja luontaiset karjalaitumet parhaat. Kalavedet he olivat huomanneet kaikkialla hyviksi ja maat karuudesta huolimatta mieluisiksi. Asutuksesta he eivät olleet nähneet sanottavasti mitään jälkeä, sillä kuljeskelevia lappalaisia he eivät asutukseksi katsoneet. Näitäkin oli heidän tielleen sattunut vasta nyt, kun he olivat jo tulleet melko pohjoiseen, sinne, jossa lappalaisia vielä näihin aikoihin ikäänkuin omilla maillaan kuljeskeli. Näille seuduille aikoivat he nyt asettua talvileirilleen, käyttäen alkavaa syyspyynnin aikaa riittävän muonan varaamiseen.

Aluksi oli Seppä tuntenut hiukan häiriytyvänsä siitä, että lappalaisia oli seudulle sattunut, mutta näiden nuotiolla käynnin jälkeen oli hän muuttanut mieltään. Hänessä oli herännyt noita hiljaisia ja ystävällisiä ihmisiä kohtaan erikoinen mielenkiinto, jonka aiheuttamaa uteliaisuutta hän koetti lappalaisten luo mennessä tyydyttää heistä Lipolta kaikellaista tiedustelemalla. Lippo vastailikin hänelle tarkoin, mutta ei ruvennut tekemään tällä kerralla selkoa siitä, missä oli vanhaan Staaloon niin perinpohjin tutustunut. Pianhan Seppä sitäpaitsi itse saisi nähdä väen, joka näytti olevan hänestä niin ihmeellistä.

* * * * *

Saatuaan tavaransa väliaikaisesti korjuun läksivät he sitten käymään lappalaisten majapaikalla. Kuljettuaan pitkin korkeata harjun selkämää pohjoiseen päin he saapuivat suuren vesistön rannalle, joka harjun kohdalla kapeni salmeksi; sen keskelle oli jäänyt pienehkö saari, jossa kasvoi harvakseen mäntyjä. Rannalle tultuaan he huomasivat, että lappalaisen varsinainen poronhoito, mikäli siitä saattoi vielä puhua näin aikaiseen, oli salmen etelärannalla; kun tuli aika vaeltaa edelleen pohjoiseen päin, aikoi lappalainen mennä laumoineen tästä yli viipyäkseen yhä kauemmin toisella puolella olevilla laajoilla jäkäläkankailla. Saarelta näkyi hänen kotansa savu ja kuului koiran haukuntaa sekä lasten ilakointia. Rannalla oli kalanpyydyksiä ja lappalaisten tarvekaluja kaikellaisia sekä ikäänkuin heitä odottamassa vene, jossa istui lappalaispukuinen nainen, melalla ajatuksissaan vettä liikutellen. Nähtyään tulijat kohotti hän hämmästyneenä päätänsä, jolloin kasvot tulivat selvästi näkyviin.

Seppä pysähtyi aivan vaistomaisesti naista katsomaan. Päähineen alta näkyivät tummat silmät, joissa oli omituista mustaa kiiltoa, mikä osoittaa lappalaiset oudoksi roduksi; pitkät tummat silmäripset antoivat katseelle erikoista syvyyttä, ikäänkuin se olisi tullut jostain kauempaa; kulmakarvat olivat sievästi kaarella, suu oli pieni ja punahuulinen sekä leuka miellyttävästi muodostunut. Kun tyttö, hämmentyneenä kahden vieraan miehen ilmestymisestä rannalle, nousi pelästyneenä veneensä perässä seisomaan, saattoi nähdä hänen olevan rodukseen solakan ja tavallista pitemmän. Puvussa oli kaikellaisia kirkkaita helyjä sekä koreita värejä, jotka todistivat hänen olevan rikkaan miehen kodasta.

Ärhentäen ryntäsi miehiä vastaan tytön koira, mutta Lippo selvitti pian aseman. Ujosti tarjoutui tyttö saattamaan miehet salmen yli isänsä kodalle — hän oli Staalon ainoa lapsi. Lippo istahti laitain päälle asettamalleen keihäälle. Seppä souti ja tyttö piti perää.

