Читать книгу Ihmispeto: Siveysromaani - Emile Zola - Страница 5

Sisällysluettelo

Asuinrakennus Croix-de-Maufrasin luona on viistoon puutarhasta, jonka läpi kulkee rautatie, ja niin lähellä rataa, että se tärisee, kun juna kulkee ohitse. Ken kerrankaan, vaikka nopeastikin, on matkustanut sen ohi, hän ei sitä unhoita, vaan tuntee sen jälleen hyvin, vaikk'ei tiedäkään siitä mitään sen lähemmin, se kun tuossa on suljettuna ja hyljättynä harmaine akkunaluukkuineen, joista länsituulet ovat värin vieneet. Ja tämä hyljätyntila lisää vielä hiljaisuutta, mikä vallitsee tässä etäisessä kolkassa, jossa ei lieuen matkalla näe ainoatakaan ihmisolentoa. Ainoa, mikä siellä on, on portinvartijan tupa sen tien varrella, joka kulkee radan yli Doinvilleen, mikä sijaitsee viiden kilometrin päässä sieltä.

Nyt kysymyksessä olevana iltana tuli eräs matkustaja, joka

Barentinissä oli astunut pois Havren junasta, kulkien pitkin askelin

Croix-de-Maufrasiin viepää polkua.

Portinvartijan puutarhassa oli nuori tyttö ottamassa vettä kaivosta. Hän oli kahdeksantoista vuotias, kookas, vaaleva ja voimakas, voimakaspiirteisine suineen, suurine vihertävine silmineen, sekä mataline otsineen, joka näkyi tuon tuuhean, raskaan tukan alta. Kaunis ei hän ollut, hänellä oli tukevat lonkat ja käsivarret olivat jykevät kuin pojalla. Huomatessaan vaeltajan, kun tämä tuli polkua pitkin, laski hän sangon maahan ja juoksi aidassa olevan veräjän luo.

— Kas vaan, Jacques!

Mies nosti päänsä pystyyn. Hän oli äskettäin täyttänyt kaksikymmentäkuusi vuotta ja oli myöskin pitkä ja suuri ja pulskannäköinen pyöreine, säännöllisine kasvoineen, joita pilasi ainoastaan liian voimakkaat leukapielet. Hänellä oli tuuhea, kihara tukka ja viikset, jotka olivat niin paksut ja tummat, että ihon kalpeus sitäkin selvempänä esiintyi. Hienoine hipiöineen ja puhtaaksi ajettuine kasvoineen olisi häntä voinut luulla herrasmieheksi, ellei muualla olisi ollut häviämättömiä merkkejä hänen ammatistaan, nimittäin noita keltaisia rasvapilkkuja käsissä, jotka kuitenkin olivat pysyneet pieninä ja pehmeinä.

— Hyvää iltaa, Flore, vastasi hän.

Mutta kiille sammui hänen suurista mustista, melkein kultapilkkuisista silmistään, niiden yli ikäänkuin vetäytyi punertava kalvo. Hän loi katseensa maahan ja käänsi silmänsä poispäin, äkisti hämillään, milt'ei pahoinvoipana. Ja koko ruumiineen vetäytyi hän vaistomaisesti takaperin. Tyttö, joka seisoi siinä liikkumattomana ja katseet häneen kiinnitettynä, oli huomannut tämän tahattoman vapistuksen, jota mies koetti hillitä. Se kohtasi viimeksi mainittua joka kerta, kun hän tuli lähelle naista. Se näytti saattavan tytön vakavaksi ja synkäksi. Kun mies hämilläänoloaan salatakseen kysyi, oliko tytön äiti kotona, vastasi hän ainoastaan nyökäyttämällä päätään ja meni pois tieltä, jotta mies voisi kävellä häneen koskettamatta, ja palasi sanaakaan sanomatta suorana ja ylpeänä kaivolle.

