Читать книгу Kittyn päiväkirja - Elizabeth Rundle Charles - Страница 5

Matkalla hän ja orpana Ewelyn parhaasta päästä pitivät haasteloa vireillä, vaikka Ewelyn puolestaan ei ollut juuri monisanainen. Kun katsoin häneen, minä usein huomasin, kuinka hänen isot, mustat silmänsä olivat kiinni minussa; ikäänkuin olisi hän lukenut kasvoissani niinkuin kirjasta. Täti Beauchamp istui turkiksissa, jotka lemahtivat haju-aineita, ja näytti tavan-takaa, kun hevoset käänsivät jonkun kulman ympäri taikka vaunut hetkahtivat kuoppaisilla teillä, olevan puistutuksiin tulemallaan.

Yhdessä paikassa lähellä Bristolia hän kovasti säikähtyi. Meidän täytyi vähän pysäyttää, siksi kuin meille avattiin tietä melkoisen väkijoukon lävitse, joka oli kokoontunut kuulemaan saarnaajaa, joka puhui vähän matkan päässä meistä. Häntä nimitettiin Whitefieldiksi. Setä Beauchamp sanoo, että hän on hurja yltiö, ja että maistraati itse on antava vedelle ja leivälle, jos se ei saa häntä vaikenemaan. Täti arvelee, että yhtä hyvin olisimme voineet matkustaa villien ja raakalaisten maassa kuin kuninkaan maantiellä, kun siinä ei pääse kulkemaan mustilta vuorityömiehiltä, jotka saastuttavat ilmankin missä liikkuvat.

Mutta sillä välin kuin odotimme, minä en voinut olla huomaamatta, kuinka säyseänä kansa pysyi. Tuhannet ja taas tuhannet, kaikki kuuntelivat yhtä ainoata miestä, niin ääneti, että olisi voinut selittää oman hengenvetonsa. Kaikki oli niin hiljaa, niin hiljaa, mutta tyyskemmin tarkasteltuani kuulin hillittyjä niiskutuksia sekä miehiltä että naisilta, ja minä näin kyyneliä, jotka tekivät valkeita juomuja noihin karkeisiin, nokisiin kasvoihin.

Saarnaajalla oli niin kirkas ja ihmeellinen ääni, ja hän näytti puhuvan ilman vähintäkään vaivaa. Koko hänen ruumiinsa eikä ainoastaan hänen kielensä näytti olevan liikkeellä sisällisen tunteen voimasta; vahva, heleä ääni sujui niinkuin ystävällisessä haastelossa, ja ihana, syvä sointu kajautti puheen ulkosyrjään asti, missä me viivyimme, yhtä selkeästi, kuin jos olisimme kuulleet kuiskauksen korvaamme. Hän näytti olevan pappi, ja hänen sanansa olivat oivalliset. Hän puhui Jumalan suuresta rakkaudesta meitä kaikkia kohtaan sekä Herramme ja Vapahtajamme suuresta kärsimisestä meidän kaikkien tähtemme.

Kuinka mielelläni minä olisin jäänyt kansan joukkoon kuuntelemaan! Kauniimpaa musiikia kuin tämä ääni en koskaan ole kuullut, ja yhtä kaikki sanat olivat enemmän kuin ääni, ja totuus, jota ne julistivat, paljon enemmän kuin sanat. Ne synnyttivät minussa kotitunteen semmoisen kuin äitini viimeisen rukouksen jälkeen minun kanssani en mistään sanoista ollut tuntenut. Kuinka mielelläni minä olisin suonut, että Hugh olisi ollut siellä!

Kun taas jatkoimme matkaamme, kysyi setä Beauchamp, minkä tähden minä näytin niin yksivakaiselta.

Minä sanoin miettiväni, olivatko nuot ihmiset samanlaisia kuin ne, jotka Cornwallissa nimitetään metodistoiksi, ja jotka tuhatlukuisina kokoontuvat kuulemaan pappia nimeltä Wesley.

"Onko niitä jo sielläkin?" lausui setä Beauchamp. "Ne ovat niinkuin heinäsirkat, jotka leviävät yli koko maan; mutta jos rohkenevat astua jalkansa Beauchampin seuduille, minä kyllä tiedän heitä kyydittää, siihen voivat luottaa."

"Heitä on enemmän kuin yhden kerran kyyditetty," virkahti Harry ja jutteli sitten koko joukon kertomuksia metodistalais-saarnaajista, joita oli ahdistettu, lyöty, laahattu vesirapakoissa ja kaikella tavalla rääkätty, joka näytti häntä suuresti huvittavan.

Mutta minua nämät kertomukset muistuttivat Fox'in "Martyyrien kirjasta."

Äkkiä orpana Harry keskeytti puheensa ja lausui:

"Orpana Kitty näyttää niin totiselta, kuin hän itse olisi metodista, ja niin uljaalta, kuin hänen tekisi mieli noudattaa sen metodistalais-vaimon esimerkkiä, joka löi kolme miestä puollustaaksensa saarnaajaa, jota nämät rääkkäsivät."

"Minusta se ei ole mikään naurun asia, että satoja hurjia ihmisiä hyökkää turvattoman miehen päälle ja rääkkäävät häntä," minä sanoin.

"Oikein vastattu, ja niinkuin Englannin tyttären sopii," huusi setä Beauchamp. "Mutta jos Kitty ei ole lyönytkään pahantekiöitä maahan, hän ainakin olisi kiiruhtanut saarnaajan luo ja alhaison nokan edessä hoitanut hänen haavojansa, vai kuinka?"

"Minä toivon, setä Beauchamp, että olisin sen tehnyt," minä vastasin.

Siitä asti setä tavallisesti nimittää minua pikku samarialaiseksensa.

Täti Beauchamp keskeytti nyt puheenjuoksun sillä uneliaalla muistutuksella, että kylliksi kauan oli haastettu vuorityömiehistä, alhaisosta, metodisteista ja kaikenlaisista halvoista ja siistittömistä ihmisistä.

"John Wesley ei kumminkaan ole siistitön," säisti Harry, "hän on sievä ja pulska kuin hovisaarnaaja".

"Onko mies teikari?" huudahti setä Beauchamp, "sitten hän on vielä kurjempi kuin luulinkaan."

"Teikari vai eikö," sanoi Harry riidanhimoisena, "gentlemani hän ainakin on."

"Kaikissa tapauksissa," virkahti orpana Ewelyn, "hän ei ole teikari siinä suhteessa kuin teikarit Harryn koulussa, jotka näyttävät ottaneen esikuvaksensa tallipojan, joka tulee suoraa päätä askareistansa."

Näin kääntyi puhe toisesta asiasta toiseen; oli nyt tultu vaatetten määrättömälle alalle, ja minun kotikutoinen matkahameeni ei päässyt olemasta monen suopean pilkkasanan esineenä, vaikka äitini oli tuottanut miss Pawseyn Trurosta paki-parastaan vaatteitani laittelemaan, ja tämän on tapa kumminkin joka kolmas vuosi käydä Lontoossa uusia muoteja oppimassa.

Kun kolmipäiväisen matkan perästä pääsimme Lontoosen, minä en hämmästynyt niin suuresti, kuin orpanani odottivat ja toivoivat. Kadut olivat kyllä leveämmät, huoneet korkeammat, kauppapuodit uljaammat, ja tunnin kuluessa minä näin useampia kantotuoleja, komeita vaunuja ja muhkeasti vaatetettuja ajajia ja palvelioita, kuin sitä ennen koko elin-aikanani; mutta siinä olikin mielestäni koko erotus. Kaikki mitä ihmiset työllään toimeen-panevat, on minusta jotenkin yhdenlaista, ainoastaan vähän isompaa taikka vähän vähempää, vähän rikkaampaa taikka vähän köyhempää. Muuta väliä niillä ei ole.

