Читать книгу Vorna - Eino Railo - Страница 7

Sisällysluettelo

Kun Lippo oli aamulla päivän valjettua lähtenyt verkalleen hiihtelemään pyydyksilleen, oli hän seisauttanut rantatörmälle ja katsellut kauan järvelle päin. Hänestä oli tuntunut hiukan erikoiselta tänä aamuna näihin tavallisiin toimiinsa lähteminen, miksi, sitä hän ei voinut ymmärtää. Mutta reippaasti oli hän silti matkansa alottanut lukien vanhat taatut metsämiehen lukunsa ja karkoittaen pois pahat aavistukset. Tuo Lailan, Aslakin ja Sepän asia se häntä piti rauhattomana, kun hän oikein tarkoin rupesi itseään tutkistelemaan, sillä hän pelkäsi siitä voivan koitua heille kaikille ikävyyksiä. Usein oli hän ollut Aslakin silmäin välähdyksestä huomaavinaan, kuinka tavattoman katkerasti hän suhtautui Sepän kömpelöön leikkiin Lailan kanssa, ja olipa hän kuullut Staalolta, että Aslak ja Laila olivat ruvenneet viime aikoina kinastelemaan käyden vihaisiksi ja toisilleen puhumattomiksi. Staalo ei ollut voinut ymmärtää syytä tähän, mutta Lippo ymmärsi kyllä. Rakastiko Laila sitten tuota lappalaisnuorukaista? Mahdollisesti, tarkoin ei sitä voinut tietää, mutta Sepän tultua oli kuitenkin hänen käytökseensä tullut hiukan epävarmuutta, mikä juuri oli Aslakia kovasti kiihottanut ärsyttäen hänen mustasukkaisuuttaan. Laila kärsi tästä, sillä se teki Aslakin hänelle katkeraksi ja tylyksi. Vanha Staalo oli kertonut, että Aslakin luonteessa oli jotakin hurjaa ja hillitöntä, joka väliin sai hänet aivan maltittomiin tekoihin. Hän oli orpo ja muukalaisesta isästä, mikä kävi hänen ulkomuodostaankin selville. Kun hän nyt näytti käsittävän Lailan ja Sepän kokonaan väärin, saattoi hän, jos asia näin jatkui, pian ryhtyä kiihkossaan tekoihin, joista voi olla arvaamattomia seurauksia.

Oliko Seppä syvemmin kiintynyt Lailaan ja kylmenisikö Laila Aslakille

Seppään taipuakseen?

Siinä oli kysymys, jonka varmasti Aslak teki itselleen joka päivä. Saattoi se vilahtaa muidenkin sydämessä, Sepänkin, Lailankin, kaikkien niiden, jotka olivat heidän yhdessä oloaan nähneet.

Aamun tyyni pakkanen, joka vähitellen pani ukon parran kuuraan, syvä hiljaisuus ja oma sisäinen sopusointu sai kuitenkin pian hänet rauhoittumaan. Järven tasaiselle aukealle päästyään alkoi hän lykkiä tuota vanhan hiihtomiehen tasaista ja tanakkaa tahtia, joka ei rasita, mutta jouduttaa matkaa hyvin. Staalon leiriltä kuului koirain haukuntaa ja näkyi kotasavua sekä poroja männistössä vilahtelevan. Törmältä puhaltautui peura puikkineen järvelle lähtien täyttä vauhtia tulemaan häntä kohti. Hän viivästytti hiihtoaan nähdäkseen, oliko tulijalla hänelle asiaa.

Se oli Staalon parhaita ajokkaita, komea ja isosarvinen hirvas. Pulkassa istui Laila kirjavissa tamineissaan. Jo kaukaa huusi hän ukolle hyvät huomenensa kiihdyttäen hirvaansa mitä nopeimpaan laukkaan.

— Minne vaarilla matka?

— Ka riekonrihmoille vain. Minneppä tyttöseni lennätät peurallasi?

— Minnekäs minä. Näin sinut järvellä. Aikaa on ja tilaisuutta ajaa minne tahdon.

— Aja varoen, ettei kaappaa sinua vieras… Vorna.

Lailan muoto meni pilveen.

