Читать книгу Moskovasta Waterloohon - Erckmann-Chatrian - Страница 4

Sisällysluettelo

15 p:nä syyskuuta 1812 tuli tieto suuresta voitostamme Moskovan lähellä. Kaikki riemuitsivat ja huusivat: "nyt saamme rauhan. Nyt on sota loppunut".

Jotkut häijykieliset väittivät, että Kiina oli vielä valloittamatta; ainahan on niitä, jotka tahtovat toisten iloa katkeroittaa.

Kahdeksan päivän perästä saatiin tietää, että joukkomme olivat Moskovassa, Venäjän suurimmassa ja rikkaimmassa kaupungissa; kaikki haaveksivat siitä suuresta sotasaaliista, joka sieltä saataisiin, ja luultiin sen helpottavan veroja. Mutta pian levisi huhu, että venäläiset olivat sytyttäneet kaupunkinsa tuleen ja että armeijaimme oli pakko peräytyä Puolaan, etteivät nälkään kuolisi. Ei muusta puhuttukaan ravintoloissa ja oluttuvissa, torilla ja muualla; kaksi ihmistä ei voinut tavata toistaan huutamatta heti: "no nythän käy hullusti, peräytyminen on alkanut!"

Ihmiset olivat kalpeita, ja postin edustalla seisoi talonpoikia odottamassa aamusta iltaan, mutta kirjeitä ei tullut. Minä puolestani kuljin kaikkien noiden ihmisten ohitse paljoakaan heihin katsomatta, sillä olin nähnyt monta väentungosta. Ja lisäksi oli mieleni täynnä iloisia ajatuksia, jotka saivat minut näkemään kaikki ruusunpunaisessa valossa.

Lähes puolen vuotta olin nimittäin ajatellut antaa Katrille uhkean lahjan hänen syntymäpäivänään, joka oli joulukuun 18 päivä. Herra Guldenin puodin akkunassa riippuvain kellojen joukossa oli eräs pieni, korea, pikku hopeakuorinen esine, jonka ympyräiset koristeet välähtelivät kuin tähti. Lasin alla kellotaulun ympärillä oli pronssinen koriste ja tauluun oli maalattu rakastava pari, joka näytti olevan kosimiskohtauksessa, sillä poika antoi tytölle suurta ruusukukkakimppua, ja tyttö ujosti katsoi maahan ja ojensi pojalle kättään.

Jo silloin, kun ensi kerran olin nähnyt tämän kellon, olin sanonut itsekseni: "sitä älä päästä käsistäsi, se on annettava Katrille. Jospa sinun täytyisikin tehdä työtä joka ilta puoleen yöhön saakka, täytyy sinun se hankkia itsellesi". Herra Gulden antoi minun kello seitsemän jälkeen työskennellä omaksi ansiokseni. Meillä oli vanhoja kelloja puhdistettavana ja korjattavana. Niissä oli paljo työtä, ja kun olin sellaisen työn saanut valmiiksi, maksoi ukko Melkior minulle varsin kunniallisesti. Mutta pikku kello maksoi kolmekymmentäviisi markkaa. Voitte helposti ajatella, miten monta iltaa minun täytyi myöhään valvoa saadakseni sen omakseni. Olen varma siitä, että jos herra Gulden olisi tiennyt minun haluavan sitä, olisi hän itse antanut sen minulle; mutta minä en koskaan olisi ottanut sitä penniäkään halvemmalla, se olisi mielestäni ollut häpeällistä, ja minä ajattelin: "sinun täytyy se itse ansaita, niin ettei kenelläkään muulla ole vähintäkään osaa siinä". Mutta kun pelkäsin, että joku muu ehkä haluaisi ostaa sen, olin sen pannut talteen laatikkoon ja sanonut vanhalle Melkiorille, että tiesin ostajan sille kellolle.