Jacques kulki reippain askelin tuon kapean puutarhan läpi taloon. Täällä tapasi hän keskellä ensimäistä huonetta, joka oli suuri keittiö, missä syötiin ja oleskeltiin, täti Phasien, joksi hän lapsuudestaan saakka oli häntä nimittänyt, yksinään istumassa pöydän ääressä suurella vitsatuolilla, jalat käärittyinä vanhaan saaliin. Hän oli hänen isänsä serkku ja omalta nimeltään Lantier sekä oli ollut hänen kumminaan. Kun hänen vanhempansa olivat karanneet Pariisiin, oli Phasie ottanut huostaansa häntä, joka silloin oli kuuden vuoden ikäinen ja jätetty Plasfansiin, jossa hän myöhemmin kävi teknillistä koulua. Hän oli Phasie tädille hyvin kiitollinen ja sanoi saavansa kiittää tätä siitä, että hänestä oli tullut ihminen. Kun hän kaksi vuotta palveltuaan oli päässyt ensi luokan koneen kuljettajaksi Länsiradan yhtiöön, oli hän tavannut äitikumminsa, joka oli mennyt uusiin naimisiin erään ratavartijan kanssa, jonka nimi oli Misard, ja ensimäisessä avioliitossaan saamiensa kahden tytön kanssa joutunut asumaan tähän syrjäiseen soppeen Croix-de-Maufrasin luo. Vaikka tuskin oli neljänkymmenen viiden ikäinen, oli Phasie täti, joka ennen oli ollut niin hyvinvoivan näköinen, pitkä ja pulska, nyt laiha ja keltainen ja hänellä oli alituisen vilunpuistatuksia; hän näytti nyt kuudenkymmenen vuoden ikäiseltä.

Hän päästi ilohuudon.

— Mitä, sinäkö se olet, Jacques!… Suuri poika-kultaseni! Olipa se oikea yllätys!

Hän suuteli vaimoa poskille ja kertoi, että hän aivan odottamatta oli saanut lomaa kahdeksi päiväksi. Hänen veturistaan, Lisonista, oli tänä aamuna Havreen saavuttaessa katkennut muuan veivitanko, ja kun korjausta ei voitu toimittaa vähemmässä ajassa kuin vuorokaudessa, oli hänen ryhdyttävä toimeensa vasta seuraavana iltana pikajunassa kuusi ja neljäkymmentä. Hän oli silloin saanut tulla tervehtimään Phasieta, ja lupasi olla täällä yötä sekä palata Barentinista vasta aamujunalla seitsemän ja kaksikymmentä kuusi. Hän puristeli Phasien laihtuneita käsiä omissaan ja kertoi, kuinka levottomaksi hän oli tullut tädin viime kirjeen johdosta.

— Niin, niin, poikani, tämä ei enään vetele. Teitpä kiltisti arvatessasi, että minä kernaasti tahdoin sinua tavata. Mutta minä tiesin sinulla olevan paljon työtä, enkä uskaltanut pyytää sinua tulemaan. Mutta nyt sinä siis olet täällä ja minulla on sydämelläni niin paljon, niin paljon, mitä tahtoisin sanoa sinulle.

Hän vaikeni ja katsoi peljästyneenä ulos akkunasta. Oli vielä siksi valoisaa, että hän saattoi nähdä miehensä, Misardin, radan toisella puolella, missä hän oleskeli tuollaisessa lautasuojuksessa, jonkalaisia oli joka viidennen tai kuudennen kilometrin kohdalla. Liikenneturvallisuuden suojaamista varten olivat nämä vahtituvat sähkölennätinyhteydessä toistensa kanssa. Vaimon ja Floren pitäessä huolta ylikäytävän luona olevasta veräjästä, oli Misardista tehty ratavartija.

Häntä pöyristi ja hän alensi ääntään, juuri kuin voisi mies muuten kuulla, mitä hän sanoi.

— Luulen, että hän antaa minulle myrkkyä.

Jacques säpsähti saadessaan tämän hämmästyttävän luottamuksen, ja silmät, jotka hän käänsi akkunaan päin, saivat uudelleen tuon omituisen hämmästyneen ilmeen; niiden yli vetäytyi jälleen sama kevyt, punertava kalvo.

— Joutavia, täti Phasie, sinä vaan mielessäsi kuvittelet sellaista, mutisi hän. Hänhän näyttää niin siivolta ja heikolta.

Havreen menevä juna oli juuri kulkenut ohi, ja Jacques piti silloin varansa, tarkastellakseen Misardia kun tämä oli ulkona vahtituvasta ja nosti punaisen ilmoitusmerkin. Hän oli pieni ja heikko varreltansa, kärsimyksen uurtamine kasvoineen ja ohuine, vaaleine hiuksineen ja partoineen. Hän näytti harvasanaiselta, vaatimattomalta ja kärsivälliseltä sekä hyvin myöntyväiseltä ja kohteliaalta esimiestensä edessä. Hän meni sitten taas vahtitupaansa, pannakseen muistiin ajan, jolloin juna oli kulkenut ohi, ja painakseen sähkönappeihin, ilmoittaakseen lähinnä edelliselle vartijalle, että rata oli selvä, ja jälkimäiselle, että juna oli tulossa.

