Читать книгу Kivihiilenkaivajat - Emile Zola - Страница 14

Sisällysluettelo

Pienen tiilisen kirkon kello työväen kylässä No. 240 löi yksitoista.

Tässä kirkossa piti pastori Joire sunnuntaisin jumalanpalvelusta.

Kirkon vieressä oli koulun kivitalo. Vaikka ikkunat olivat suljetut,

kuului sieltä lasten tavailemista.

Leveällä tiellä, joka jakoi neljä yksitoikkoista rakennusryhmää toisistaan, ei näkynyt ainoatakaan sielua. Pienet puistot näyttivät synkiltä ja surullisilta; paljaine puineen ja likaisine maaperineen. Kaikista savupiipuista savusi, kaikkialla laitettiin päivällistä, väliin näkyi joku nainen ovella ja katosi taas. Vesiränneistä tippui vettä vesisäiliöihin, vaikka sade oli jo lakannut. Nämä punaset rännit, joita sade huuhtoi, tekivät kylän vähän vaihtelevamman näköiseksi, joka äkkiä oli kohonnut kesken avaraa lakeutta ja jota reunustivat mustat tiejuovat.

Palattuaan kylään Maheun vaimo poikkesi erään päällikön vaimon luo, jolla oli jälellä perunasatoa. Syrjässä oli taloryhmä, jota pieni poppelilehdikkö ympäröi, aina neljä taloa yhdessä puisto ympärillä. Yhtiö oli määrännyt nämä rakennukset päälliköille ja vuorivoudeille, jonka vuoksi työläiset nimittivät tätä kylän nurkkaa "Silkkisukaksi", mutta omaa kyläänsä kutsuivat he: "maksa velkasi".

— Hohoi, vihdoinpa olemme perillä, — huudahti vaimo Maheu tultuaan kotiin kädet täynnä kääreitä ja työntäen lapsia, jotka olivat aivan nääntyneet ja likaiset.

Tulen ääressä huusi Estella täyttä kurkkua Alziren sylissä. Sokurivesi oli aikoja loppunut ja tyttö koettaessaan saada lasta tyyntymään oli keksinyt olla antavinaan hänelle rintaa. Toisinaan tämä kepponen onnistui, mutta tällä kertaa se ei käynyt. Turhaan oli hän päästänyt röijyn napeista ja painoi lasta laihaan rintaansa, lapsi kimmastui vielä enemmän imiessään nahkaa, josta ei mitään lähtenyt.

— Anna se minulle, — sanoi äiti pantuaan ostokset käsistään. — Hän ei anna meidän puhua sanaakaan.

Niin pian kuin jukura oli imeytynyt hänen rintaansa, voitiin rauhassa puhua. Kaikki oli järjestyksessä. Pikku emäntä oli siivonnut huoneessa ja hoitanut tulta. Hiljaisuudessa kuului selvään isoisän kuorsaaminen yhtä tasaisena ja säännöllisenä kuin ennenkin.

— Kas, kuinka paljon! — sanoi Alzire hymyillen katsoessaan ostoksia.

— Tahdotko äiti, että minä keittäisin lientä?

Pöytä oli täynnä kääröjä, siinä oli vaatekäärö, kaksi leipää, perunoita, voita, kahvia, sikuria ja puoli naulaa sianlihahyytelöä.

— Ehtii tuota vielä, sanoi äiti väsyneesti, — täytyy poimia suolaruohoja ja purjulaukkaa… Minä keitän kyllä miehille, mutta pane sinä perunat tulelle, niin saamme syödä niitä voin kanssa. Ja kahvia, älä unohda kahvia!

Äkkiä muisti hän kakkua. Hän katsoi lapsiin, jotka kädet tyhjinä tepastelivat lattialla. He olivat siis ahmineet sen matkalla. Ja hän soimasi heitä aika lailla, vaikka Alzire koetti heitä puolustaa.

