Читать книгу Köyhiä ja rikkaita - Emil Lassinen - Страница 3
I.
ОглавлениеJukan äiti oli kovasti sairaana; hän ei enää kyennyt kättään nostamaan eikä huuliaan kastamaan. Tuoni oli jo painanut voittonsa leimat kasvoille; ne olivat kalman valkoiset, silmät olivat kuopassa, ja katse tuikea, terävä.
Moneen viikkoon ei ollut yhtenäkään yönä pieni läkkilamppu sammunut huoneessa. Öisin oli sairas rauhattomampi ja hänen tuskansa suurimmat, poltti suuta ja ahdisti henkeä; öisin pyrkivät ajatuksetkin menemään sekaisin ja puheet ristiin.
Isä kävi talon töissä, iltasilla vasta tuli kotiin ja valvoi yöt Anni-muorin kanssa. Nukahdettuaan hetken tai ei sitäkään, lähti taas aikaisin aamulla työhön. Talo, jossa kävi työssä, ja jonka maalla asuivat, oli suuri ja rikas Herttalan talo.
Anni oli vanha ja varaton vaimo; hän eli kehruusta ja Jumalan armosta. Oma mökki hänellä toki oli ylhäällä Toramäellä. Jukan kodista, joka oli alempana maantien lähellä, oli sinne suoraa tietä noin kolme katajaisen jousen kantamaa. Mutta kun polku, joka sinne ylös vei, ei kulkenutkaan suoraan, vaan kierti tuulimyllyn kautta, myllyn ja navetan välitse, piteni se runsaasti toiset kolme jousen kantamaa. Tuulimylly ja kaikki muut huoneet sen lähellä olivat Karun omia, kuin sitä vastoin koko mäki ja kaikki pellot maantien toisella puolella olivat Herttalan maata. Peltojensa keskellä sijaitsi uhkea talo, inhimillisen suuruuden esikuvana Toramäen asukkaille.
Päivillä oli Jukan kanssa sairasta hoitamassa Kaisa. Tyttö oli orpo ja Annin kasvatti; hänen syntymisensä oli maksanut äidille hengen ja isälle maallisen onnen. Vaikka ei Annilla sanottavasti ollut muuta omaisuutta kuin katto päänsä päällä ja kaksi tyhjää kättä, otti hän kasvattaakseen lapsen, kuten oli valan sanoilla äidille luvannut. Annin tuvassa Kaisan äiti kuolikin; isä lähti heti sen jälkeen maailmalle kuulumattomiin. Ahnaat ja kovasydämiset vanhemmat eivät ikävöineet häntä, vaan jakoivat hiellä ja työllä kootut tavaransa nuoremmille lapsilleen; ne pitivät aineellisia etuja naimisiin mennessään paremmin silmällä kuin vanhin veli, joka olisi tuonut köyhän käsityöläisen tyttären emännäksi taloon. Juttu oli jo noin kahdeksan vuoden vanha ja kotoisin vieraasta kylästä. Sen tuoreena ollessa puhuttiin siitä paljokin pitäjässä, mutta vähä vähältä se sammui. Elämä ja uudet tapahtumat sen työnsivät unholaan ja nyt ei siitä enää kuultu sanaa sanottavan. Kerran toki tuli huhu kertomaan, että maailmankulkijamies löysi tapaturmaisen haudan meren aalloissa. Anni ei enää muista kertoa miten hän jaksoi elää ensimmäiset vuodet pienen lapsen kanssa. Kärsimyksistä ja kovista päivistä ei jäänyt muuta muistoon kuin ne illat, jolloin pani syömättä maata, säästäen pienokaiselle maidon ja leivän. Haihtumattomaksi jäi sitä vastoin mieleen miten kyläläiset rupesivat säälimään häntä ja orpoa. Köyhin emäntä teki alun. Hän toi Annille kehruuta ja kankaankutomista; niistä sitten maksoi kaksinkertaisen palkan. Hyvä esimerkki vaikutti koko kylän emäntiin. Annille ruvettiin tuomaan työtä vähä joka talosta ja palkkaa maksettiin aina hieman vauraammin kuin työ kannatti. Siten köyhyys ja puute loppuivat. Monta vuotta oli Anni jo pitänyt itseänsä ja tyttöänsä maailman onnellisimpina, heillä kun oli leipää tarpeeksi, lämmin tupa ja tyytyväinen mieli.
Oli talvi, ja ilta oli jo tullut maille. Ilma oli monta päivää ollut harmaata pakkasta, joka öiksi aina selkeni ja koveni; nytkin oli taivas loistavana tähtimerenä. Jukka sytytti pienen läkkilampun tuikuttamaan pöydälle; hiljaa meni sitte istumaan lattialle Kaisan viereen. Sairas oli vaipunut uneen ja hengitti helpommin kuin muina iltoina; rinnassa ei rohissut lainkaan, mutta kasvot olivat valkoiset, kovin valkoiset. Vasta liki puolta päivää oli Anni mennyt kotiinsa nukahtamaan hiukan, jotta taas jaksaisi valvoa yön. Mari, myllyrengin vaimo, oli sillä ajalla kaksi kertaa käynyt sairasta katsomassa; hyvin hiljaa oli käskenyt lasten olemaan, milloin vaan sairas nukkuvan näytti.
Ja nyt oli hän nukkunut ihan levollista unta lähes tunnin. Kaisa ja
Jukka istuivat lattialla ja leikkivät "kuningasta".
