Читать книгу Moskovasta Waterloohon - Erckmann-Chatrian - Страница 6

Sisällysluettelo

Kun seuraavana aamuna kello seitsemän aikoina astuin herra Guldenin huoneeseen työhön ryhtyäkseni, oli hän vielä makuulla ja hyvin alakuloinen.

"Juuse", sanoi hän, "minä olen pahoinvoipa, kaikki nuo kauheat jutut ovat tehneet minut kipeäksi; minä en ole saanut unta."

"Keitänkö teille teetä?" kysäsin.

"Ei, poikani, sitä ei tarvita; pane vain lisää puita pesään, nousen tästä pian ylös. Mutta nyt minun pitäisi oikeastaan lähteä kaupungille kelloja tarkastamaan, kun on maanantai; mutta en saata lähteä, sillä en kestä, kun pitää nähdä toivottomuudessa niin monta kunniallista ihmistä, jotka olen kolmekymmentä vuotta tuntenut. Kuulehan Juuse, ota sinä avaimet oven takaa ja lähde sinä; se on parempi. Minä koetan virkistyä ja nukkua hiukan. Jos saisin nukutuksi tunnin tai pari, olisi se terveellistä".

"Jos haluatte, herra Gulden, niin lähden heti", vastasin minä.

Pantuani puita pesään, otin turkit ja kintaat, vedin herra Guldenin sängyn eteen uutimet ja lähdin matkaan avainkimppu taskussani. Vanhan Melkiorin sairaudesta olin tosin hiukan suruissani, mutta eräs ajatus minua lohdutti; sanoin itsekseni: "Sinä nouset tapuliin ja sieltä näet Katrin ja Kreetta-tädin talon." Niissä mietteissäni tulin kellonsoittaja Brainsteinin luo, joka asui pienen torin kulmassa vanhassa rapistuneessa hökkelissä; hänen molemmat poikansa olivat kankureita, ja tuossa vanhassa pesässä kuului kangaspuitten kolketta ja sukkulain suhinaa aamusta iltaan. Perheen mummo, joka oli niin vanha, ettei hänen silmänsä tahtonut näkyä ryppyisistä kasvoista, torkkui vanhassa nojatuolissa, jonka selkämyksellä istui kesy harakka. Kun ukko Brainstein ei ollut soittamassa ristiäis-, hautajais- tai hääkelloja, istui hän almanakkaansa lukemassa pieniruutuisen ikkunan ääressä.

Heidän asuntonsa vieressä oli vanhan hongan katveessa se maja, missä rajasuutari Koniaim työskenteli, ja kauempana olivat teurastajain ja hedelmäkaupustelijain pöydät.

Kun tulin Brainsteinin luo ja ukko näki minut, nousi hän ylös ja sanoi:

"Jaha, Juuse herrako sieltä tulee?"

"Niin Brainstein, tulen herra Guldenin sijasta, joka sairastaa."

"Jaha … niin, samahan se on."

Hän otti vanhan kudotun ihokaisensa ja paksun villalakkinsa, kun oli ensin hätyyttänyt pois kissan, joka makasi sen päällä; sitte otti hän laatikosta esille tornin avaimen, ja me läksimme. Minä olin varsin iloinen taas päästessäni ulkoilmaan, vaikka pakkanenkin oli, sillä huone oli harmaana savusta, niin että siellä tuskin saattoi hengittää; en voi ymmärtää, miten ihmiset voivat sellaisessa asua.

Kotoa kulkiessamme sanoi ukko Brainstein:

"Niin, kaitpa olette kuulleet siitä suuresta onnettomuudesta

Venäjällä, Juuse herra?"

"Olen kyllä, se on kauheaa."

"Onhan, mutta kirkolle se tulee tuottamaan monta messua, sillä kaikki ihmiset tahtovat luettaa messuja pojilleen, varsinkin kun ne ovat kuolleet pakanamaassa."

"Niinpä kylläkin."

Kuljimme torin poikki, ja raatihuoneen edessä, päävahdin kohdalla, seisoi jo koko joukko maalta ja kaupungista kokoontuneita ihmisiä lukemassa julistuskirjaa. Nousimme portaita ylös ja astuimme kirkkoon, jossa oli kolmattakymmentä naista, nuorta ja vanhaa, polvillaan laattialla, hirmuisesta pakkasesta huolimatta.

"Näettekös", sanoi Brainstein, "mitä minä sanoin? No tulevat jo tänne rukoilemaan, ja varmasti on moni heistä ollut täällä viisikin tuntia."