Nythän voi jokainen ymmärtää, että kaikki nuo sotajutut menivät toisesta korvastani sisälle ja toisesta ulos. Työskennellessäni ajattelin Katrin iloa. Viiteen kuukauteen en muuta miettinyt. Olin näkevinäni hänen kasvonsa hänen ottaessaan lahjaa vastaan, ja ihmettelin itsekseni: "mitähän hän sanoo?" Väliin kuvittelin hänen sanovan: "Voi Juuse, mitä sinä ajattelet? Se on liian hieno minulle. Ei, minä en voi ottaa vastaan niin hienoa kelloa". Silloin minä pakotin hänet ottamaan sen, pistin sen hänen esiliinansa taskuun ja sanoin: "Kas noin, Katri, kas noin … ethän tahdo pahoittaa mieltäni?" Näin kyllä, että hän mielellään olisi ottanut kellon, ja että hän esteli vain kainoudesta. Toisinaan taas kuvittelin hänen punastuvan, lyövän käsiänsä yhteen ja sanovan: "Herranen aika, Juuse, no nyt näen, että pidät minusta! Ja sitte hän suuteli minua kyyneleet silmissä. Minä olin äärettömästi iloinen, Kreetta-täti hyväksyi kaikki. Tuhansia sellaisia ajatuksia pyöri päässäni lakkaamatta, ja illalla maata mennessäni ajattelin: oletpa maailman onnellisin ihminen, Juuse! Nyt voit oman työsi ansiolla antaa Katrille harvinaisen komean lahjan. Ja varmaan miettii hänkin jotain sinun syntymäpäiväksesi, sillä hän ajattelee vain sinua; me olemme onnellisia molemmat, ja kun joudumme naimisiin, on onnemme täydellinen". Nämä ajatukset liikuttivat minua; en koskaan ole tuntenut itseäni niin tyytyväiseksi.

Kun sillä tavoin hyörin kiireissäni ja ajattelin vain omaa onneani, tuli talvi tavallista aikaisemmin, marraskuun alussa. Se ei alkanut lumisateella, vaan purevalla kylmällä ja kovalla pakkasella. Muutamassa päivässä varisivat lehdet puista, maa kovettui kivikovaksi, ja huurre peitti kaikki, katot, katukivet ja ikkunaruudut. Kylläpä sinä vuonna saatiin huoneita lämmittää, ettei pakkanen olisi seinänraoista päässyt sisälle! Jos ovi jäi selälleen sekunniksikin, katosi lämpö heti paikalla. Puut paloivat uunissa ritisten ja ratisten kuin oljet ja piippu veti savua että humisi.

Joka aamu riensin pesemään puodin ikkunoita lämpöisellä vedellä; tuskin olin saanut ikkunan kiinni, kun se jo peittyi jääkukkasiin. Ulkona kuultiin ihmisten juoksevan ja puhaltelevan nenä takinkauluksessa ja kädet taskussa. Ei kukaan joutunut pysähtymään ja kiiruusti suljettiin talojen ovet.

En tiedä minne varpuset lienevät hävinneet, elivätkö ne, vai olivatko kuolleet, mutta yhtään ainoaa ei ollut räystäällä tiukuttamassa, ja aamuherätystä ja iltataptoa lukuunottamatta, joita soitettiin kummassakin kasarmissa, ei mikään ääni häirinnyt syvää hiljaisuutta.

Usein, kun puut pesässä oikein iloisesti paloivat, keskeytti herra

Gulden äkkiä työnsä, katseli valkoisia ruutuja ja sanoi:

"Sotamiesparkojamme! Sotamiesparkojamme!"

Hän sanoi sen niin surullisella äänellä, että minä tunsin sydäntäni kouristavan, ja minä vastasin:

"Jaa mutta, herra Gulden, nythän he varmasti ovat Puolassa komeissa kasarmeissa; sillä mahdotontahan on ajatella, että ihmiset voisivat kestää tällaista kylmyyttä."

"Mokomaa pakkasta!" sanoi hän. "Niin, onhan täälläkin kylmä, hyvin kylmä, kun tuuli käy vuorilta päin, mutta mitä se on Venäjän ja Puolan pakkaseen verraten! Kunhan Luojan nimessä olisivat ajoissa päässeet tielle! Hyvä Jumala, kuinka suuri onkaan niiden edesvastuu, jotka hallitsevat ihmisiä!"

Hän vaikeni, ja tuntikausia mietin minä hänen sanojansa; minä kuvittelin meidän sotamiestemme olevan paluumatkalla ja juoksevan lämpöisikseen. Mutta aina kiertyivät ajatukseni takaisin Katriin ja jälkeenpäin olen usein havainnut, että kun ihminen on onnellinen, ei muiden onnettomuus häntä paljoakaan liikuta, erittäinkään nuoruuden ijällä, kun intohimot ovat voimakkaammat eikä kärsimyksistä ole suurtakaan kokemusta.