— En pelkää Vornaa, sanoi hän keveästi niskojaan keikauttaen. Mutta ikäväksi on nykyisin olo käynyt. Missä Seppä?

Hän kysyi ääntään hiljentäen ja ujosti, mutta Lippo ilmoitti tyynesti:

— Kotiin jäi askartelemaan. Miksi tiedustat?

— Olisi sekä sinun että minun turvallisempi, kun olisi Seppä seurassamme.

— Entäpä sulhasesi? Aslak? Mitä sitten hänestä sanot?

— Ei ole enää Aslak minun sulhaseni, eikä ole ollut ennenkään. Eilen illalla sanoin suoraan sekä isälle että hänelle. En tahdo häntä enkä ole koskaan tahtonutkaan. Isän mieliksi vain olisin suostunut, ellei…

Hän ei jatkanut eikä hämmästynyt Lippokaan raskinut kysyä, sanoi vain:

— Vai siinä nyt ollaan. Tietääkö Seppä mitään?

— Ei. Kuinka hän tietäisi. Eihän sovi minun sitä hänelle sanoakaan.

Ja mitäpä se häneen kuuluu…

— Hm, murahti Lippo merkitsevästi, mutta varoitti sitten:

— Aslak vielä tämän sinulle ja Sepälle kostaa, ole varoillasi ja pidä häntä silmällä.

— Hyvästi Lippo-vaari. En pelkää Aslakin enkä kenenkään kostoa.

Ja tyttö heilautti hihnaansa peuran pallealla, hihkaisi sille ja puhallutti sen täyteen laukkaan, niin että lumi pöllysi tuiskuna hänen ympärillään. Mutta päätään pudistaen jäi Lippo katsomaan hänen jälkeensä.

Aivan selvää oli, että Sepän miehekäs olento oli tytössä herättänyt aivan toisia tunteita kuin mitä hänellä Aslakia kohtaan oli koskaan ollut. Ja heti itsestään selville päästyään oli hän kiiruhtanut hankkimaan itselleen täyden vapauden. Epäilemättä teki hän siinä oikein. Lippo ymmärsi, että se oli Aslakiakin kohtaan oikeimmin menetelty, sillä väärinhän olisi ollut Lailan mennä hänelle teeskennellen niitä tunteita, joita hänellä ei todellisuudessa kuitenkaan ollut. Heti kun Seppä saisi tämän asian tietää, syttyisi hän täyteen paloon ja silloin alkaisi hänen ja Aslakin välillä kiista, jolla saattaisi olla hyvinkin vakava loppu. Tähän asti oli Seppä kokonaan pysytellyt syrjässä, sillä hän ei ollut tahtonut pienimmälläkään tavalla lähennellä sitä, joka oli jo suostunut toisen morsiameksi, mutta nyt… Sepän luontoinen mies ei taisteluaan kesken heittäisi, jos sydän käskisi siihen ryhtymään, ja että se käskisi, siitä oli Lippo siinä hiihtäessään aivan varma.

Lippo tiesi, ettei hänellä ollut mitään tehtävänä. Täytyi vain katsoa, miten asiat rupeaisivat kehittymään, ja siinä samalla koettaa kaikella sillä vaikutusvallalla, minkä tiesi hänellä Seppään, Lailaan ja lappalaisiin olevan, ohjata tapausten menoa järjellisille, kaikille onnea tuottaville urille. Mutta Lippo tiesi omasta kokemuksestaan, että kun rakkauden ristiriidat ovat kysymyksessä, saattavat tapahtumat ottaa aivan oman, erikoisen ja oudon uransa, ikäänkuin olisi niitä varten luotu aivan oma ohjaajansa, luojansa ja lykyn antajansa. Ja mihin ne siten otetut omat urat päättyivät, sitä ei voinut edeltä sanoa inehmon järki ja arvostelukyky.

