Читать книгу Ihmispeto: Siveysromaani - Emile Zola - Страница 7

Sisällysluettelo

Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, oli kello lyönyt viisi Havren kaikissa torneissa, kun Roubaud tuli alas junasillalle, ryhtyäkseen virkatoimitukseen. Oli vielä pimeä, mutta merituulen voima oli kasvanut ja se alkoi loitontaa pilviä, jotka ryhmittyivät kukkuloiden yläpuolelle Sainte-Adressesta Tourvillen linnoitukseen asti. Satamansuusta länteenpäin alkoi päivä valjeta ja tähdet häipyä taivaalta. Pengermällä yhä paloivat kaasuliekit kalpeavaloisina kosteassa aamukylmässä. Ensimmäistä Montivilliersiin menevää junaa parhaillaan pantiin kuntoon erään alipäällikön johdolla joka oli yöpalveluksessa. Odotussalin ovia ei vielä oltu avattu ja asemalaiturit olivat tyhjinä, kun kankeaksi paleltunut asema jälleen heräsi.

Tullessaan ulos odotussalien yläpuolella sijaitsevasta asunnostaan, Roubaud kohtasi rahastonhoitajan vaimon, rouva Lebleun, joka seisoi hiljaa yhteisessä käytävässä, jonka varrella virkamiesten asunnot sijaitsivat. Hän oli useamman viikon ajan noussut öisin vakoilemaan konttoristia, neiti Guichonia, jonka hän epäili olevan lemmensuhteissa asemapäällikön, herra Dabadien, kanssa. Mutta sittenkään ei hän ollut saanut ilmi mitään, ei niin hiventäkään. Nyt tuli hänelle kova kiire huoneisiinsa, mutta hän oli niinä kolmena sekuntina, mitkä Roubaud tarvitsi avatakseen ja sulkeakseen ovensa, suureksi ihmeekseen ehtinyt huomata, että kaunis Séverine rouva, jolla muuten oli tapana maata ja kiskotella aina yhdeksään saakka, jo oli ylhäällä ja istui ruokasalissa, puettuna, suittuna ja kengät jalassa.

Niinpä herättikin hän heti miehensä, Lebleun, ilmoittaakseen tästä merkillisestä seikasta. Edellisenä iltana eivät Lebleun puolisot olleet tahtoneet mennä makuulle, ennen kun pikajuna oli tullut Pariisista viittä yli yksitoista, koska he paloivat uteliaisuudesta saada tietää, mitenkä juttu aliprefektin kanssa oli päättynyt. Mutta he eivät olleet voineet huomata mitään Roubaudista, jonka ulkomuoto oli sama kuin tavallisesti, ja he olivat turhaan kuunnelleet aina puoliyöhön saakka, kuulematta mitään naapureiltaan, jotka luultavasti olivat heti vaipuneet sikeään uneen. Mutta kaiketikaan ei tulos ollut hyvä, sillä muuten ei Séverine olisi noussut niin varhain. Kun rahastonhoitaja kysyi miltä hän oli näyttänyt, niin hänen vaimonsa koetti häntä kuvailla: hän oli ollut hyvin kalpea ja tuijottanut jäykästi suurilla, loistavilla, mustan tukan alta näkyvillä sinisilmillänsä; hän ei ollut tehnyt pienintäkään liikettä ja oli näyttänyt unissakävijältä. Päivemmällä kyllä saataisiin tietää, mitenkä asian laita oikeastaan oli.

Alhaalla junasillalla Roubaud kohtasi toverinsa Moulinin, joka oli ollut yöpalveluksessa, ja ryhtyi nyt toimeen, mutta tämä käveli muutamia minuutteja hänen kanssansa, jutteli ja ilmoitti hänelle monenmoista hyvää, mikä oli eilisestä lähtien tapahtunut: muutamat irtolaiset oli yllätetty, kun he olivat koettaneet hiipiä vartijahuoneeseen, kolme asemamiestä oli saanut nuhteita tottelemattomuudesta; eräs kytkye oli rikkunut Montvilliersiin menevää junaa pantaessa kuntoon.

Roubaud kuunteli häntä ääneti ja tyyneenä ja oli ainoastaan hiukan kalpea, mikä luultavasti johtui siitä, että hän oli vielä vähän väsynyt, minkä seikan silmiä ympäröivät siniset renkaatkin ilmaisivat: Kun hänen toverinsa oli herennyt juttelemasta, näytti kuitenkin siltä, kuin olisi hän tahtonut tehdä hänelle erään kysymyksen, kuin olisi hän odottanut saavansa kuulla muistakin tapahtumista. Mutta kun mitään muuta ei kuulunut, painoi hän päänsä alas ja katseli hetkisen maahan.