Suurena ihmeenä, jopa mieltä hurmauttavanakin, ovat ainoastaan ihmiset. Yhtä vähän kuin joki taikka meri tuolla kotonani pysähtyy juoksussaan, yhtä vähän lakkaa täällä ääretön ihmistulva eteenpäin kulkemasta. Hauskaa olisi tietää, onko tämä ihmistulva enemmän niinkuin joki vai niinkuin meri — minä tarkoitan, onko se ainoastaan yhä saman virran juoksua alati uusilla pisaroilla, vai eikö se pikemmin ole meren aaltojen tyrskyä rantaa vastaan: aallot yhä erilaiset, mutta vesi alati yhtä, raskasta, kuohuvaa ja eteenpäin pyrkivää, mutta takaisin työnnettyä, uudestaan esiin-tunkevaa, tietä itselleen raivaavaa, yhä uudestaan eteenpäin — eteenpäin.

Minä luulen, että se on enemmän niinkuin meri. Monet noista kasvoista näyttävät niin kalveilta, niin riutuneilta, niin hävinneiltä, ikäänkuin tuo köyhä, uurastava kansa yhä uudestaan olisi tullut pois-sysätyksi, takaisin-tungetuksi ja rääkätyksi. Jumala kuitenkaan ei anna luotuin olentoinsa turhaan ponnistella, lopullisesti rääkkääntyä. Siitä olen varma.

Mikä siunaus se on, että kaikki, mikä meistä näyttää epätietoiselta ja ikäänkuin sumuun peitetyltä, ainoastaan on matkalla päämäärää kohden, ja että matkan perällä, loppupäässä kaikki on täyttä kirkkautta ja heloittavaa valoa.

Sillä siellä on Jumala, joka on meidän isämme, siellä on hänen Poikansa, joka myöskin on ihmisten poika, Herra Jesus Kristus, meidän veljemme, ja — "Jumala on rakkaus."

Niin, ijankaikkisten kukkulain huipuilla ei ole ijankaikkinen lumi, siellä ei ole ääretön tyhjyys, vaan taivas ja Jumala. Ja missä hän on, siellä mekin saamme olla, siellä kaikki meillekin tulee niin selkeäksi, kuin se hänelle itselle on.

Ja sillä välin kuin tätä odotamme, sinä, kallis Vapahtajamme, olet meidän kanssamme täällä maan päällä; ja sinä, joka rakastat meitä enemmän kuin veli, enemmän kuin äiti, joka tiedät kaikki, jopa Jumalan hyvyydenkin, tiedät myöskin, että kaikki on hyvin ja siihen sinä tyydyt.

Minäkin tahdon tyytyä siihen.

Yhtä minä kuitenkin suuresti soisin — minä soisin että saarnaaja, jonka kuulin Bristolissa, mr Whitefield tulisi tänne näille ihmisraukoille, tälle äärettömälle kansan paljoudelle puhumaan! Minä luulen, että heillä siitä olisi lohdutusta. Kenties hän jo on puhunutkin heille auttaen niitä, jotka ovat kuulleet häntä.

Hackney, lähellä Lontoota.

Seutu, missä setä ja täti Henderson asuvat, sanotaan Hackneyksi. Minä en olisi uskonut, että kauppamiehen asunto voi olla niin soma ja kaunis. Isäni sanoo aina Henderson sisartansa "Patientia paraksi" tarkoittaen sillä, että hän on peräti alentanut itsensä mennessään naimisiin "porvarin" kanssa; mutta minä kuulen nyt täti Hendersonin sanovan isääni "veli paraksensa," koska hän pitää Cornwallia jonkunlaisena kolkkona kellarinholvina maan päällä, jossa vietämme ainoastaan aaveen-tapaista olemusta, joka tuskin ansaitsee elämän nimeä.

Niin, jos kaikki olisi rikkaudella, loistolla, komeilla huonekaluilla ja kalliilla vaatteilla, silloin täti Henderson eittämättä olisi oikeassa; mutta löytyyhän muitakin tavaroita kuin nämät!

Jumalan armorikkaudet, hänen hyvyytensä ja laupeutensa, joita, niinkuin raamattu sanoo, maa on täynänsä, ja jotka alati vuotavat tyhjentymättömästä lähteestä, ovat onneksi yhteiset kaikille niille, jotka uskossa tahtovat niitä omistaa.

Minua kummaksuttaa, että muutamat ihmiset täällä Lontoossa ajattelevat koko muuta mailmaa ainoastaan synkeäksi, enemmän taikka vähemmän, tähdelliseksi ulkosyrjäksi tähän suureen kaupunkiin.

Kohteliaalla tavalla osoittivat sekä täti Beauchamp että orpanani hämmästystänsä ja mielihyväänsä siitä, että minä en syö sormillani enkä puhu niinkuin maatolvana. He ovat alentaneet itsensä ihmettelemään, että minä voin käyttää itseni, niinkuin käytän, vaikka tähän asti olen niin vähän mailmaa nähnyt.

Täti Henderson näyttää kiittävän Jumalaa, että minulla ei ole kyttyrää selässä taikka aasinkorvia taikka jotakin muuta vammaa, jota inhimillisessä olennossa, joka on syntynyt ulkopuolella "kaupunkia", sopisi odottaa.

Mutta kun Lontoo ei ole taivaan kuninkaan kaupunki eikä edes maan keskipaikka, ihme lopulta ei liene peräti suuri.

Asunhuoneen takana on kaunis puutarha, ja makuukammiostani minä puutarhan ylitse voin katsella maisemaa, joka on täynnä samanlaisia sinertäviä kukkuloita kuin kotonani. Varmaan tuolla on kaikenlaisia luonnon kasveja, ja minun oli ruvennut tekemään mieli taas astua jalkani nurmikolle ja hengittää kehon kukkaistuoksua. Eräänä aamuna minä nousin varhain liikkeelle sinne mennäkseni. Mutta mitä näinkään, kun olin avata puutarhan portti, ellei setä Hendersonia itse, joka yönuttu yllä ja yömyssy päässä, hengästyneenä, täyttä juoksua tuli alas huoneestansa ja huusi: "Lapsi, mihin ai'otkaan tähän aikaan päivää? Onhan vielä varsin aamupuhde."

"Minua haluttaa mennä tuonne kukkuloille, setä," minä sanoin. "Ne ovat juuri saman-näköisiä kuin kotonani. Minä olen tottunut pitkiin kävelymatkoihin ja toivon ennättäväni takaisin suurukseksi."

Hän katseli minua surkutellen, niinkuin tavallisesti katsotaan sitä, joka ei ole varsin suunnillansa, pani käsivarteni kainaloonsa ja vei minut takaisin asunhuoneesen.

Suuruspöydässä täti Henderson varoitti minua koskaan lähtemästä puutarhan muuria ulommaksi. "Ja mitä Hampsteadiin tulee," hän sanoi, "ei setäsi enkä minä eikä kukaan muu parempi ihminen tahdo siellä liikkua sitten kuin sinne tehtiin tuo paha paikka, missä kansa tanssii ja melskaa. Ilman sitä tiet ovat täynnä rosvoja, ja minua oikein väristyttää ajatellessani, kuinka sinun olisi voinut käydä, lapsi."

Minua virkistääksensä setä suuruksen jälkeen otti minut kanssansa puutarhaan, vei minut yltä-ympäri ja näytti minulle joukon pieniä, heikkoja puita, joitten nimiä en ole koskaan kuullut, ja jotka hän oli kaikista mailman ääristä tuottanut. Niitten joukossa oli yksi, jonka hän sanoi olevan lajinsa ainoa koko Englannissa.

Siitä saakka minä en voi muuta kuin kunnioituksella ja jonkunlaisella hellällä säälillä katsella noita maanpakolaisuuteen riistettyjä pieniä puita, vaikka minun on mahdoton kokonaan yhdistyä täti Hendersonin kanssa, joka ei sano käsittävänsä, kuinka ihminen, jolla on sivistystä ja kauneuden tuntoa, voisi pyytää mitään parempaa kuin puutarhaa semmoista kuin setä Hendersonin.