— Anna heidän olla, äiti. Jos se oli tarkoitettu minulle, niin ei ole väliä. Heidänhän tuli nälkä kulkiessaan niin pitkälle.

Kello löi kaksitoista. Kuului koulusta palaavien lasten puukenkien kolinaa. Perunat olivat valmiit ja kahvi keitettynä puoleksi sikurista tuoksullaan kiihotti ruokahalua. Tehtiin tilaa pöydän toisessa päässä ja äiti istui siihen. Lapset saivat tyytyä omiin polviinsa. Nuorin poika katsoi koko ajan ahneesti hyytelöä, joka rasvasen paperin sisällä kiinnitti hänen huomiotaan.

Äiti joi kahvia pienin kulauksin pitäen lasia molemmin käsin lämmitelläkseen niitä. Ukko Bonnemort tuli myös. Tavallisesti heräsi hän myöhemmin niin että aamiainen odotti häntä tulella. Nyt alkoi hän murista, kun ei ollut lientä. Mutta kun hänelle sanottiin, ettei aina saa sitä mitä tahtoo, alkoi hän ääneti syödä perunaansa. Toisinaan nousi hän sylkeäkseen tuhkaan.

— Olin vallan unohtaa, äiti, sanoi Alzire, naapurivaimo kävi täällä…

— Menköön menojaan! keskeytti hänet äiti.

Hän ja Levaquen vaimo salaa eivät pitäneet toinen toisistaan. Edellisenä päivänä oli Levaquen vaimo valittanut köyhyyttään, jottei hänen tarvitsisi antaa velkaa. Mutta Levaqueilla olikin nyt juuri hyvät päivät. Bouteloup oli maksanut kahdesta viikosta edeltäpäin. Mutta perheelliset harvoin antoivat toisilleen lainaa.

— Paneppa erilleen kahviannos, sanoi taas vaimo, täytyy antaa takaisin

Pierronin vaimolle, jolle olen velkaa toispäivän lainan.

Alzire kääri kahvin paperiin ja äiti meni ulos sanoen, että palaa heti keittämään miehille lientä. Hän otti Estellan syliinsä ja jätti Bonnemortin syömään perunansa loppuun. Lenore ja Henri tappelivat lattialla putoovista perunakuorista.

Maheun vaimo meni suoraan puiston kautta, jottei Levaque huomaisi häntä ikkunasta eikä kutsuisi luoksensa. Heidän puistonsa oli aivan Pierronin puiston vieressä, aitaan oli tehty kolo, josta he kulkivat kylään toistensa luo. Siinä oli myös yhteinen kaivo, josta neljä perhettä ammensi vettä. Siinä oli myös vaja vanhoja työkaluja varten, siinä syötettiin kaniineja, jotka teurastettiin ja syötiin suurina pyhinä. Kello löi yhtä. Tähän aikaan juotiin kaikkialla kahvia eikä ketään näkynyt pihalla eikä ikkunoissa. Vain joku kaivaja kaivoi puistossaan ennen kuin lähti työhön.

Mutta saapuessaan naapurin luo Maheu huomasi hämmästyksekseen kadun toisessa päässä kirkon edessä herran ja kaksi rouvaa. Hän pysähtyi hetkeksi ja tunsi heidät. Rouva Hennebeau näytti vierailleen työväen kylää turkiksiin kääriytyneelle naiselle ja kunniamerkeillä koristetulle herralle.

— Miksi sinä vaivaat itseäsi, sanoi Pierronin vaimo, kun Maheu antoi hänelle kahvit. — Eihän sillä olisi kiirettä.

