Читать книгу Sorretun voitto: Historiallinen kertomus - Eva Ljungberg - Страница 5

Sisällysluettelo

Arvokkaasti meni pastori Mörck vierasta vastaan, ja ojentaessaan hänelle kätensä lausui hän kohteliaasti: "Terve tultuanne talooni, kapteeni Mustofin!"

Papin käytöksestä tajusi tämä hänen sanainsa merkityksen ja puristaen kunnioituksella ojennettua kättä vastasi hän sulavasti venäjänkielellä: "Kiitän teitä, pastori Mörck, ja pyydän anteeksi, että minun täytyy käyttää hyväkseni vieraanvaraisuuttanne."

Mutta kun hän pastori Mörckin päänpudistuksesta huomasi, ett'ei tämä ymmärtänyt venäjänkieltä, joutui hän neuvotonna katselemaan ympärillensä ja huomasi silloin Annan. Hän kumarsi syvään tuolle kainosti punehtuvalle tytölle, ja ihastuksen huudahtus oli vähällä päästä hänen huuliltaan.

Nyt vasta muisti pastori Mörck tyttärensä olevan saapuvilla ja esitettyään hänet vieraalle sanoi hän:

"Lapseni, kenties nuo vähäiset, Tukholman tyttökoulussa oppimasi tiedot saksankielessä ovat meille hyödyksi. Puhuttele vierastamme tällä kielellä; hänen ulkonäöstään ja käytöksestään voin päättää, että hän on sivistynyt mies, ja ehkäpä sinun kauttasi voimme puhella keskenämme."

Vaikka lapsellinen kainous ja hämmennys taistelivat Annassa, kiiruhti hän heti täyttämään isänsä pyytöä, mutta tuskin oli hän lausunut ensimmäiset sanat, kun Mustofin, ilosta loistavin silmin äkkiä huudahti:

"Äitini kieltä! Sen sointu on minulle tuttu ja rakas, vaikka onkin siitä kauan — kauan kun sitä kuulin."

Nuoren soturin kasvoissa kuvastui hänen tätä sanoessaan syvä surumielisyys, mutta pian voitti hän mielenliikutuksensa ja jatkoi iloisesti:

"Kiitetty olkoon pyhä Nikolaus, kaikkein uskovaisten venäläisten suojelija! En tarvitse siis oleksia täällä yksinäni ja mykkänä, sillä rupeattehan te, neiti Mörck, tulkikseni?

"Kernaasti kapteeni Mustofin", vastasi Anna ystävällisesti, saatuaan ensin isältään myöntäväisen silmänluonnin.

Heti rupesikin nyt pastori Mörck puhelemaan vieraansa kanssa, niin että

Anna jo paikalla sai täyttää lupaustaan niin hyvin kuin taisi.

Toimelias Briitta oli tällä aikaa laatinut illallisen ruokasaliin, ja yksinkertaiselta, melkein puutteelliselta näytti tuo avara matala huone, johon pastori ja hänen tyttärensä nyt saattoivat vieraansa, mutta niin siistiä ja puhdasta oli siellä kaikki, että ylellisyydessä kasvanutta Mustofiniäkin se oikein miellytti ja hartaasti teki hän ristinmerkin kuunnellen tajuamatta lyhyttä rukousta, jonka isäntä aterian alussa vakavasti lausui. Yksinkertainen oli Briitan laitoskin, mutta ei suinkaan ylenkatsottava. Olihan siinä Ahvenanmaan kuuluisaa juustoa, kullankeltaista voita, mehevää maitoa ja kypsiä, maukkaita vattuja.

Ei kellään näyttänyt kumminkaan olevan oikeaa ruokahalua, eikä mielialakaan ollut juuri vilkas, sillä vaikka vieraan kohtelias ja hieno käytös miellyttikin pastoria ja vaikk'ei hän hetkeksikään unohtanut isännän velvollisuuksia, kangistivat hänen povessaan taistelevat ristiriitaiset tunteet tavallista jäykemmäksi hänen vakavan olentonsa. Annaa taas rasitti liiaksi nuoruuden kainous, tottumaton kun oli seuraelämään, eikä hän omasta puolestaan rohennut sanoa mitään vieressään istuvalle nuorelle soturille, joka väliin ihannellen katsahti häneen.