Pakkasen jälkeen satoi niin kauhean paljo lunta, että ratsastava posti jäi lumihankiin Quatre-Ventsin luona. Minä jo aloin tulla levottomaksi, etten ehkä pääsisikään Katrin syntymäpäiville, mutta kaksi jalkaväen komppaniaa marssi aukomaan tietä jäätyneeseen lumeen, joka tie sitten oli auki huhtikuuhun saakka 1813.

Sillä välin lähestyi Katrin syntymäpäivä suurin askelin ja minun onneni kasvoi samassa suhteessa. Minulla oli jo koossa kolmekymmentäviisi markkaa, mutta en tiennyt, kuinka olisin voinut sanoa herra Guldenille, että minä olin aikonut ostaa kellon; siitä asiasta puhuminen tuotti minulle suurta kiusaa.

Viimein syntymäpäivän aattoiltana kello kuuden ja seitsemän välillä istuessamme ääneti työmme ääressä lamppu välillämme, rohkaisin mieleni ja sanoin:

"Muistatte ehkä, herra Gulden, että minä olen sanonut tietäväni sen pienen hopeakellon ostajan?"

"Muistanpa kyllä", sanoi hän jatkaen työtään häiryyntymättä, "mutta ostajaa ei ole vielä kuulunut."

"Minä sen tahtoisin ostaa."

Hän oikaisi selkänsä perin kummastuneena. Minä vedin esille kolmekymmentäviisi markkaani ja panin ne työpöydälle. Hän katsoi tarkasti minuun.

"Ei siitä kellosta ole sinulle, Juuse", hän sanoi, "sinä tarvitset suuren kellon, joka tuntuu taskussa ja näyttää sekunnit. Nuo pienet kellot ovat naisten kelloja."

En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt vastata.

Herra Gulden mietiskeli hetkisen ja hymyili sitte.

"Ahaa", sanoi hän, "nyt ymmärrän, huomenna on Katrin syntymäpäivä. Sentähden olet tehnyt työtä yötä päivää. Tuossa on, ota takaisin rahasi, en minä tahdo niitä."

Minä olin aivan sekaisin.

"Olen teille hyvin kiitollinen, herra Gulden", sanoin minä, "mutta tämä kello pitää tulla Katrille, ja minä olen iloinen, että itse olen ansainnut sen hinnan. Mieleni tulee pahaksi, jos te ette ota vastaan hintaa; silloin minä ennemmin luovun koko kellohommasta."

Hän ei enää jatkanut keskustelua, vaan otti rahat. Sitte veti hän auki laatikon ja valitsi sieltä kauniit, teräksiset kellonperät, joissa oli kaksi pientä kullatusta hopeasta tehtyä kellonavainta, ja kiinnitti perät kelloon. Sitte pani hän kaikki sievään rasiaan, joka sidottiin kauniilla nauhalla. Hän toimitti sen hyvin verkkaisesti, ikäänkuin olisi hän ollut liikutettu, lopuksi hän antoi rasian minulle.

"Se on kaunis lahja, Juuse", sanoi hän, "Katrin sopii pitää itseään onnellisena, kun hänellä on sellainen sulhanen kuin sinä. Ja hän on hyvä tyttö. Nyt illastamme. Voit kattaa pöydän, minä otan padan tulelta."

Sanottu ja tehty. Sitte otti herra Gulden kaapistaan esille pullon Metziläistä viiniänsä, jota hän muuten säästeli juhlallisiin tilaisuuksiin, ja me rukoilimme melkein kuin kaksi toverusta; sillä koko iltaisen ajan puhui hän ihanista nuoruuden ajoistaan. Hänellä oli silloin ollut armas, mutta vuonna 92 oli hän mennyt sotaan, kun kansa joukolla nousi preussiläisiä vastaan, ja kun hän palasi Fénétrangeen oli tyttö naimisissa, eikä se kummaa ollutkaan, koska hän ei ollut kosinut tyttöä. Se ei kuitenkaan estänyt häntä pysymästä uskollisena tälle hellälle muistolle ja hän puhui siitä vakavasti. Minä kuuntelin häntä ja ajattelin Katria, ja vasta kello kymmenen, kun patrulli kulki, — vahtia vaihdettiin kovan pakkasen vuoksi joka 20:s minutti — panimme pari aimo halkoa pesään ja menimme viimeinkin maata.