Читать книгу Kittyn päiväkirja - Elizabeth Rundle Charles - Страница 4

Sisällysluettelo

Tänäpänä on tullut kirje täti Hendersonilta, jossa hän pyytää isääni ja minua käymään hänen ja täti Beauchampin luona Lontoossa. Hän sanoo suureksi vahingoksi, jos jätämme tämän tilaisuuden käyttämättä; onpa aika, että saan vähän mailmaa nähdä, ja täti Beauchamp, joka parhaallaan oleskelee Bath'in kylpypaikassa, tulee meitä vaunuillansa Bristolista noutamaan, jos itse kustannamme itsemme sinne.

Isäni ei itse puolestaan tahtonut kuulla koko asiasta; hän oli nähnyt mailmaa tarpeeksensa, hän sanoi, eikä pitänyt enemmällä väliä; mutta mitä minuun tuli, hän halusta tahtoi antaa minun lähteä. Minä en saisi tuhlata elämääni tässä kaukaisessa sopukassa, hän sanoi.

Äitini poski vaaleni, ja hän puhui maailman vaaroista, jotka uhkaavat lasta semmoista kuin minä.

Mutta isäni ei tahtonut ottaa sitä korviinsa; hän tiesi laivan, joka on valmis lähtemään Falmouthista Bristoliin, ja hän tahtoi itse saattaa minut sinne. Niin on siis kaikki päätetty, ja äitini sanoo, että se varmaankin on paras. Paha olisi, jos mieleni ja käsitykseni kävisivät ahtaiksi, hän sanoo, ja minä rupeisin katsomaan pikku mailmaamme mailman suureksi kokonaisuudeksi. Mutta minä en pääse siitä ajatuksesta, että metsän esikölle mailma ei ole ahdas; se näkee yhtä kauas ympärillensä kuin ruusut kuninkaan puutarhassa; se katselee päiväkaudet viheriän lehväristikon lävitse aurinkoa kohden ja öisin Jumalan suureen, äärettömään tähtisaliin.

Minä en käsitä, kuinka mailmamme voi tulla avarammaksi kuin juuri semmoiseksi, miksi Jumala sen meille laajentaa osoittaessaan meille tien, jota meidän on vaeltaminen ja tehdessään tämän meille tasaiseksi. Ja minä en ollenkaan ymmärrä, että se voi tulla isommaksi kuin koti ja taivaan valtakunta.

Isäni ja Jack sanovat molemmat, että juuri se osottaa, kuinka suuresti minä olen vaihetuksen tarpeessa, että minun ei tee mieli lähteä. Ja äitini on koko päivän hakenut kätköistänsä, löytyykö niissä vanhoista ajoista jotakin sievää, joka sopii minulle vaatteeksi. Minä arvaan sentähden, että juuri tämä on se tie, joka minulle on eteen pantu — ja jota minun tulee vaeltaa.

Sunnuntai-iltana.

Arkkuni on täyteen pakattu, paitsi juuri siitä kulmasta, johon ai'on pistää päiväkirjani — olkoon sitten vaikka ainoastaan niitten kalliitten sanojen tähden, jotka äitini siihen on kirjoittanut.

Minua oikein iloittaa, että, kun matka kerta on päätetty, se nyt on niin lähellä tulossa. Minä en kestä katsoa äitini silmiin eikä nähdä, kuinka hän koettaa hymyillä kääntäen silmänsä pois, ja sen ohessa tuntea, kuinka kauan ne ovat olleet minussa kiinni. Ja minä en liioin jaksa nähdä, kuinka murheellisna Trusty pitää minusta vaarin, eikä kuulla, kuinka hän lyö häntäänsä laattiaan joka kerta, kun minä katson häneen. Koira parka tietää varsin hyvin, että minä lähden pois, mutta minä en voi sanoa hänelle, minkätähden minä lähden, eikä kuinka pian minä palaan. Ja minä tunnen mielessäni, kuinka hän huomen-illalla kulkee ympäri ja nuuskii kaikkia kalujani, viipyy tuolin vieressä, missä minun on tapa istua, ja sitten menee äitini luo ja panee maata inisten ja yksivakaisella katsannolla, ikäänkuin valittaen, että olen hyljännyt hänet ja tehnyt hänen vanhalle uskolliselle sydämellensä pahaa. Eikä yksikään ihminen voi asiaa hänelle selittää!