Hän avasi pienen torninoven, josta päästään urkulehterille, ja me aloimme pimeässä kavuta ylöspäin. Kun olimme päässeet urkulehterille, poikkesimme vasemmalle palkeista ja nousimme kellotapuliin.

Oli oikein hauska nähdä jälleen sininen taivas ja hengittää raikasta ilmaa, sillä tornissa asuvain yökköjen ilkeä haju oli melkein tukehduttava. Mutta miten hirvittävä viima kävikään tässä kaikille tuulille avonaisessa häkissä, ja kuinka häikäiseviä olivatkaan kaikki lumikentät, joita levisi monen peninkulman päähän! Koko pieni Pfalzburgin kaupunki kuusine linnoituksineen, molempine ulkovarustuksineen, kasarmeineen, ruutitornineen, siltoineen ja vallineen, suurine harjoituskenttineen ja pienine taloineen suorine katuineen näkyi allamme aivankuin valkealle paperille piirrettynä. Täältä näkyivät talojen pihatkin, ja minä, joka olin tähän tottumaton, seisoin keskellä alustaa, kun pelkäsin saavani lentokuumeen, niinkuin kerrotaan niistä, jotka tulevat mielipuoliksi huikeissa korkeuksissa. En uskaltanut mennä kellon lähelle, ja ellei Brainstein olisi antanut rohkaisevaa esimerkkiä, olisin jäänyt paikoilleni seisomaan ja pitelemään kiinni kellon niskahirrestä; mutta hän sanoi minulle:

"Tulkaa nyt, Juuse herra, katsomaan käykö kello oikein."

Otin esille herra Guldenin suuren kellon, joka näytti sekunnit, ja huomasin, että tornikello oli paljon edistänyt. Brainstein auttoi minua vetämään kellonpunttia ylös, ja me käänsimme viisaritkin oikein.

"Kello edistää aina talvella", sanoi hän, "koska rauta kutistuu kylmässä."

Kun olin hiukan perehtynyt olooni, rupesin katselemaan ympäristöjä, ja viimein tunsin vastakkaisella kukkulalla olevan Quatre-Ventsin ja Kreetta-tädin talon. Kattopiipusta nousi kapea, sininen savunauha. Olin näkevinäni keittiöön ja kuvittelin Katrin puukenkineen ja lyhyine villahameineen istuvan kehräämässä takan ääressä minua ajatellen. Olin niin liikutettu, etten enään tuntenut kylmää; en voinut lakata katselemasta sitä savupiippua.

Ukko Brainstein, joka ei tiennyt, mitä minä katselin, sanoi:

"Niin, Juuse herra, vaikka lunta on paljon, ovat nyt kuitenkin kaikki tiet ihmisiä täynnä; se suuri uutinen on jo levinnyt, ja kaikki rientävät saamaan lähempiä tietoja onnettomuudestaan."

Huomasin sen olevan totta: kaikki tiet ja polut olivat mustanaan kaupunkiin kulkevia ihmisiä, ja kun silmäsin torille, näin ihmisjoukkojen hallituksen päävahdin ja postitalon edessä kasvaneen. Sieltä kuului melua.

Viimein, kun vielä kerran olin katsellut Katrin taloa, täytyi meidän tietenkin lähteä pois, ja me aloimme kiemurrella alas pilkkosen pimeitä kiertoportaita myöten. Urkulehterille päästyämme näimme väkijoukon kirkossa melkoisesti kasvaneen: kaikki äidit, sisaret, äidinäidit, rikkaat ja köyhät olivat siellä polvillaan syvässä hiljaisuudessa. He rukoilivat noiden kaukana olevain puolesta, tahtoivat uhrata kaikki saadakseen vielä kerran heidät nähdä.

Ensinnä en sitä oikein ymmärtänyt, mutta äkkiä tuli mieleeni, että jos olisin viime vuonna viety sotamieheksi, olisi Katrikin nyt tuolla rukoilemassa ja pyytämässä Jumalalta, että saisi minut takaisin; se koski sydämeeni, ja tunsin koko ruumiini värisevän.

"Lähdetään täältä!" sanoin Brainsteinille. "Se on kauheaa!"

"Mikä sitten?"

"Sota."

Laskeuduimme portaita suurelle portille saakka; minä riensin torin yli komentantti Meunierin luo, ja Brainstein läksi kotiansa.

