Читать книгу Köyhiä ja rikkaita - Emil Lassinen - Страница 4
II.
ОглавлениеKuivempaa ja kuumempaa kesää eivät vanhemmatkaan ihmiset muistaneet. Toukoja tehdessä satoi hereästi pari virkistävää sadetta, mutta sitte ei herahtanut taivaasta veden pisaraakaan kahteen kuukauteen. Sammalperäiset niityt kasvoivat niukalti heinää, ja ohra ja kaura näytti pakosta jäävän surkean lyhyeksi ja harvaksi.
Mutta ruispelloilla viihtyi kylväjän silmä. Olki oli pitkää, tähkäpäät lihavia, sormenpaksuisia. Kevät oli ollut harvinaisen aikainen. Juhannuksena oli jo tähkissä pehmeitä jyvänalkuja, heinäkuun loppupuolella oli paras leikkuu-aika.
Päivä oli illanpuolella, ilma oli tyyni, ja taivas huikaisevan sininen. Tiedottomana näännyttävästä helteestä, joka koko kesän oli rasittanut luomakuntaa, rehoitti tiheä kanervikko yksinvaltiaana Toramäellä. Kanervain juurilla oli elämä täydessä vilkkaudessa, siellä kun lukemattomat muurahaiset risteilivät kaikille ilman suunnille, laahaten törkyä ja rikkoja uudelle, vasta-alotetulle pesälleen.
Klaus työskenteli pihalla paitahihaisin, edessään joukko työ-aseita ja myllyn kone-osia, ja petäjän luota kuului Jukan harras ääni tavailevan sanoja, joita "Rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta" oli painettu raamatunhistoriaan. Opettajan kallista virkaa toimitti Kaisa. Kutoen sukkaa istui hän Jukan vieressä, tyytymättömyyden ja nyreyden ilmauksia näkyi kasvoillaan. Opettajan toimi oli tuiki työlästä ja raskasta, sillä Jukka oli kankea oppimaan ja lisäksi vielä haluton. Hyvällä puheella ei ottanut juuri milloinkaan käteensä kirjaa, aikavälin ei pelännyt pientä pahaakaan, tuumailipa vaan:
— Minkä minulle voitte?
Siten oli käynyt juuri äskenkin. Kun piti lähteä lukemaan, intti Jukka sitkeästi vastaan ja lausui viimeiseksi puheekseen nuo sanat. Mutta olipa Annillakin jo kerran vastaus valmiina; hän välinpitämättömästi virkkoi:
— Minkä me voimme? Mutta eiköhän Karu voi? Pyydämme hänen opettamaan sinua.
Kovinkaan korvapuusti ei olisi vaikuttanut niin tehoisasti kuin mummon sanat. Jukka heti haki kirjan ja lähti Kaisan kanssa petäjän juurelle. Mutta lukeminen sujui peräti huonosti. Tällä erällä ei Jukka osannut sitäkään vähää kuin muulloin; arvoittelemalla hän tokasi kirjaimista tavuja, tavut lausueli moneen suuntaan sanoiksi, toivoen että joku niistä sitte olisi kohtuullinen ja oikea. Kaisa koetteli vuoroin ystävällisiä sanoja, vuoroin nuhtelevia lauseita, mutta apua ei lähtenyt mistään.
— Käskyt olivat helppoja, mutta tätä kirjaa en minä opi. Jukka sulki kirjan ja tähtäsi isolla varpaallaan suurta muurahaiskekoa, joka seisoi keskellä mäkeä.
Kaisa ei heti vastannut, vaan alkoi purkaa sukan kantapäätä, johon harmissaan oli tullut kutoneeksi vääriä silmiä.
— En opi millään. Tämä kirja on semmoinen.
— Et opi, kun mielessäsi aina on hevoset ja varsat.
— Enkä minä tahdokaan oppia. Saat nähdä, että minä tulen laatuun, vaikka en osaakaan lukea enkä laulaa.