— Äiti vielä nukkuu, ollaan nyt hiljaa…
— Kuin hiiret.
— Sinä olet kuningas, määrää työ.
Kaisa hieman mietti ja katseli Jukkaa veitikkamaisesti, naurusuin sitte virkkoi:
— Sinun pitää huutaa Herttalan Helmaa ja kauppiaan Ainua syömään puuroa kanssasi.
— Helma ja Ainu! Jukka hiljaa hengellään huusi. Tulkaa syömään puuroa kanssani.
— Mutta muistakaa tuoda lusikat tullessanne.
Molemmat hiljaa nauroivat. Uudestaan aikoivat alottaa leikin, mutta sairas samassa raotti silmiään ja liikutti huuliaan.
— Se heräsi nyt ja tahtoo jotakin, sanoi Kaisa. Mene nyt sen luo.
Jukka nousi ylös ja meni vuoteen viereen.
Koskettaen kädellään äidin tulikuumaa otsaa kysyi hän hiljaa:
— Mitä sinä tahdot?
— Maitoa, kuumaa maitoa.
— Minä lähden tuomaan.
Kaisa seurasi silmillään sairaan huulien liikkeitä ja enemmän arvasi, kuin kuuli pyynnön. Jukan etsiessä pulloa avasi hän pellin ja pöyhi hiiloksen.
— Minä sill'aikaa teen tulen. Älä huoli viipyä kauan.
— Ota tuolta nurkasta kuivia lautoja, niillä saat pian syttymään.
— Kyllä se siksi ehtii. Pane minun liinani kaulaasi, ulkona on kylmä.
— Onhan minulla itsellänikin äidin virkkaama villainen huivi. Minne lie taas joutunutkaan?
— Vaikka on, ota nyt vaan, että ehdit pian.
Jukka pani kaulaansa Kaisan liinan ja meni ovelle. Siinä vielä virkkoi.
— Tee taas semmoinen ristivalkea, johon pata sopii.
— Kyllä teen. Menetkö alas Herttalaan vaiko…?
— En tiedä.
Avaten oven ketterästi, ett'ei kylmä tuulen henki päässyt tupaan, meni Jukka ulos, mutta hän jäikin puuläjän luokse hetkiseksi seisomaan ja miettimään. Kaksi polkua oli hänen edessään; toinen vei alas maantielle ja Herttalaan, toinen ylös mäelle ja myllylle.
Kumpaako lähteä käymään?
Ehkä sitä, joka vie alas Herttalaan. Eipä vainkaan, sinne ei ole hauska mennä. Isäntä ja Helma eivät tosin koskaan puhu pahaa, mutta emäntä ja Oskari ovat kerrassaan kopeoita. Emäntä aina tiukoilee, varsinkin jos isäntä ei ole tuvassa, ja Oskari tekee vääryyttä jonka taitaa. Hänen puoltaan sitte pitää isäntä ja Helmakin, oli asiat minne päin tahansa. Koirankin opetti Oskari hänelle vihaiseksi, osotteli aina housunlahetta ja härsytti: Ota kiinni, ota kiinni! No oppihan se ja hyväksi oppikin. Mutta kerran karkasi vahingossa kauppiaan Franssiin kiinni, ja Franssilla oli jalassa uudet verkahousut, kauniit ja kalliit. Kovan selkäsaunan sai koiraparka erehdyksestään. Oskari löi pajukepillä niin kauan kuin väsyi lyömiseen; poru kuului pellollekin, jossa isä ajeli hevosella. Toissa päivänä hän sieltä viimeksi kävi maitoa hakemassa isän palkan eteen. Emäntä oli sitä mieltä, ett'ei kahden tyhjän ihmisen olisi koskaan pitänyt mennä naimisiin, ja rapun edessä sanoi Oskari Hurtalle: Ota kiinni. Hurtta karkasi kiinni housunlahkeesen, repi sitä enemmän rikki ja murisi vihaisesti. Oskari nauroi, että oli nikahtua ja yllytti yhä vain: Paremmin, paremmin! Hän oli peljästyksissä ja kun koira portin lähellä hellitti, löi hän kädellä reiteensä ja sanoi: Tsoo, tsoo! Se oli sille mieleen, häntäänsä rupesi heti liputtamaan ja edellä Toramäkeä kohden juoksemaan. Mutta siitä Oskari suuttui kuin tuli ja valkea. Heti tarttui häneen kiinni ja tuuppaili edellään pihalle. Siellä sitte sai Hurtan kiinni ja antoi sille selkään. Isäntä ja Helma tulivat ulos katsomaan, mikä oli hätänä. Niille Oskari sanoi, että hän vietteli koiraa kanssaan Toramäelle ja omakseen. Kuinka sinä uskalsit semmoista tehdä? kysyi Helma. Miks'et ole sovinnossa Oskarin kanssa? sanoi isäntä. Isä oli ruokatunnilla ja näki akkunan lävitse koko kähäkän, mutta ei tullut ulos puhumaan miten asia oikein oli. Ja isääkö Oskarin olisi tarvinnut pelätä? Ei toki. Ei se poika piittaa juuri kenestäkään. Kyllähän isäntä ja Helma hyviä olivat, mutta emäntä ja Oskari.
Suuri tähti loisti taivaan rannalla muita kauniimpana. Pieni pilvensaarto levittihe Herttalan kohdalla, mutta ei ylettynyt peittämään tähteä. Jukka katseli sitä ja virkkoi äänellä, josta lapsen harras luottamus kuului:
— Se on Kointähti ja siellä on Kaisan äiti.