Vaieten kuljettiin näin hetkinen, kunnes tyttö vihdoin voittaen ujoutensa rupesi tiedustelemaan miehiltä heidän asiaansa ja muita kuulumisia. Hänen äänensä oli matalahko, mutta silti soinnukas ja pehmeä, ja hän päätti lauseensa usein pieneen epäröivään naurahdukseen, joka tuntui kuulijasta mieluiselta. Tyttö sillä ikäänkuin vähäksyi omia sanomisiansa, pyyteli anteeksi mahdollisia erehdyksiänsä, ja katseli taas ujosti perämelansa kärkeä, jolla hän sievästi ohjasi vähäistä purttansa salmen poikki. Lippo silmäili häntä ystävällisesti ja uteliaasti, väliin kysellen lapiksi, väliin suomeksi, jota tyttö murtaen haastoi.

— Entä äitisi, Laila, elääkö vielä?

— Aikaa sitten jo kuoli…

Se kuulosti Sepästä niin yksinäiseltä ja surumieliseltä. Hän kääntyi katsomaan pitkin erämaan järven selkää, joka siinä syksyisen kylmänä ja kirkkaana levisi keltalehtevien rantain välillä. Maisemat olivat vaaroja ja laaksoja, vuoroin tummia havuja kirkkaita lehtimetsiä, kaislikkorantoja ja harvemmin kallioita. Ei ollut asutus vallan tiuhaa vielä hänenkään kotiseudullaan, mutta siitä huolimatta tuntui hänenkin erämies-mielessään äkkiä niin suunnattoman yksinäiseltä näillä karuilla ja kaukaisilla mailla. Tytön sanat kaikuivat hänen korvissaan avuttomilta ja voimattomilta.

— Tautiko vei…?

— Sydän pakahtui, kun ainoan poikansa tappoivat…

— Tappoivat? Ketkä?

— No nahkain hakijat…

— Ka se, lapsi, no, älähän nyt… Nähdessään tytön surun kiiruhti Lippo näin häntä lohduttelemaan. Hän näytti itsekin hymähtelevän katkerasti ja puoli pilkallisestikin sekä mutisevan partaansa vihaisesti. Seppä pysyi ujosti vaiti herkeämättä katsellen sievää peränpitäjätärtä, joka tuli hänen katseestaan hiukan rauhattomaksi, väliin kuitenkin ikäänkuin uhkamielisesti luoden silmänsä häneen. Siinä soutaessaan tunsi Seppä mielialansa omituisesti aavistelevaksi, ikäänkuin olisi seisonut korkealla vuorella ja tuijottanut alas laaksoon, voimatta kuitenkaan nähdä mitään, koska laaksossa pilveili sakea sumu. Mutta sumun keskeltä tuntui kuitenkin kuuluvan mieluisa pehmeä ääni niin kiehtovana ja houkuttelevana, ja sitä kuunnellessa syttyi toivo ja onnen aavistus mieleen. Mutta kaikki oli kuitenkin niin epäselvää, niin sumuista ja hämärää, ettei tiennyt läikähtelevistä mielikuvista sen enempää päättää. Samalla vene karahti rannan hiekkaan ja koirain rähinän seasta kuului vanhan lappalaisen tervetulleeksi toivottava hiljainen ja ystävällinen ääni.

* * * * *

Staalon kodassa paloi iloinen valkea ja haahloissa riippuvassa padassa kiehui kiivaasti lappalaisen ainainen ruoka, lihakeitto. Syksyinen ilta oli jo pimennyt, mutta päivän sijaan oli metsän reunan takaa kohonnut suuri, vaskenvärinen kuu, joka sopi näkymään suoraan kodan aukosta sisään, kun sen verho oli vielä alas laskematta. Sen valo kimalteli synkällä syvyydellä, välähdellen kirkkaalta hopealta varsinkin siellä, missä se sattui rannan kiiltävän mustaan kalvoon. Metsä seisoi ympärillä läpitunkemattoman tummana ja uhkaavana. Vaikka tuuli oli jokseenkin vaimennut, kuului sen suhina kuitenkin vielä saaren petäjäin latvoista ja taivaalla se ajeli nopeasti pilven hattaroita ohitse kuun ja ylitse sinertävän ilman kannen.