Ennen olen aina aamurukouksiani pitäessäni kääntänyt kasvoni sinertäviä kukkuloita kohden. Mihinkähän minä nyt katselen? Ylös, ylös taivasta kohden, sillä toinen akkunani antaa Lontoota päin, missä sen savu, sen ikävä huonemailma ja ennen kaikkea sen suuri kansantulva astuu silmääni.

Mutta kenties tämä kuitenkin lopulta on juuri oikea suunta. Sillä raamattu sanoo, että Jumala maan päällä "ainoastaan katsoo ihmisten lapsia." Kukkulat, niinikään kuin kaupunkikin, ovat ainoastaan tomua, mutta noissa huoneissa ja noilla kaduilla on kuolemattomia ihmis-sieluja, ja kaikki nuot mies- ja vaimo-raiskat ovat Jumalan kuvaksi luodut, mutta niin ei kaunis ja vihertävä maa.

Kenties ovat loistavat tähdetkin tuolla ylhäällä ainoastaan tomua uurastavien ihmis-lasten verralla tässä suuressa kaupungissa.

Jos täällä ahtaalla olisi ainoataan yksi kärsivä sydän, Vapahtajamme siitä yhdestä sydämestä pitäisi enemmän huolta kuin kaikista muista kappaleista maan päällä, ja nyt niitä, minä pelkään, on lukemattomia!

Ja jos täällä olisi ainoastaan yksi rukoileva sydän — ja niitä on kyllä tuhansia — se sydän olisi Jumalaa lähempänä ja hänelle kalliimpi kuin kaikkein loistavin tähti korkealla taivaanlaella!

Minun tekisi juuri mieli tietää, tahtoiko Jumala matkallani Lontoosen saattaa minut tuota oppimaan.

Meri, kukkulat ja taivaanlaki ovat kaikki niin herttaisia. Mutta Jumala pitää kuitenkin paljon enemmän huolta yhdestä ainoasta langenneesta, kärsivästä ihmis-raiskasta kuin koko mailman metsistä, meristä ja vuorista. Sen Hugh Spencer usein on sanonut, mutta minä en koskaan ole sitä niin käsittänyt kuin nyt, sitten kuin kuulin saarnaajan Bristolissa, ja hänen sanansa puhuivat kiiltäviä itkupisaroita mustien vuorityömiesten silmistä, kun hän puhui heille heidän Jumalatansa, Vapahtajatansa.

Setä Henderson on eri-uskolainen. Äitini varoi minua siitä vähäisen; mutta minä näen, että heillä on omat hyvät kirjansa aivan niinkuin meilläkin, vaikk'ei kuitenkaan samat.

Varsin toisia nimiä seisoo kirjahyllyllä parhaassa vierashuoneessa. Barter, Howe ja Owen sekä joukko korkeita vanhoja kirjoja vasikan-nahkaisissa kansissa, joita ei näytä paljon luetun, ja jotka minusta alusta loppuun asti sisältävät hyvin paljon samoja asioita melkoisen pitkissä pykäleissä.

Joku näistä kirjoista se lieneekin, josta setä Henderson pyhä-iltoina lukee saarnaa, koska siinä yhä käydään ympäri eteen-päin pääsemättä, niin ettei koskaan tiedä, koska loppu tulee, joka minusta tuntuu ikävältä. On paljon helpompi kantaa jotakin kärsivällisyydellä, kun ainoastaan voi nähdä lopun, vaikka tuo vielä saattaa olla kyllä kaukanakin. Muutamat näistä kirjoista näyttävät minusta kuitenkin yhtä hyviltä ja paljon huokeammilta käsittää kuin piispa Tayler, varsinkin mr Barterin kaunis kirja: "Pyhien lepo" ja mr Howen kirjanen: "Vapahtajan kyynelet kadonneitten syntisten tähden".

Muun ohella siellä myöskin löytyy muutamia mr Watts'in ja tri Doddridgen kirjoittamia uusia virsiä, jotka minusta ovat varsin kauniita.

Tuskin luulenkaan, että äitini tuntee kaikki nämät hyvät kirjat. Häntä varmaan iloittaa, kun saa niistä hänelle jutella. On niin suloista ajatella, kuinka paljon enemmän hyviä kirjoja ja hyviä ihmisiä on löytynyt ja vielä löytyy mailmassa, kuin ollenkaan tiedämmekään.

Setä Henderson ei kuitenkaan näytä äitini kirjoja ensinkään hyväksyvän. Kun hän joku päivä kysyi minulta, mitä tuolla kotonamme sapattina luemme, ja minä sanoin sen hänelle (vaikka äitini ei lue ainoastaan pyhisin), hän pudisti päätänsä piispa Taylerille ja sanoi, että Tayler on kovin epäselvä ja sen lisäksi arminilainen taikka pelagilainen, sekä että hän, niinkuin kaikki piispat, ei voi muuta kuin erehtyä. Siihen minä sanoin, että raamattu on äitini paras kirja, ja että minäkin puolestani pidän sen kaikkia muita kirjoja etevämpänä.

"Tietysti; siitä ei voi olla kuin yksi mieli," vastasivat setä ja täti

Henderson yhteen suuhun.

Setä sanoo aina sunnuntaita "sapatiksi". Se kyllä on oikein, mutta minua se ei juuri miellytä. Minun korvissani se kuuluu niinkuin loppu alun siasta. Herran päivä on nyt viikon ensimmäinen päivä eikä viimeinen niinkuin Israelin kansan aikana, enkä minä voi käsittää, että sunnuntai on pakanallinen nimi, niinkuin setä Henderson väittää. Aurinko ei ole mikään pakana, ja minä ajattelen mielelläni sunnuntaita jonkunlaiseksi uuden viikon auringonnousuksi ja aamukoitteeksi, päiväin päiväksi.

Kotonani saarna usein meni paljon yli minun käsitykseni, mutta meillä oli sen ohessa aina rukoukset, virret ja tekstit. Täällä rukous on melkein yhtä vaikea ymmärtää kuin saarna ja miltei yhtä pitkäkin sekä sen lisäksi yhteen ainoaan, katkaisemattomaan jaksoon koottu. Ja kun päästään loppuun, minusta tuntuu, kuin ainoastaan olisin kuullut pyhistä asioista puhuttavan enkä itse puhunut Jumalan kanssa (vaikka se tietysti on oma vikani). Saarnaaja ei puhu Sokrateesta ja Hieronymosta niinkuin meidän pastorimme; mutta kuinka lieneekään, hän puhuu Jumalasta ja Herrasta Jesuksesta, niinkuin nämät olisivat eläneet kaukaisessa muinaisuudessa ja ammoin, ammoin aikoja sitten antaneet lakeja ja tehneet ihmetöitä.

Mutta minä en juuri usko, että muut ihmiset tästä pitävät paljon enemmän kuin minäkään. Sanankuuliat näyttävät olevan hyvillään, kun vaan pääsevät pois, ja jo ennenkuin siunaus on luettu, silkit kahisevat ja vaatteita järjestetään levottomuuden merkkinä, ja tuskin on viimeinen sana kajahtanut, ennenkuin useammat nousevat liikkeelle; herrat kiiruhtavat panemaan hatut päähänsä ja näyttävät kilvan koettavan päästä ulos kirkosta.

Setä Henderson sanoo, että hatut pannaan päähän osoitukseksi, ettei mitään paikkaa saa pitää taika-uskoisessa kunniassa.

Saarnat ovat kovin pitkät. Sunnuntain saarnassa oli neljäkolmatta pää-osaa, ja jokainen osa melkein yhtä pitkä kuin meidän pastorimme joulusaarna, joka kuitenkin on tavallista lyhempi, putinkien tähden. [Ruokia, joita Englannissa syödään jouluna, niinkuin meillä puuroa. Suoment. muist.]

