Читать книгу Kivihiilenkaivajat - Emile Zola - Страница 8

Mutta hän suorastaan ei jaksanut enää liikkua, hän oli repinyt jalkansa verille, kaikkia jäseniä pakotti. Onneksi oli kello kymmenen ja työkunta päätti syödä aamiaisen.

Maheulla oli kello, mutta hän ei sitä milloinkaan katsonut. Tässä valottomassa yössä ei hän erehtynyt viittäkään minuuttia. Kaikki vetivät taas ylleen paitansa ja takkinsa. Sitten palasivat he käytävään ja istuivat kyykkyyn. Töitten aikana kivihiilenkaivajat tottuvat siinä määrin tuohon asentoon, että ottavat sen vapaudessakin tarvitsematta lavitsoja tai palleja istuakseen. Jokainen veti esille aamiaisensa ja kaikki alkoivat syödä, vain silloin tällöin vaihtaen jonkun sanan aamutyöstä.

Katarina seisoi hetkisen, sitten lähestyä Etienneä, joka oli heittäytynyt pitkälleen vähän matkan päässä heistä, nojaten puuhun. Paikka siinä oli melkein kuiva.

— Miksi sinä et syö? — kysyi hän suu täynnä ja voileipä kädessä.

Sitten muisti hän miten he olivat tavanneet Etiennen yksin, vailla rahaa ja varmaankin vailla leipäpalaa.

— Pannaanko kahtia?

Etienne kieltäytyi vakuuttaen, ettei hänen ole nälkä, vaikka hänen äänensä vapisi kiduttavasta nälän tunteesta vatsassa.

— Katso, minä olen purrut vain tästä päästä ja sinulle annan toisen puolen, jatkoi tyttö iloisesti.

Hän taittoi voileipänsä kahtia. Etienne tuskin hillitsi itsensä nielemästä palan kerrallaan. Tyttö ojentautui hänen viereensä nojaten leukansa kyynärpäähän ja pitäen toisessa voileipänsä. Lyhdyt olivat heidän välillään.

Katarina tarkasti äänettömänä Etienneä. Nuori mies näytti hänestä kauniilta hienoine kasvonpiirteineen ja mustine viiksineen, hän miellytti häntä ja hän hymyili itsekseen mielihyvillään.

— Sinä siis olet koneenkäyttäjä ja olet karkoitettu rautapajasta…

Miksi sinut on karkoitettu?

— Minä annoin päällikölleni korvalle.

Tyttö hämmästyi. Tuo soti kaikkia hänen perittyjä käsityksiään vastaan alistumisesta ja nöyrästä vanhempain tottelemisesta.

— Totta puhuen olin humalassa, jatkoi Etienne. Sillä jos vaan juon, tulen aivan hulluksi. Silloin voin tappaa sekä itseni että muut… Se on totta. Tuskin juon kaksi lasia, niin olen valmis hyökkäämään toisten kimppuun… Sitten olen kaksi päivää sairas.

— Ei sitte pidä juoda, sanoi tyttö vakavasti.

— Oh, kyllä minä itseni tunnen!

Ja hän pudisti päätään. Hän vihasi viinaa, sillä hän oli juomarisuvun viimeinen jälkeläinen. Koko hänen ruumiinsa oli niin täydellisesti alkoholin myrkyttämä, että pieninkin pisara oli hänelle myrkkyä.

— Äitini tähden vain säälittää, että olin joutunut kadulle, — lisäsi hän niellen palan. — Hänen on hyvin vaikea ja minä lähetin joskus hänelle viisi frankkia.

— Missä sinun äitisi on?

— Pariisissa… Hän on pesijätär, asuu Rue de la Goute-d'Or'illa. —

Syntyi äänettömyys. Kun Etienne ajatteli näitä asioita, niin hänen silmänsä peittyivät sumuun. Hän katsoi tyystin pimeyteen ja näki edessään oman lapsuutensa, äitinsä, joka oli vielä kaunis ja terve ja jonka isä oli hyljännyt, sitten isän paluu, kun hänen äidillään jo oli toinen, elämä kolmenkesken, alituisen juoppouden, lian. Hän muisti tuon kaiken kaikkine yksityisseikkoineen, muisti likaiset vaatteet lattialla, pullot ja raskaat lyönnit.

— Mutta nyt, jatkoi hän mietteitään, kolmestakymmenestä sousta en voi säästää hänelle… Varmaankin hän kuolee nälkään.