Sitte lähti hän käymään polkua ylös mäelle.
Jos Karu on hyvillä mielin, niin panee pyytämättä pullon täyteen maitoa … ja haukkuu nalkuttaa siinä sivussa, mutta jos on pahalla päällä, niin käskee ulos ovesta eikä anna hikeäkään. Viimeinen turva on siinä, että sanoo Annin maksavan. Jos eivät ne sanat auta, ei auta mikään. Sitte on paras vaieta ja odottaa siksi, että Mari rupee puhumaan. Rikas, mahdottoman rikas on Karukin, vaikka on vanha piika ja ontuu rumasti; on ehkä Herttalaisten ja kauppiaan jälestä rikkain ihminen maailmassa. Paitse kukkoa ja kanoja on siellä tuulimylly, kaalimaa ja kippurasarvinen lehmä. Ei se koskaan käy rahatta pyytämässä. Pyhäpukujakin sillä on paljo, kaikki uusia ja kalliita. Oli äidilläkin ennen aikaan koreita kirkkovaatteita, mutta Karulle möi ne kaikki, silloin kun itse oli niin kauan sairaana. Karu antoi niistä rahaa, leipää ja särvintä. Niihin vaihtui paksu kultasormuskin ja sinivierinen silkki, jotka molemmat olivat kovin kauniit ja kalliit. Äiti itki silloin kun antoi ne kädestään, ja silloin hän päätti itse mielessään, että heti kun kasvaa suureksi, niin menee Herttalaan työhön ja ansaitsee rahaa niin paljon, että äiti voi jälleen ostaa Karulta sormuksen ja silkin pois.
Jukka oli tullut ylös mäelle; siellä tuuli vinha pohjatuuli, mylly pyöri huimasti ja vinkuen siivet leikkasivat ilmaa. Muutaman sylen päässä myllystä seisoi keskikokoinen asuinrakennus, tarpeellisten ulkohuoneiden ympäröimänä; niistä oli aittarakennus kaksinkertainen ja punaiseksi maalattu.
Myllyn lähellä tuli Jukkaa vastaan renki, joka hoiti ja piti kunnossa myllyä. Hän oli nuori, iloinen mies ja hänen kanssaan oli Jukka hyvä tuttava. Siispä heti kysyi:
— Tiedätkös, Klaus, onko Karu jo lypsänyt?
— Lypsi se äsken. Haetko maitoa äidillesi?
— Haen, mutta en tiedä jos…
— No jos ei anna, niin tule myllyyn minun puheilleni. Onko sinun nyt kyllä ikävä ollaksesi?
— Ikävä on. Kun äiti paranisi pian. — Onko se aina yhtäläinen?
— Nukkui se äsken hyvän aikaa.
— No sitte se paranee. Klaus huokasi syvään ja katsoi surullisesti
Jukkaa.
— Kun paranisi pian.
— Hm! Klaus astui askeleen myllyä kohti, mutta seisahti samassa.
Ehkä on parasta että minä tulen kanssasi.
— Tulkaa, hyvä Klaus.
He menivät yhdessä tupaan; Klaus astui perälle, mutta Jukka jäi ovenpieleen. Tupa oli suurenpuoleinen, katto korkealla, seinät savetut ja ikkunat leveät. Pöydällä paloi paksu talikynttilä, liedellä tuikutti pieni läkkilamppu, ja sen lähellä istui Mari rukkinsa ääressä. Iltavalkea oli jo palanut hiilelle.
— Jukka, tule lämmittämään käsiäsi, käski Mari.
Jukka meni, istui liedelle ja piteli polviensa välissä pulloa. Karu ruoti höyheniä ja hyräili ehtoovirren tapaista säveltä. Ei ollut näkevinäänkään häntä, mutta Klaus meni ihan eteen ja sanoi kovaa:
— Kuulitko että poika tuli pyytämään maitoa?
— Sen minä arvasin. Karu heitti helmastaan ruodat lattialle ja otti seulasta höyheniä sijaan. Miks'et mennyt alas taloon?
Tuota kysymystä oli Jukka pelännytkin. Katsellen jalkoihinsa vastasi hän:
— On niin kylmäkin, ja isä on jo velkaa sinne.
— Etkä edes tullut lypsyn ajalla. Mistä minä tiesin tallettaa maitoa sinulle? Minä panin jo kirnuun kaikki.
Karu rupesi jälleen hyräilemään ehtoovirren tapaista säveltä, mutta Klaus keskeytti hänet. Työntäen jalallaan seulaa tuonnemmaksi virkkoi hän rohkeasti ja ivallisesti:
— Sinä luet aina omia lukujasi. Jätithän maitoa kermaksi, pane siitä pojan pulloon.
Ollen läheistä sukua emännälleen huoli Klaus viis mielistä ja kielistä. Hänettä ei kuitenkaan tultu toimeen heillä. Sai Karu rengin mitä maata hyvänsä, ei se koskaan vuotta päähän palvellut. Ensimmäisen viikon oli kelpo mies, mutta jo toisella tuli siihen kaikki viat ja kolmannella ei enää kelvannut minnekään. Ei osannut kynnyksenkään yli astua emännän mieltä myöten, saati sitte hoitaa myllyä ja jauhattaa viljoja. Siihen tapaan se oli aina alku. Jutun loppu oli se, että Karu meni kerjäämään Klauta takaisin. Kolme kertaa oli siten jo käynyt. Klaus tuli aina takaisin, mutta lisäsi itselleen joka kerralla palkkaa. Vahingoista viisastuneena ei Karu enää yrittänytkään ottamaan rengiltään sitä isäntävaltaa pois, jonka tämä ensimmäisestä päivästä alkaen oli itselleen vallannut.