Hän oli kahdenkymmenen seitsemän vuoden vanha ja yleensä pidetty kaunottarena. Hän oli mustaverinen, matalaotsainen, suurisilmäinen ja supukkasuinen. Sitä paitsi oli hän kiemailija, pysyi aina puhtaana ja ollen lapseton säilytti hän kauniin vartalon. Hänen äitinsä, vanha Brule, joka oli kaivajan leski, oli hankkinut tyttärelleen työtä tehtaassa ja vannoi, ettei antaisi rämän koskaan mennä naimisiin kaivajan kanssa. Kun tämä siitä huolimatta meni naimisiin Pierron kanssa, joka, paitsi että hän oli kaivaja, oli lisäksi leskimies ja jolla oli kahdeksanvuotias tytär edellisestä avioliitosta, suuttui siitä äiti vielä pahemmin. Mutta avioliitto oli hyvin onnellinen huolimatta siitä että juoruttiin vaimon rakastajasta ja miehen leväperäisyydestä. Heillä ei ollut lainkaan velkoja, söivät lihaa kaksi kertaa viikossa ja talossa vallitsi sellainen puhtaus, että voisi peilata pannuihin. Kaiken muun menestymisen lisäksi oli hän tuttavuutensa tähden saanut yhtiöltä luvan kaupitella nisusia ja nekkuja, joita hän säilytti pöntöissä asetettuina riviin kahdelle laudalle ikkunan edessä. Tästä ansaitsi hän kuusi, seitsemän sous'ta päivässä, joskus sunnuntaina kaksikintoista. Ainoa, mikä häiritsi tätä hyvinvointia, oli akka Brulen ainainen murina, mutta hän olikin vanha vallankumouksellinen, joka tahtoi kostaa isännille miehensä kuoleman, eikä myöskään Lydialla ollut herrain päiviä, sillä hän sai liian usein korvalle hyvinvoivilta vanhemmiltaan.

— Kas, kuinka suureksi se on tullut! sanoi Pierronin vaimo hymyillen

Estellelle.

— Oh, älä puhukaan, minä olen aivan nääntyä sen kanssa. — Kiitä luojaa, ettei sinulla ole sellaisia. Voit ainakin pysyä siistinä.

Vaikka hänellä itselläänkin kotona oli kaikki järjestyksessä ja joka lauantai pestiin lattiat, niin katseli hän kuitenkin katein silmin tuota valoisaa huonetta, joka melkein oli komeasti sisustettu. Seinällä riippui peili ja kolme taulua.

Pierronin vaimo joi kahvinsa yksin. Kaikki hänen omaisensa työskentelivät kaivoksessa.

— Juo lasillinen kahvia minun kanssani, sanoi hän.

— Ei, kiitos, olen juuri juonut kotona.

— Ei haittaa.

Eikä se tosiaankaan haitannut. He joivat vielä lasillisen ja heidän katseensa osuivat pönttöjen välistä vastakkaisiin ikkunoihin, missä uudinten suuremmasta tai vähemmästä puhtaudesta saattoi päättää, miten huolellinen emäntä oli. Levaquen uutimet olivat likaisia kuin rääsyt, joilla pyyhittiin pannuja.

— Kuinka voi elää sellaisessa liassa, lausui Pierronin vaimo.

Nytpä Maheun vaimo pääsi lempiaiheeseensa. Jospa hänellä olisi niin hyvä vuokralainen kuin Bouteloup, niin koko hänen taloutensa kukoistaisi. Jos osaisi hyvin toimia, niin voisi vuokralaisesta ansaita paljon. Luonnollisesti ei pitäisi olla hänen kanssaan suhteissa. Ja Levaque juo ja lyö vaimoaan, hakkailee variete-laulajattaria Montsou'ssa.

Pierronin vaimon kasvot kuvastivat inhoa. Tuollaiset laulajattaret levittävät vain tauteja. Joisellessa oli eräs sellainen, joka tartutti koko kaivannon.

— Minua ihmetyttää, kuinka sinä olet sallinut poikasi rupeamaan tekemisiin heidän tyttönsä kanssa.

— Niin, kukapa sen voi estää. Heidän puistonsahan on aivan meidän vieressä. Kesäisin tapasi Sakarias häntä joka pensaan alla tai vajassa. Kun vaan meni vettä noutamaan, niin siinä ne aina oli.