Raatihuoneen edustalla näin näytelmän, jota en ikänä unohda. Sinne oli suuri julistuskirja naulattu. Kuudetta sataa ihmistä, maalta ja kaupungista, miehiä ja naisia tungeskeli sen luona kasvot kalpeina, kaulat kurkollaan tuiottaen paperiin niinkuin johonkin kauheuteen. He eivät osanneet lukea, mutta silloin tällöin sanoi joku saksaksi tai ranskaksi:

"Eiväthän he kaikki voi olla kuolleita … tulee kai joitakuita takaisinkin."

Toiset huusivat:

"Eihän siitä näe mitään … eihän tässä pääse lähellekään!"

Muudan peräjoukossa seisova vaimoparka löi käsiänsä yhteen ja huusi:

"Risto! Risto raukkani!"

Toiset suuttuivat, kun kuulivat hänen huutavan, ja sanoivat:

"Eikö sen akan suuta saa tukituksi!"

Jokainen ajatteli vain itseään.

Ja takaa tulvi Saksan portista yhä uusia ja uusia tulijoita.

Viimein astui päävahdin holvatusta portista esille poliisipalvelija Harmentier ja nousi korkeitten rivirappusten ylimmälle portaalle kädessään seinällä olevan kaltainen paperi; hänen mukanaan oli muutamia sotamiehiä. Kaikki tunkeilivat nyt hänen ympärilleen, mutta sotamiehet tyrkkivät likimpiä takaisin, ja Harmentier alkoi lukea tätä julistusta, jota sanottiin "yhdeksänneksikolmatta tiedonannoksi" ja jossa keisari kertoi, että paluumatkalla sortui hevosia joka yö tuhansittain. Miehistöstä ei siinä puhuttu sanaakaan.

Poliisipalvelija luki hitaasti, eikä kukaan virkkanut mitään; eukko, joka ei ymmärtänyt ranskaa, kuunteli niinkuin muutkin. Olisi voinut kuulla kärpäsen siipien surinan. Mutta kun tultiin siihen paikkaan, jossa sanottiin: "Ratsuväkemme on niin menettänyt hevosensa, että on täytynyt koota kaikki ne upseerit, joilla vielä oli hevoset, ja muodostaa heistä neljä skvadroonaa, kussakin sataviisikymmentä miestä. Kenraalit palvelevat niissä kapteeneina ja everstit aliupseereina" — kun hän luki tämän kohdan, joka kaikkein selvemmin kertoi suuren armeijan onnettomuudesta, kuului parahduksia ja voihkinaa joka taholta, ja muutamia naisia pyörtyi; heitä tuettiin kainaloista ja vietiin pois.

Tosin sanottiin julistuksessa lisäksi: "Hänen majesteettinsa terveys ei ole milloinkaan ollut parempi", ja olihan se suuri lohdutus; mutta onnettomuudeksi ei sekään voinut henkiin herättää niitä kolmeasataatuhatta miestä, jotka olivat hankiin haudatut; siksipä läksivät ihmiset pois syvästi murheissaan. Toisia, jotka eivät olleet mitään kuulleet, tuli sijaan tusinoittain, ja kerran tunnissa tuli Harmentier ulos lukemaan julistusta. Sitä menoa kesti iltaan saakka. Minä pakenin pois; mieluummin olisin ollut kaikesta siitä tietämättä.

Menin komentantin luo. Kun tulin hänen saliinsa, söi hän aamiaista. Mies oli jo hiukan vanhentunut, mutta ruumis oli roteva, naama punakka ja ruokahalu hyvä.

"Jaha, sinäkös se olet?" hän sanoi. "Eikös herra Gulden tulekaan?"

"Ei, herra komentantti, hän on tullut sairaaksi surullisten uutisten johdosta."

"No niin, sen hän ymmärtää", sanoi hän ja tyhjensi lasinsa.

"Ikäväähän se on, todella ikävää."

Ja kun minä nostin pendyylikellon lasikupukkaa, lisäsi hän:

"Mutta sano sinä herra Guldenille, että se kyllä maksetaan takaisin: Eihän sitä hiidessä aina voi olla voitonkaan puolella. Viisitoista vuotta ne nyt ovat saaneet tanssia meidän pillimme mukaan, johan se on oikein ja kohtuullista, että hekin saavat vähän virkistyä. Ja sitäpaitsi on kunnia pelastettu; emme ole hävinneet ainoassakaan tappelussa, ja ellei lunta ja pakkasta olisi tullut, olisivat kasakkaparat saaneet aika lailla könttiinsä. Mutta malttakaamme vain, pian ovat rivit täydet, ja silloin saadaan nähdä jotakin toista!"