Ilta olikin jo käynyt myöhäksi, ja kohta aterian jälkeen kysyi sentähden pastori, eikö kapteeni Mustofin, joka päivän vaivaloisesta matkasta oli väsyksissä, halunnut päästä levolle. "Rauhallinen uni", sanoi hän, "on meille suotu tuudittamaan sielumme lepoon ja virkistämään väsyneet jäsenemme."

Kernaasti seurasi Mustofin isäntänsä ystävällistä kehoitusta ja toivotettuaan hänelle hyvää yötä, suuteli hän Annan pienoista kättä, joka suosionosoitus, niin tavallinen kuin se tähän aikaan olikin, nosti hienon punan neidon kasvoille.

Kun kapteeni sitten lähti huoneesensa, johon Briitta pieni lamppu kädessä häntä saattoi, kohtasi hän portailla uskollisen palvelijansa Feodorin.

Feodorissa oli tuota melkein orjallista uskollisuutta, joka on omituista venäläisissä palvelijoissa. Herransa edestä oli hän valmis menemään vaikka tuleen, kärsimään nälkää, vilua, mitä tahansa; eikä se kumminkaan ollut matelevaa nöyryyttä, ei, se oli vapaata todellisesta rakkaudesta versovaa uskollisuutta.

Vaan eipä ollut hänen herransakaan kuten moni muu tirannin julmuudella koskaan ruoskinut maaorjiaan ja palvelijoitaan, vaan aina kohdellut heitä oikeudella ja hyvyydellä. Ei ollut siis ihme, jos alustalaiset hänen laajoilla tiluksillaan pitivätkin häntä korkeampana olentona ja melkein jumaloitsivat häntä.

"Feodor", sanoi hän nytkin suopealla äänellä; "sinä olet saanut kauan odottaa ja olet kaiketi väsynyt. Ota eukolta lamppu ja seuraa minua kamariin, niin saat sitten mennä."

Kapteenille annettu kamari oli yhtä yksinkertainen kuin muutkin pappilan huoneet, mutta pienine mukavuuksineen, joille kenttäelämään tottunut Mustofin tiesi antaa arvon, tuntui se hänestä varsin miellyttävältä ja hauskalta. Oli siellä kimppu tuoreita ruusujakin asetettuna lasiin pöydälle, ja ne saivat hänen sydämensä kovemmin tykkimään, kun hän vertaili niitä mielessään tuohon suloiseen kukkaan ihmishahmossa, jonka hän oli löytänyt täältä maansydämmen yksinäisyydestä.

Palvelijan poistuttua, sammutti Mustofin kynttilän ja avasi akkunan. Kaukaa kuului meren aaltojen hiljainen kohina, kun ne tyrskyivät kallioita vasten. Lehdet värisivät korkeissa puissa kartanon ympärillä, ja koko luonto oli peittynyt yön tummaan, salaperäiseen verhoon, jonka läpitse pilkoittivat tuikkivat tähdet sinertävältä taivaalta.

Jos milloin niin tuommoisessa tilaisuudessa vaipuu mieli unelmiin ja syviin ajatuksiin, ja niinpä istui Mustofinkin kauan nauttien yön ihmeellistä suloa.

Hän oli rikkaan ja mahtavan ylimyksen poika ja oli saanut hyvän kasvatuksen. Mieleltään ylevä ja ritarillinen oli hän ulkomuodoltaankin miehekäs ja uljas. Jo aikaisin oli nuori Vladimir antautunut sotilaan uralle, jonka hän katsoi miehelle ihanimmaksi, vaikkei se ollut vastannutkaan hänen idealista käsitystään. Sotilaanvirka hillittömyyksineen ja julmuuksineen ei ollut toki saastuttanut hänen luonnettaan, vaan oli hän kaikkialla lempeällä käytöksellään voittanut puoleensa kunnioitusta ja luottamusta. Kun sodan vaihtelevat tapahtumat nyt olivat siirtäneet hänet tähän rauhaiseen pappilaan Ahvenanmaalla, näki hän äkkiä uuden sivun elämänsä kirjasta aukenevan eteensä.