Tuo oli tavallinen historia kylän yhdyselämästä, joka pahensi nuoria poikia ja tyttöjä. Nuoret parit kohtasivat toisensa pimeän tulien vajan luona. Siinä myös jokainen tyttö synnyttikin ellei hän pitänyt tarpeellisena lähteä edemmäksi pellolle. Sitä ei paheksuttu, jälestäpäin menivät rakastavaiset naimisiin, ainoastaan äidit olivat tyytymättömiä, jos pojat menivät nuorina naimisiin, sillä silloin he eivät enää antaneet perheelle mitään.

— Sinun sijassasi tekisin minä lopun siitä kerrassaan, sanoi Pierronin vaimo. — Sinun Sakariashan on saanut häneltä jo kaksi lasta ja varmaankin he edelleenkin tulevat jatkamaan samalla tavoin… Kyllä sinä saat sanoa hyvästi Sakarian ansiolle.

Mutta Maheun vaimo ojensi raivoissaan kätensä.

— Kuule, mitä sanon. Jos he muuttavat yhteen, niin minä kiroon heidät… Täytyyhän Sakariaan kunnioittaa meitä! Hän on maksanut meille paljon ja on velvollinen korvaamaan meille sen ennenkuin akottuu… Ajattele itse, jos kaikki lapsemme rupeavat työskentelemään toisten hyväksi niin pian kuin kasvavat, niin mitä me saamme heiltä?

Vähitellen rauhoittui hän.

— Niin, niin, saadaampa nähdä… Kuinka väkevää kahvisi on, sinä panet varmaankin paljon.

Juteltuaan vielä hyvän aikaa yhtä ja toista, tuli hänen kiire kotiin valmistamaan ruokaa. Kadulla kulki koulusta palaavia lapsia, siellä täällä ovella näkyi naisia, jotka pälyivät rouva Hennebeau'ta ja tämän vieraita. Tämä käynti alkoi herättää yleistä mielenkiintoa kylässä.

Maheun vaimo oli juuri menemäisillään ovestaan sisälle, kun hän sattui Levaquen vaimon kanssa yhteen. Tämä oli tullut ulos puhutellakseen lääkäri Vanderhaghenia, joka oli yhtiön palveluksessa. Pienenläntä tohtorilla oli aina kiire ja paljon työtä, niin että hän antoi neuvojaan ohimennen.

— Herra tohtori, valitti Levaquen vaimo, — minä en voi lainkaan syödä, särkee koko ruumista… Kuulkaa toki minua.

— Jätä minut rauhaan! ärjähti tämä. Hän sinutteli kaikkia. — Juot liian paljon kahvia.

— Mutta tulkaa toki katsomaan miestäni, kannatti Maheun vaimokin, — hänen jalkojansa pakottaa.

— Sinä olet varmaankin häijy häntä kohtaan, jätä minut rauhaan!

Molemmat naiset jäivät keskelle tietä katsomaan poistuvan tohtorin selkään. Katsahtaen toinen toisiinsa kohauttivat he toivottomasti olkapäitään.

— Poikkea luokseni, kutsui Levaquen vaimo. — Minulla on tiedätkö uutinen… Juodaan vähän kahvia. Olen juuri keittänyt.

Maheun vaimo koetti tehdä vastarintaa, mutta myöntyi pian. Olkoon menneeksi, voihan juoda tilkan, ettei naapuri loukkaantuisi. Ja hän astui sisään.