Ja ihmiset eivät osoita mitään vilkkaampaa tarkastusta. He ovat kaikki kovin hyvissä vaatteissa. Täti Henderson sanoo kirkon portilla lukeneensa viidet vaunut eli melkein yhtä monta kuin sillä Westendin kirkolla, missä lady Beauchampin on tapa käydä.

Minä arvaan, että köyhä kansa käy jossakin toisessa paikassa, ja minun tekisi mieli tietää missä. Setä Henderson sanoo, että heidän kirkkonsa vanhojen puritanien aikana oli aivan kuuluisa. Henkensä kaupoilla saarnaajat silloin saarnasivat ja sanankuuliat kokoontuivat.

Minä olisin mielelläni tahtonut nähdä sanankuuliat siihen aikaan. Luultavasti ei kenenkään silloin ollut tapa nukahtaa, ja kenties köyhät silloin kävivät täällä ja vaunut menivät toisaalle.

Kirkosta tänäpänä palatessamme, minä näin, missä köyhän kansan on tapa käydä.

Oli suuri, avoin paikka, joka sanotaan Moorfields'iksi. Tuhansia miehiä ja naisia huonoissa, osittain likaisissa ja ryysyisissä vaatteissa oli kokoontunut kuulemaan miestä papillisessa pu'ussa. Meidän täytyi seisahtaa, sillä välin kuin kansa teki tilaa meille. Alusta minä luulin saarnaajan samaksi mieheksi, jonka olin kuullut Bristolin luona, mutta lähemmäksi tultuamme minä näin, etteivät ollenkaan olleet toinen toisensa muotoiset. Tämä oli vähäinen, hoikanpuolinen soma, pieni valetukka päässä, kauniit, lujat ja hyvin muodostuneet piirteet, suu niin vankannäköinen, että se olisi sopinut vaikka kenraalille, ja kirkas ja vakaa katse semmoinen, jossa näytti olevan voimaa ihmis-joukkoja hallita. Setä Henderson sanoi:

"Se on John Wesley."

Hänen olentonsa oli hyvin tyven eikä ollenkaan kiihkeä niinkuin

Whitefieldin, mutta liikutus kansassa ei sen puolesta ollut vähempi.

Mr Whitefield näytti tahtovan houkutella ihmisiä pakenemaan vaaraa, jonka hän yksin huomasi, jopa vasten heidän omaa tahtoansakin saattaa heitä taivaasen; mr Wesley sitä vaataan ei näyttänyt niin paljon houkuttelevan kuin pikemmin vaativan; mr Whitefield näytti kaikin sieluinensa tunkeuvan ja ottavan osaa sanankuuliainsa vaaraan; mr Wesley sitä vastaan näytti kaikin sieluinensa nojaavan siihen totuuteen, jota hän julisti, ja oman tyvenen vakuutuksensa voimalla saattavan joka miehen tuntemaan ja käsittämään, että, mitä hän puhui, oli totta, täyttä, järkähtämätöntä totta.

Jos hänen sanankuuliansa taipuivat, se ei ollut saarnaajan liikutus, joka heissä synnytti liikutusta, vaan niitten asiain suora totuus, joita hän julisti.

Mutta he taipuivat, ja heidän liikutuksensa oli suuri. Ei mitään lentäviä katseita; ei yksikään silmä viipynyt muissa esineissä. Monet itkivät, muutamat niiskuttivat, niinkuin heidän sydämensä olisi ollut pakahtumallaan, ja vielä useammat ainoastaan tuijottivat saarnaajaa, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet itkeä, liikkua eikä hengittää, ettei joku sana hänen puheestansa menisi heiltä hukkaan.

Minun olisi tehnyt mieli jäädä kuulemaan, mutta setä Henderson vaati meitä jatkamaan matkaamme.

"Miehellä on epäilemättä hyvä tarkoitus," setä sanoi, "mutta hän on arminilainen. Hän on julkaissut vaarallisia, jopa herjallisiakin kirjoja järkähtämätöntä, jumalallista armovalitsemusta vastaan."

Ja täti sanoi:

"Tuo voi olla aivan sopivaa semmoisille kadonneille ihmis-raukoille kuin alhainen kansa; mutta mitä meihin tulee, jotka viljelemme armo-välikappaleita, me emme mokomaa saarnaa kaipaa."

Saarnaaja ei kuitenkaan puhunut toisesta tai toisesta inhimillisestä käsityksestä, vaan elävästä Jumalasta, kuolemattomasta sielusta, Vapahtajasta, joka on vuodattanut verensä syntisien tähden, sekä "hyvästä Paimenesta, joka antaa henkensä lampaitten edestä."

Ja minua iloittaa suuresti, että juuri eksyneitä ja kadonneita lampaita oli häntä kuulemassa!

Minusta näyttää niinkuin ne, jotka kokoontuvat setä Hendersonin kirkkoon, parhaasta päästä olisivat semmoisia, jotka pitävät itsensä jo löydettyinä ja voitettuina; he eivät sentähden luule lunastuksen iloista sanomaa tarvitsevansa eivätkä siitä liioin paljon huolikaan.

Olisi hauska tietää, uskoivatko fariseukset, jotka sanoivat, että Vapahtajallamme oli perkele, että hänen sanansa kuitenkin voivat olla hyödyksi niille, jotka eivät, niinkuin he, "viljelleet armo-välikappaleita." — — —

Minä olen tavannut ystävän.

Puutarhan toiseen päähän setä Henderson on antanut rakentaa pienen, soman huoneuksen sukulaisellensa, eräälle vanhalle rouvalle, joka yksinään palveliattaren kanssa asuu siellä. Kaikki ihmiset sanovat häntä "täti Jeanieksi".

Hän on leski ja kahdeksannella vuosikymmenennellä. Hänen miehensä surmattiin, kun molemmat vielä olivat nuoria, kuningas Jaakobin sotamiehiltä, joita oli pantu hajottamaan kansajoukkoa, jolle hän Skottlannin kukkuloilla paljaan taivaan alla saarnasi — luultavasti melkein samalla tavalla kuin mr Whitefield ja mr Wesley näinä aikoina.

Täti Jeanie ei kuitenkaan näytä kantavan mitään katkeraa mieltä sen johdosta. Kuinka hän sitä tekisikään, nyt kun hän surunensa päivinensä on niin lähellä elämän rajaa? Alusta häntä kyllä karvasteli, mutta mitä hyödyttäisikään, että Jumala lähettää meille murhetta, jos se ei voisi katkeruutta sydämestämme poistaa? Ja nyt on eron-aika kohta ohitse, ja hänen miehensä, joka noina monena vuotena on kehittynyt tuolla ylhäällä Herran luona, odottaa häntä jo tervetulleeksi kotia.

"Mutta, täti," minä eräänä päivänä sanoin, "eikö olisi ollut suloisempi yhdessä täällä alaalla valmistua ijankaikkisuutta varten? Yksi vuosi taivaassa siirtää varmaankin sen, joka on siellä ylhäällä, niin kauas meistä, jotka olemme jääneet tänne alas, että siellä tuskin enää oikein toinen toistamme ymmärrämme."

"Lapsi parkani," sanoi hän surkutellen, "mikä käsitys sinulla on autuaitten pyhyydestä? Se on ylpeys eikä hurskaus, tyttö, joka täällä erottaa meidät toisistamme. Minä uskon varmaan, että olisi huokeampi puhutella taivaan suurinta pyhää, kuin monta syntis-raukkaa maan päällä. Etkös muista, kuinka Herra itse antoi syntisen vaimon suudella ja kyynelillä kastaa jalkojansa?"

