Читать книгу Kaksi partiopoikaa - Ernest Thompson Seton - Страница 16

Jonkinlainen vimma valtasi Janin keväisin vuosi vuodelta yhä voimakkaammin. Vuosi vuodelta sen vastustamisen halu hänessä heikentyi, ja eräänä ihanana päivänä huhtikuun lopulla, tämän kuukauden palattua hänen elämäänsä kahdennentoista kerran, hän vaelsi pohjoista kohti pieneen metsikköön, jonne oli kaupungista noin kolmen kilometrin matka. Se oli täynnä kukkia, joiden nimeä hän ei tiennyt, ja täynnä ääniä ja monenlaisia salattuja asioita. Joka puulla ja pensaalla oli äänensä, — pitkällä ojalla, joka oli vettä täynnä, oli monta ääntä, ja kaikki ne houkuttelivat häntä luokseen. Pii-pii-pii, ne tuntuivat sanovan, ikään kuin kehottaen häntä tulemaan läheltä katsomaan. Hän ryömi monta kertaa ojan partaalle, katsoi ja odotti. Ihmeellinen vihellys tuntui tulevan vain muutaman metrin päästä, pii-pii-pii, mutta lakkasi aina hänen astuessaan lähemmäksi — toisinaan se kuului edestäpäin, toisinaan takaa, mutta ei milloinkaan siltä kohdalta, jossa hän oli. Hän etsi tarkkaan pienen lätäkön, perkasi paljain käsin pois risut ja lehdet, mutta ei löytänyt mitään kummallista. Ohi kulkeva maamies sanoi, että "kevätpiipittäjä" se vain oli, mikä sitten lienee ollut, "jonkinlainen elävä, joka asui vedessä".

Vähän matkan päästä Jan löysi lieon alta pienen liskon, joka pakeni johonkin koloon näkymättömiin. Se oli ainoa elävä olento sillä paikalla. Siksipä Jan päättelikin, että "piipittäjä" mahtoi olla "viheltävä lisko". Mutta hän päätti koettaa, eikö voisi nähdä kun liskot vihelsivät. Kuinka olikaan mahdollista, että kaikki ympäristön lätäköt olivat niitä täynnä ja että ne saattoivat kutsua häntä ja kuitenkin olla hänen kanssaan sokkosilla välttäen hänen uutterimmatkin etsimisyrityksensä. Piipitys lakkasi aina heti hänen lähestyessään, mutta alkoi vähitellen uudelleen niissä lätäköissä, joiden luota hän poistui. Hänen läsnäolonsa sai aikaan hiljaisuuden. Hän makasi kauan aikaa erästä lätäkköä vahtien, mutta mitään ei kuulunut. Viimein hän päätti, että äänet karttoivat häntä. Hän ryömi eräälle kovin isoääniselle lammikolle siten, ettei häntä näkynyt, konttasi yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes pääsi noin metrin päähän ja oli kuulevinaan piipitystä veden pinnalla uivan ruohonkorren luota. Hän sai paikan niin tarkkaan selville, ettei siinä voinut olla kuin muutama tuuma etsimisen varaa, mutta sittenkään hän ei nähnyt mitään. Hän joutui kerrassaan ymmälle ja makasi siinä aprikoiden tätä kummaa, kun äkkiä kaikki läheiset piipittäjät vaikenivat ja Jankin säikähti askelten kopsetta. Ympärilleen vilkaistessaan hän näki miehen, joka seisoi vain muutaman askelen päässä ja katseli häntä.

Jan punastui — vieras oli aina vihollinen; hän tunsi luontaista vastenmielisyyttä kaikkia vieraita kohtaan ja tuijotti kömpelösti, ikään kuin olisi pahanteosta tavattu.

Mies oli keski-ikäinen ja omituisen näköinen. Hänen vaatteensa olivat huonot, eikä hänellä ollut kaulusta ensinkään. Kumarassa selässään hänellä oli hihnoista riippuva peltilaatikko ja kädessä haavi, jossa oli pitkä varsi. Kasvonpiirteet, joita harmahtava parta peitti, olivat sangen silmäänpistävät ja karkeat. Niistä kuvastui älykkyys ja ankaruuskin, mutta hänen harmaansinisissä silmissään oli ystävällinen ilme.

Päässä hänellä oli halpa ja kova, huonosti sopiva huopahattu. Kun hän kohotti sitä päästääkseen hivelevän tuulen puhaltamaan päälaelleen, huomasi Jan, että hatun omistajalla oli samanlaiset hiukset kuin hänelläkin — karkea kivikaudenaikainen harjastukka. Se oli kasassa hänen ahavoituneella otsallaan kuin ruko merileviä myrskyn pieksämän rantakallion kupeella.