Heidän ruokasalinsa oli tavattoman likainen. Seinissä ja lattialla oli rasvapilkkuja, kaapissa ja pöydällä makasi ruuan jätteitä. Tulen luona istui Bouteloup nojaten kyynärpäillään pöytään lopettaen keitettyä lihapala-annosta. Hän näytti nuorekkaalta kolmenkymmenen viiden ikäiseltä, ollen harteva ja lihava, hyväntahtoisen näköinen. Hänen edessään seisoi Achille, Philomenen esikoinen, joka jo oli kolmannella vuodella ja katsoi rukoilevasti Bouteloup'iin kuin nälkäinen koira. Bouteloup, joka oli hyvin hellä lapsia kohti, pisti pojan suuhun silloin tällöin palan lihaa.

— Odota jahka panen sokuria, sanoi Levaquen vaimo kaataen hienoa, sokuria suoraan pannuun.

Hän oli kuusi vuotta vanhempi kuin Bouteloup ja oli kauhean näköinen. Hänen rintansa riippui alas vatsalle ja vatsa ulottui melkein polviin saakka ja litteissä kasvoissa näkyivät harmahtavat viikset. Bouteloup oli ottanut hänet ilman pitempää harkintaa, kuten otti hänen liemensä, mistä hän noukki vaimon hiuksia, ja kuten käytti hänen lakanoitaan kolme kuukautta kutakin. Vaimo kuului täysihoitoon ja hänen miehellään oli tapana sanoa, että hyvät raha-asiat tekevät välit hyviksi.

— Tiedätkö mitä, jatkoi Levaquen vaimo, eilen illalla nähtiin

Pierronin vaimo "Silkkisukan" luona. Ja herra, sinä tiedät kuka, odotti

häntä Rasseneurin takana ja he lähtivät yhdessä pitkin kanavan rantaa.

Hm, mitä sanot siitä? Nainut nainen.

— Soo, sanoi Maheun vaimo, — ennen naimisiin menoaan oli Pierronilla tapana antaa voudille kaniineja, nyt on hänen huokeampi lainata vaimoaan.

Bouteloup purskahti äänekkääseen nauruun ja pisti Achillen suuhun leipäpalan, joka oli kastettu kastikkeeseen. Molemmat naiset jatkoivat panetella Pierronin vaimoa. Mikä hän on olevinaan? Tavallinen kiemailija, joka ei ole muita kauniimpi, vaan aina huolehtii kauneudestaan, milloin peseytyy, milloin voitelee itseään ja koristaa. Mutta sehän on miehen asia, jos se häntä miellyttää. Onhan sellaisia henkilöitä, jotka ovat valmiit vaikka nuoleskelemaan päällikön lattiaa saadakseen kuulla kiitokset. Heidät keskeytti naapurin vaimo, joka toi Philomenen nuoremman yhdeksänkuukautisen tytön Desiree'n. Philomene oli sopinut, että lapsi tuotaisiin hänen luoksensa kaivokseen, missä hän imetti sitä aamiaista syödessään.

— Mutta minä en voi jättää omaani hetkeksikään, sillä se rupeaa heti huutamaan, sanoi Maheun vaimo katsoessaan nukahtaneeseen Estelle'en.

Mutta hänen ei onnistunut välttää epämieluista keskustelua, jonka vuoksi Levaquen vaimo oli hänet kutsunut.

— Eikö olisi aika ratkaista se asia, huomautti tämä.

Aluksi olivat äidit puhumatta asiasta olleet yhtä mieltä, ettei lapset saisi naida toisiansa. Sakarian äiti ei tahtonut luopua poikansa palkasta eikä Philomenenkaan äiti tahtonut menettää tyttärensä palkkaa. Mutta kun lapsi kasvoi ja tarvitsi yhä enemmän ruokaa ja lisäksi tuli toinen, alkoi hän yhä kiihkeämmin vaatia häitä. Hän ei suinkaan tahtonut kärsiä tappiota.

— Sakariahan jo on vapaa sotapalveluksesta, alkoi hän, niin ettei enää ole esteitä. Milloin siis määräämme?

— Odottakaamme vielä vähän, lausui Maheu vastahakoisesti. — Oh kuinka olen väsynyt tästä kaikesta. Olisivathan voineet odottaa, kunnes menevät naimisiin. Minä vääntäisin Katarinalta niskan nurin, jos hän käyttäytyisi noin tyhmästi.