— Etpähän tule laatuun. Et pääse rippikouluun, et pääse koskaan mieheksi, ei kukaan pidä sinua metsänpetoa parempana, joll'et opettele lukemaan. Sinua nauraa ja pilkkaa kylän variksetkin.
Jukka tavallisesti lasketteli Kaisalle sanan sanasta, kaksi paraasta, mutta nyt jäi hän vastauksen velkaa.
— Äidillesi aina lupasit tulla hyväksi pojaksi, mutta nyt et tottele enää ketään.
— Älä puhu sillä tavalla. Jukka huokasi syvään ja avasi kirjan.
— Koetetaan nyt taas, ehkä menee paremmin.
— Voi toki näitä päiviä! Jukka alkoi piirtämään tikun terävällä kärjellä hevosen kuvaa lehden laitaan, jossa niitä jo oli entiseltä iso joukko, monta eri kokoa ja luontoa. Minä tavaan, jos tulet huomenna kanssani Kotosuolle, muuten en.
— Lakkiasiko hakemaan?
— Sitä niin. Eilinen päivä vasta oli onneton.
— Miksi karkasit?
— Älä sitä kysy, kysy ennemmin, miksi en löytänyt mätästä, jonka viereen panin lakkini. Lakissa oli hilloja, joita aioin tuoda sinulle ja mummolle. Syötyäni juovukoita niin paljon kuin jaksoin, aioin lähteä kotiin, mutta en löytänytkään mätästä, vaikka henki olisi mennyt.
— Ja vasta auringon laskettua tulit suolta kotiin, lakitta, uuvuksissa ja…
— Sano, tuletko kanssani, vai etkö?
— Tulen, jos tavaat sen luvun vielä kolmeen kertaan. Kyllä lakkisi löytyy. Isäsi aina sanoo, ett'ei Kotosuo mikään suo ole, vaikka sitä siksi sanotaan. Eihän siellä ole suota ja mättäitä leveältä.
— Ei olekaan.
— Tottahan löydämme, kun yhdessä haemme. — Siinä lähellä, josta
Herttalaan multaa ajetaan, se on.
— Eli valtaojan tienoilla.
— Ihan niin. Muualla ei siellä mättäitä olekaan.
— Alota jo.
— Voi toki näitä päiviä! Jukka huokasi syvään ja rupesi sitte hartaalla äänellä tavaamaan.
Luvun loputtua seurasi lyhyt lomahetki. Se oli iloinen molemmille. Kaisan kasvoilla ei enää näkynyt tyytymättömyyden ja nyreyden ilmauksia, kun virkkoi:
— Nyt näit että opit, kun vaan tahdot. Kaksi sanaa kaikkiaan tavasit, väärin.
— Olisivat nekin menneet oikein, mutta hevosenkenkä, jonka eilen illalla löysin, tuli juuri silloin mieleeni. Arvaatko, se on Hiirakon kenkä.
— Voi olla.
— On varmaan. Herttalan hevosia tuotiin eilen aamulla niityltä kotiin, ja Oskari ajoi edellä Hiirakon selässä. Ai, voi, kuinka kovaa se ajoi tässä Toramäen kohdalla; se laski niin häpeämättömästi. Perässä juoksi pieni varsa, semmoinen kaunis sukkajalka. Siitä vasta hevonen tulee.
— Vai niin. Luetaan taas, että ehdimme määrän täysi onnen iltaa.
Jukka avasi herkästi kirjan ja tavasi levähtämättä luvun loppuun Ei tullut ainoatakaan virhettä.
— Nyt minä luen tavuttain yhteen.
— No lue nyt.
Kaisa kuunteli tarkasti. Hän salaa pelkäsi, että Jukka kompastuu nurinniskoin jo ensimmäisissä riveissä ja suuttuu sitte lukemiseen moneksi ajaksi. Mutta niin ei käynytkään. Jukka luki tavuttain sanoja, tosin hitaasti ja hartaasti, mutta ihka oikein; parsia ei tarvinnut kertaakaan.