Täti Jeanie sanoo minua aina joko "lapseksi" taikka "tytöksi". Hänen skottlantilaista murrettansa minä en saa osoitelluksi, mutta se miellyttää minua suuresti. Hänen äänessään on sointu niin suloinen ja niin hellä, etten koskaan ole mointa kuullut. Se liikuttaa minua niinkuin rakkaan, kaukaa kuuluvan äänen kaiku.

Hänellä on suuri vara kauniita kertomuksia hurskaista ja hyvistä ihmisistä, jotka hän isoksi osaksi itse on tuntenut. Kaikkein mielukkaimmin minä kuulen hänen puhuvan mr Filip Henrystä Broad-Dakissa Flintshiressä. Yksinkertaisen kodin varallisuus ja hauskuus, yhdistettynä semmoisen opin ja hurskauden kanssa kuin mr Henryn, viehättää minua suuresti. Yhteinen rukoushetki isossa kyökissä, veli ja neljä sisarta, kaikki kasvaneet Jumalan ja vanhempien rakkauden kahtamo-valossa; isä lukukammiossaan, opettamassa, saarnaamassa taikka vankien ja sairaitten luona käymässä; äiti semmoinen kuin vaimo Salomonin sananlaskuissa, joka "nousee jo yöllä, ja antaa perheellensä ruokaa ja pii'oillensa heidän osansa ja kohottaa kätensä köyhille, ja ojentaa kätensä tarvitseville" — tämä kaikki näyttää minusta niin suloiselta, niin pyhältä ja suurelta kuin itse raamatusta otettu kertomus.

Ja sitten mr Henryllä oli niin kauniita sananlaskuja. Yhden niistä: "Rukous on aamun avain ja illan lukko," minä olen kirjoittanut päiväkirjaani äitini otteen jälkeen "Kultaisesta metsälehdosta".

Koko tämä hurskas perhe kuului presbyteriläisiin. Täti Jeanie ei tunne äitini kirjoja paljon enemmän kuin setä Henderson, mutta hän ei pudista päätänsä, kun minä puhun. Hän sanoo:

"Mahdotonta on tietää kaikkia niitä ihmeellisiä teitä, joilla ihmiset tulevat taivaasen; mutta jos vaan rakastavat Herraa Jesusta ja sen valistuksen jälkeen, jonka saaneet ovat, ahkeroitsevat häntä seurata, he eivät ole väärällä uralla. Eikö kerta pappis-vallan pahimpina aikoina ollut englantilainen pappi, joka sanoi itsensä Glasgowin arkkipiispaksi, mutta joka on kirjoittanut niin hyvän selityksen apostoli Pietarin lähetyskirjoista, että John Knox ei olisi voinut parempaa tehdä?"

Kun sentähden joku asia setä Hendersonin luona taikka hänen kirkossansa väsyttää taikka häiritsee minua, minä pujahdan täti Jeanien luo, ja hän auttaa minua kaikesta pulasta. Välisti hän hymyilee kuivakiskoisesti ja sanoo: "Sinä olet epäilemättä lapsi, juuri yhtä viisas kuin se mies, joka teki kirjan: 'Ihmisen velvollisuudet' pilkkakirjaksi sen kautta, että hän kirjoitti naapuriensa nimet jokaisen eri synnin kohdalle." Toisella erällä hän hymyilee suloisesti ja sanoo: "Sinä olet eksynyt lapsi parka, ja minä pelkään, että erämaa juuri nyt on epätasaisempi ja kuivempi kuin ennen, koska se tahtoo harhauttaa niitäkin, jotka kauan aikaa ovat siellä kinanneet; mutta hyvä paimen", hän lisää, "tuntee epäilemättä tien ja tahtoo, juuri sentähden että se on vaikea, sitä hellemmin ja huolellisemmin omaisiansa johdattaa."

Täti Jeanie on kuitenkin presbyteriläinen ja luullakseni puritanikin, aivan niin kuin setä Henderson, ja tämä on, mitä isäni ennen kaikkia kammoo. Hänen miehensä oli kumminkin konvenantti, ja mitä tuo merkinneekään, minä ainakin tiedän, että se on jotain kovin hirmuista, koska muistan pastorimme kerran, samalla kuin hän kiitti onneamme, että elämme niin kristillisessä maassa, puhuneen "veisaavista, kapinoitsevista konvenanteista" sen alennuksen syvimpänä kuiluna, johon presbyteriläisyys on Skottlannin vaivuttanut.

Minusta kuollut puritanisuus on kauhistava asia. Se on ruumis ilman voiteita, ryytejä ja hautakiveä. Paras lienee kuitenkin, että kuollut kantaa kuoleman merkkiäkin, niin että ihmiset niin pian kuin mahdollista huomaisivat erhetyksensä, kääntyisivät pois ja etsisivät elämää, missä sitä on olemassa.

Mutta oi kuinka ihanalta kristillinen elämä jokaisessa eri muodossaan nyt näyttää, ja kuinkapa helppo sitä yhdenlaisuutensa vuoksi onkin tuntea, äidissäni niinkuin täti Jeaniessakin! Se on yhdenlaista siinä, että se on elämää, mutta kuinka erilaisena, suloisen erilaisena se kuitenkin heissä molemmissa ilmaantuu!

Orpana Tom Henderson on tullut kotia. Hänessä ei ole orpana Harry Beauchampin vapaata ja liukasta olentoa. Alusta hän näytti vähän saamattomalta ja kainolta, mutta nyt hän on tottunut minuun ja minä häneen, ja me olemme tulleet oikein hyviksi ystäviksi. Hänen suuret, kysyväiset silmänsä, jotka alusta takkuisten kulmakarvojen alta iskivät niin epäluuloisia silmäyksiä, katsovat nyt täydellä luottamuksella minun silmiini.

Kun tänäpänä jumalanpalveluksen jälkeen olimme yhtenä puutarhassa kävelemässä, hän sanoi minulle:

"Kitty orpana, voitko koskaan muistaa saarnan pää-osia?"

"Kotonani", minä sanoin, "saarnassa ei koskaan ollut mitään osia; se oli aina yhtenä jaksona alusta loppuun asti."

"Minä arvaan, ettet sitten pitänyt väliä käydä kirkossa?" hän kysyi.

"Minä kävin aina halusta Herran huoneessa," minä vastasin.

"Kuinka niin?" hän kysyi.

"Se oli äidilleni mieleen," minä sanoin, "ja sitten oli sunnuntai, kun siellä kävimme, päivä, joka on paras kaikista. Tantereet eivät koskaan näyttäneet niin vihannilta eikä pellot niin kullankarvaisilta taikka meri niin kirkkaalta, kuin koska äitini kanssa menin kirkkoon pitäen hänen kädestänsä kiinni. Kotimatkalla hän aina antoi minun noukkia metsän kukkasia, ja nämät ja kaikki muut esineet mailmassa näyttivät minusta silloin raikkaammalta ja kauniimmalta ja ikäänkuin pyhävaatteisin puetulta — aivan niin kuin me itse. Lapsena minä käsitin asian ainoastaan tältä puolelta, mutta nyt minä mielelläni käyn kirkossa muistakin syistä."

"Kitty orpana, saitkos noukkia kukkasia sunnuntaina? Oliko sunnuntai sinusta todellakin parempi ja etevämpi kuin muut päivät?" kysyi hän kummastellen. "Minusta," hän jatkoi, "se aina oli paljon ikävämpi. Minä en silloin koskaan saanut lukea niitä kirjoja, jotka minua miellyttivät, eikä tehdä, mitä minua huvitti. Varmaan kirkkomatkalla semmoisella, josta sinä puhut, ja saarnalla ilman yli- ja ali-osia olisi ollut joku ero, sen minä kyllä uskon. Mutta minulle sanottiin aina, että minä tietysti en voinut pitää sapatista, koska en ollut kääntynyt. Kitty orpana," hän äkkiä lisäsi, katsoen tarkasti silmiini, "sano minulle, oletko sinä kääntynyt?"