Kävellessään asemalaiturilla oli hän saapunut sen avonaisen hallin toiseen päähän, jonka oikealla puolella oli talli niitä vaunuja varten, jotka olivat tulleet edellisenä iltana ja joiden oli määrä seurata seuraavan päivän junia. Hän kohotti päätänsä ja kiinnitti katseensa erääseen ensi luokan vaunuun, Numeroltaan 293, johon muuan kaasuliekki loi liehuvaa valoansa, kun Moulin huudahti:

— Ah, minä unhoitin…

Puna kohosi Roubaudin kalpeille kasvoille, eikä hän voinut olla hiukan säpsähtämättä.

— Minä unhoitin sen, toisti Moulin. Tätä vaunua ei saa lähettää menemään; älkää ottako sitä pikajunaan neljäkymmentä yli kuusi nyt aamulla.

Syntyi lyhyt vaitiolo, mutta Roubaud kysyi äänellä, joka kuulosti aivan luonnolliselta:

— Minkä vuoksi?

— Yksi vaunu on tilattu tämän iltaisesta pikajunasta, eikä ole varmaa, että toinen sellainen saapuu päivän kuluessa.

Roubaud katseli häntä edelleenkin lujin katsein ja vastasi:

— Niinpä niinkin.

Mutta hän tuli ajatelleeksi jotakin muuta ja joutui äkisti pois suunniltaan inhosta.

— Onpa oikein inhottavaa, kuinka he laiminlyövät puhdistamisen!

Vaunu näyttää siltä kuin ei sitä olisi puhdistettu kahdeksaan päivään.

— Niin, vastasi Moulin, kun jokin juna saapuu yhdentoista jälkeen, ei miehiä uskalleta laskea sinne riepuinensa. Se saa riittää, että he kulkevat vaunujen läpi. Tässä muuanna iltana he unhoittivat erään matkustajan, joka nukkui penkillä, eikä herännyt ennen kun seuraavana aamuna.

Haukotusta pidättäen sanoi hän nyt menevänsä makuulle. Mutta ollessaan jo menossa, palasi hän kovasti uteliaana.

— No, teidän ja aliprefektin välinen asia on kai nyt lopussa?

— On, on, minä olen hyvin tyytyväinen matkaani.

— Sepä hyvä… Ja muistakaa nyt kaikin mokomin, ett'ei 293 saa lähteä.

Jäätyänsä yksin asemalaiturille, Roubaud hitaasti palasi odottavan, Montvilliersiin lähtevän junan luokse. Odotussalien ovet oli nyt avattu ja harvalukuiset matkustajat alkoivat saapua: muutamia metsästäjiä koirineen, pari kolme pikkukauppiasta perheineen, jotka aikoivat sunnuntaina nauttia vapaudestansa, y.m. Sitten kun tämä päivän ensimäinen juna oli lähtenyt, ei ollut aikaa hukattavana, vaan täytyi hänen viipymättä pitää huolta siitä, että Roueniin ja Pariisiin menevä sekajuna viisi ja neljäkymmentäviisi pantiin kuntoon. Näin varhain aamulla ei asemamiehistö ollut täysilukuinen, minkä vuoksi virantoimituksessa olevan alipäällikön täytyi toimittaa ja ajatella varsin erilaisia asioita. Valvottuaan kunkin vaunun ottamista vaunutallista ja työntämistä eteenpäin, minkä junasillalla olevat miehet tekivät, täytyi hänen pikimmältään pistäytyä silmäämässä pilettien myyntiä ja matkatavaroiden leimaamista. Muutamien sotamiesten ja erään virkamiehen välillä syntyi riita, jota hänen täytyi välittää. Puolen tunnin ajan täytyi hänen nyt, jääkylmälle viimalle alttiina ja noiden viluisten, vielä tuskin heränneiden, pimeyden, tyrkkäysten ja tungoksen takia pahatuulisten matkustajain ympäröimänä, tehdä työtä kahden puolesta, ollenkaan ajattelematta itseänsä.