— Nyt se loppui. Hoi, voi! Iloissaan sulki Jukka kirjan ja lähti nilkuttamaan yhdellä jalalla ympäri petäjän.
— Eikä tullut yhtään virhettä.
— Ei alkuakaan. Nyt on sinun vuorosi. Pieni piika, päästäppä nyt luku.
Kaisan jokapäiväinen tinka oli oppia luettava luku ulkoa. Asettaen korviinsa peukalot ja etusormet silmäluomille, kuten muistia ponnistaissa oli tottunut tekemään, luki hän luvun juoksevasti ulkoa.
— Oh, sinä laskit kuin aisakellolla.
Päivän helle oli tällä välin muuttunut vilpoisaksi ja ihanaksi illaksi. Lasten mieli virkeni, ilo ja hupi puhkesivat esille; he jäivät petäjän juurelle kisailemaan ja leikkiä lyömään.
— Tuon kävyn tahtoisin minä alas sinulle. Jukka heitti kivellä männynlatvaan, mutta ei osannutkaan käpyyn; se jäi kellertämään ylös. Voi paimenen piimät! Niin suuri ja lihava käpy!
— Ei se ole käpy, se on lammas, virkkoi Kaisa. — Annetaan sen olla siellä ja leikitään sen sijaan torpparia. Ole sinä emäntänä, minä olen isäntänä; olkoon talvi, ja minä tulen surullisena metsästä kotiin, sillä kirveeni lohkesi kuivaa oksaa lyödessä. Täällä päin on ovi, josta minä astun sisään, mene sinä lähemmäksi mäntyä, siellä on liesi, valkea ja…
— Jukka, tule joutuin tänne, kuului samassa Karun huuto.
Lapset kavahtivat kuullessaan yrmeän äänen.
— Mitähän tuo tahtoo?
— Mene luokse, kun kerran käskee. Jukka meni Karua kohden, mutta hän käveli hitain ja epäilevin askelin.
— Mikä sinua takaisin kiskoo? Niinhän sinä liikut kuin myllyn alimmainen kivi.
Nähtyään Karun kädessä hopearahan tuli Jukka rohkeammaksi.
— Tässä minä olen, sanoi ja hyppäsi kutsujan eteen. Mihin minua tarvitsette.
— Juokse puotiin ostamaan nisusia tämän rahan edestä. Kara pudotti hopearahan Jukan kouraan. Tuo pehmeitä ja juokse joutuun, Herttalan isäntä tuli meille.
— Kyllä minä juoksen ja joudun. Matkien vallatonta ja juoksuintoista varsaa, tepasteli Jukka silmänräpäyksen ajan paikallaan ja lähti sitte kipasemaan aika juoksua kylään.
Kauppias oli kahdenkesken Franssin kanssa puodissa. Muuan köyhä emäntä oli juuri käynyt ottamassa tavaraa velaksi, ja Franssi kirjoitti paraikaa emännän nimeä kapeaan kirjaan. Kauppias itse ei kyennyt omaa nimeänsäkään kirjoittamaan, mutta hän pitikin taitamattomuuttaan siinä suhteessa enemmän kunniana kuin häpeänä, hän olikin kauppamies eikä kynämies. Köyhästä pojasta oli alkanut ja rikkaaksi oli päässyt. Ensin teki kellokauppoja, joissa voitti ja oppi pitämään omaa puoltansa, sitte osteli raavaita ja vaihteli hevosia; niissä kaupoissa voitti enemmän ja oppi yhä taitavammaksi. Kaikkia toimiaan seurasi loistava onni ja menestys. Tosin pahat ja kateet kielet kertoivat, että hänen kukkaronsa, silloin kun hän tänne kylään tuli ja kaupan alotti, oli vielä jokseenkin ohut ja laiha, mutta ei sekään seikka ollut kuin kunniaksi. Se onkin mies, joka köyhästä pojasta kynsii itsensä rikkaaksi mieheksi. Niitä miehiä on harvassa.