Kysymys hämmästytti minua suuresti, enkä minä tietänyt mitä vastata.

Kun viivyin vastaamasta, sanoi Tom:

"Tiedäthän, Kitty, että Jumala ei voi rakastaa ketään, joka ei ole kääntynyt."

"Jos tuota tarkoitat, orpana Tom, minä varmaan tiedän, että Jumala rakastaa minua. Kuinka voisin olla niin kiittämätön, että epäilisin sitä, kun Jumala koko elin-aikanani ei ole tehnyt minulle muuta kuin hyvää, kun hän on antanut minulle anteeksi niin paljon pahaa, jota olen ajatellut, puhunut ja tehnyt; kun hän on nyt niin kärsivällinen minua kohtaan, näyttänyt minulle syntini ja auttanut minua niitä voittamaan".

"Mutta tuo kaikki ei käy mistään, sanotaan, jollei ole kääntynyt, ja kaikkia ei suinkaan voi sanoa kääntyneiksi. Näyttääpä siltä, kuin kääntyneitä ei juuri olisikaan."

"Mutta onhan meillä risti, Tom, johon meidän sopii paeta. Kuinka voisinkaan Jumalan rakkautta epäillä, kun hänen ristiänsä ajattelen," minä sanoin.

"Mutta sanotaanpa, että risti, jollemme ole kääntyneet, ainoastaan painaa meitä syvemmälle helvettiin," sanoi Tom. Kun hän sitten näki, että minä rupesin itkemään, sillä minä en muuta voinut, hän lisäsi leppeämmin:

"Älä itke, Kitty orpana. Ehkä olet kääntynyt. Käythän Herran ehtoollisella, eikö niin? Ehkä siis oletkin kääntynyt. Näyttää varmaankin siltä, kuin Jumala sinua kohtaan olisi ollut kovin hyvä."

Oli jotakin niin surkeaa ja niin katkeraa siinä äänessä, jolla hän lausui sanat: "sinua kohtaan," että minä kokonaan unhoitin omat vastukseni surkutellen hänen tilaansa. Minä sanoin:

"Orpana Tom, Jumala on kovin hyvä meitä kaikkia kohtaan. Hän on hyvä sen tähden, että hän on hyvyys itse, eikä sen vuoksi, että me olemme hyvät. Siitä olen varma, vaikk'en voi sanoa, olenko kääntynyt"

Mutta illalla, kun pääsin ylös huoneesen, avasin raamattuni, lankesin polvilleni ja kaikki ajatukseni kääntyivät rukoukseksi, koko asia näytti käyvän minulle selväksi.

Vapahtajamme sanoo kyllä: "Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette suinkaan tule sisälle taivaan valtakuntaan."

Mutta sen hän puhui opetuslapsillensa, kun nämät riitelivät keskenänsä, kuka heistä olisi suurin taivaan valtakunnassa.

Suurille, eksyneille joukoille hän ei sanonut: "Kääntykäät," vaan heille hän sanoi: "Tulkaat minun tyköni!"

Ja minä ajattelin sydämessäni:

"Herra minä tulen sinun tykösi. Minä olen jo ennen tullut sinun tykösi; mutta minä tulen nyt uudestaan, niin, yhä uudestaan sinun tykösi! Minä käännyn sinun puoleesi enkä tahdo koko mailman edestä kääntyä sinusta pois. Katso, minä makaan maassa sinun jalkojesi juuressa ja uskon, että sinä, joka tunnet, mitä minä tarvitsen, myöskin annat sen minulle. Herra, minä olen turvaton lapsi enkä voi itse itseäni taluttaa, mutta sinä olet minun taivaallinen isäni, ja sinä voit minua taluttaa. Yksinkertaisuudessa, suoruudessa ja totuudessa minä en liki-pitäenkään ole niin paljon lapsi, kuin itse soisin, mutta turvattomuuteni tunnossa minä olen lapsi ja ilman sinutta kaikkiin kykenemätön. Auta minua sentähden, Isä, ei sen vuoksi, että minä olen lapsi, vaan sen vuoksi, että olen turvaton! Armahda minua, kallis Vapahtaja, ei sen vuoksi, että minä olen kääntynyt, vaan sen vuoksi, että minä tarvitsen sinua; ei sen vuoksi, että minä rakastan sinua (ja yhtä kaikki minä sinua rakastan!), vaan sen vuoksi, että sinä rakastat minua ja olet mennyt kuolemaan minun edestäni, auta minua ja vapahda minua! Ja auta myöskin tuota toista eksynyttä lammasta, joka ei vielä näytä sinun tykösi tulleen; vapahda häntä, ei sen vuoksi, että hän palaa takaisin, vaan sen vuoksi, että hän on eksynyt pois, ja että on niin kauheaa ilman sinutta tässä mailmassa harhailla!"

Minä en koskaan laskenut maata suloisemmalla tunteella kuin juuri sinä iltana.

Ensi kerralla kuin minä ja Tom olimme yksinämme — se oli parhaan vierashuoneen akkunassa — setä oli puutarhassa tupakoitsemassa, ja täti oli saanut erään ystävän luoksensa — minä sanoin:

"Tom orpana, minä olen ajatellut sitä, mitä sinä minulle lausuit, ja sinä et saa sanoa että Jumala ei rakasta sinua, kun et vielä ole kääntynyt. Minä olen varma, että hän sinua rakastaa. Sanotaanpa vielä selvästi, että kallis Vapahtajamme käy eksyneitä ja kadonneita etsimässä, ja nämät eivät samalla voi olla kääntyneitä. Ja luonnollista on, että kun hän etsii niin hän myöskin rakastaa heitä. Mutta kääntyä sinun kuitenkin täytyy, orpana Tom!"

Ääni, jolla hän vastasi minulle, ei ollut samanlainen kuin viimein, ei hellä ja murheellinen, vaan pikemmin katkera ja pilkallinen. Hän sanoi:

"Kitty orpana, sinä olet kehno jumaluus-opin tuntia. Kuinka minä voisin kääntyä, ellei Jumala tahdo minua kääntää?"

Minä en tietänyt mitä vastata, kunnes vihdoin sanoin jotakin, jota minun kenties ei olisi pitänyt sanoa.

Minä sanoin:

"Jumala kääntää sinut, kun hän ikäänkuin ottaa sinua kädestä ja kääntää sinut ympäri — minä tarkoitan, että Hän tekee kaikki mitä hän voi, kun hän kutsuu sinua, pitää vaarin sinusta, surkuttelee sinua ja etsii sinua tuhannella tavalla — Hän yksin tietääkin kuinka monella ja kuinka usein."

"Sitten minä arvaan, että kaikki kerta tulee hyväksi", sanoi Tom, "sillä kuka voi Hänen tahtoansa vastaan seisoa?"

Hänen katkera äänensä koski minuun kipeästi, ja minä en voinut olla lausumatta mitä sydämeeni tunki:

"Tom orpana, sinä itse seisot Jumalan tahtoa vastaan, ja sinä et tahdo palata takaisin Vapahtajan tykö."

"Ja sinä, Kitty orpana, puhut P. Paavalia vastaan."

Tuntien mielijuoksuni vajavaiseksi minä huudahdin:

"Oi että saisit kuulla mr Whitefieldiä taikka mr Wesley'ä!"

"Isäni sanoo, että mr Wesley on arminilainen," vastasi Tom pilkallisella naurulla; "mutta ehkä sinä oletkin vähän leppeämpi. Äitini sanoo, että 'sisar Trevylyan parka' ei ole paljon parempi kuin paavilainen."