Levaquen vaimo kohautti olkapäitään.

— Malta vaan, kyllä hänellekin käy kuten kaikille toisillekin.

Vihanneksia, perunoita ja purjulaukkaa oli pöydän toisessa päässä Levaquen lientä varten. Emäntä ryhtyi kuorimaan niitä ainakin pari kymmentä kertaa, mutta aina se jäi kesken pelkältä suun soittamiselta. Hän ryhtyi niihin taas käsiksi, mutta heitti ne samassa rientäen ikkunan luo.

— Kas, kas! Sehän on rouva Hennebeau vieraineen. Nyt menevät he

Pierronille.

Molemmat alkoivat taas sättiä Pierronin vaimoa. Kun yhtiö näytti työväen asuntoja vieraille, niin vietiin he aina hänen luokseen siksi, että hänellä on siistiä. Eikä vieraille suinkaan kerrota kaivosvoudista. Kelpasipa pitää puhtaana, kun rakastaja saa kolmetuhatta frankia, asunnon, lämmöin, vieläpä lahjojakin. Ulkoa on kyllä puhdasta, mutta sisältä. Ja he kaakattivat koko ajan, minkä vieraat olivat Pierronilla.

— Nyt he tulevat, sanoi vihdoin Levaquen vaimo, — kiertävät ympäri.

Katsoppa, lintuni, he taitavat mennä sinun luoksesi.

Maheun valtasi kauhu. Olikohan Alzire korjannut pöydältä? Eikä liemikään ole vielä keitetty! Hän sopersi "näkemiin" ja riensi juoksujalkaa kotiinsa.

Kotona oli kaikki järjestyksessä. Alzire, joka oli pieni järkevä tyttö, oli sitonut vyölleen vanhan pyyhinliinan ja alkanut vakavan näköisenä valmistaa ruokaa, kun näki äidin viipyvän. Hän oli poiminut suolaruohoja ja purjulaukkaa ja kuori parastaikaa vihanneksia sillä aikaa kun vesi lämpeni suuressa padassa miehille pesuvedeksi. Henri ja Lenore onneksi olivat hiljaa katsoen vanhaa kalenteria. Ukko Bonnemort poltti ääneti piippuaan.

Tuskin oli Maheun vaimo ehtinyt kotiin, kun oveen koputettiin.

— Saako tulla, hyvä vaimo?

Huoneeseen tuli rouva Hennebeau. Hän oli pitkä ja komea valkoverinen nainen, joka neljänkymmenen vuotiaaksi oli liian lihava ja elähtänyt. Hän pakotti ystävällisen hymyn kasvoillensa peläten sisimmässään tahrimasta silkkihamettaan ja mustaa samettisakettiaan.

— Tulkaa, tulkaa, toisti hän vierailleen, me emme häiritse ketään. No, eikö täällä ole siistiä? Ja tällä hyvällä naisella on seitsemän lasta. Ja niin on kaikissa asunnoissa. Kun jo sanoin antaa yhtiö heille koko talon kuudesta frankista kuukaudessa. Alhaalla on ruokasali, ylhäällä kaksi makuuhuonetta, kellari ja puisto.

Herra kunniamerkeissä ja nainen turkiksissa, jotka aamujunassa olivat tulleet Pariisista, eivät tunteneet itseänsä aivan paikallaan tässä oudossa paikassa.

— Kas, puistokin! toisti hieno nainen, mutta sehän on suloista! Täällä on varmaankin hupaista asua.

— Me annamme heille hiiliä enemmän kuin he tarvitsevat, jatkoi rouva Hennebeau. — Kaksi kertaa viikossa käy lääkäri heidän luonaan ja kun he vanhenevat, saavat he eläkkeen, tarvitsematta lainkaan maksaa mitään palkastaan siihen.