— Se on saanut paljo meiltä velaksi, sanoi kauppias Franssille. Kirjoita kalliimman jälkeen eli kymmenen penniä korkohintaa jokaiselle markalle.
— Tietysti.
— Joka velaksi ottaa, hänen täytyy aina maksaa enemmän.
— Tietysti.
— Ja tuskin siltä rahaa saakaan. Kirjoita vaan kymmenen penniä lisää joka markalle. Ei kukaan korotta lainaile.
Kauppias tuli ovelle, avasi sen ja katseli ulos kylän pelloille; eräällä oli jo leikattu ruista, ja kuhilaita oli saroilla taajasti. Omituinen tyytyväisyys levisi hänen viekkaille kasvoilleen, kun katseli suuria kuhilaita, joihin ilta-aurinko loi kultaista hohdettaan. Niistä juuri heruu hyötyä hänellekin. Velkahiset myövät viljaa ja tuovat rahat hänelle. Kelpaakin nyt myödä, sillä rukiita ainakin tulee runsaasti. Kauroista ehkä tulee kato. Tulkoon. Hänellä on vanhoja sata tynnyriä, ja niissä ovat rahat maanneet hyödyttöminä kiinni jo lähes vuoden ajan. Mutta jos nyt sää pysyy vielä kaksikin viikkoa yhtä kuumana ja kuivana kuin tähän asti, niin kyllä keväällä käyvät kaurat kaupaksi. Melkein kylän jokainen isäntä tarvitsee siementä peltoonsa. Silloin niistä sopii kaapata korot ja korkojen korot. Ei se ole väärin. Saahan tarvitsevaa auttaa ja avusta ottaa korvausta asianhaarain mukaan. Vihatuksi siitä tulee, mutta mitä lukua siitä? Aina köyhät rikkaita vihaavat. Häntäkin sanovat tuhmaksi, aasiksi ja moneksi muuksi. Totta puhuen ei hän mikään kirjamies olekaan, mutta kaupan vaan osaa tehdä siinä kuin joku toinenkin. Viisauskin on maailmassa monenlaista. Jos asiat oikein ajatellaan juurta myöten, lienee hänellä parahinta laatua. Jo pienenä poikana, silloin kun muiden tavallisten ihmisten järki vielä makaa kapalossa, huomasi hän että ne ihmiset, jotka tekevät raskainta työtä myöskin syövät kaunaisinta leipää; mutta ne, jotka osaavat ostaa helpolla ja myödä kalliista, elävät herrakkaisesti ja kuolevat rikkaina. Eläminen rikastumatta on jokseenkin samaa kuin uiminen koskaan rantaa saavuttamatta, olkoon mies sitte kuinka viisas tahansa; mieheksi hän on aina huono…
Köyhän emännän tili oli valmis korkohintoineen, kun Jukka tuli puotiin. Franssi rupesi heti ilvehtimään, kysyen:
— Mitä sinä ähmästät ja kenenkä kanoja olet ollut varkaissa?
— Minä juoksin sen tavalla, vastasi Jukka, joka sanoista nolostui pahanpäiväisesti. Enkä minä ole ollut kanoja varkaissa. Kotoa minä tulin nisusia ostamaan; anna pehmeitä nisusia tämän rahan edestä.
— Kenelle niitä viet? — Karulle.
— Onko siellä vieraita?
— On Herttalan isäntä, ja minulla on kiire.
— Pane sitte tuoreita, käski kauppias.