"Lepy lehto, kostu korpi,

Lempiä salo sininen",

hyräili jo Lippo vanhaan totuttuun tapaansa järveltä noustessaan rantanäreikköön. Hänen pyyntinsä oli onnistunut hyvin pitkin syksyä, joten pienessä varastoaitassa, joka oli rakennettu korven synkeimpään tiheikköön patsaitten varaan, oli jo mitä mieluisin valikoima kalliita ja haluttuja turkiksia. Milloin sellaisten eläinten pyynnissä oli sattunut seisaus, silloin Lippo heti ansoillaan riensi lihavaroja uudistelemaan. Näin hän kulutti päivänsä alituisessa askartelussa riistan kimpussa, tottuen niin yksinäiseen hiihtelyynsä salolla, ettei ihmisten seuraa suurin kaivannutkaan. Siitä oli hänellä myöskin kehittynyt tavaksi eräänlainen jahkaileminen ja harkitseminen, jota hän yksin ollessaan ja metsissä hiihdellessään puoliääneen ja katkonaisin lausein harjoitti. Hän puheli itselleen kehoitellen viisauteen ja varovaisuuteen, lausui ankarat sanat jouselleen, jos se ei oravaa pudottanutkaan, säälitteli kuollutta saalistaan silitellen näädän kultaista rintaa ja ihaillen sen kiiltäväkarvaista turkkia. Kun hän nyt hiljaa ensimäiselle ansaryhmälleen tultuaan näki, että pari riekkoa oli vihien portteihin tarttunut, kiiruhti hän hellävaroen ottamaan niitä irti ja kätkemään sievää päätä siiven alle, samalla mutisten itsekseen osanottonsa sanoja. Niin kulki hän tarhalta toiselle, kunnes saapui viimeiselle. Sitä laittaessaan kuuli hän äkkiä kahauksen takaansa pensaikosta ja ennenkuin kerkesi kääntymäänkään, jonkun niskassaan häntä maahan painamassa. Sen verran ukko kuitenkin sai itseään oikaistuksi, ettei aivan avuttomaan asemaan joutunut, vaan saattoi ruveta vastaan ponnistelemaan. Ja vaikka hän oli kooltaan pienenpuoleinen, tuli päälle hyökkääjä pian ymmärtämään, ettei hän yksin pystynytkään Lippoa nuorittamaan. Äkillisellä keikauksella sai Lippo ahdistajan selästään ja olisi kenties pitänyt hyvinkin puolensa, ellei toinen mies olisi puukolla heristänyt:

— Asetutko, vai annanko tästä…

— Ka ka, arveli siinä Lippokin viisaammaksi ja heitti rynnistelyn. Samalla saapui paikalle vielä kolmaskin mies, jolloin Lippo huomasi pelin menneeksi. He olivat pitkiä ja solakoita uroita, suksisauvassa kiiltävä keihäs ja sotajousi selässä. Valkoista mekkoa piti koossa leveä hirvennahkainen vyö, jossa riippui monellaisia hopea- ja tinahelyjä, suuri puukko, tulukset sekä muutakin pientä tarvekalua. Miehet olivat nuoria ja hyvän näköisiä, ruskea tukka tunkien sankkana esille karvalakin alta ja silmät välkkyen kirkkaina. Kaikilla kasvoi parta valtoimenaan, tehden viiksien välistä välähtelevät hampaat entistäkin valkoisemman näköisiksi. Sauvaansa nojaten he siinä kaikin kolmin Lippoa uteliaasti tarkastelivat, kunnes vihdoin yksi riisti häneltä kaikki aseet sanoen:

— Jo jouduit nyt, Lippo Suomalainen, kiikkiin. Lähdemmekin tästä

Vienan isoille kylille…

— Älä veikkonen leikkiä laske. Vielä on minulla kontiot tappamatta.

Lippo oli huolestuneen näköinen ja kynsi korvallistaan.

— Taitavat sinun osallesi jäädäkin. Lähdepäs hiihtämään tuossa meidän välillämme, niin en huoli sitoa vanhaa miestä. Mutta koetahan karata, niin näet…

Lippo vilkaisi ympärilleen ja nousi hitaasti suksilleen. Mutta samalla kuin toiset sijoittelivat hänen kapineitaan selkäänsä, potalsikin hän aivan salamannopealla vikkelyydellä suksensa liikkeelle miesten välitse metsään. Mielessä vilahti ajatus, että kun edes jousen kantamattomiin ehtisi päästä, niin silloin koetettaisiin taas, kuka oli nopein ja sitkein hiihtäjä vielä vanhoillaankin.