Sitten kun asema sekajunan lähdettyä oli tyhjentynyt, läksi hän kiireesti vaihteen luo, tullakseen vakuutetuksi siitä, että siellä kaikki oli kunnossa, sillä juuri nyt tuli suoraan Pariisista eräs toinen juna, joka oli myöhästynyt. Hän riensi takaisin, valvoakseen matkustajien vaunuista astumista ja odotti kunnes he olivat jättäneet pilettinsä ja sijoittuneet hotelliomnibuksiin, jotka tässä tilaisuudessa odottivat pengermällä, ainoastaan yksinkertaisen aidan erottamina radasta. Ja vasta nyt, kun ratapiha taas oli tullut autioksi ja äänettömäksi, saattoi hän hengähtää.

Kello löi kuusi. Roubaud kulki hitaasti ulos tuosta katoksella varustetusta hallista. Sen edustalla, vapaassa ilmassa, nosti hän päänsä pystyyn ja veti henkeänsä, nähdessään että päivä vihdoinkin alkoi koittaa. Satamansuusta puhaltava tuuli oli täydellisesti karkoittanut usvat ja aamu oli kirkas ja kaunis. Hän saattoi nähdä rannikon Ingouvillestä pohjoiseen aina hautausmaalla oleviin puihin saakka sinipunervana viiruna kuvautuvan vaalenevalle taivaalle. Kääntyen sitten etelään ja itään hän huomasi meren yläpuolella viimeiset tähteet kevyistä, valkoisista pilvistä, jotka purjehtivat hitaasti eteenpäin kuin laivasto, samaan aikaan kun koko itä Seinen suunnattoman suun yläpuolella alkoi hehkua kohta nousevan auringon kultaamana.

Konemaisesti hän riisui kullalla kirjaellun hattunsa, jäähdyttääksen otsansa aamun viileässä ilmassa. Kun hän näki tämän niin tutun näköpiirin ja tuon laajan asema-alueen, joka oli suuri kuin kokonainen kaupunki, tullessa vasemmalla kädellä, sitten veturitallin ja oikealla tavaratoimiston, näkyi se rauhoittavan häntä ja palauttavan hänet alituisen samanlaisen päivätyön rauhaan. Muurin yläpuolella Rue Charles-Laffetten puolella savusivat tehtaiden savupiiput ja näkyivät nuo tavattomat hiilivarastot pitkin Vaubanin laivaveistämöä. Toisista laivaveistämöistä kuului jo hälinää. Tavarajunien vihellykset, tuulen sinne kuljettamien aaltojen pauhina ja suolaisuus, käänsivät hänen ajatuksensa päivän juhlaan, laivaan, joka laskettaisiin vesille, ja väentungokseen, mikä silloin syntyisi.

Kun Roubaud palasi avonaiseen halliin, tapasi hän miehistön panemassa kuntoon pikajunaa 6,40, ja kun hän luuli heidän aikovan työntää esille 293:n, katosi raittiin aamun antama tyyneys kokonaan ja hän ärjäsi vihastuneena:

— Älkää hitossa ottako sitä vaunua! Antakaa sen olla paikoillaan; sitä ei käytetä ennenkun illalla.

Esimies selitti, että vaunua oli työnnetty ainoastaan, jotta saataisiin toinen, takana ollut, esille. Mutta hillittömässä suuttumuksessaan hän ei kuullut, mitä mies sanoi.

— Kirotut pölkkypäät, onhan teille sanottu, että ette saa koskea siihen.

Kun hän vihdoinkin käsitti mistä oli kysymys, pysyi hän kuitenkin raivostuneena ja alkoi moittia tuota epämukavaa ratapihaa, jossa ei voitu edes vaunua kääntää. Asema, joka oli linjan vanhimpia, oli todellakin liian pieni, eikä se vanhoine puisine vaunutalleineen, puusta ja sinkistä rakennettuine pieniruutuisine junasiltoineen, sekä autioine ja synkkine rakennuksineen, joissa oli halkeamia kaikkialla, ollut kylliksi arvokas Havrelle.

— Se on hävytöntä, enkä minä voi käsittää miksi ei yhtiö, aikoja sitten ole hajotuttanut sitä maan tasalle.

Miehet katselivat häntä ihmetellen, kuullessaan hänen, joka muuten piti kurista niin tarkkaa lukua, puhuvan noin vapaasti. Hän huomasi sen ja vaikeni äkisti sekä jatkoi äänetönnä ja jäykkänä työn valvomista. Tuolle matalalle otsalle ilmaantui tyytymättömyyden ryppy, kun taas hänen pyöreiltä tummanpunaisilta kasvoiltaan näkyi tahdonlujuus.