— Voi, sinä et tunne häntä, alkoi Phasie täti uudelleen. Minä sanon sen sinulle, hän syöttää minulla jotakin iljettävää. Minä kun olin niin voimakas, että olisin voinut syödä hänet suuhuni, ja nyt tuo kurja raukka lopen tuhoaa minut.

Melkein kuumesairaana äänettömästä katkeruudestaan ja pelostaan, tunsi hän ihastuvansa, tavatessaan vihdoinkin jonkun, joka tahtoi häntä kuulla, ja hän kevensi nyt sydäntänsä. Mitä olikaan hän ajatellut, mennessään uusiin naimisiin tuollaisen kavalan olennon kanssa, joka ei omistanut rakkautta niin rahtuakaan, hän, joka oli viisi vuotta vanhempi, ja jolla oli kaksi tyttöä, toinen jo kuusivuotias ja toinen kahdeksan vuoden ikäinen? Siitä oli kohta kulunut kymmenen vuotta kun hän oli tehnyt tuon tyhmyyden, eikä tuntiakaan ollut kulunut, ilman että hän oli saanut sitä katua. Sehän oli kurjuudessa elämistä, täydellistä karkoitusta tähän jääkylmään loukkoon, jossa häntä yhtämittaa paleli, niin että hän värisi, ja jossa hänellä oli kuolettavan ikävää, ei ainoatakaan puhetoveria, ei edes naapurivaimoa. Mies oli entinen ratakiskojen panija ja ansaitsi nyt kaksitoista sataa frangia ratavartijana, vaimo oli saanut alun pitäen viisikymmentä frangia veräjästä, jota nykyisin hoiti Flore, ja siinä eli koko heidän nykyinen ja tulevainen elämänsä, ilman toivoa paremmasta, mutta sillä varmuudella, että saisivat elää ja kuolla tässä pesässä tuhannen lieuen päässä muista ihmisistä.

Hän ei puhunut siitä lohdutuksesta, mikä hänellä oli ollut, ennen kun tuli kipeäksi, silloin kun mies työskenteli soranajossa ja hän yksin tytärtensä kanssa hoiti veräjää. Hänellä oli näet silloin koko linjalla Rouenista Havreen sellainen maine kauneudestaan, että rata-insinöörit sivumennen aina kävivät hänen luonaan, vieläpä kilpailivat hänen suosiostaan. Mies ei häirinnyt ketään, hän oli mukautuvainen kaikkia kohtaan, hiipi ovista sisään, meni ja tuli mitään näkemättä. Mutta näistä huvituksista oli tullut loppu, ja hän istui nyt siinä viikkoja ja kuukausia samalla tuolilla ja samassa yksinäisyydessä, ja tunsi tunti tunnilta riutuvansa yhä enemmän.

— Minä sanon sinulle, toisti hän lopuksi, että hän väjyy henkeäni, ja niin pieni kuin onkin, tulee hän tekemään minusta lopun.

Kiivas soitto sai hänet jälleen näyttämään levottomalta. Se oli lähinnä edellinen ratavartija, joka ilmoitti Misardille, että Pariisiin menevä juna lähestyi ja akkunan edessä olevan merkinantolaitoksen viisari osoitti suuntaa. Hän vaiensi soiton ja meni ulos, antaakseen kahdella torventörähdyksellä merkin junalle. Flore sulki veräjän ja näytti merkkiä nahkakoteloon pistetyllä lipulla. Juna, joka vielä oli käänteen peitossa, kuului lähenevän yhä lujemmin kohisten. Kovasti täristen se kulki ohi salaman kaltaisella nopeudella, uhaten tuolla voimakkaalla ilmanvedolla pyyhkäistä matalan tuvan mukaansa. Flore oli jo palannut vihannestensa luo, kun taas Misard oli asettanut pysähdysmerkin ohimenneen junan jälkeen ja otti punaisen merkin pois vastakkaiselta puolelta. Uusi soitto, josta seurasi toisen viisarin nouseminen, ilmoitti näet, että juna, joka oli ollut siinä viisi minuuttia sitten, nyt oli kulkenut seuraavan vartijan ohi. Hän astui jälleen sisälle, antoi tiedon lähimmille vartijoille, merkitsi ohikulun muistiin ja istuutui odottamaan muita junia. Alati teki hän samaa työtä kahdentoista tunnin ajan, ja hän eli siinä ja söi siinä, lukematta riviäkään sanomalehdestä ja ainoankaan ajatuksen näyttämättä mahtuvan hänen kokoonpainuneeseen kalloonsa.

