Читать книгу Kaksi partiopoikaa - Ernest Thompson Seton - Страница 10

Vaikka Jan ei ollut väkevä, oli hän kuitenkin innostunut kaikenlaisiin voimankoetuksiin. Hän olisi mieluummin ollut Simson kuin Mooses, — Herakles mieluummin kuin Apollo. Kaikki hänen harrastuksensa vetivät metsäläiselämään. Joka vuosi hän kevään tullen tunsi sisässään synnynnäisen kaihonsa; piti päästä kauas pois. Hänen mielessään kohisi, kun ensimmäinen varis varhain maaliskuussa rääkyen lensi hänen ylitseen. Mutta kun sitten hanhet pitkässä kaksirivisessä nuolenkärkijonossa laklattaen kiitivät pohjoista kohti, hänen verensä kerrassaan kiehui. Hän halusi päästä niiden matkaan. Aina kun ilmestyi uusi lintu tai eläin, hän tunsi selkäpiissään ja koko selässään omituisen pistelevän tunteen, ikään kuin hänellä olisi ollut harja, joka nousi pystyyn. Tämä tunne vahvistui sitä myöten kuin hänen voimansakin paisuivat. Kaikilla hänen koulutovereillaan oli tapana sanoa, että he "pitivät" keväästä, ja jotkut tytöt saattoivat sanoa siitä "kauheasti" pitävänsä, mutta he eivät voineet ymmärtää sitä hurjuutta, joka paloi Janin silmissä, kun kevätaika todella tuli — poskien punoitusta — taajenevaa hengitystä — väsymätöntä toimintakiihkoa — koulun vapauden rajoitusten synnyttämää kiukkua ja kapinahengen leimauksia — suonissa palavaa verenhimoa — karkaamisen halua — kaipuuta kohti pohjolaa kevään merkkien toitottaessa viestejään hänen joka aistilleen.

Tuuli ja taivas ja maa olivat silloin sykähtelyä täynnään. Kaikkialla oli pajatusta, vaikka sanaakaan ei sanottu. Liikettä oli sisällä ja ulkona. Villihanhien laklatuksessa oli kummallista kiihkoa: mutta se oli paljasta sekamelskaa, sillä hän ei käsittänyt miksi se niin kummasti liikutti. Oli ääniä, joita hän ei voinut kuulla — sanomia, joita hän ei voinut lukea; kaikki oli pelkkää kielten sekoitusta. Hän vain tunsi palavaa halua lähteä kauas pois. — Kunpa vain pääsisin pois. Voi, hyvä Jumala! hän änkytti sanattomien tunteitten tuskissa ja saattoi sitten läähättäen paiskautua jollekin pientarelle ja purra sattumalta ulottuvilla olevia oksia sekä väristä ja ihmetellä itseään.

Vain yksi seikka pidätti häntä mielettömistä teoista — liittymästä johonkin pohjanpuolen kuljeskelevaan intiaanijoukkoon taikka mustalaisiin — nimittäin kodin päämiehen luja käsi.