— Sehän on kuin ilves… Piessa… Älkää hiidessä päästäkö karkuun.

Kaksi miehistä puhaltautui Lipon jälkeen täydellä vauhdilla, mutta kolmas seurasi hitaammin kantaen jälelle jääneitä esineitä. Edestä korvesta kuului hiihtävien miesten mekastus, huutoja, kirouksia, kunnes ne samalla lakkasivat ja naurun hohotusta alkoi kuulua sijaan. Perästä tulija kiiruhti uteliaasti paikalle näkemään, mitä oli tapahtunut.

Lipon tavallinen hyvä onni oli hänet nyt pettänyt, sillä myötämaahan potkaistessaan oli hänen sauvansa painunut syvälle lumeen ja tarttunut johonkin risuun, niin että hän oli joutunut laskemaan sauvatta pitkää myötämaata. Siinä oli hän horjahtanut vauhdissaan ja suistunut ylenkuppuraisiaan paksuun nietokseen. Samaan rytäkkään oli vasten tahtoaan joutunut ensimäinen perästä hiihtäjä, ja molemmat hautautuivat hetkeksi niin, ettei heistä saanut sanottavaa selvää. Mutta Lippo oli ehtinyt jo asiasta perin pohjin närkästyä, ja tarttui siekailematta vastustajaansa kurkkuun vääntäen hänet alleen ja ruveten hänelle nyrkillään opettamaan erämaan lakia. Alle joutunut karjalainen syljeskeli lunta suustansa ja kiirehti toveriaan avuksi:

— Ukko, perkeleh, sadattaa, minut allensa, joudu…

— Joudat saadakin, naisen ryöstäjä, ilkkui toinen nauraen kohti kurkkuaan ja pysähtyen ääreen katsomaan.

Nähtyään pakoretkensä näin nolosti päättyneeksi nousi Lippo ylös ja auttoi toistakin jaloilleen nietoksista. Ihmetellen tämä häntä katseli ja sanoi:

— Koko peto sinä oletkin äijäksi. Ilmanko Vorna niin varoittelikin, että Lippo kiinni pankaa, mutta älkää tappako.

Lippo säpsähti.

— Sotaretkelläkö kulkee Vorna, vai muutenko rauhallisia erämiehiä kiinni panee.

— Millähän kulkenee…

Miehet vilkaisivat toisiinsa naurahtaen ja eräs heistä sanoi sitten:

— Muutenkin teidät kiinni panna saa, sillä nämähän ovat meidän maitamme. Pysykää omilla paikoillanne älkääkä tänne tunkeutuko.

— Teidän maitanne, murahti Lippo halveksivasti, mutta ei ruvennut enempää asiasta väittelemään. — Parempihan on sentään kiinni pano kuin tappo, ja sehän se oli ennen teikäläisillä tapana, lisäsi hän vältellen.

— Niin oli teilläkin, vastasi eräs miehistä katkerasti. Viimeksi vuosi sitten äitini tapoitte ja kotikyläni poltitte, verikoirat…

— Tehdään sovinto…

Lippo sanoi sen hiljaisella ja vakaalla äänellä, niin että nuo hurjat miehet aivan ihmeissään häneen katsahtivat:

— Sovinto? Mikä sovinto? Oletko hullu, äijä? Nouse nyt jo joutuin suksillesi, että päästään matkalle. Vai sovinto. Missä tässä sitten ryöstössä käytäisiin?

Heidän siinä hiihtäessään selvitteli Lippo itselleen asemaa ja näiden Karjalan soturien tarkoitusta. Vorna oli määrännyt, ettei häntä saanut tappaa. Mitä varten hänet sitten kiinni otettiin? Että Vornan näille maille ilmestyminen oli yhteydessä Lailan asian kanssa, siitä oli Lippo varma, mutta mistä oli Vorna saanut tietää heidän täällä olostaan? Ja jos hän tiesi hänestä, niin tietäisi hän Sepästäkin, jonka kiinni saanti olisi hänelle paljon tärkeämpää. Oliko nyt tällä aikaa hyökätty Sepän kimppuun toisaalta ja kenties ryöstetty Laila? Lipon sydäntä vihlaisi hänen oma avuttomuutensa, kun ei voinut varoituksen sanaa kellekään saada. Ei auttanut muu kuin hiihtää miesten välillä ja odottaa, tarjoaisiko joku hetki toiminnan mahdollisuutta.