Ollen aina huvitettu Franssin sukkeluuksista, läheni hän Jukkaa ja jatkoi ilvettä. Viekkaasti nauraen sanoi hän:
— Kovin sinä olet äitisi näköinen, mutta kananvaras sinä sittekin olet. Ei siinä auta mikään.
— En ole. Jukalta oli vähällä päästä itku. Sen todistaa Klauskin.
— Olet vainenkin, näkyyhän se silmistäsikin.
— Ei näy, eihän Karukaan sitä sano. Anna pian nisut, minulla on kiire.
— Tuossa on. Franssi antoi paperiin käärityt nisut Jukalle. Tiedätkö mikä muu sinä vielä olet, paitsi kananvaras.
— En minä tiedä. Mikä muu minä vielä olen?
— Sinä olet tuhkapöperö.
— Älähän mitä…
— Olet, tuhkapöperö niin sinä olet. Kauppias nauroi silmänsä vesille. Moista sanaa ei usein kuulla vanhoilta markkinamiehiltäkään, eikä sitä liioin ole kirjoissa eikä kansissa; ei sitä ole muualla kuin Franssin viisaassa päässä. Ja yhden vuoden on veitikka vasta käynyt kansakoulua. Isännät aina sanovat ett'ei Mikko mitään ymmärrä, mutta nyt on Mikolla poika, viisas kuin pappi ja liukas kuin orava. Kun Franssi tulee mieheksi, niin sitte näkevät, mikä on mitään.
Ihastuksissaan meni kauppias rouvallekin kertomaan, miten viisas ja liukas heidän Franssinsa on.
Sillä aikaa kuin kahvi kiehui, puheli Herttalan isäntä Karun kanssa ilmasta ja vuodentulosta.
— Sitä kuumuutta, sitä kuumuutta, valitti Herttalan isäntä.
— Niin, Jumala nähköön, huokasi Karu.
— Kynnetyille pelloille on pouta kylläkin hyvää, se polttaa laihatkin maat väkeviksi, mutta paratkoon ohraa, kauraa ja perunaa. Jos tämmöistä ilmaa vielä riittää jonkun viikon, syö ruoste nekin vähät, kun pelloissa nyt on.
— Ja vielähän teidän toukonne joltakin näyttävät, mutta noiden muiden raukkojen. Ei ole kuin peippa siellä, toinen täällä; nekin muutamat kaatuelevat maanperiin.
— Tulisi sade, niin versoisivat ja kasvaisivat.
— Sataisi vähäkin, kyllä nousisi vilja teidän väkevistä pelloistanne.
Jukka samassa palasi puodista. Pantuaan nisuset pöydälle, meni hän ovenpuoleen, istui Kaisan viereen ja virkkoi hiljaa:
— Olethan sinäkin tullut tänne.
— Karu kävi käskemässä ja sanoi, että Herttalan isännällä on asiaa.
Istu hiljaa nyt.
Klaun tultua pihalta tupaan, kääntyi keskustelu toiselle tolalle. Hän tervehti Herttalan isäntää ja sanoi:
— Tulitte kai leikkuuväkeä hakemaan.
— Niin tulin.
— Täältä niitä saattekin. Pyydämme Annin pitämään lasta, niin pääsee
Marikin.
— Hyvä olisi.
Herttalan isäntä oli mies parhaassa miehuudessa. Vartalonsa oli lyhyt ja lihava, käytöksensä arvokas, melkeinpä kopea. Kasvoissa oli jotakin kylmää, joka vaati kunnioitusta ja vivahti tylyyteen. Mutta Klaun kanssa puhellessa tuo kylmyys ja tylyys melkein kokonaan katosi. Huoleton katse, ylhäisyyden ja mahtavuuden tunnusmerkki, muuttui ystävälliseksi ja ääni ilmaisi, että kylmän kuoren alla oli lämpöäkin, vaikka lujatahtoiset kasvojenpiirteet ja sukuylpeys sitä jäähdyttivät melkoisessa määrässä.