Hän ei huomannut miten tuuli lempeästi jähdytti hänen päätään, ajatukset ne vaan liitelivät ja mielessä kuvastui kuluneen illan tapaukset, tuon kunnian-arvoisen papin valoisa ja hiljainen koti, johon hän oli saapunut kuni laiva myrskyiseltä retkeltä tyyneen satamaan, ja ennen kaikkea hänen hempeä, kaunis tyttärensä, joka niin ihalasti oli koskettanut hänen mieltään.

Tavallista myöhempään oli Annakin tänä iltana valveilla. "Mustofin on kaiketi hyvä ja jalo nuorukainen", oli hänen isänsä sanonut eikä Annakaan tuntenut laisinkaan pelkäävänsä häntä, kuten ennen niitä upseereja, joita hän oli sodan aikana nähnyt. Hän luki hartaasti iltarukouksensa ja luotuaan silmänsä taivaalle, josta hänen äitinsä tähti lempeästi säteili hänelle akkunan läpitse, heittäytyi hän vuoteelle ja vaipui pian nuoruuden rauhalliseen, huolettomaan uneen.

Nuoren soturin tulo teki tavattoman muutoksen pappilan hiljaisessa elämässä, eikä se suinkaan ollut vaikuttamatta Annan herkkään, haaveksivaan mieleen. Mitä useimmin hän oli kapteenin parissa, sitä lujemmin rupesi hän uskomaan, että Mustofin oli ritarillinen mies ja tässä uskossaan oli hän onnellinen.

Hilpeällä ja reippaalla mielellä asteli Anna eräänä lokakuun iltana meren rannalle. Vaikka kauniit kesäpäivät jo olivat menneet menojaan, oli luonto vielä miellyttävä ja suloinen. Syksyn loistavissa väreissä koreili metsä ja humisi vienosti, mutta tyynenä lepäsi meri kuni äitinsä rinnoille nukkunut lapsi.

Nojautuen vihantaa leppää vasten katseli Anna ulapalle, odotellen palajavaksi purtta, jolla hänen isänsä aamupäivällä oli lähtenyt virkatoimelle, kun laulun ja kanteleen säveleitä alkoi kuulua. Vaikka sanat olivat hämäriä ja outoja, kuvastui sävelissä kuitenkin selvästi haikea synkkämielisyys ja tuommoinen vaikeroiva tuska, joka on omituinen venäläisissä kansanlauluissa. Huoli ja kodinkaipausko siinä sitten lieneekään niin helkähdellyt.

Anna kuulteli kuultelemistaan, hänen silmänsä kostuivat kyyneleistä, huulet vavahtelivat ja koko hänen hilpeytensä haihtui.

Heti oli hän tuntenut kapteeni Mustofinin syvän äänen ja taidokkaan soiton. Vaikk'ei Anna ollut saanut kehittää musiikillista taipumustaan, ymmärsi hän kumminkin ja rakasti lämpimästi laulua ja soittoa, joiden mukaan hänen sielunsa taipui kuni savi taiteilijan kädessä. Siksi kävi hän nytkin alakuloiseksi, kuullessaan tuota synkkämielistä laulua, ja tämä tunne kuvastui hänen kasvoissaan vielä silloinkin, kun hän palattuaan kotiin portailla kohtasi Mustofinin. Kapteenilla oli vielä kantele kädessä, vaan eipä hän näyttänyt surulliselta, päinvastoin loisti hänen silmistään ja koko olennostaan semmoinen huoleton ilo, kuin ei hän koskaan olisi tuntenut murhetta ja tuskia.

Huomattuaan Annan alakuloisuuden, kysyi hän kohteliaalla, lempeällä tavallaan syytä siihen.