Minä vedin pendyylikellon; hän nousi pöydästä ja tuli katsomaan, sillä mekaniikka huvitti häntä suuresti. Hän nipisti minua korvasta veitikkamaisen näköisenä, ja kun minä olin lähdössä, huusi hän minulle napittaessaan kiinni syödessään avaamaansa virkatakkia:

"Vie terveisiä herra Guldenille, että hän voi maata levollisesti, sillä keväällä alkaa leikki uudelleen, eikä niillä, senkin kalmukeilla, aina ole talvea liittolaisenaan, sano se!"

"Kyllä, herra komentantti", vastasin minä ja panin oven kiinni.

Hänen leveä, iloinen naamansa oli minua hiukan lohduttanut, mutta kaikissa muissa taloissa, joissa vielä kävin, en kuullut muuta kuin valitusta. Naiset varsinkin olivat epätoivoisia; miehet eivät sanoneet mitään, kulkivat vain edestakaisin lattialla pää kumarassa, eivätkä edes huomanneetkaan minun toimiani.

Kymmenen aikana oli minulla enää ainoastaan yksi paikka käymättä, nimittäin herra de la Vablerie-Chamberlanin luona, joka oli vanhaa aatelia ja asui Isonkadun päässä vaimonsa ja tyttärensä, neiti Jeannen kanssa. He olivat pakolaisia, jotka kolme neljä vuotta sitten olivat palanneet takaisin. He eivät seurustelleet kenenkään kaupunkilaisen kanssa, ja vain kolme neljä vanhaa lähiseudun pappia pääsi heidän puheilleen. Herra de la Vablerie-Chamberlan ei pitänyt mistään muusta kuin metsästyksestä; hänellä oli kuusi jahtikoiraa ja kahden hevosen vedettävät ajopelit; ukko Robert Kapusiinikadulta oli yhtä haavaa hänen kokkinsa, tallirenkinsä, kamaripalvelijansa ja koiramestarinsa. Herra de la Vablerie kävi aina metsästystakissa, nahkalakissa ja pitkävartisissa kannussaappaissa. Koko kaupunki kutsui häntä jäniskoiraksi; rouvasta ja neidistä ei ollut mitään sanomista.

Olin hyvin alakuloisella mielellä, kun avasin raskaan oven, jonka kitinästä koko etehinen ulisi, vaan kuinka hämmästyinkään, kun keskellä tätä yleistä surua kuulin laulua ja klaveerin soittoa! Herra de la Vablerie lauloi ja neiti Jeanne säesti. En vielä siihen aikaan tiennyt sitä, että toisen kuolema on toisen leipä, ja tuumin vain: "He eivät ole vielä kuulleet uutisia Venäjältä."

Samassa aukeni ovi, heidän palvelijattarensa Louise kurkisti siitä ja kysyi:

"Kuka siellä?"

"Minä."

"Jaha, tekö, Janne herra? Tulkaa täältä kautta!"

Tämän herrasväen pöytäkello oli suuressa salissa, jota vain harvoin käytettiin; pihanpuolella olevat korkeat ikkunat olivat uutimilla peitetyt, mutta minä näin siellä kuitenkin tehdä tehtäväni. Menin siis keittiön kautta ja vedin vireeseen vanhanaikuisen pöytäkellon, joka oli kaunis, valkoisesta marmorista tehty esine. Louise katseli vieressä.

"Onko teillä vieraita?" kysyin.

"Ei, ja herra on kieltänyt päästämästäkään ketään sisälle."

"Täällähän iloa pidetään."

"Niin pidetään, ensi kerran pitkistä ajoista; en tiedä mikä heihin on tullut."

Laskin lasikupukan jälleen kellon päälle ja menin menojani ajatellen tuota kaikkea, joka minusta tuntui sangen kummalliselta. En voinut mitenkään ajatella mahdolliseksi, että he riemuitsisivat meidän tappiostamme.

Poikkesin vielä kadun kulmasta mennäkseni ukko Féralin luo, jota kutsuttiin faanjunkkariksi, koska hän neljänkymmenenviiden vuoden ikäisenä — hän oli silloin jo kauan ollut seppämestari ja perheenisä — oli ollut Pfalzburgin vapaaehtoisten lipunkantajana v. 1792, eikä ollut palannut kotiin ennenkuin Zürichin tappelun jälkeen. Hänellä oli kolme poikaa Venäjällä marssivassa armeijassa: Janne, Louis ja Yrjö; Yrjö oli ratsumestari rakuunoissa, molemmat toiset taas olivat jalkaväen upseereja.