Uudesta, vaaleanharmaasta lakista, joka hänellä oli päässä, ei Jukan katse voinut kääntyä minnekään. Pienet pumpulat kelluivat leveän lipun yläpuolella niin sievästi ja somasti, että katselijaa ihastutti ja nauratti. Jukka aikoi juuri huomauttaa Kaisallekin sievistä pumpuloista, mutta Herttalan isäntä samassa katsoi häntä silmiin ja sanoi:
— Sitelijöistä siellä sitte taitaa tulla puute. Eiköhän nuo lapset…?
— Joutavat tulla, keskeytti Karu; syövät laiskoinakin ateriasta ateriaan.
— Näinköhän tulisitte?
— Kyllä minä tulen, sanoi Kaisa.
— Ja minä myös, lisäsi Jukka.
— En minä ilmaiseksi pyydä. Kun sidotte kumpainenkin kahden leikkaajan perään, saatte viisikolmatta penniä päivältä. Teillä on näppärät sormet ja notkea selkä.
— Kyllä minä tulen, vakuutti Kaisa; ihan mielelläni.
— Niin minäkin, vastasi Jukka: ihan halusta me tulemme.
— Tottahan oman talon pellolle menemme, sanoi Karu ja kaatoi kahvia, sen kerran kun sinne pääsemme. Juokaa, hyvä isäntä. Kerran taas jouduitte meillekin; ette usein käykään.
Juotuaan kahvia lähti Herttalan isäntä pois.
Karu sitte kantoi kahvia Kaisalle ja Jukallekin, virkkoen samassa:
— Tulkaa juomaan nyt. Kun hyviä vieraita tulee, saavat saamattomatkin.
Kun olivat juoneet kahvia, tulivat lapset ulos ja istuivat pitkähkölle kivelle myllyn viereen. Aurinko oli jo lähellä laskua, puiden latvat vaan enää punertivat sen valossa. Jotenkin haikeasti virkkoi Jukka:
— Franssi sanoi minua kananvarkaaksi. Tiedätkö, mitä varten hän niin teki?
— Hän ilvehti taasen sinun maksollasi. Kun on lakitta, sanotaan pilalla kananvarkaaksi.
— Vai se siinä olikin. Eipä sitte Klaus suotta sanonutkaan minun tehneen penteleitä, kun lakkini hukkasin.
— Jos tuo mukama nyt hukkui tahi ei.
— Älä puhu, se oli trikoota. — Ja niin rumaa ja vanhaa.
— Mutta mikä se tuhkapöperö sitte on?
— Sanoiko hän sinua siksikin?
— Sanoi.
— Se on semmoinen hyvä ja rehellinen poika, joka ei tee kenellekään vääryyttä, vaan jota toiset pojat pitävät pilkkanaan. Lopuksi käy tuhkapöperön aina hyvin ja pilkkaajitten huonosti. Minulla on kirja, jossa on monta juttua hänestä.
— Mene oitis tuomaan kirja tänne. Minä tahdon lukea sitä nyt heti.
— Ei nyt enään lueta, nyt mennään syömään ja maata, että jaksetaan huomenaamulla nousta aikaisin ylös, Klaus tulee herättämään minua ja sitte tulemme alas teille; ole vaan valmis. Iloista hypynsäveltä laulaen lähti Kaisa juoksemaan kotiinsa.
Jukka istui vielä hetkisen yksin kivellä, mietti siinä yhtä ja toista Oskarista ja Hurtastakin ja lähti sitte käymään polkua alas. Isä ei ollut vielä tullut Herttalasta kotiin, ja tupa oli tyhjä, ikävä.
— Aina se viipyy niin kauan iltaan. Voi että äidin piti kuoleman.
Syötyään leipää ja piimää meni Jukka maata ja nukkui heti, Aamulla hän heräsi Klaun iloiseen ääneen.