— Mutta tämähän on oikea luvattu maa! — huudahti herra kunniamerkeissä teennäisellä ihastuksella.

Maheun vaimo syöksyi esiin tuolineen, mutta rouvat eivät tahtoneet istua. Rouva Hennebeauta alkoi jo kyllästyttää hänen keksimänsä huvitus esiintyä eläinnäyttelijänä ajanvietoksi, mutta vähitellen alkoi hän tuntea inhoa tähän erikoiseen puutteen hajuun, joka henki vastaan puhtaimmistakin taloista, joita hän valitsi näytettäviksi. Kertoessaan kaikkea tuota toisti hän ainoastaan silloin tällöin kuulemiaan katkonaisia lauseita, itse hän ei milloinkaan yrittänyt tutustumaan lähemmin noihin onnettomiin ihmisiin, jotka asuivat aivan hänen läheisyydessään.

— Kuinka herttaiset lapset, sanoi nainen, vaikka ne hänestä tuntuivat vastenmielisiltä suurpäisiltä, takkuisine keltatukkineen.

Maheun vaimon piti sanoa, kuinka vanhoja ne olivat, kohteliaisuudesta esitettiin hänelle muutamia kysymyksiä Estellen suhteen. Ukko Bonnemort otti kohteliaisuuden vuoksi piipun suustaan, mutta hänen ulkomuotonsa herätti kuitenkin levottomuutta, niin oli maanalainen työ hänet näännyttänyt, hänen jalkansa horjuivat, pää tutisi, kasvot mullan värisinä. Kun hän sai yskänkohtauksen, niin katsoi hän parhaaksi mennä ulos, sillä hänen mielestään oli sopimatonta yskiä sellaisessa seurassa.

Eniten kiitoksia sai Alzire. Kuinka herttainen pikku emäntä esiliinoilleen! Äitiä onniteltiin tällaisesta tyttärestä… Kyttyrästä ei kukaan huomauttanut, vaikka katseet puhuivat ihmeellisesti säälistä ja inhosta pientä raajarikkoa kohtaan.

— Jos Pariisissa kysytään teiltä meidän työväen asuntoja, niin voitte kertoa, mitä olette nähneet, lopetti rouva Hennebeau. — Täällä on aina yhtä hiljaa kuin nyt ja vallitsevat patriarkaaliset tavat. Kuten näette ovat kaikki onnellisia ja terveitä. Teidän täytyisi tulla tänne lepäämään hiljaisuudessa ja hyvässä ilmassa.

— Mainiota! Mainiota! huudahti mies kunniamerkeissä.

He lähtivät pois aivan ihastuksissaan ikäänkuin olisivat katsoneet jotain harvinaista museota. Maheun vaimo saatettuaan heidät pysähtyi kynnykselle katsomaan kuinka he poistuivat keskustellen.

Portilla pidätti Levaquen vaimo Pierronin vaimon, joka uteliaisuudesta oli rientänyt sinne. Molemmat ihmettelivät ja raivosivat. Aikoivatko nuo ihmiset yöpyä Maheun luona? Sepä mahtoi olla kaunista.

— Kuinka paljon he ansaitsevatkaan, niin ovat he aina ilman rahaa.

Mutta ei tuo ole ihmeellistäkään kun on sellaisia paheita.

— Minä sain juuri tietää, että hän tänä aamuna kävi kerjäämässä herrasväki Piolainelta ja että Maigrat joka ennen kielsi antamasta velaksi, antoi nyt. Mutta tiettyhän se on, ettei Maigrat anna ilman vaan.

— Luuletko hänen maksavan? ei, kyllä sen saa Katarina maksaa.

— Mutta eikö sinun mielestäsi hän ollut röyhkeä sanoessaan äsken minulle, että hän vääntäisi niskan Katarinalta, jos tämä sallisi itselleen jotain sellaista. Entä se pitkäkoipinen Chaval? Luuletko ettei hänellä ollut kohtauksia Katarinan kanssa.