Hiihdettyään koko päivän saapuivat he vihdoin pitkälle ja kapealle järvelle, jonka molemmat rannat kohosivat jyrkiksi tuntureiksi. Järven päässä, notkossa, hyvässä luonnon muodostamassa piilopaikassa oli karjalaisilla leirinsä, jossa vieläkin kytevät nuotiot savusivat. Näki kaikesta, että paikalla oli ollut isompikin joukko, joka kuitenkin oli kaikesta päättäen jo myötyriksi lähtenyt, Tannertunut lumi, monet nuotion sijat, teurastuksen jälet ja muut sellaiset seikat osoittivat, että paikka oli ollut jonkunmoisena vakinaisempana asemana, jossa oli pitempään levähdetty sekä mennen että tullen. Pitkin järveä itään menevä polkeutunut tie näytti, että sinne oli vasta suuri matkue kadonnut.

— Jo on taas rantapitäjissä savunnut, ajatteli Lippo katkerasti nuo jäljet nähdessään, on savunnut ja viattoman verta vuotanut. Kohta kai on sitten meidän vuoromme vierailuun vastata, ja veri vuotaa vuorostaan pohjalaisten kostajain tapparan tiestä. Mutta miksi ovat nämä miehet jäljelle jääneet? Pelkäävätkö minusta Lailalle niin suojaa olevan?

— Hei Lippo, kiljaisi hänelle eräs miehistä, käy tänne nuotiolle, niin saatpa ruokaa suuhusi. Taitaapa maistuakin pitkän hiihdon jälkeen. Emme huoli suomalaisten hauskinta äijää kiusata, vaan viemme hänet terveenä kotiin saakka, jotta saamme häntä siellä kaikille näytellä. Vielä hyvinkin meihin mieltynee.

Miehet nauroivat ja laskivat leikkiä, mutta Lippo totteli vaiti ollen. Syötyään salli hän sitoa itsensä ja köllähti valkean hauteeseen silmät puoli ummessa päivän tapahtumia ajatellen. Talven synkkä pimeys seisoi kuin muuri tuossa käden ulottuvilla ja kaukaa järven selältä kuului suden valittava, kamala vonkuna. Siinä kuuli hän myös, kuinka eräs karjalainen sai määräyksiä…

Hetken levähdettyään piti erään heistä lähteä kuulostamaan, oliko Seppä päässyt jäljille. Jos oli päässyt, niin nopeasti piti hiihtää edellä tänne siitä sanaa saattamaan, tai ellei ollut päässyt, niin piti jotenkin koettaa johdattaa. Täällä sitten otettaisiin hänet lämpimästi vastaan. Kävi sitten miten kävi, niin ainakaan ei enää minnekään täältä avuksi ehtisi, se olisi varmaa, ja kuinkapa ehtisi, kun henkensä heittäisi.

— Taitaa olla toverisi rivakka mies?

He kääntyivät Sepästä kaikin kyselemään. Lippo vastaili vältellen, sydämessä kauhistus sen kavalan suunnitelman johdosta, jonka perille hän nyt oli päässyt. Vangitsemalla hänet, saatiin Seppä houkutelluksi pois lappalaisten lähettyviltä ja siten heidät kaikki vaivatta ja verenvuodatuksetta varmasti karjalaisten valtaan. Siksi siis hänenkin henkensä säästettiin ainakin toistaiseksi. Ja kun nyt Seppä hiihtäisi tänne heidän väijytykseensä, joutuisi hän varmasti vaanijain saaliiksi Lipon voimatta tehdä mitään hänen pelastuksekseen. Raivo kuohutti hänen rintaansa.

Yön kolkkous ja kylmyys näytti soturienkin mieltä painostavan, sillä he vaikenivat ja istuivat mietteissään tuleen tuijottaen. Hiiltyvä honka ritisi ja rasahteli, tulisten sysien pinnalla häilähteli liekin leimahduksia kuin näkyjä, joita Lippo oudolla tietäjän katseella kauhistuen tarkasteli.