Tämän jälkeen sai Roubaud takaisin koko kylmäverisyytensä. Hän piti sangen tarkkaa huolta pikajunasta ja tarkasti pienimmätkin yksityiskohdat. Vaunujen yhteenkytkemiset, mitkä hän katsoi taitamattomasti tehdyiksi, täytyi tehdä uudestaan, hänen valvonnallaan. Eräs rouva molempine tyttärineen, jotka seurustelivat hänen vaimonsa kanssa, pyysivät hänen apuaan, saadakseen paikat naistenvaunussa. Ennen kun hän sitten antoi lähtömerkin, tarkasti hän vieläkin oliko juna asianmukaisessa kunnossa; seurasi hän sitä kauvan sellaisen miehen valvovalla katseella, jonka pieninkin tarkkaamattomuus voi maksaa ihmishenkiä.

Kohta sen jälkeen täytyi hänen kulkea radan poikki vastaanottamaan Rouenista tulevaa junaa joka juuri nyt saapui asemalle. Tässä oli muuan postivirkamies, jonka kanssa hänen oli tapana joka päivä keskustella. Tuona muuten niin tarkoin virantoimitukseen käytettävänä aamuna oli Roubaudilla nyt lyhyt lepoaika, lähes neljännestunti, jonka kuluessa hän saattoi levätä, milloin ei mikään välittömästi vaatinut hänen virantoimitustaan. Ja tänä aamuna kuten tavallista pyöräytti hän paperossin ja jutteli sangen iloisesti.

Oli tullut valoisampaa ja kaasulyhdyt oli vastikään sammutettu junasillalta. Katossa olevat ruudut olivat niin pienet ja kurjat, että harmaa auer vallitsi siellä vielä mutta ulkopuolella, suurella taivaslaella, jota kohden halli avautui, leimusivat jo auringonsäteet. Koko taivaanranta purppuroitui. Ja tämän kauniin talviaamun puhtaassa ilmassa näkyivät kaikki esineet selvästi ja tarkasti.

Kello kahdeksalta aamulla oli asemapäälliköllä, herra Dabadiella, tapana tulla alas vastaanottamaan alipäällikkönsä tiedonannot. Dabadie oli kaunis, hyvin ruskeahiveinen mies, jolla oli hyvä ryhti: hänen esiintymistavassaan oli jotakin, mikä muistuttaa suuresta kauppiaasta, joka kokonaan antautuu asioimistehtäviinsä. Hän ei suurestikaan harrastanut matkustajaliikennettä, vaan harjoitti etenkin laivaveistämöliikettä, tuota suunnatonta välikauppaliikennettä, ja oli alituisissa tekemisissä Havren ja koko maailman korkeamman kauppamaailman kanssa.

Tänään oli hän myöhästynyt ja Roubaud oli jo kaksi kertaa avannut hänen huoneensa oven tapaamatta häntä siellä, ja posti oli pöydällä avaamattomana. Roubaudin katse lankesi sattumalta kirjeiden välissä olevaan sähkösanomaan. Kuin lumouksen pidättämänä hän ei lähtenyt ovelta ja kääntyi tietämättään ympäri, salaa vilkaisten pöydälle. Herra Dabadie tuli vihdoinkin kymmenen minuuttia yli kahdeksan. Roubaud istuutui, mutta ei sanonut mitään, antaakseen hänelle tilaisuutta avata sähkösanoman. Mutta hänen päällikkönsä ei pitänyt kiirettä ja tahtoi olla hyväntahtoinen alaisellensa, jota hän piti suuressa arvossa.

— Kävikö kaikki hyvin Pariisissa?

— Kyllä, kiitos.

Hän oli vihdoinkin avannut sähkösanoman, mutta ei lukenut sitä ja hymyilee edelleen ystävällisesti toiselle, jonka ääni oli muuttunut hillitymmäksi, kun hän ankarasti koetti estää leukaansa hermostuneesti vavahtamasta.

— Me olemme hyvin onnelliset, kun saamme pitää teidät täällä.

— Ja minä olen sangen tyytyväinen, saadessani jäädä tänne.