— Mitä etsit, poikaseni? kysyi mies äänellä, jonka ystävällisyyttä ei vähääkään hämmentänyt selvä skotlantilaismurre.

Yhä jonkin verran yrmeissään vieraan ilmaantumisesta Jan sanoi:

— En minä mitään etsi; haluaisin vain tietää, minkä näköinen tuo viheltävä lisko on.

Vieraan silmissä oli leikillinen ilme. — Neljäkymmentä vuotta takaperin minä makasin lätäkön reunalla aivan samalla tavalla kuin näen sinun tänä aamuna tekevän ja yritin päästä perille kevätpiipittäjän salaisuudesta. Makasin siinä koko päivän ja vielä monta muutakin päivää. Kului melkein kolme vuotta, ennen kuin sain sen selville. Mielelläni pelastan sinut niin pitkäaikaisesta etsinnästä, jos vain tahdot. Näytän sinulle piipittäjän.

Sitten hän huolellisesti penkoi ojan läheisyydessä olevia lehtiä ja sai tuota pikaa kiinni pienen sammakon, joka ei ollut tuumankaan mittainen.

— Siinä on sinun viheltävä liskosi. Se ei ole ensinkään lisko, vaan sammakko. Kun se on vedessä ja viheltää, niin se vain kohottaa nokkaansa vähän pinnan yläpuolelle, niin että sitä on vaikea nähdä. Mutta kun joku lähestyy, painuu se heti pohjaan. Viepä tämä kotiin ja hoida sitä hyvin, silloin saat nähdä, kuinka se puhaltaa kurkkunsa muun ruumiin kokoiseksi ja viheltää kuin höyrykone.

Janin mieli alkoi nyt sulaa. Hän kertoi liskosta, jonka oli nähnyt.

— Ei se mikään lisko ollut; niitä minä en ole täällä nähnyt ensinkään. Eiköhän se ollut kaksijuovainen Spelerpes. Se eläin on sammakkojen sukua, lisko sitä vastoin on käärme, jolla on jalat.

Tämä oli kuin taivaasta langennutta valoa. Janin epäluulot häipyivät kokonaan. Hän lämpeni vierasta kohtaan. Hän ahdisti tätä kaikenlaisilla kysymyksillä; kertoi lintukirjankin ostosta. Sitten hän jutteli edelleen, kuinka hän monessa asiassa oli joutunut pahaan pulaan. Vieras kuunteli tarkkaavasti ja vastasi asiantuntemuksella. Jan kyseli, mikä on se tuntematon ihmeellinen ääni, joka kevätaamuin kluk, kluk, kluk, klukkaa etäisissä metsissä, minkä niminen oli suuri harmaa tikka, joka nokki korkealla kelopuissa ja joka lentäessään oli paljasta kullan hohtoa, — ja mikä mahtoi olla se ihmeellinen pilkullinen punapäinen ja keltasiipinen ja -pyrstöinen lintu, jonka hän oli nähnyt täytettyjen eläinten kaupan ikkunassa. Ja hänen ilonsa ja ihmetyksensä oli sanomaton, kun kaikki kolme osoittautuivatkin samaksi linnuksi — kultasiipitikaksi. Se tuntematon häijyn näköinen sininen hietapistiäinen, joka istui liejussa ruumistaan heilutellen, ja se kummallinen näkymätön olento, joka vanhoihin ulkohuoneisiin teki mutapesiään ja keräsi ne täyteen ruhjottuja hämähäkkejä, kuuluivatkin olevan sama hyönteinen, hämähäkinsurmaaja eli Pelopaeus. Heidän ylitseen lensi musta perho, yleinen "suruvaippa" eli Vanessa antiopa, ja senkin nimen Jan sai paikalla kuulla, samoin kuin sen, että se varmaan oli menneen kesäisiä, talven horroksissa maannut, koska oli niin aikaisin liikkeellä; ja vieläpä senkin Jan sai tietää, että tämä kaunis hyönteinen oli erään hyvin tavallisen ruskean ja mustankirjavan karvamadon ylösnoussut henki.

Heidän siinä istuessaan lensi korkealla ilmassa suuria kyyhkyparvia, ja Janille kerrottiin niiden kaukana etelän mailla olevista pesimäpaikoista ja niiden ihmeellisistä, mutta säännöllisistä muuttoretkistä, joiden määrääjänä on yksinomaan ruoansaanti; niiden retkestä pohjoista kohti Kanadaan ruskojalavan siivekkäitä pähkylöitä poimimaan; elokuussa tapahtuvasta muutosta Carolinan riisivainioille; niiden vaelluksesta Mississipin laaksoon tammen ja pyökin terhojen kypsymisaikana.

Kuinka rikas ja runsas se aamu olikaan. Kaikki näytti tulevan kuin tilauksesta. Heidän kulkiessaan mäntymäen poikki pyrähti maasta äkkiä kaksi suurta lintua ja lentää vipelsi pois kautta metsän.