Alusta minä suutuin hänen kevytmielisyyttänsä; mutta pian huomasin, että pilkka ainoastaan oli rauhattoman sydämen ilmaus, ja minä sanoin ystävällisesti:

"Tom orpana, sinä tiedät, ettet ollenkaan pidä lukua sillä, onko mr Wesley kalvinilainen vai arminilainenko. Minä olen melkein varma, että sinä tän'iltana olet pahoillasi jostakin asiasta; sano minulle sentähden, voinko sinua auttaa. Jack sanoo useasti olleen hänelle huojennukseksi, kun hän on sanonut minulle, mitä häntä on painanut — ja sinulla, Tom, ei ole mitään sisarta."

"Ei ketään muutakaan, joka minusta huolii," hän huudahti.

"Tom," minä vastasin, "sinä et saa sanoa, että setä ja täti ei huoli sinusta."

Hän oli istunut kyynärpäät polvilla ja kädet silmien edessä, mutta nousi nyt ylös ja sanoi matalalla äänellä, joka kuului niinkuin raudan kirskuna kiveä vastaan:

"Kyllä he minusta huolivat — huolivat siitä, että tulisin rikkaaksi. Kitty, täällä kotona on tukalampaa kuin kestää jaksan. Sitten kuin sinä tulit tänne, on ollut vähän parempi, mutta muutaman viikon perästä sinä lähdet, ja silloin tulee kolkommaksi kuin milloinkaan. Täällä on ainoastaan yhtä ainoata, alinomaista: 'sinun pitää' ja 'sinä et saa.' Sinun pitää koota rahaa ja tulla rikkaaksi, ja sinä et saa käydä teaterissa eikä tansseissa. Mutta minä käyn operassa ja huvittelen niin usein kuin voin, ja se tekee minulle vähemmän pahaa, kuin jos istuisin kotona kuulemassa, kuinka täti Beauchampia ja orpana Harrya ja yhdeksääkymmenettä osaa meidän tuttavistamme parjataan ja tuomitaan kadotetuiksi. Mutta minä en voi puhua siitä isälleni, sillä hän ei koskaan uskoisi, että minä teen tätä, tekemättä myöskin sitä, mikä on pahempaa, ja mitä minä en tee. Niin koko elämäni on pitkä valhe, ja minä kammon itseäni sentähden enkä kuitenkaan näe mitään keinoa tuosta päästä."

"Minä tiedän keinon," minä sanoin, "sinun tarvitsee kohta heittää kaikki tyyni. On tuhannen kertaa parempi viettää ikävintä elämää kuin tehdä sitä, mikä on väärin, ja minä olen varma siitä, että sinä sitten tunnet itsesi onnellisemmaksi."

"Yksi asia on, orpana Kitty, jota minä en tahdo, ja se on — teeskennellä. Minä en tahdo kantaa jumalisuuden varjoa taikka yhtyä siihen farisealaiseen ruikutukseen, jota ympärilläni kuulen. Jos kuljen väärille perille, se tapahtukoon suoraa, leveää tietä eikä sillä ulkokullatulla tavalla, jolla fariseukset samaa päämäärää kohden vaeltavat.

"Mutta, orpana Tom," minä sanoin, "eipä olekaan välttämätöntä olla joko paha taikka teeskentelevä. Voithan suorastaan tulla hyväksi — ja sitä sinun tarvitsee koettaa."

"Luuletko, orpana, että minun tarvitsee kääntyä — sitäkö tarkoitatkin?" kysyi hän melkein ynseästi.

"Minä luulen," minä sanoin, "että sinun tarvitsee lakata kääntymystä ajattelemasta ja sen siaan kääntyä Jumalan puoleen, siirtää silmäsi omista ja muitten synneistä, kaikesta kurjuudesta kalliin Vapahtajamme puoleen sekä rukoilla häntä auttamaan sinua oikein hyväksi. Hänessä on kaikki totuus, ja minä olen vakuutettu siitä, että hän tahtoo sinua kuulla."

Tom oli ääneti, ja minä jatkoin:

"Minusta näyttää, Tom, kuin asettaisit kääntymyksen sinun ja Kristuksen väliin, ikäänkuin olisi se joku suljettu ovi, jonka lävitse ainoastaan vaivalla voi päästä, sen siaan että menisit suoraa tietä ovelle, joka on avoinna. Sillä että taivaan valtakunnan ovi on avoinna, siitä olen varsin varma. Vapahtajamme sanoo: 'Minä olen ovi,' osoittaen sillä, että mitään muuta ovea, mitään suljettua ovea ei löydy, vaan että hän itse seisoo ovella meitä tervehtimässä ja sisään-auttamassa. Ajattele vaan, mikä erotus on suljetulla ovella ja ystävän avoimilla kasvoilla, ystävän lempeällä kädellä, kurotettuna kätehemme tarttumaan. Ja mikä ystävä! Me olemme niin paljon häntä vastaan rikkoneet, ja alati hän kuitenkin on valmis anteeksi antamaan! Ja mikä käsi! Käsi lävistetty ristinpuussa meidän tähtemme. Tuomas näki naulojen lävet."

Sydämeni oli niin täynnä, ja kun nostin silmäni, Tom kädellään pyyhkäisi kasvojansa ja tahtoi mennä.

Mutta minä astuin hänen luoksensa ja sanoin: "Tom orpana, puhu täti Hendersonille, mitä olet puhunut minulle. Minä olen vakuutettu, että se olisi oikein, ja kenties siitä lähtisi teille molemmille apua."

"Sinä et tiedä, Kitty," sanoi Tom, "kuinka vaikeaa se olisi. Äitini katsoo kaikki synnit yhdenvertaisiksi. Jos sanoisin hänelle, että olen käynyt operassa, hän ei pitäisi minua paljon parempana kuin varasta. Ja kuitenkaan," hän huudahti, "minä en tiedä, olenko todellakaan sen parempi. Enkö alati ole elänyt paljasta valeen elämää?"

Samalla tuli setä Henderson sisään, ja minä lähdin tädin luoksi vierashuoneesen.

Hän vertaili parhaallaan omaa ja täti Beauchamp paran kasvatustapaa, toinen toiseensa viipyen mielihyvällä siinä mahdottoman suuressa erotuksessa, joka oli hänen Tominsa ja Harry raukan välillä, joka, niinkuin hän luuli tietävänsä, vast'ikään kilpa-ajoissa oli hukannut koko pikku omaisuuden vedolla. Tästä kääntyi hän opettaviin selityksiin omasta talouden järjestyksestänsä. Muut ihmiset, sanoi hän, huutavat tavallisesti, että palkolliset vaatettavat itsensä yli säätynsä, mutta siitä hän puolestaan ei tietänyt mitään. Hän tahtoi nähdä sen lutuksen, joka hänen talossaan rohkenisi käydä silkkihameessa taikka pitää nuuskatuosaa. — Vieras rouva, hiljainen pieni olento, näytti varsin lannistuneelta tädin ylevyydestä ja sanoi kohta sen jälkeen nöyrällä ja alammaisella tavalla "jäähyväiset."

Täti Henderson ei puhu paljon muuta kuin naapurien virheistä ja heikkouksista. Ja sen hän tekee täydestä vakuutuksesta. "Tärkeää on," sanon hän, "ottaa vaari muitten vi'oista ja harhauksista, niin että niistä voimme viisautta ja varotusta koota."

Täti Henderson näyttää uskovan, että koko muu mailma on täynnä virheellisiä olentoja, paki-parastaan luotuja hänelle viisautta opettamaan, aivan niinkuin koulu-aikana meille esitetään huonosti kirjoitettuja ja väärin tavattuja lauseita, jotta niistä oppisimme kieli-oppia.

Mutta minä puolestani olen aina uskonut, että hyvin kirjoitetuista oppii paljon enemmän. Sillä tapaa taipuu käsi-ala ja oikikirjoitus, ilman että sitä ajatteleekaan. Ja paljon hauskempi on edessämme nähdä oikeaa ja hyvää kuin väärää ja huonoa.