Dabadie ryhtyi nyt lukemaan sähkösanomaa ja Roubaud, jonka kasvoille hiki hiljalleen kohosi, katseli häntä. Mutta hän ei osoittanut merkkiäkään Roubaudin odottamasta mielenliikutuksesta; hän luki sähkösanoman tyynesti ja heitti sen sitten pöydälle: luultavasti koski se jotakin vähäpätöistä virka-asiaa. Ja sen jälkeen ryhtyi hän viipymättä avaamaan postia, samalla kun hänen alipäällikkönsä, kuten tavallisesti, joka aamu, suullisesti ilmoitti, mitä yöllä ja aamulla oli tapahtunut. Mutta tänä aamuna oli Roubaud epävarma ja hänen täytyi muistutella, ennen kun muisti mitä hänen virkaveljensä oli kertonut vartijahuoneessa tavatuista irtolaisista. Heidän vielä vaihdettuaan muutamia sanoja, antoi Roubaudin esimies hänelle merkin poistua, kun hänen molemmat laivaveistämö- ja tavaraliikenne-apulaisensa astuivat sisään, myös antaakseen selontekonsa. Heillä oli mukanansa yöllä tullut sähkösanoma, jonka eräs virkamies vastikään asemalaiturilla oli heille antanut.

— Saatte mennä, virkkoi Dabadie, nähdessään Roubaudin pysähtyvän oven luo.

Mutta tämä jäi seisomaan ja tuijotti suurilla, pyöreillä silmillään, ja meni pois vasta sitten kun sähkösanoma samalla välinpitämättömällä eleellä oli viskattu pöydälle. Hän kuljeskeli sen jälkeen hetkisen junasillalla, epäröivänä ja hämmentyneenä. Kello oli nyt viisi minuuttia yli puoli yhdeksän, eikä hänellä nyt ollut mitään junaa ennen kun sekajuna yhdeksän ja viisikymmentä. Tavallisesti käytti hän tämän väliajan kiertääkseen kertaalleen aseman ympäri. Hän käveli muutamia minuutteja, oikein tarkoin tietämättä mihin hänen jalkansa häntä kuljettivat. Mutta kun hän sitten katsahti ylös ja huomasi jälleen olevansa 293:n luona, kääntyi hän kiivaasti ympäri ja läksi veturitallia kohden, vaikk'ei hänellä ollut mitään tekemistä sillä taholla.

Aurinko oli nyt ylhäällä taivaanrannalla ja kultaista tomua satoi kalpeaan ilmaan. Mutta hän ei enään nauttinut kauniista aamusta, vaan kiiruhti askeleitaan ja näytti siltä kuin olisi hänellä ollut paljon tekemistä, koettaen haihduttaa odotuksensa tuskastuttavaisuutta.

Aivan odottamatta pysäytti hänet ääni:

— Hyvää päivää, herra Roubaud! Tapasitteko vaimoani?

Se oli lämmittäjä Pecqueux, iso, laiha, neljänkymmenenkolmen vuotias velikulta, jonka kasvot olivat kuumuuden ja savun palvaamat. Hänen harmaat silmänsä tuon matalan otsan alapuolella ja hänen suuri ulkoneva suunsa osoittivat juoppolallun alituista naurua.

— Vai niin, tekö se olette? vastasi Roubaud ja pysähtyi ihmeissään.

Ah, sepä totta, minä unhoitin veturille tapahtuneen onnettomuuden…

Ja te lähdette taas tänä iltana. Onhan se kylläkin hupaista, kun saa

kahdenkymmenen neljän tunnin loman.

— Niin, se on kyllä hupaista, toisti toinen, joka oli ollut hiprakassa edellisestä illasta saakka.

Hän oli kotoisin eräästä Rouenin lähellä olevasta kylästä ja oli varsin nuorena tullut yhtiön palvelukseen konetyömieheksi. Mutta täytettyään kolmekymmentä vuotta, oli hän kyllästynyt työpajaan ja tahtonut ruveta lämmittäjäksi, yletäkseen sitten veturinkuljettajaksi. Hän nai silloin Victorien, joka oli kotoisin samasta kylästä kuin hän. Mutta vuodet kuluivat ja hän pysyi lämmittäjänä, eikä voisi huonon käytöksensä ja ryhtinsä vuoksi milloinkaan päästä veturinkuljettajaksi; hän joi ja laukkasi tyttöjen perässä. Monesti olisi hänet erotettu toimestaan, ellei presidentti Graudmorin olisi suojellut häntä ja ellei olisi totuttu hänen paheisiinsa, jotka annettiin anteeksi. Hänen hyvän mielenlaatunsa ja vanhana työmiehenä omaamansa kokemuksen takia. Hänen takiansa tarvitsi olla levoton ainoastaan milloin hän tuli humalaan, sillä silloin muuttui hän todelliseksi eläimeksi, joka saattoi tehdä jonkin pahan kepposen.