— Ne ovat sepelpyitä eli peltopyitä, joiksi niitä maanviljelijät sanovat. Tässä asuu pariskunta jossakin lähettyvillä. Ne tulevat tähän rinteeseen syömään marjoja.

Jankin rupesi poimimaan talvikin marjoja ja söi niitä matkalla. Heidän kulkiessaan alkoi kuulua etäistä kuherrusta. — Mitä tuo on? kysyi Jan alati valppaana. Vieras kuunteli ja sanoi:

— Sama lintu, jonka juuri näimme lähtevän lentoon. Se on uros, joka kuhertaa naarasta luokseen.

Jan sai nyt kuulla monen muunkin linnun oikean nimen. Ja samoin hän tutustui moniin kauniisiin kasveihin ja kukkiin, jotka siihen saakka olivat pysyneet salaperäisen outoina, vaikka kauneudellaan olivatkin hänet lumonneet. Ne muuttuivat nyt todellisiksi ystäviksi.

Vieraskin lämpeni, ja hänen karkeat piirteensä alkoivat hehkua Hän näki Janissa kaltaisensa: nuorukaisen, jota vaivasi tiedon jano, kuten nuoruudessa häntä itseäänkin oli vaivannut. Nyt hänestä tuntui suorastaan ansaitsemattomalta onnelta, että hän sai pelastaa tämän pojan edes muutamista niistä kidutuksista, joita itse oli kokenut. Hän tunsi Jania kohtaan lämmintä kiitollisuutta, ja Jan puolestaan kätki muistiinsa joka sanan. Hän ei unohtanut mitään siitä mitä kuuli. Hän kulki kuin unessa, sillä hän oli viimeinkin löytänyt sitä, mikä maailmassa on parasta — myötätuntoa — laajaa, älykästä, ja runsastietoista myötätuntoa.

Se kevätaamu säilyi alati Janin mielessä kuin uuden aikakauden alkuna — ei menneisyyden muistona, vaan jatkuvana osana nykyisyydestä.

Mutta karkea-asuinen vieras, joka puhui niin ystävällisesti, ei ollut sen voimallisin, todellisin ilmiö, eivätkä uudet linnut ja kasvitkaan, vaan talvikin tuoksu.

Tuoksu tarttuu mieleen paljon paremmin, väkevämmin ja todellisemmin kuin muut aistimukset. Intiaanit tietävät sen. Useat heistä keksivät aikaa myöten, mikä tuoksu palauttaa mieleen onnellisimpien hetkien muiston, ja pitävät sitä rohtopussissaan ikävien hetkien varalle. Se on heille sangen tärkeä ja rakas — kourallinen männynhavuja, kappale piisamin myskiä tai nokare kuusen pihkaa. Siitä liitävät onnellisten muistojen kukkaset heidän mieleensä.

Kuitenkin tämä usko on ensimmäisiä, joiden kimppuun valkoiset käyvät ryhtyessään luomaan valoa punaisen miehen pimeyteen. Tietämättömyydessään he leimaavat sen luonnottomaksi, vaikka tiedemiehet tajuavat sen yksinkertaiseksi totuudeksi.

Jan ei tiennyt, että hän sattumalta oli keksinyt erään intiaanien rohtopussin salaisuuksista. Mutta aina siitä pitäen tämä "rohto", tämä yksinkertainen ja luonnollinen taika, talvikin tuoksu, palautti hänen mieleensä kokemansa ihanan päivän muiston.

Hänelle tämä päivä oli kalliimpi kuin hän oli saattanut uneksiakaan, ja kuitenkin hän teki erään tyhmyyden, joka saattoi hänet väärään valoon ja jätti hänestä hurjan muiston vieraankin mieleen.

Päivä oli ehtinyt ohi puolen. He olivat viipyneet kauan luonnon parissa. Vieras kertoi, että hänellä oli kotonaan paljon luonnonesineitä. Lopulta hän sanoi, että hänen täytyi lähteä.

— Hyvästi nyt poikani; toivon, että vielä tapaamme toisemme. Hän ojensi kätensä. Jan puristi sitä lämpimästi, mutta hän oli aivan ymmällä ajatusten paljoudesta; hän oli niin epäröivä ja arka, ettei huomannut vastata vieraan peitettyyn kutsuun. Jan päästi hänet lähtemään kysymättä edes hänen nimeään tai osoitettaan.

Jan huomasi erehdyksensä vasta sitten, kun oli jo liian myöhäistä sitä korjata. Kuljeskellessaan usein myöhemminkin samoissa metsissä hän aina toivoi näkevänsä tuon ihmeellisen vieraan miehen. Mutta mikä lieneekään ollut syynä, sen koommin Jan ei häntä tavannut.