— Missä kiusassa ihmisen pitää oleman muiden tähden! Karu nousi istumasta ja pudotti helmastaan höyhenet. Onko sinulla edes astiata?
— On minulla pullo.
— Tuo tänne se.
Arasti kävellen meni Jukka Karun eteen. Katsoen lattiaan antoi hän pullon ja virkkoi: — Tässä on.
— Onko se edes puhdas?
— Pesi mummo sen eilen.
— Ja olkoon mikä hyvänsä. Karu otti pullon ja käveli nilkutti tupakamariin.
Jukasta ensin tuntui huoneessa peräti toisenlaiselta. Kylmä komeus katosi, ja sijaan tuli lämmin herttaisuus. Korkeat ikkunat ja liitujauhoilla valaistut seinätkin olivat lausuvinaan koreatauluisen kellon kanssa:
— Jukkahan se onkin. Hyvää iltaa, poika.
Ja samassa Jukkakin muuttui iloiseksi, rohkeaksi. Hän puheli ja naureskeli niinkuin kotosalla ja hyväin tuttavain parissa ainakin.
— Et sinä lainkaan ole joutanut käydä meidän Kaisua katsomassa, sanoi Mari, jättäen villahahtuvan kesken kehräämättä ja nousten ylös.
— Ei sieltä pääse minnekään.
— Se nukkuu nyt, mutta katsotaan sentään. Klaus otti liedeltä lampun ja meni edellä kehdon luo, jossa pieni lapsi nukkui.
— Tule nyt katsomaan; sille on tullut kaksi hammastakin.
— Ettäkö on? Jukan silmät rupesivat loistamaan, ja ihastus levisi kasvoille.
— Ihan varmaan.
Mari hiljaa raotti sormellaan lapsen huulia ja Klaus vei lampun lähemmäksi.
— Katso nyt, eikö ole.
— On sillä. Hoi, voi! Kaksi niin pientä ja kaunista hammasta.
— Perin pientä ja kaunista.
— Onko jo Kaisa nähnyt niitä?
— Ei ole!
— Hoi, voi! Kuinka hauskaa.
— Mutta käske tulemaan tänne, niin näytämme. Karun tultua tupaan loppui ilo. Klaus meni myllyyn, ja Mari rupesi jälleen kehräämään. Jukkakin herkesi nauraa hissuttamasta, sillä sydämeensä hiipi pelon tunne. Huonekin muuttui samassa ylpeäksi, koleaksi, ja kuului siltä kuin olisi koreatauluinen kellokin huutanut ylpeästi: Mene hiiteen kerjäläinen.
Katsoen karsaasti Jukkaa, joka seisoi kehdon vieressä kuin noiduttu, toi Karu pullon.
— Siinä nyt on, etkä siitä tarvitse mitään maksaa.
Jukka ei kuullut muuta kuin oman hengityksensä.
— Ei minulla ole pennejä, sanoi hän aralla äänellä ja otti pullon vastaan. Mutta kyllä mummo maksaa.
— Tuo jo tiedetään sanomattasikin. Karu rupesi jälleen höyheniä ruotimaan ja hyräilemään ehtoovirren tapaista säveltä…
Kotona ristivalkea, jonka Kaisa oli tehnyt pieneksi pilkotuista puista, paloi rätisten ja valaisi huoneen yltympäri. Köyhyys ja puute oli silminnähtävä. Huoneen kahdessa pienessä ikkunassa löytyi tuskin ainoatakaan ehjää lasia. Mikä niistä oli monena kappaleena, mikä pahasti säröillä; melkein jok'ainoaa oli paikattu päreillä ja tuohinapeilla, yhtä enemmän, toista vähemmän. Peräseinää, jonka edessä matala, karkeatekoinen pöytä seisoi, oli jolloinkin maailman aikoina verhottu vanhoilla sanomalehdillä, mutta nekin olivat aikojen kuluessa savuttuneet sysimustiksi. Astiat ja huonekalut, se vähä kuin niitä oli, olivat kaikki järjestään vanhoja rämiä. Muualta piti huone jotakuinkin lämmintä, mutta ikkunoista huokui kylmä sisään, ja tuulen käydessä Herttalan pelloilta päin sammui tuikkulamppu pöydällä. Jotta ei sairas konttuisi vuoteelleen teki Anni olkipeitteet, jotka tuulisella säällä pantiin päiviksikin ikkunain eteen. Nyt niitä ei kuitenkaan käytetty muulloin kuin öillä, sillä tuuli kävi mäeltä päin ja puhalsi mökin ylitse; ovessa sen sijaan oli monenkertaiset peitteet.
Pestyään puhtaaksi padan — senkin reunasta oli kolmikulmainen kappale pois — meni Kaisa ikkunan lähelle. Ehjimmästä lasista, jossa ei ollut kuin kaksi tuohinappia pidäkkeinä, löysi hän sen verran jäätöntä syrjää, että toinen silmä sopi tähystämään ulos. Selitti kyllä katsoa peltojen yli aina Herttalaan asti, mutta ketään ei keksinyt tarkka silmä peltojen tiellä meneväksi tai tulevaksi.