Kuvailin edeltäpäin vanhan Féralin surua, mutta se ei ollut mitään siihen verrattuna, mitä näin sisään tultuani. Vanha ukko parka, joka oli sokea ja aivan kaljupäinen, istui nojatuolissa uunin edessä pää riipuksissa rinnalla ja suuret, himmeät silmät tuijottaen, ikäänkuin hän olisi nähnyt kaikki kolme poikaansa makaavan jalkainsa juuressa; hän ei puhunut mitään, mutta suuret hikikarpalot virtasivat hänen otsaltaan laihoille poskille, ja hänen kasvonsa olivat niin kalpeat kuin kuolin hetkellä. Neljä viisi hänen vanhaa toveriansa tasavallan ajoilta, Desmarets, Nivoi, vanha Paradis ja pitkä Froissard, olivat tulleet häntä lohduttamaan. He seisoivat hänen ympärillään syvimmässä hiljaisuudessa, polttelivat piippujaan ja olivat surullisen näköisiä.

Silloin tällöin lausui joku heistä:

"No, no, Féral … emmekös ole vielä vanhoja urhoja Sambre-Meusen armeijan ajoilta?"

Tai:

"Rohkeutta, faanjunkkari, rohkeutta! Emmekös me väkirynnäköllä valloittaneet suuren patterin Fleurus'in tappelussa?"

Tai jotain muuta sen suuntaista.

Mutta hän ei vastannut; silloin tällöin vain huokasi ja masentui yhä enemmän, ja vieraat vilkuivat toisiinsa ja pudistivat päätään ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: hänen laitansa on huono.

Kiiruhdin vetämään kelloa päästäkseni tieheni, sillä sydäntäni vihloi, kun näin ukon niin toivottomana.

Kun tulin kotiin, tapasin herra Guldenin työpöytänsä ääressä.

"Jaha, sinäkös se olet, Juuse?" sanoi hän. "No, mitä kuuluu?"

"Teitte viisaasti, kun jäitte kotia, herra Gulden; se on kauheaa."

Ja minä kerroin hänelle kaikki juurtajaksain.

"Niin, sen kyllä tiesin", sanoi hän surullisesti, "mutta se on vain alkua vielä suurempiin onnettomuuksiin: preussiläiset, itävaltalaiset, venäläiset, espanjalaiset, kaikki kansat, joita me olemme ryöstäneet vuodesta 1804 alkaen, käyttävät nyt hyväkseen meidän kurjuuttamme ja hyökkäävät päällemme. Kun me olemme heille kaupanneet sellaisia kuninkaita, joita he eivät ole tunteneet eivätkä niistä huolineet, työntävät he nyt vuorostaan meille muita herroja, jotka ovat aatelisia ja kaikkea muuta sen semmoista, niin että me nyt, kun meidän suontamme on isketty, keisarin veljien vuoksi vielä menetämme kaikki, mitä olemme saavuttaneet vallankumouksen kautta. Sen sijaan, että ennen olimme ensimäisiä, tulee meistä nyt viimeisiä. Niin, sellainen kohtalo on edessämme. Sinun kaupungilla juostessasi olen ajatellut vain sitä asiaa, ja niin käy, kuin sanoin. Koska meidän koko valtamme perustui sotamiehiin eikä meillä enää niitä ole, emme enää ole mitään."

Hän nousi paikaltaan, minä katoin ruokapöydän ja meidän äänettöminä syödessämme päivällistä alkoivat kirkonkellot soida.

"Joku kaupunkilainen on kuollut", sanoi herra Gulden.

"En minä siitä kuullut mitään."

Kymmenen minuutin kuluttua tuli rabbini Röse sisään saadakseen uuden lasin kelloonsa.

"Kuka on kuollut?" kysyi herra Gulden.

"Vanha faanjunkkari."

"Mitä — ukko Féral?"

"Niin, hän kuoli puoli tuntia sitten. Desmarets ja monet muut koettivat lohduttaa häntä; viimein hän pyysi heitä lukemaan hänelle poikansa Yrjön, rakuunain ratsumestarin viimeisen kirjeen. Tämä kirjoitti isälleen, että hän toivoi palaavansa keväällä everstiksi ylentyneenä. Kun ukko kuuli sen, tahtoi hän äkkiä nousta tuoliltaan, mutta silloin hän vaipui kasaan, pää polvien varaan; tämä kirje oli saanut hänen sydämensä pakahtumaan."

Herra Gulden ei sanonut julki mietteitänsä.

"Tässä, herra Röse", sanoi hän antaessaan kellon takaisin rabbinille, "se maksaa 12 sousta".

Herra Röse meni, ja me jäimme äänettöminä jatkamaan syöntiämme.