Hän kohautti toivottomana olkapäitään ja purasi vielä palan.

— Tahdotko juoda? — kysyi Katarina, avaten pullonsa. — Älä pelkää, se on kahvia, se ei vahingoita sinua.

Etienne kieltäytyi. Olisi kaunista, että hän söisi tytön eväät. Mutta tyttö ei antanut perään ja vihdoin sanoi:

— No, jos sinä tahdot olla kohtelias, niin minä juon ensin… Mutta nyt sinä et saa kieltäytyä, muuten loukkaannun.

Ja hän ojensi hänelle pullon. Hän seisoi nyt polvillaan Etiennen edessä kahden lyhdyn valossa.

Miksi tyttö olikaan tuntunut hänestä rumalta? Nyt kun häntä peitti hiilipöly, josta hän oli musta, tuntui hän erittäin miellyttävältä. Tummilla kasvoilla, suurehkosta suusta loistivat valkeat hampaat ja silmät laajenivat ja heijastivat vihertävää valoa kuin kissalla. Punanen suortuva oli päässyt myssyn alta ja kutitteli hänen korvaansa pakottaen häntä nauramaan. Nyt hän ei enää näyttänyt pieneltä tytöltä, hän voi ainakin olla neljäntoista vanha.

— No, jos sinä niin tahdot, lausui hän, otti kulauksen ja antoi pullon takaisin.

Tyttö joi toistamiseen ja pakotti Etiennen juomaan lisää. Heitä molempia huvitti juoda noin vuorotellen pienestä pullosta. Äkkiä pisti Etiennen mieleen syleillä ja suudella häntä. Tytön huulet olivat paksuhkot ja punertavat, vaikka vähän tomussa. Mutta hän ei uskaltanut. Lillessä oli hän ollut tekemisissä raaimpien prostitueerattujen kanssa, mutta ei tiennyt, voiko samalla tavalla kohdella työntekijätärtä, joka asui kotona.

— Sinä olet varmaankin neljäntoista vanha? — kysyi Etienne,

— Kuinka? Minä olen jo täyttänyt viisitoista! En tosin ole pitkä, mutta meillä kaikki tytöt kasvavat hitaasti.

Etienne jatkoi kyselyjään ja tyttö vastasi kaikkiin tyyneesti, ujostelematta ja olematta julkea. Tyttö oli näköjään selvillä kaikesta, mikä koski suhteita eri sukupuolien välillä, mutta Etienne huomasi, että hän itse oli vielä viaton lapsi, jonka sukupuolielämä oli viivähtänyt raskaan työn ja epäterveellisen ilman tähden, jossa hän eli. Saattaakseen tytön hämille alkoi Etienne puhua taas Mouquettesta, mutta Katarina alkoi nauraen, vaikka muuten tyyneellä äänellä kertoa kauheita asioita. Niin, kyllä tämä osasi keksiä kepposia. Etiennen kysymykseen, onko hänellä itsellään heilaa, vastasi hän piloillaan, ettei tahdo tuottaa äidilleen surua, mutta että se ennemmin tai myöhemmin kyllä tapahtuu.

— Helpostihan täällä saa rakastajan, kun kaikki työskennellään yhdessä. Eikö totta?

— Tietysti. Ja eihän siitä ole kellekään vahinkoa.. Eihän siitä tarvitse puhua papillekaan.

— Oh, viisi minä papeista! Toista on Musta mies…

— Mikä Musta mies?

— Vanha hiilenkaivaja. Hän tulee kaivokseen ja kuristaa kunniattomia tyttöjä.

Etienne katsoi häneen luullen, että hän tekee pilkkaa.

— Ja sinä uskot noita tyhmyyksiä? Sinä varmaankaan et ole oppinut mitään?

— Kyllä, osaan lukea ja kirjoittaa… Sitä tarvitaan talossa, sillä isä ja äiti eivät ole saaneet oppia.

Tosiaankin tyttö oli herttainen. Etienne päätti heti syleillä ja suudella häntä huulille, mutta ollen arka ei hän osannut toimia nopeasti. Tuo pojan puku kiihoitti ja pidätti häntä. Hän joi viimeisen kerran pullosta ja antoi sen takaisin tytölle. Nyt oli sopiva hetki toimia. Hän katsoi levottomana siihen suuntaan, missä hiilenkaivajat istuivat, kun äkkiä joku varjo sulki tien.