— Nyt ne taas kiusaavat ja viivyttelevät… Olisin minä mennyt, niin…
Sairas samassa yrähti heikosti. Kaisa käsitti sen kutsuksi ja meni vuoteen lähelle.
— Kyllä se kohta tulee. Ehk'eivät ole vielä lypsäneet.
— Jumala siunatkoon sinua, Kaisa, lausui sairas hiljaa, ja…
Ulkoa kuului samassa askeleita, ja Jukka tuli sisään lumisena ja hengästyneenä.
— Uh, minä kaaduin kinokseen myllyn lähellä, sanoi hän ja pudisteli lunta itsestään, mutta pulloa en särkenyt. Se oli aika kuperikeikka, jonka…
— Ylhäälläkö olitkin? Viivyit niin kauan, että minä luolin sinun menneen Herttalaan.
— Ylhäällä minä olin.
Jukka kaatoi maidon pataan. Kaisa nosti padan tulelle ja heitti pari suolan raetta sekaan. — Oliko Karu siellä kylläkin kopeana?
— Oli tavallisesti, mutta Klaus tuli vastaani pihalla ja kääntyi kanssani.
— Sitte ei ollut Karun hyvä kitistä. Ohuessa padassa kuumeni maito pian; syrjissä se jo rupesi kirputtelemaan.
— Pidä varas, tyttö paras, nauroi Jukka, ett'ei pääse kuohumaan kolhon yli.
— Kerran kuohui, oli sitä siinäkin.
— Siellä on Klaun Kaisulla ja … arvaappa mitä on!
— Mitähän sillä nyt olisi?
— Sillä on … enpäs sano.
— Kas kuinka olet taas olevinasi.
— Sillä on … kaksi hammasta!
— Kaksi hammasta! Nyt sinä kuitenkin.
— On sillä kaksi hammasta, perin pientä ja kaunista. Hoi, voi! Sinä et ole vielä nähnytkään niitä.
— Ja sinä sitte olet.
— Minulle näytettiin. Käskettiin sinuakin katsomaan.
— Minä menen huomenna, jo aamulla.
Sairas katseli koko ajan kiinteästi lapsia, ja yksikään sana ei jäänyt häneltä kuulematta, sillä hän oli vielä täydessä ymmärryksessä. Lasten puhelu herätti tunteenilmauksia kuolonkalpeille kasvoille, useimmiten oli ilmaus hellää hymyilyä.
— Jo kuohuu, varotti Jukka, kun maito rupesi kohoamaan.
Kaisa otti äkkiä padan pois tulelta ja kaatoi maidon vatiin.
— Kas niin, sanoi Jukka. Nyt sinä otat vadin ja minä otan lusikan.
Lapset menivät vuoteen lähelle, Jukka veti peitteen alemmaksi ja nosti kaulalleen äidin käden; siten oli tämä maitoa juodessaan aina ennenkin tahtonut tekemään. Otti sitte vadista, jota Kaisa piti kädessään, lusikalla maitoa, puhalteli sitä ja kaatoi sairaan suuhun. Tämä jaksoi sen vaivatta juoda. Toinen lusikallinen kesti kauemmin; sairas nieli sitä monta kertaa, ennenkuin sai loppuun.
— Äiti, juo vielä, että paranet pian. Jukka tarjosi kolmatta lusikallista.
Kuolevan kasvoille levisi hellä hymy, ja terävässä katseessa näkyi kirkas säde, täynnä äidin rakkautta, äidin lempeyttä. Katsoen rävähyttämättä Jukkaa silmiin, rupesi hän juomaan kolmatta lusikallista. Pienen tilkan otti kerrallaan suuhunsa ja tuskalla nieli sen. Kun oli juonut viimeisen hikosen, virkkoi hiljaa, mutta ihmeen keveästi:
— Ei nyt enää, nyt on hyvä. Jumala siunatkoon sinua, Jukka.
Sanoja seurasi pitkä ja raskas hengen veto. Se tuntui lähteneen luista ja ytimistä, ja rinnassa korahti se oudosti, koleasti.
Lapset seisoivat kuin kivettyneet vuoteen vieressä.
— Minun kruununi on valmis.
Sairaan ruumis rytkähti kerran, keveä, huokauksentapainen hengen veto seurasi, ja samassa silmäin terävä valo oli sammunut ijäksi.
Huoneessa oli hiljaista kuin haudassa.
Mutta sitte hervahti kylmä käsi Jukan kaulalta alas, ja sitte Jukka ja Kaisa pillahtivat itkemään.
* * * * *
Seuraavana sunnuntaina lähti jo päivän valjetessa Toramäeltä pieni surusaatto kulkemaan kirkolle. Klaus oli hakenut itselleen kylästä hevosen ja hänen reessään oli Anni, Kaisa ja Jukka. Viimeksi mainittu oli jo itkenyt kyyneleensä kuiviin. Kaikki mitä hän tunsi, rajoittui siihen, että äitiä nyt vietiin hautaan. Isä ajoi edellä Herttalan vanhaa hevosta, hevosen selässä oli valkoinen hursti, ja reessä oli musta kirstu. Kirstussa makasi äiti kylmänä, kuolleena, kasvot niin valkoiset kuin valkoisin lumi.
Perässä ajoi kaksi kylän miestä, joita oli pyydetty kantajiksi. He olisivat mielellään ottaneet rekeensä Marin, mutta se ei käynyt laatuun. Kaisu ei olisi voinut tulla kylmän tähden mukaan, ja sitä paitsi tahtoi Anni Marin jäämään kotiin saattoväelle päivällistä valmistamaan.