Oi, että saisin jäädä kotia, ja että kaikki aina pysyisi muuttumatta! Kauhistava ajatus tuli minun päälleni tän'iltana, kun kaikki istuimme ääneti isossa salin-akkunassa iltavirttämme veisattuamme.

Minun tuli mieleeni, että syy, minkä vuoksi tätä eroa pelkään, on joku hämärä, epämääräinen tunto kauheista, mutta varmoista muutoksista, joitten kerta täytyy tapahtua, ja että jok'ainoana noista onnellisen yksijonoisista päivistä käsi kättä, sydän sydäntä vastaan yhä lähenemme sitä päämäärää, jossa kättemme täytyy eritä.

Eroamiset ovat kauheat sen puolesta, että ne kuvaavat kuolemaa. Mutta elämä, elämä itse, hilpeä, alati kehittyvä elämä se on, joka johdattaa meitä kuolemaa kohden!

Tuo epämääräinen surumielisyys, tuo ikävyydentunto ja nuot pahat aavistukset asioista, jotka kenties eivät koskaan tapahdu, ne eivät kuitenkaan ole tyhjiä, eksyttäviä; ne kyllä ovat varjoja ja kaikuja; mutta ne ovat varjoja kuoleman varjon laaksosta, joka on ainoa varmuus, jonka elämä meille tuottaa; ne ovat kaikuja "jäähyväisistä," joita viimein täytyy sanoa, mutta joihin ei mitään vastausta saa.

Äitini tuli sisään, kun sain nämät sanat kirjoitetuksi tuoden muassaan muutamia pieniä laventelipusseja liinavaatetteni väliin pantavaksi. Hän oli itse valmistanut ne minulle. Nähtyänsä, että olin itkenyt, käski hän minun kohta mennä maata ja aamulla lopettaa kalujeni pakkaamisen.

Sitten lankesi hän polvillensa minun kanssani vuoteeni viereen, niinkuin hänen tapansa oli, kun vielä olin pikku lapsi, luki ääneensä minun kanssani "Isä meidän," viipyi sitten luonani, siksi kuin olin pannut maata, kääri peiton ympärilleni juuri kuin pienenä ollessani, suuteli minua ja sanoi omituisella, suloisella äänellänsä minulle "hyvää yötä."

Mutta kun hän oli mennyt, minä itkin ja olisin melkein suonut, ettei hän olisi tullutkaan. Enkö kaikkina päivinä ja kaikkina öinä, joina minun täytyy olla erotettuna hänestä, tunne itseäni pimeyteen heitetyksi lapseksi?

Mutta sitten kuulin taas hänen suloisen äänensä kajahtavan: "Isä meidän, joka olet taivaissa," ja jos ainoastaan voin pitää tuosta kiinni sydämessäni, minä en tunnekaan itseäni hyljätyksi, pimeyteen heitetyksi lapseksi.

Minä luulen, että se oli siinä mielessä, kuin kallis Vapahtajamme opetti meille tämän rukouksen, eikä ainoastaan opettanut sitä, vaan rukoili sen meidän kanssamme. Hän tahtoi, että rukoillessamme ikäänkuin tuntisimme kätemme hänen kädessänsä ja itsemme niinmuodoin kokonaan hänen rakkauteensa suljetuiksi.

Hackneyssa, toukokuun 22 p.

Äitini oli oikeassa. Ensimmäiset päivät olivat kauheat. Minä tunsin itseni niinkuin henki toisessa mailmassa — minä tarkoitan jonkunlaista pakanallista henkeä varjojen mailmassa, johon se ei kuulu. Mutta nyt rupee mailma taas näyttämään todenperäiseltä silmissäni, varsinkin koska kahdeksan päivää todellakin jo on kulunut, ja minä sentähden olen yhtä monta päivää kotia lähempänä.

Kun ratsastin pois, seisoi äitini liikahtamatta kuin valkoinen kuvapatsas katsellen minua, tuolla kun istuin satulassa isäni takana. Jack nauroi ja ilveili, osaksi minua huvittaaksensa, osaksi miehuuttansa osoittaaksensa. Betty lausui sen toivon, että onnellisesti palaisin takaisin ja kohtaisin heidät kaikki elossa, "jota ei kuitenkaan kukaan voi tietää," hän sanoi; ja sitten hän rupesi itkemään, ja hänen synkät aavistuksensa ja rehelliset kyynelensä olivat tavallaan parhaana lohdutuksenani; sillä Bettyn itku ikäänkuin avasi sulvun minunkin kyyneliltäni, jotka nyt valuivat vahvana virtana. Ja mitä hänen aavistuksiinsa tuli, ne kiihoittivat minua pakenemaan tuskaa ja epävakuutta, jonka olivat synnyttäneet, ja turvaamaan Häneen, joka on sulaa vakuutta ja valoa, tapauksista ja mahdollisuuksista niitten kaikkien jumalalliseen vallitsiaan, lausuen:

"Sinä tiedät kaikki. Sinä pidät huolta kaikista. Suojele omaisiani ja minua!"