Laila oli mennyt johonkin, sillä hänen nauruansa ei enää kuulunut. Seppä huomasi sitä jännityksellä odottavansa sekä seuraavansa vain puolinaisesti Lipon ja Staalon harvasanaista haastelua. Aslak tuossa tuijotti häneen edelleenkin oudosti ja sanattomana, aivankuin vihaisesti, hänkään keskustelua tarkemmin kuuntelematta. Oli kuin olisi häntä vaivannut joku raskas ajatus. Vaistomaisesti Seppä aavisti, että nuo tunteet saattoivat johtua jollain tavoin siitä, että hän oli joutunut Lailan läheisyyteen, että Aslak, jonka hän oli ymmärtänyt Lailalle hyvin läheiseksi, pelkäsi tästä itselleen jotakin vaaraa koituvan. Ja tarkemmin asiaa ajatellessaan täytyi hänen myöntää, että sellainen tunne oli Aslakin kannalta aivan luonnollinen, sillä Laila oli jo näinä muutamina tunteina ehtinyt tehdä häneen syvän vaikutuksen. Kuitenkin tunsi hän sydämensä kaikista aikomuksista puhtaaksi sekä Aslakin levottomuuden aiheettomaksi, joskin hän joka tapauksessa oli joutunut heti tällä saarella, näiden omituisten ihmisten joukossa, ikäänkuin lumojen valtaan.

Hehän olivatkin kuuluja velhoja.

Häntä tahtomattaankin hiukan värisytti siinä istuessaan ja salavihkaa katsoessaan isäntänsä käppyräistä olentoa. Tuossa taljalla hänen takanaan näkyi olevan kannus, jolla lappalaisten sanottiin salattuja tiedustelevan. Ja ukon vyöllä riippui kaikellaisia pieniä kapineita, joiden käyttöä hän ei voinut arvata, mutta joista hän metsämiehenä tunsi yhden karhun kulmahampaaksi. Se olikin hyvä suoja pahoja silmiä ja kateita vastaan. Mutta tuo toinen hammas… vaikka olisi ruumiilta ryöstetty?

Seppää oli luonne ja raikas ammatti estänyt vajoamasta mihinkään alhaiseen taikuuteen, vaan oli hän muodostanut Lipon oppilaana itselleen oman metsämiehen-uskonsa, jossa oli sekaisin papin opettamaa Kiesuksen uskoa ja vanhoja taattuja Tapion ja Mielikin lepytys-lukuja. Lippo oli selittänyt, että pappi saattoi hyvinkin olla oikeassa, että Kiesukseen uskomalla ja häneen turvaamalla saavutetaan iankaikkinen elämä; hän, Lippo, joka satoja kertoja oli nähnyt maallisen elämän turhuuden ja ihmisvoiman mitättömyyden, oli ikäänkuin oman kokemuksensa perusteella tullut sen uskoneeksi, mutta tarvitsiko silti hylätä vanhoja rakkaita haltioita, veden ja metsän väkeä, jotka ammoisista ajoista olivat siveätä erämiestä suosineet?

— Mutta miksi saarella asut? Lippo se näin kuului tiedustelevan.

Vanha lappalainen oli ensin ikäänkuin hiukan hämillään, mutta vastasi sitten huolestuneena:

— Turvallisempaa on. Kun aamulla näin sinut nuotiolla, niin tuntui kuin olisi hyvä haltia sinut juuri tänne turvakseni ohjannut. Olen varma, että asetut puolelleni, jos väkivaltaa uhataan. Niinkuin kerran ennenkin teit.

Uteliaana kiintyi nyt Seppä seuraamaan lappalaisen selitystä. Aslak, jolle asia näytti olevan tunnettu, tuijotti synkkänä eteensä. Ulkoa kuului koiräin meteliä ja lappalaisten huutoja. Lailaa ei vieläkään näkynyt.