Hiljaa kuljettiin eteenpäin; matkaa oli toista penikulmaa.
Taivas oli paksussa pilvessä, mutta ilma oli siltä tyyni ja kylmänpuoleinen. Pian alkoi pilvistä putoilemaan pieniä lumihiutaleita, ensin harvemmin, mutta hetkisen perästä yhä tiheämmin. Kun saattoväki vihdoinkin ehti kirkolle, oli sakea pyryilma. Läpikäytävän edessä pysäytettiin hevoset, miehet nostivat kirstun alas reestä ja pujottivat kantoliinat alle. Pyryä pakoon sitte menivät läpikäytävään, nojausivat seinään ja puhelivat keskenään vainajan kuolonkamppauksesta, miten oli ihana, lyhyt ja kevyt.
Jukka pysyttelihe Annin ja Kaisan lähellä. Hänellä oli yllä senkin seitsemän nuttua ja vaatetta. Mutta Klaun punaruutuinen takki, joka oli päällimmäisenä, ulottui kantapäihin saakka ja verhosi siten kaikki mitä alla oli. Kun hartiain ja vyötäisten ympäri oli vielä kiedottu Annin suuri villainen saali, olivat kaikki pituus- ja paksuussuhteet joutuneet hukkateille.
Rovastin ja lukkarin tultua läpikäytävän lähelle humahtivat kellot soimaan, miehet tarttuivat liinoihin, lukkari alotti veisaamaan ja saattokulku lähti verkalleen hautausmaata kohden.
Oikealla puolellaan Kaisa ja vasemmalla puolellaan Jukka, käveli Anni kirstun jäljessä haudalle. Se oli kaivettu keskelle kirkkotarhaa, ristiä seisoi joka puolella ja ihan lähellä kasvoi pieni haapa.
Saattokulkuun ei yhtynyt ainoatakaan ihmistä, mutta haudalle keräytyi kirkkoväkeä joltinenkin joukko, enimmäkseen vanhuksia ja vaimoja. Lukkarin herjettyä veisaamasta alkoi lyhyt toimitus. Koko ajan satoi lunta raskaasti, ja hiutaleista muodostui pian paksu lumikerros kirstun kannelle.
Kun Anni ja Kaisa heittivät hiekkaa hautaan, heitti Jukkakin. Samassa hän itsekseen ajatteli, että olisi paras hypätä alas hautaan, heittäydä kirstun kannelle maata, nukkua siihen, eikä koskaan enää herätä. Puhdas ja valkoinen lumi, jota taivaasta satoi, olisi kaunis vuode, pehmeä peite…
Annin hellä käsi samassa kosketti häneen ja Kaisan kuiskaus kuului:
— Muistitko sanoa hyvästi?
— Enkä muistanut.
Jukka otti uuden kerran hiekkaa, heitti hautaan ja virkkoi hiljaa:
— Hyvästi, äiti.
Noita sanoja lausuessa koski häntä kipeästi sydämeen, ja täysi työ oli estää itkua tulemasta. Hautakin äkkiä muuttui pimeäksi, maa rupesi pyörimään, ristit liikkumaan. Mummotta olisi Jukka syöksynyt pimeään hautaan.
— Nyt mennään kirkkoon! Anni lähti lasten kanssa hiljaa käymään.
Heidän tiensä osui menemään kauniin, mustasta kivestä tehdyn ristin sivuitse; se seisoi melkein kirkkotarhan reunassa. Ristin lähellä oli Jukan kokoinen poika, käsi kädessä sievän näköisen tytön kanssa. Molemmat olivat hyvästi puetut ja molemmilla oli kauniit keltaiset hiukset ja siniset silmät. He katselivat ristiä, jossa oli molemmin puolin kultaisia kirjaimia.
Ohi mennessä puuttui Jukka puheisin pojan kanssa.
— Onko sinunkin äitisi kuollut? kysyi hän puolisurullisesti.
— On, vastasi poika, katsoen samassa sinillä silmillään Jukkaa. Minun äitini kuoli jo kesällä, ja Anna ikävöi häntä vielä enemmän kuin minä. Kuoliko sinunkin äitisi?
— Kuoli, mutta ei siitä ole vielä monta päivää.
— Anna ja minä olisimme ennen antaneet isän kuolla. Anna varsinkin sanoo, ett'ei kukaan osaa pitää häntä niin hyvänä, kuin äiti piti. Mutta mikä sinun nimesi on?
— Jukaksi minua kaikki sanovat. Tyttö tällä välin tutustui Kaisan kanssa.
— Onko tuo poika sinun veljesi? kysyi hän, mitaten silmillään Jukkaa kantapäästä kiiresen asti.
— Ei se minun veljeni ole, mutta tämä mummo on minun äitini.
— Kuka sinun veljesi sitte on?
— Ei minulla olekaan veljeä? minä olen Annin Kaisa.
— Vai ei sinulla olekaan veljeä! Sepä ihmeellistä.
— Etkö tule kanssamme kirkkoon?
— Kyllä, mutta minä tahdon istua sinun ja Laurin välissä.
He lähtivät yhdessä.