Paitsi sitä täti Hendersonin kieli-oppi lopulta ei lienekään oikeaksi ohjeeksi katsottava.

Ja ainakin riippunee paljon siitä, kuinka muut mallikirjoitukset ovat kirjoitetut, kumminkin niille, jotka itse niitä kirjoittavat. Minä en voi ikinä uskoa, että kukaan ihminen on pantu tänne mailmaan ainoastaan pelättäväksi esimerkiksi, täti Hendersonia vastakohtana täydellisentämään. Mutta entäpä, että hän taisi sanoa kallista äitiäni paavilaiseksi!

Tänäpänä minulla on ollut suuri ilo.

Sunnuntaina kävimme eräässä toisessa kirkossa Burey kadun varrella vanhaa kunnian-arvoista saarnaajaa, t:ri Watts'ia kuulemassa. Hän puhui ijankaikkisesta autuudesta lohdutukseksi vanhemmille, jotka ovat kadottaneet pienet lapsensa. Ja minä olen varma, että moni sydän siitä sai lievittävää balsamia haavoihinsa. Hän vertasi mailmaa kolkossa maanpaikassa olevaan puutarhaan, josta Jumala huolellisen puutarhurin tavalla siirtää aremmat kasvit omaan kasvihuoneesen, jo ennen kuin talvi ehtii niitä lakastuttaa. Niin suloinen ja liikuttava kuin tämä saarna olikin niille, joitten sydämet jo ovat avoinna, se kuitenkin puuttui sitä herättävää, ytimiin tunkevaa mahtia, joka voi nukkuvia havahduttaa.

Vanhus puhui niin isällisesti ja hellästi, että minä luulin hänen itse kokeneen kaikki tyyni, mutta täti sanoo hänen olevan naimaton.

Ja tänäpänä sain käydä tädin kanssa hänen asuntopaikkaansa katsomassa. Se on kaunis puisto, jonka sir William ja lady Abney omaavat State Newingtonissa. Ja sinne veivät he viisineljättä vuotta sitten vieraaksensa ainoastaan muutamaksi viikoksi t:ri Watts'in, joka silloin oli köyhä, kipeä ja hyljätty. Ja siitä saakka ovat he pitäneet hänet luonansa, kunnioittaen häntä isänä. Hänellä on omat, sievät huoneet, mutta hänen isäntäväkensä suo mielellään, että hän liittyy heidän pariinsa; sillä tavalla hän voi olla yksin, kun hänen tekee mieli, ja myöskin seurassa, kun häntä haluttaa, ja hän nauttii sentähden rikkauden etuja kantamatta sen edesvastausta ja perhe-elämän iloa ilman sen huolia.

Minusta tämmöinen rikkauden käyttäminen on hyvin jalo ja ylevä. Pyhän miehen läsnä-olo pyhittää heidän huoneensa temppeliksi, ja kun kunnian-arvoinen vanhus kerta on muuttanut täydellisempään temppeliin, puutarhan käytävät, joilla hänen oli tapa liikkua, puut, joitten alla hän lepäsi, ja kukkaset, joita hän ihasteli, minun päättääkseni säilyttävät jotakin Edenin suloisesta tuoksusta.

Niin noilla jaloilla ihmisillä on palkkansa, jos kohta ei vielä täydellisenä. Se tulee suuremmaksi, kun saavat nähdä Herran ja hän kiittää heitä, että ottivat hänen palveliaansa holhotaksensa. T:ri Watts kirjoittaa niin kauniita virsiä. Niissä ei ole sitä pitkällistä aika-määrää, sitä notkeutta ja sointuvaisuutta kuin John Miltonin ja piispa Taylerin virsissä, mutta niissä on kuitenkin jotakin erinomaisen suloista, joka yhtä paljon miellyttää minua varsinkin ajatellessani, että ne ennen kaikkia sisältävät totuutta, ijankaikkista, katoomatonta totuutta.

Virttä, jonka sunnuntaina kuulin t:ri Watts'in kirkossa, en ikinä unhoita; se oli seuraava:

Kun ristinpuuta katselen,

Miss' Herra taivahan

Ol' riippumassa, loistehen

Maailman unhoitan.

Oi, että kuolos katkeran

Ma aina muistaisin,

Ja rakkahimman tavaran'

Sun eestäs uhraisin!

Mit' oivaa verta haavasi,

Oi Herra, vuotavat!

Ja piikkikruunu, tuskasi

Min mulle lausuvat?

Ett' synnin, kuolon, helvetin

Sa voitit, ainoinen,

Ja rakkautes helmoihin

Mun vaadit vaivaisen.

Kaunis virsi teki pienen kirkon minulle yhtä miellyttäväksi kuin loistavin tuomiokirkko, sillä sen kestäessä minusta oli kuin suoraa päätä olisin saanut katsella sisälle taivaasen, missä "Herra itse asuu." Kun silmämme näin tunkevat ijankaikkisiin asuntoihin, emme huomaakaan, onko se, jonka lävitse katselemme, yksinkertainen, koristamaton katto vai komea holvi. Ja mikäpä siunaus on siinä, että kaikkein köyhin ja yksinkertaisin voi nähdä taivaan kirkkauden yhtä hyvin kuin kaikkein rikkain ja oppinein.

Abney Parkissa käydessämme näimme erään papin Northamptonista, joka on t:ri Watts'in hyviä ystäviä. Hän oli kovin kalvea ja näytti keuhkotautiselta. Lady Abney oli itse omissa vaunuissaan tuonut hänet muassaan Lontoosta, ja tämä mies, lempeällä, syvämietteisellä katsannollaan, oli t:ri Doddridge. Hänkin kirjoittaa kauniita virsiä, sanotaan. Lady Abney kertoi minulle, että hänellä on herttainen, pieni tytär, jolta kerta kysyttiin, minkätähden kaikki ihmiset rakastivat häntä. Hiukan mietittyänsä tyttö vastasi: "Luultavasti sentähden, että minä kaikkia ihmisiä rakastan."

Huomenna minä heitän täti Hendersonin viipyäkseni jonkun aikaa täti

Beauchampin luona, joka asuu West Endissä Great Ormond kadun varrella.

Minä pelkään, että Tom ei vielä ole mitään äidillensä tunnustanut. Mutta hän on luvannut minulle koettaa saada kuulla mr Wesley'ä ja useasti käydä Jeanien luona.

Täti Henderson on hyvin yksivakaisesti puhunut minulle niistä vaaroista, joita vastaan minä lähden, niistä kiusauksista, joille joudun alttiiksi. Hän sanoo, että täti Beauchamp paran perhe on tuiki maallinen ja elää varsin "mailman" keskellä.

Tokkohan "mailma" alkaneekin jossakin Hackneyn ja Great Ormond kadun välillä?

Äitini taas näytti ajattelevan, että se kohtaisi minua, kohta kun olin kotini jättänyt.

Ja katkismuksemme sanoo, että meidän lapsuudesta saakka tulee kieltää "mailma ja sen himot," niinkuin myöskin "perkele ja oma lihamme."

Jos meidän aina ja joka paikassa tulee kieltää mailma, täytyyhän sen myöskin löytyä kaikkialla ja jokaiselle meistä olla jotakin erinäistä; toista äidilleni, toista täti Hendersonille, toista taas orpana Tomille taikka täti Beauchampille; minulle lasna ollessani toista ja nyt isoksi tultuani toista, mutta kaikkialla se kuitenkin on olemassa ja aina jonakin semmoisena, jota meidän tulee kieltää. Mutta mitä mailma sitten oikeastaan lienee? P. Johannes sanoo, että se "ei ole isästä."

Kenties ymmärretään mailmalla jokainen Jumalan hyvä lahja, jonka teemme ylpeytemme pään-alaiseksi, sen siaan että pitäisimme sitä astinlautana, jolla nöyrästi notkistamme polvemme katsellen häntä itseä kohden.