— Hiljaa… siinä ne ovat.

Molemmat naiset katsoivat välinpitämättömän näköisinä vieraitten ohikulkiessa, mutta sen jälkeen viittasivat Maheun vaimon luoksensa, jolla yhä vieläkin oli Estelle sylissään. Kaikki kolme katsoivat ääneti rouva Hennebeau'n ja hänen vieraittensa selkään, jotka yhä etääntyivät. Tuskin vieraat olivat etääntyneet kolmeakymmentä askelta, kun kielen pieksäminen uusiintui vielä kivakammin.

— Eivätpä nuo näytä kysyvän vaatteittensa hintoja. Vaikka eivät taida itse olla vaatteittensa arvoisia.

— Se on totta!… Tuota vierasta en tunne, mutta meikäläisestä rouvasta en antaisi neljääkään souta olkoonpa vaikka vielä lihavampi. Ja kauniitapa asioita kerrotaan hänestä…

— Mitä sitten?

— Hänellä kuuluu olevan rakastajia. Ennen kaikkea insinööri.

— Tuo kääpiö. Mutta insinöörinhän hän voi pistää vaikka taskuunsa.

— Mitä siitä. Se häntä miellyttää. Kas kuinka nyrpistää nenäänsä, ei hänelle kelpaa mikään ja hameen helmallaankin tahtoo näyttää että hän halveksii häntä.

Herrasväki jatkoi kävelyään hitain askelin. Kun he saapuivat kirkon luo ajoi heidän luoksensa ajokalut, joista nousi noin neljänkymmenen vanha mies mustassa takissa, hyvin tummaihoinen ja käskevä ilme kasvoissaan.

— Mies, kuiskasi Levaquen vaimo ikäänkuin he voisivat kuulla häntä, sillä pelko, jonka tirehtööri herätti kaikissa kymmenessä tuhannessa työmiehessä, vaikutti häneenkin. — Näkee suoraan, että vaimo pelkää häntä.

Naisten uteliaisuus oli herätetty. Vähitellen tulivat he kaikki ulos kadulle suurempiin ja pienempiin ryhmiin. Likaiset lapset alkoivat myös hyppiä kadulla. Hetkeksi näyttäytyi kadun aidan yli opettajan kalpeat kasvot. Äänten melu muistutti tuulen huminaa.

Suurin ryhmä kokoontui Levaquen oven luo. Ensin tuli kaksi naista, sitten kymmenen ja sitten kaksikymmentä. Pierronin vaimo vaikeni varovaisuuden vuoksi, sillä oli liian monta kuulijaa. Maheun vaimo oli myös ääneti, ilmankos häntä pidettiin kylän järkevimpänä naisena. Estelle heräsi ja alkoi huutaa. Tyynnyttääkseen häntä Maheun vaimo avasi röijynsä ja alkoi siinä haettaa lastaan kadulla. Hennebeau antoi molempia naisia ajoneuvoihin, jotka sen jälkeen ajoi nopeasti pois. Työläisvaimot huusivat entistä hurjemmin huitoen käsillään, ikäänkuin koko muurahaiskeko olisi alkanut hyöriä ja pyöriä.

Sillä välin löi kello kolme. Bouteloup ja muut työmiehet lähtivät työhön. Kirkon luona tien käänteessä näyttäytyivät ensimäiset kaivajat, jotka palasivat kotiinsa.

He kulkivat hiestyneinä mustanaamaisina, kädet rinnoilla ristissä ja selät kumarruksissa. Naiset joutuivat hämminkiin rientäen kukin kotiinsa, sillä paljolta kahvinjuonniltaan ja kielen pieksämiseltään olivat he laiminlyöneet kotitehtävänsä. Melkein kaikkialta kuului huudahtuksia:

— Herranen aika! päivällinen ei ole vielä valmis!