Jacques, jolla ennen oli ollut tapana laskea äitikumminsa kanssa leikkiä tämän valloituksista rata-insinöörien keskuudessa, ei voinut olla hymyilemättä ja kysyi:

— Kentiesi on hän mustasukkainen?

Matta Phasie kohautti sääliväisesti olkapäitänsä ja hymy näkyi väkistenkin hänen raukeista silmäparoistaan.

— Poikani, mitä sinä puhut? Hänkö mustasukkainen! Hän ei milloinkaan välittänyt siitä, kun se ei maksanut hänelle mitään.

Uudelleen väristen jatkoi hän:

— Ei, ei, siitä hän ei paljoa välittänyt. Hän välittää ainoastaan rahoista… Se häntä ärsyttää, näetkös, kun minä en tahdo antaa hänelle niitä tuhatta frangia, jotka perin isältäni viime vuonna. Hän uhkasi silloin, että se koituisi minulle onnettomuudeksi ja minä sairastuin… Enkä minä ole ollut terveenä siitä saakka, niin, juuri siitä ajasta saakka.

Jacques ymmärsi nyt, ja kun hän luuli, että Phasie sairaudessaan katseli kaikkea pahalta puolelta, koetti hän jälleen puhua hänelle järkeä. Mutta eukko pudisti vaan päätään, hänellä oli omat ajatuksensa. Vihdoin virkkoi hän:

— No, silloinpa lienee, jos tahdotte saada siitä lopun, yksinkertaisin keino se, että annatte hänelle rahat.

Phasie nousi tavattomalla voimanponnistuksella ylös ja huusi raivokkaasti:

— Minun tuhannen frangiani, ei ikimaailmassa! Mieluummin kuolen… Nepä ovatkin koko hyvässä kätkössä, tiedä se! Tupa voidaan kääntää ylösalaisin ja minä väitän, ett'ei niitä sittenkään löydetä… Tuo konna on kyllä koettanut! Olen kuullut hänen öisin koputtelevan seiniin. Hae vaan, hae! Minä maltan mieleni pelkästään siitä huvista, että näen hänen saavan pitkän nenän… Saa nähdä kuka ensiksi antautuu, hänkö vai minä. Minä olen epäluuloinen enkä syö mitään, mihin hän saattaa päästä käsiksi. Ja jos minä kuolla kupsahdan, niin ei hän sittenkään saa minun tuhatta frangiani, vaikka minun täytyisi viedä ne mukanani hautaan.

Hän vaipui jälleen tuolille, väsyneenä ja uuden torventörähdyksen värisyttämänä. Se oli Misard, joka kynnykseltään antoi merkin Havreen menevästä junasta. Huolimatta itsepintaisesta päätöksestään olla jättämättä miehelleen perintöä, tunsi Phasie häntä kohtaan salaista, alati kasvavaa pelkoa, jättiläisen pelkoa itikkaa kohtaan, minkä se tuntee itseään syövän. Ilmoitettu juna, joka oli kahdentoista ja neljänkymmenen viiden sekajuna Pariisista, tuli kumeasti vyöryen etäällä. Se kuului tulevan ulos tunnelista ja korskuvan vielä kovemmin avoimella kentällä. Sitten kulki se ohi kumisten ja raskaasti, kuin vastustamaton hirmumyrsky.

Jacques, joka oli kurkistanut ylös akkunaan ja nähnyt pienten, neliskulmaisten vaununakkunain, joista näkyi matkustajien kasvoja, kulkevan ohitse, tahtoi hälventää Phasien synkät ajatukset ja sanot leikillisesti:

— Kummi valittaa sitä, ett'ei hän milloinkaan näe edes kissaakaan tässä luolassa… Mutta onhan tuossa ihmisiä!

Phasie joutui hämilleen eikä aluksi ymmärtänyt mitä hän tarkoitti:

— Ihmisiä, missä sitten?… Niin kyllä, sellaisia, jotka matkustavat ohitse. Niistä ei mitään iloa heru. En tunne heitä enkä saa jutella heidän kanssaan.