Moniaan silmänräpäyksen kuluttua ei kirkkotarhassa ollut yhtään ihmistä. Lumisade riehui sakeimmillaan, kätkien uumenensa ristit, kirkon ja koko ympäristön. Riehuvaa pyryä kesti noin tunnin ajan, sitte rupesi taivas kellotapulin kohdalla heloittamaan kuin hopea. Kohta ilmaantui siihen sininen juova. Tuuli keksi juovan, kiirehti siihen ja rupesi ajelemaan edellään pilviä taivaan itärantaan. Kirkonmenojen loputtua oli ilma sees, ja aurinko paistoi laskun puolelta. Kaukana metsässä kohahteli länsituuli, ennustaen mietoa, vesisuojaa säätä.
Jukan varpaisiin karkasi kylmä kiinni, ja kirkossa niitä jo paleli ja kynnisteli pahanpäiväisesti. Hän siitä ensiksi valitti Kaisalle, mutta tämä heti torui:
— Eihän minunkaan palele, vaikka jalassani on ohuet pieksut.
— Mutta minä en muistanutkaan aamulla muuttaa ehjiä sukkia.
— Se sinulle sitte joutikin. Olisit totellut mummoa ja jättänyt hevoset katselematta, niin olisit muistanut.
Kirkosta tultua ilmoitti Anni Klaulle Jukan tuskat.
— Sen varpaita palelee ja kynnistelee nyt, sanoi hän. Täydymmeköhän mennä johonkin lämmittelemään?
— Emme tarvitse mennä, kyllä minä tiedän sopivamman keinon; vastasi Klaus. Hyppele, Jukka, hyppele niin tuhannen tavalla ja lyö kärkiä korkoihin; kyllä varpaasi kuumenevat.
Jukka alkoi tekemään työtä neuvottua. Klaun puhdistaissa hevosta ja hankkiessa lähtöön hyppeli hän reen vieressä, löi jalkateriä kymmenellä eri tavalla toisiinsa, ponnahteli ylös ilmaan koroilla ja kärjillä, tasakäpälässä ja vuorojalassa.
Klaus nauroi että vapisi.
— Sillä lailla niin, sanoi hän. Juuri tuolla tavalla noin.
Anna ja Lauri olivat tulleet samassa seurassa kirkosta. He seisoivat Kaisan lähellä ja katselivat Jukkaa, kuinka tämä ponnahteli ja teki temppujaan reen vieressä.
— Tuo keltainen talo on meidän kotomme, sanoi Anna, osottaen Kaisalle kaunista taloa peltojen takana. Entä sinun kotosi? Missä sinä asut?
— Minä asun Toramäellä.
— Missä se on?
— Se on niin kaukana täältä. Kun lähdetään ja pellot loppuvat, tulee metsää niin pitkältä. Sitte tulee taas peltoja, ja peltojen yläpuolella on Toramäki. Siellä on tuulimyllykin.
— Vai asutte te niin kaukana. Koska taas tulette kirkkoon?
— Sitä emme tiedä.
— Kesällä Lauri ja minä käymme joka sunnuntaina äidin haudalla. Talvella ei isä laske meitä yksin ensinkään, mutta nyt sattui niin, että hän lähti eilen illalla kotoa pois. Minä tahdoin Laurin tulemaan kanssani, ja me pääsimmekin kannaksille jo kodon kohdalla. Ehkä taaskin…
Herttalan ja kauppiaan lapset samassa ajoivat siitä ohitse. Herttalan isäntärenki oli heitä kyydissä, korskuvalla hevosella, välkkyvillä valjailla. Vastamaa oli jo lopussa, mutta hevonen vielä käveli. Ohi mennessä osotti Franssi sormellaan Jukkaa ja kysyi Oskarilta.
— Mikä pyöreä esine tuo tuossa vekkuloi?
— Se on Miekkosen Jukka.
— Nyt se on tullut hulluksi.
Paitsi Lauria ja Annaa ei kukaan muu kuin Kaisa kuullut pilkkapuhetta. Jukan huoahtaissa sanoi hän:
— Katso tuonne, siellä ajaa herraspoikia.
— Ja herrastyttöjä.
Korskuva hevonen lähti samassa uljaasti juoksemaan, ja tuuli heilahutteli karhunnahkaa tammenväriseksi maalatun reen perässä.
Kun komeat kulkijat ehtivät pois näkyvistä, kysyi Anna ihmetellen.
— Keitä ne olivat?
— Etkö sinä niitä tuntenut? Hoi, voi! Siinähän oli Herttalan Helma, kauppiaan Ainu ja … Jukka luetteli jonkinmoisella ylpeydellä reessäolijat.
— Asuvatko nekin Toramäellä?
— Eihän ne siellä asu.
Annan mielestä oli sekin ihme. Hän itsekseen lausuili nimiä moneen kertaan, ikäänkuin pelkäisi unhottavansa ne liian pian.
— No Jukka, kysyi Klaus, kun oli saanut reen ja hevosen puhtaaksi.
Miltä maistui hyppy?
— Hyvältä, peräti hyvältä, vastasi Jukka. Ei kylmä enää tunnukaan, vaikka taannoin ihan poltti.
— Tarkenetko nyt? kysyi Anni.
— Tarkenen kylläkin.
— Mies on aina mies, kehahti Klaus, kääntäen hevosen maantielle.
— Ja onhan sinulla suuret saappaat, sanoi Kaisa. Liikuttele ahkeraan varpaitasi, niin pysyvät kuumina.
— Ei niitä peiton sisässä enää…
— Eikä meillä ole liioin aikaakaan kylmän kanssa tappelemaan, keskeytti Klaus, istuen samassa kuskilaudalle. Tulkoon Miekkonen hevoshaljullaan perässä sitte kun ehtii, mutta me ajamme edellä niinkuin paha sää; meillä onkin hevonen juoksijan sukua.