— Ylös, sanoi tämä ja nosti Jukan istumaan. Herttalan emäntä käski sanomaan sinulle, että heillä on jo aamukahvit valmiina.
Miekkonenkin nauroi omaan tapaansa hiljaa ja pehmeästi.
— Entä Kaisa ja Mari?
— Menevät edellä. Joudu, joudu.
Jukka tuli pian valmiiksi lähtemään.
Herttalan isäntä oli saanut haalituksi leikkuuväkeä pellolleen kolmattakymmentä henkeä, joten niitä riitti neljään sarkaan. Palvelijain ehdotus, ett'ei mitään kilpailua pantaisi toimeen ennen kuin vihoviimeisissä saroissa, hyväksyttiin aamulla yksimielisesti. Kun olki yli koko pellon oli yhtä vahvaa, sarat yhtä leveitä, ja kun ei kilpailua ollut kysymyksessä, pysyivät leikkaajat suorassa viivassa. Toramäkeläiset olivat sijoittuneet niittämään yhdessä. Jukka sitoi Klaun ja Marin perään, ja Kaisan edellä niitti Karu ja Herttalan nuorempi piika; kuhilaita teki Miekkonen.
Alussa tahtoi Jukalle jäädä luokoa, mutta pian hän oppi vetämään sitomat sukkelasti kiinni ja pysymään Kaisan rinnalla. Sitte työkin tuli hauskaksi. Tosin aurinko poltti kaulaa ja käsivarsia, ja sänkikin pisteli sääriin, mutta kaks' kuus' mokomista kiusoista. Olihan viisikolmatta penniä kaunis ja kirkas hopearaha.
Aikaa myöten sormet kuitenkin tulivat ihmeellisen kipeiksi ja aroiksi. Illalla leikkaajani hioessa sirppiä, sanoi Jukka Kaisalle.
— En minä ymmärrä, mutta sormeni tulevat kovin kipeiksi.
— Eikö sinua myöskin väsytä ja eikö myöskin tee mielesi lähteä kotiin? ivasi Kaisa.
— Ei minua liiaksi väsytä eikä minun tee mieleni kotiin, mutta sormeni ovat kovin kipeät.
— No näytä nyt niitä.
Jukka näytti oikean kätensä sormia; niissä kynsilihat olivat halkeilleet, ja halkeamista tirskui veri.
— Kiesus poika sinua! Mitenkä sinä sidot?
— Samalla lailla kuin sinäkin, mutta en minä ymmärrä miksi sormeni menevät ihan rikki.
Kaisa otti käteensä Jukan sitoman; side oli kiristetty lujaan niinkuin vanne astian ympäri.
— Eihän tämä enää ole sitomista, tämähän on kuristamista. Ihme että on sormissasi enää kynsiäkään jäljellä. Koetapa minun sitomiani.
Jukka koetti Kaisan sitomaa; sen side oli höllällä, joten sai tuskatta sormet väliin.
— Sido sinäkin niin.
— Mutta kun isä aamulla opetti meitä, käski hän vetämään siteen lujasti kiinni, ja sen kuulit sinäkin.
— Vaikka käski, ei hän tämmöisiksi tarkoittanut. Eihän kenenkään kädet rautaa ole.
— Mutta jos tulevat liian hölliä.
— Eivätkä tule. Ja kyllä isäsi sitte muistuttaa, käsitteleehän hän jokaista sitomaa. Tottele nyt vaan, muuten hukka sinut perii. Kotona panemme talia sormiisi, niin paranevat jo huomiseksi.
Luottaen Kaisaan alkoi Jukka enemmän noudattaa kohtuutta työssään; hän ei enää vetänyt sidettä kovin kireälle, mutta ei jättänyt liian höllällekään; siten sitomat tulivat parahiksi hyviä ja työ kävi kahta helpommin. Iltaviileässä ei hiki enää kirvellyt niskassa, eikä aurinkokaan polttanut käsivarsia; sänkikin lauheni pehmeäksi, joten ei pistellyt kipeästi sääriin.