Tämä teki minut taas levolliseksi, niin että ratsastaessamme taisin puhua isäni kanssa sekä johdattaa mieleeni, mitä minulla vielä oli sanomista eläinten ja kukkasten suhteen, jotka poissa-ollessani jäivät muitten katsottaviksi.

Rannalla tuli Hugh Spencer meitä vastaan ja auttoi kapineitani laivaan. Minä en muista, että hän puhui mitään erinäistä mieltäni rohkaistaksensa, mutta minusta tuntui hyvältä häntä nähdä, ja minä pyysin että hän usein kävisi äitini luona. Ja minua lohdutti ajatellessani, että hän tekee sen nyt ensi aikana, siksi kuin hän itse tulevalla kuulla lähtee pois.

Hän alkaa silloin opintonsa Oxfordissa.

Onnekseni laivassa oli kipeä vaimo pienen lapsensa kanssa, jota minun täytyi ottaa hoitaakseni, koska vaimo oli liian heikko sitä itse tehdäksensä. Minä näin tässä suloisen todistuksen siitä, että Jumala nytkään ei kieltänyt suojelustansa minulta, vaan oli löytänyt jotakin hyödyllistä minun toimittaakseni. Ja ilman sitä tuntuu aina hyvältä olla pienten lasten parissa, ja mahdotonta on olla niitä iloitsematta.

Bristoliin päästyämme oli vähän samanlaista kuin kotoa lähtiessäni. Pieni lapsi tarttui niin rakkaasti minuun kiinni, ja äiti parka oli niin kiitollinen ja sanoi, että hän ei kylliksi voinut kiittää alentuvaisuudestani. Hän piti minua näet ylhäisenä rouvana, varmaankin isäni tähden, hänen muotonsa ja ryhtinsä vuoksi. Minä oikein ylpeilin nähdessäni, kuinka jalolta isäni yksinkertaisissa, vanhoissa vaatteissansa näytti. Joka mies taisi havaita, että hän oli "aateliseksi syntynyt" ja kun orpanat kalliissa, sametista ja pitseistä tehdyissä puvuissansa tulivat meitä vastaan, minusta tuntui kuin hän, tuolla kun seisoi heidän keskellänsä, olisi ollut valepukuun vaatetettu ruhtinas.

Kannattaapa lähteä vähän ulos mailmaan ainoastaan nähdäksensä, kuinka isääni siellä katsotaan ja arvotaan. Orpanain kävi niinkuin minunkin. Ensimmäisiä sanoja, jotka orpana Harry, kun kaikki istuimme vaunuissa tehden matkaa Lontoosen, puhui minulle, olivat nämät: "Isäsi, Kitty, on vanhan kenraalin näköinen. Sitä ei koskaan uskoisi, että hän neljänneksen vuosisataa on oleskellut kaukaisessa sopukassa mailla."

"Kapteini Trevylyan ei voi muuta kuin näyttää gentlemanilta ja soturilta," sanoi Harryn isä sir Beauchamp.

Sir John'in olento miellyttää minua paljon enemmän kuin Harryn. Hän on niin yksivakainen ja kohtelias ja ottaa kuullaksensa kaikkia, mitä minä lausun, niinkuin olisin joku prinsessa, juuri kuin vanhat kavalierit, joista isäni puhuu, ja hän ei koskaan kiroile, paitsi joskus palveliaan taikka ajajaan suuttuessaan. Harry sitä vastaan höystöttää puhettansa kaikenmoisilla, jotenkin törkeillä kirouksilla ja keskeyttää useasti ei ainoastaan minun, vaan myöskin orpana Ewelynin puhetta. Hän on ilman sitä niin vallaton ja rohkea minun parissani, kuin olisimme nähneet toinen toisemme lapsuudesta asti. Minä luulen kuitenkin, että hänellä on hyvä sydän, siliä kerta kun hän oli sanonut jotakin, joka pani minut punastumaan, hän sitten otti hyvin vaarin itsestänsä ja oli parin tunnin kuluessa varsin tyyskä puheillensa.