Hänestä olikin kysymys. Seppä kuuli nyt, ettei tyttö ollut herättänyt vain hänen huomiotansa, vaan oli kuulu laajalti, vieläpä vierastenkin keskuudessa. Niinpä oli viime talvena karjalainen lapinkävijäjoukko Staalonkin luo pysähtynyt ja vaatinut veroja, koska olivat muka nämä maat nyt novgorodilaisten omia. Hädissään oli hän koonnut kaikki, mikä oli vaatijoille silloin kelvannut, mutta silti eivät olleet hurjat sissit olleet tyytyväisiä. Heidän johtajansa, nuori ja suuri mies, komea kuin mikä, mutta kovin hurjaluontoinen, oli sattunut huomaamaan Lailan ja vetänyt hänet esiin katsottavakseen. Oli ruvennut siinä tyttöä hyväilemään, jolloin Lailan veli kiiruhti hätään. Pilkaten oli silloin joku häntä sotakirveellään huitaissut, niin että siihen poika kuoli. Äitinsä pakahtui kauhusta paikalle. Lippo kuunteli päätään nyökytellen; Seppä tunsi, kuinka suuttumus ja raivo paisutti hänen rintaansa. Mistä se johtui, sitä hän ei itselleen myöntänyt, sillä hän oli ennenkin vihastumatta kuullut heimolaistensa, jopa omain kyläläistensäkin lappalaistytöille tekemästä väkivallasta. Nyt se tuntui hänestä aivan käsittämättömältä, teolta, joka oli kuolemalla rangaistava.

Hurjain verottajain kiivas luonto olisi leimahtanut ilmiliekkiin, ellei itse johtaja olisi samalla heitä ja itseään hillinnyt. Katsoen pitkään valittavaan ja rukoilevaan tyttöön, hänen kuolleeseen veljeensä ja äitiinsä, heitti hän Lailan luotansa ja komensi miehensä lähtemään. Mutta ennen poistumistaan sanoi hän Staalolle:

— Anna tyttösi minulle.

— Säästä häntä, älä vaadi leikkikaluksesi. Poikani ja vaimoni tapoit, anna edes viimeisen lapsen jäädä.

— Hyvä hänellä on luonani, pidän siivosti.

— Hetken pidät, sitten jo muille joutaa. Armahda vanhaa miestä.

Niin hän siitä sitten kuitenkin taipui lähtemään yksin, mutta uhkasi tulla pian ja viedä, koska on hänellä siihen halu ja valta. Siitä asti on eletty ainaisessa pelossa, että milloin uhkauksensa toteuttaa. Olisi siirryttävä lännen ilmalle tai pohjoiseen, mutta monet seikat tekevät sen toistaiseksi mahdottomaksi. Kesän ajaksi oli hän asettunut näin saarelle, ettei toki arvaamatta kimppuun pääsisi, ja kaukana olivat hänellä vahdit vaanimassa. Siksi oli heidätkin niin äkkiä huomattu, ja jos olisivat niitä samoja verottajia olleet, niin tappaa olisi koetettu siihen nuotiolle.

Äkkiä vanha Staalo hypähti seisomaan. Hänen kasvoilleen ilmestyi huolestunut ilme ja hän näytti ikäänkuin kuuntelevan. Huolestuminen muuttui pian mitä suurimmaksi levottomuudeksi ja hätäisenä ryntäsi hän ulos, mistä heti kuului hänen kiivas kysymyksensä:

— Missä Laila?

Aslak ja Seppä olivat kiirehtineet hänen jälkeensä. Kuu oli peittynyt pilveen, niin että ulkona vallitsi synkkä pimeys. Aluksi he eivät voineet nähdä mitään, kunnes huomasivat toisen kodan huipulta säkeniä ja kuulivat sieltä ääniä. Seppä oli heti tuntevinaan joukosta Lailan naurun ja rauhoittui samalla. Jo kiiruhti sieltä Staalokin takaisin palauttaen vieraansa kotaansa ja pyydellen anteeksi hälyytystään. Mutta Lippo sanoi:

— Ka se, mitä tuota turhia. Mikä se on se karjalainen?

— Vorna.

— Jotta ihanko uhkaa Lailan ryöstämällä sinulta viedä?

— Ka…

— Siitä ei tule mitään. Vai mitä sanoo Seppä?

— Eihän toki…