Jo joku aika sitte oli Chaval etäältä seurannut heitä. Nyt hän lähestyi ja varmistuen siitä, ettei Maheu voinut nähdä, meni hän Katarinan luo, joka yhä vielä istui maassa, taivutti hänen päänsä taakse ja tyynesti painoi tämän huulille väkivaltaisen suutelon; sitä tehdessään hän tahallaan ei ollut välittävinään Etiennestä. Tällä suutelolla hän ikäänkuin painosti omistusoikeutensa tyttöön ja jonkumoisen mustasukkaisen päätöksensä olla luovuttamatta häntä kenellekään.

Mutta Katarina suuttui.

— Anna minun olla! huusi hän. — Kuuletko, anna olla!

Mutta hän piti vielä hetkisen hänen päätään, katsoen syvään hänen silmiinsä. Hänen punertavat viiksensä ja partansa hehkuivat lyhdyn valossa ja kotkan nenä hänen mustilla kasvoillaan teki noidan vaikutuksen. Vihdoin jätti hän tytön ja poistui sanomatta sanaakaan.

Etienne tunsi kylmiä väreitä. Kuinka tyhmä hän oli, että oli odottanut. Nyt hän ei tietysti rupea suutelemaan, sillä tyttö voisi ehkä luulla, että hän otti esimerkin tuosta. Hänen itserakkautensa kärsi ja hänen tuli paha olla.

— Miksi sinä valehtelit? — kysyi hän matalalla äänellä. — Tuo on sinun rakastajasi!

— Ei ole, minä vannon! — huudahti tyttö. — Ei meidän välillä ole mitään. Hän tekee vain pilkkaa. Eikä hän ole edes meikäläisiä, vasta puoli vuotta sitten; tuli hän Pas-de-Calais'ista.

He nousivat jatkaakseen työtä. Kun tyttö huomasi, että hän on tyytymätön, tuli hän alakuloiseksi. Tietysti hän on kauniimpi kuin tuo toinen, ja ehkä Katarina voisi valita hänet. Hänen teki mieli lohduttaa Etienneä, tehdä hänelle jotain mieliksi.

Etienne tarkasteli ihmetellen lyhtyään, jonka liekki oli sininen ja keltainen reunoiltaan. Tyttö tahtoi huvittaa häntä ja sanoi hyväntahtoisesti:

— Tulehan tänne, minä näytän sinulle jotain.

Hän vei hänet käytävän nurkkaan ja osotti koloa hiilikerroksessa. Siitä kuului kepeää suhinaa ikäänkuin jonkun linnun hiljaista ruikutusta.

— Anna tänne kätesi, tunnetko tuulen… Se on räjähdyskaasu.

Etienne oli hämmästynyt. Siinä oli se hirveä voima, joka voi räjähdyttää kaikki ilmaan.

Katarina nauroi ja selitti hänelle, että tänään on sitä erittäin paljon ja siksi lyhtyjen liekkikin on sininen.

— Lakkaatteko lörpöttelemästä, laiskurit! — huusi Maheun raaka ääni.

Katarina ja Etienne riensivät täyttämään rattaansa ja kumartuneina lykkäsivät niitä laskupaikkaan. Ja heistä alkoi taas hiki valua virtanaan ja luut rusahdella.

Murtopaikalla kihisi entinen työ. Murtajat usein söivät kiireesti aamiaisensa, jotteivät paleltuisi. Maaten kyljellään hakkasivat he entistä voimakkaammin ajatellen vain kuinka saisivat täytetyksi useampia rattaita. Kaikki muu väistyi syrjään tämän ahneen ansiokiihkon tieltä. He eivät enää tunteneet vettä, joka valui heidän ruumistaan myöten, eivät tunteneet suonenvetoa, joka koukisti heidän jäseniään luonnottomassa asennossa, tai tukahduttavaa pimeyttä, jossa he kävivät verettömiksi ja kadottivat elämänvoimansa, kuten kasvit, jotka ovat muutetut kellariin. Mutta aikaa myöten kävi ilma yhä pahemmaksi lyhdyistä, hengityksestä, räjähdyskaasusta, joka hämähäkin verkon tavoin vaivasi silmiä ja jonka ilmanvaihtokoneet vain öisin puhdistivat. Ja työläiset yhä vain hakkasivat kuokillaan syvissä myyränkoloissa maanpinnan alla ahdistetuin hengityksin.