Isäntä itse tuli illalla käskemään väkeä työstä pois. Sitomat lyötiin miehissä kokoon, ja ensimmäinen leikkuupäivä oli illassa. Klaun rinnalla käveli Jukka tupaan. Oskari ja Hurtta olivat kokonaan unhottaneet vanhat vihat, koska luistivat luunsa kiireimmiten kamariin; Jukan punaisenkirjaviin sääriin toki loivat ohi mennessään altakulmaisen silmäyksen.
Ensimmäisinä leikkuupäivinä ei tapahtunut ilmassa mitään muutosta. Taivas oli aina yhtä huikaisevan sininen, helle aina yhtä kuuma ja rasittava, mutta viidennen päivän ehtoolla laski aurinko pilveen. Leikkuuväki siitä päätteli, että Eliaan poudat vihdoinkin olivat lopussa, ja sade tulossa. Samat sanat lausui Herttalan isäntäkin, silmäillen ruispellolle, jossa leikkaamatonta alaa oli vaan enää kapea kaistale.
Seuraava päivä oli viimeinen. Kapeasta kaistaleesta ei jäänyt iltapuolen työksi muuta kuin neljä pitkää sarkaa; niissä siis tuli kilpailun tapahtua. Päivällistä ei huoattu lainkaan, vaan mentiin heti syötyä pellolle, hiottiin sirpit ja alettiin leikkuu niinkuin yhdellä sanalla.
Jo kilpailun alussa joutui Jukka haltioihinsa; hyöri ja pyöri Klaun kantapäillä, hokien yhtenään:
— Vetäkää, vetäkää, että voitamme.
Kotvasen aikaa näytti epävarmalta, minkä saran väki voittajana ehtisi päähän, mutta ennen pitkää se jo näkyi. Herttalan isäntärenki, niittäen vierisarkaa niinkuin Toramäkeläisetkin, ennätti jo puolivälissä edelle muita; Klaus oli jäänyt hiukan jäljelle hänestä, ja keskimmäisten sarkain etumiehet noin pari syltä jäljelle Klausta.
Kilpailu oli enemmän totta kuin leikkiä; jokainen leikkasi voimainsa takaa ja sirpintäydeltä. Saran juostessa loppua kohden kuin hiljainen virta, kiihtyi into; leikkisanaa ei lausuttu, pilviä ei kurkisteltu. Äänettömyyttä ei häirinnyt muu kuin olki, joka rouskui ja paukkui leikkaajain käsissä, ja Jukka, joka hyöri ja pyöri Klaun ja Marin kantapäillä, hokien yhtenään:
— Vetäkää, vetäkää, että voitamme.
Klaus niitti kuin vihollinen, ja Karu, kylän kuulu leikkaaja hänkin, rouhasi olkea kumoon tunnetulla taidollaan, mutta sitteki näkyi isäntärengin väki pääsevän voittajiksi. Viiva hänestä Klauhun pysyi vinossa ehkä noin sylen verran; keskimmäisten sarkain etumiehet pysyivät toistensa rinnalla, mutta matka heidän ja Klaun välillä oli venynyt toista vertaa pitemmäksi. Siis varsinainen kilpailu oli vaan enää Toramäkeläisten ja isäntärengin joukon välillä. Viimeksimainittu oli jo voitosta varma, kun sokea onnetar äkkiä tuli väliin ja muutti pelin. Leikkaajan eteen tuli lyhyt kappale tuulen hasamaa olkea, jossa oli pyörylöitä ja pesiä toinen toisensa vieressä. Viivyke ei ollut suuri, mutta ennenkuin siitä selkesivät ja pääsivät tasalakoiseen olkeen, oli viiva Klaun ja isäntärengin välillä muuttunut vinoksi päinvastaiseen suuntaan.