— Olisi kotonne täällä päin, sanoi Kaisa Annalle, niin tulisitte kannaksille.
— Niinpä se. Lauri, mennään mekin. Lauri kääntyi menemään Annan kanssa. Käsi kädessä astelivat he ihan vastakkaiseen suuntaan, kuin hevonen, jota Klaus ajoi. Jukan katsahtaissa taakseen, ei heitä enää näkynytkään.
— Hei, virkku varsa, sanoi Klaus kun pääsivät vastamaan loppuun.
Hei, hyvä hepo.
Pian kirkonkylän lakeudet jäivät taakse, ja pitkä metsämaa alkoi. Virkku varsa juoksi, ja matka joutui. Klaus ei antanut kenenkään ajaa ohi, vaikka moni koetti sitä tehdä. Hänellä olikin omat syynsä kiirehtää kotiin. Kaisu oli viime aikoina ollut kiukkuinen ja itkuhinen hampaittensa tähden. Mari oli ehkä pahemmassa kuin pulassa, yksin puuhatessaan päivällistä saattoväelle. Karusta ei ainakaan ollut apua. Virrenvärssyjä, joissa sanotaan että ihmisen pitää iloisesti kantaman ristinsä ja tyytymän Luojan laatimiin päiviin, on kyllä valmis latelemaan, mutta hoivata toisen ihmisen lasta pyhäpäivänä! Sehän olisi jo suuri synti. Paitsi jos saisi palkaksi rikkaiden ja isollisten kiitoksen, sitte se olisi vallan toinen asia.
— Ulkokullattu ihminen! pääsi Klaulta ääneen.
— Mitä sinä itseksesi puhelet? kysyi Anni, joka kuuli sanat.
— Enpä paljo mitään. Taas mentiin.
Hevonen lähti rivakkaasti juoksemaan. Lumiset puut siirtyivät tanhuten reessä istujain sivuitse, norot ja pensaat kilpaa puiden perässä.
Metsäinen seutu loppui, Herttalan laveat pellot levisivät näkyville, ja peltojen ylipuolella kohosi Toramäki korkeana, alastomana. Annin tuvan takana kasvoi vanha ja paksu petäjä, ainoa puu koko mäellä. Sen oksaton runko päättyi ryheään ja lihavaan latvaan, joten puu kauaskin näytti muhkealta.
Klaun suureksi iloksi oli Mari, saattoväen kotiin tullessa, hilpeällä mielellä. Vaikka olikin yksin puuhannut, ei puuro siltä ollut päässyt palamaan pohjaan, ja liemiruoka osui tulemaan sopivan suolaista. Kaisu oli ollut kiltti koko ajan; vähäistä ennen Annin ja lasten tuloa oli nukkunut makeaan uneen.
Ensin mainittu käski Karuakin tulemaan muiden mukana heille.
— Meillä on lattia havutettu, sanoi hän leikillisesti, kahvit ja päivällinen valmiina. Tule kanssamme.
Mutta Karu hylkäsi kutsun. Omatuntonsa ei sallinut hänen tehdä suurta syntiä, koska Jumalan sanassa nimenomaan lausutaan voi-huuto niiden ylitse, jotka syövät leskein ja orpoin huoneet tyhjäksi.
— Ole sitte tulematta, sanoi Anni. Karun kanssa puhellessa oli hän totutellut käyttämään mahdollisimman selviä ja lyhyitä lauseita.
Kylän miehet eivät olleet yhtä arkatuntoisia, vaan tulivat Annin tupaan ja nauttivat mitä tarjona oli; istuivatpa siellä iltaan asti teetä juoden, tupakkia polttaen ja tarinoiden maailman menosta ja eletyistä ajoista.
Istuen kumarassa, kyynäspäät polvilla ja kädet, leuan alla, kuunteli
Miekkonen heidän puheitaan; joskus toki sanoi sanan joukkoon. Hän ja
Jukka lähtivät ensimmäisinä pidoista kotiin. Isän jäljessä astuessa
tuli hauta, kirstu ja valkoinen lumikerros Jukalle silmäin eteen.
Samassa mäki, koti ja taivas olivat lausuvinaan surullisesti:
— Nyt Jukka olet orpo poika.
Ohuet pilviharsot peittivät taivaan; laenpuolella kumotti kuu, mutta alempana Herttalan lähellä loisti suuri ja kirkas tähti.
— Olisi siivet, että lentäisi tuonne. Kodin ovelta samassa kuului isän ääni:
— Minne sinä jäit?
Jukka kiirehti polkua alas kotiin.
Tuvan ikkunat olivat paksussa jäässä, ja ilma tuntui kylmemmältä kuin ulkona. Miekkonen pani puita pesään ja sytytti ne tervaisella sirulla palamaan. Istui sitte liedelle, asetti kyynäspäät polville ja kädet leuan alle.
Huoneessa oli jonkun aikaa hiljaista, mutta sitte Jukka virkkoi:
— Isä, minä olen väsyksissä.
— Mene maata ja siunaa itsesi.
Jukka riisui vaatteet yltään ja meni maata; peitteen veti ylitsensä ja kasvonsa kätki päänaluiseen, jotta ei itku päässyt tulemaan.
Lyhyen hetken kuluttua oli hän unettarien hellissä helmoissa.