Jacques nauroi yhä.

— Tunnettehan minut, minun näette usein menevän ohitse.

— Niin, sinut kyllä tunnen, tiedän koska sinun junasi tulee ja katselen sinua veturissasi. Mutta sinä vain kiidät ohi. Eilen sinä viittosit minulle kädelläsi, mutta minä en voinut edes vastata… Ei, ei, sillä tavalla ei ihmisiä tavata.

Jacques nyökkäsi jälleen ilmoittaakseen olevansa samaa mieltä kuin hän. Hän oli hetkisen istunut katsellen Florea, joka avasi veräjän suunnattomia kivimöhkäleitä kuljettaville vaunuille. Tie ei kulkenut pitemmälle kuin Bécourtin kivilouhimoon saakka, minkä vuoksi veräjä öisin oli tavallisesti suljettuna munalukolla, ja varsin harvoin tapahtui, että Floren täytyi nousta sitä avaamaan. Nähdessään hänen tuttavallisesti juttelevan ajomiehen, pienen, tumman nuorukaisen kanssa, huudahti hän:

— Onko Cabuche sairaana, koska hänen serkkunsa Louis ajaa hänen hevosiansa?… Näkeekö kummi usein Cabucheparkaa?

Phasie ei vastannut, vaan nosti kätensä ylös ja huokasi raskaasti. Viime syksynä oli tapahtunut jotakin, joka ei suinkaan ollut omiansa virkistämään häntä. Hänen nuorin tyttärensä, Louisette, joka palveli kamarineitsyenä presidentin sisaren, rouva Bonnehonin luona Doinvillessä, oli eräänä iltana puoliksi mieletönnä ja rääkättynä paennut hyvän ystävänsä Cabuchen luo, hänen keskellä metsää sijaitsevaan asuntoonsa, ja kuollut siellä. Liikkeellä oli ollut huhu, joka syytti presidentti Grandmorinia väkivallan yrityksestä häntä vastaan, mutta siitä ei uskallettu ääneen puhua. Äiti kyllä tiesi mitä hänen oli uskottava, mutta hän ei mielellään tahtonut puhua siitä aineesta. Hän sanoi kuitenkin lopuksi:

— Ei, hän ei enään tule tänne, hänestä tulee oikea susi… Louisette raukka, hän oli niin soma ja kiltti ja herttainen. Hän piti oikein paljon minusta, ja hän olisi hoitanut minua, kun taas Flore, herra Jumala ei silti, että minä häntä moittisin, mutta varmaankaan ei hän aina ole tolkussaan; kaiken täytyy käydä hänen päänsä mukaan, ja hän on niin ylpeä ja kiivas luonnostaan ja pitkiin aikoihin ei häntä näekään… Kaikki on niin surullista, niin surullista.

Jacques katseli edelleenkin kivivaunuja, jotka nyt olivat saapuneet radalle. Mutta pyörät tarttuivat ratakiskoihin ja ajajan täytyi läimäyttää ruoskallaan, ja Florekin kirkui yllyttääkseen hevosia.

— Lempo soikoon, sanoi Jacques, nytpä ei juna saisi tulla… siitäpä tulisi aika munakokkeli!

— Ei ole vaaraa, vastasi Phasie täti. Flore voi kyllä monasti olla omituinen mutta hän ymmärtää tehtävänsä ja pitää silmänsä avoinna… Meillä ei, Jumalan kiitos, ole nyt viiteen vuoteen tapahtunut ainoatakaan onnettomuudentapausta. Kerran ennen ajoi juna erään miehen yli. Mutta meillä on ollut tekemistä ainoastaan yhden lehmän kanssa, vaikka juna oli joutumaisillaan pois kiskoilta. Eläinraukan ruumis löydettiin täältä ja pää tuolta tunnelin läheltä… Kun Flore on täällä, voin kyllin nukkua levollisesti.

Vaunut olivat nyt päässeet yli ja pyörät kuuluivat etäällä tärisevän noissa syvissä raitioissa. Silloin palasi Phasie ainaiseen huoleensa, muiden samoinkuin omaankin terveyteensä.

— No, entäs sinä, oletko sinä nyt oikein terve? Muistathan sairautesi tuolla kotona, sen, jota ei lääkäri ymmärtänyt.