— No, tapasitteko te vaimoni? kysyi hän uudelleen ja nauraa virnotti.

— Tietysti tapasimme me hänet, vastasi Roubaud. Vieläpä söimmekin teidän kodissanne! Teillä on oivallinen vaimo, Pecqueux, ja te teette hyvin rumasti ollessanne hänelle uskoton.

Hän virnisteli vieläkin pahemmin.

— Ah, mitenkä niin voidaan sanoa! Hänhän itse tahtoo, että minä huvittelen.

Se oli kylläkin totta. Victoire, joka oli häntä kaksi vuotta vanhempi ja oli tullut tavattoman paksuksi niin että hänen oli vaikea liikkua, pisti hänen taskuunsa muutamia sadan soun kappaleita, jotta hän voisi huvitella kodin ulkopuolella. Vaimo ei milloinkaan ollut kovin pannut pahaksensa hänen uskottomuuttaan ja alituisia hairahduksiansa, jotka olivat hänelle luonnollisena tarpeena. Nyt oli hänen elämänsä järjestyksessä; hänellä oli kaksi vaimoa, yksi kumpaisessakin päässä rataa, nimittäin vaimonsa Victoire Pariisissa ja toinen Havressa siksi ajaksi, minkä hän oleskeli siellä kahden junan välillä. Victoire, joka oli hyvin säästäväinen ja itse eli sangen itarasti, tiesi kaikki tyynni ja kohteli häntä varsin äidillisesti ja toisti kernaasti, ett'ei hän tahtonut, että miehen tarvitsisi hävetä tuon toisen takia. Joka kerta kun Pecqueux läksi matkaan tarkasteli hän hänen alusvaatteensakin ja varoi tarkoin, ett'ei tuo toinen voisi syyttää häntä siitä, ett'ei hän pidä miestään siistinä.

— Olkoonpa niinkin, vastasi Roubaud, mutta te ette missään tapauksessa te siinä kauniisti. Minun vaimoni on hyvin kiintynyt imettäjäänsä ja on toruva teitä.

Mutta hän vaikeni nähdessään vaunuvajasta, jonka luona he olivat, tulevan pitkän, kuivan naisen, Philomène Sauvagnatin, joka oli veturitallin päällikön sisar ja jo vuosikauden ollut Pequeuxin vara vaimona Havressa. Molemmat olivat jutustelleet vajassa, kun Pecqueux oli tullut ulos tervehtimään alipäällikköä. Hän näytti vielä nuorelta, huolimatta kolmestakymmenestä kahdesta ikävuodestaan; hän oli pitkä ja kulmikas, matalarintainen, kiihkeän intohimoinen ja pitkine päineen ja hehkuvine silmineen hän muistutti laihaa tammaa. Häntä syytettiin juopottelemisesta, ja sitä pientä rakennusta, jossa hänen veljensä asui veturitallin läheisyydessä, piti hän hyvin siivottomassa kunnossa.

Veljellä, joka oli itsepintainen auvergnelainen ja vaati ankaraa järjestystä, ollen suuresti esimiestensä suosiossa, oli ollut sangen suuria ikävyyksiä hänen takiansa, olipa hänet uhattu erottaakin. Joskin nyt Philomènea suvaittiin hänen takiansa, niin oli se ainoastaan sukurakkaus, joka vaikutti, että hän piti sisarensa luonaan, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä, milloin yllätti hänet hänen rakkaus seikkailuissaan, antamasta hänelle niin kovaa selkäsaunaa, että hän jäi puolikuoliaana makaamaan lattialle. Hän ja Pecqueux viihtyivät hyvin yhdessä: viimeksimainitun voimakkaissa käsivarsissa oli hän vihdoinkin saanut intohimonsa tyydytetyksi ja Pecqueux oli kyllästynyt tavattoman lihavaan vaimoonsa ja oli onnellinen saatuaan käsiinsä toisen, joka oli laiha, ja lausui usein piloillaan, että nyt ei hänen enään tarvinnut etsiä muilta tahoilta. Mutta Séverine oli katsonut velvollisuudekseen Victoiren takia rikkoa välinsä Philomènen kanssa, jota hän jo ennenkin oli luontaisen ylpeytensä vuoksi karttanut ja lakannut tervehtimästä.

— Vai niin, hyvästi siis, Pecqueux, virkkoi Philomène hävyttömällä äänellä. Minä menen tieheni, koska herra Roubaud aikoo läksyttää sinua vaimonsa puolesta.