"Muistanettehan", sanoi Anna suoraan ja teeskentelemättä kuin lapsi, "tuon vanhan kreikkalaisen tarun Orfeuksesta, miten hän laulullaan ja soitollaan ihastutti ja hurmasi Manalankin henget? Samalla tavalla hurmasitte tekin äsken minut. Olisin vaan toivonut, että olisitte valinnut iloisemman laulun."

"Miksi niin, neitini?" kysyi Mustofin uteliaasti.

"Siksi — siksi", sammalsi Anna hämillään, "että laulun tulee ilmaista niitä tunteita, jotka mielessä liikkuvat."

"Teitä ei siis nämä tunteet miellyttäneet?" Mustofin loi hellän, tutkivaisen katseen häneen, mutta kun Anna käänsi päänsä toisaalle eikä vastannut, sanoi hän:

"Tahdon sitten laulaa toisen laulun, joka on tekevä teidät iloiseksi."

Hän istuutui rappusten penkille. Sormet luikuivat taitavasti kanteleen kielillä, ja hän lauloi erään romansin, niin vilkkaan ja tulisen, että heti saattoi tuntea sen olevan kotoisin eteläisemmiltä mailta.

"Niin, eikö säveleillä ole ihmeellinen voima vetää puoleensa meidän ajatuksemme ja koko olemuksemme?" sanoi hän sitten lopetettuaan laulunsa ja saatuaan Anjalta palkinnoksi iloisen silmäyksen. "Minä näen kasvoistanne", jatkoi hän, "että olette samaa mieltä. Emmekö siis yhdisty soitolla lyhentämään noita pitkiä syys- ja talvi-iltoja, jotka uhkaavat meitä kuin sadussa lohikäärme onnetonta kaupunkia?"

"Ja te tahtoisitte opettaa minun soittamaan kannelta?" kysyi Anna iloisesti.

"Kernaasti", vastasi Mustofin. "Isänne suostumus ja oma halunne ovat ainoat kohdat, puhuakseni sotilaankieltä, jotka koko linjalla ovat voitettavat."

"Toinen kohta on helposti voitettu", vakuutti Anna leikillisesti, "ja isäni suostumuksen hankin jo tänä iltana; toivon hänen siihen myöntyvän."

"Samaa toivon minäkin", sanoi Mustofin sydämellisesti, "vaan koska iltaan on vielä pitkä aika, niin kenties suvaitsette nyt, neitini, täyttää tuon toisen lupauksenne ja laulaa minulle jotakin."

He astuivat sisään. Anna istuutui kursastelematta klaverin ääreen, ja lyötyään muutamia alkusointuja lauloi hän erään ballaadin niin tuntehikkaasti ja suloisesti, että hänen vastainen musiikin-opettajansa oli täysin tyytyväinen. Laulu oli hyvin vanha. Se kertoi nuoresta ritarista ja ihanasta immestä, jotka rakastivat toisiaan. Heidän täytyi erota, sillä kauas pyhään maahan oli ritarin lähdettävä sotaan, mutta erotessaan otti hän morsiameltaan ankaran valan. Taivaan nimessä lupasi neito olla kuolemaan asti ritarilleen uskollinen, vaan jos ei hän lupaustaan pitäisi, saisi ritarin haamu hänet morsiamenaan Manalaan temmata. Niin vannoi itkien impi ja kauas vieraille maille läksi ritari. Ei ehtinyt kumminkaan vielä vuosi loppuun vieriä, kun jo neito unhoitti lupauksensa ja kullan ja rikkauksien sokaisemana antoi kätensä toiselle. Parhaillaan vietetään häitä ja riemu on korkeimmillaan, silloin astuu hääsaliin puoliyön hetkenä kutsumaton vieras, rauta-asussa, kiireestä kantapäähän, ja istuutuu äänetönnä morsiamen viereen. Ilo lakkaa, kauhusta kalpenevat vieraat, ja vavisten kehoittaa vihdoin morsian tulijaa ottamaan kypärin päästään. Vaan voi hirmua! Hänen eteensä paljastuu matojen kalvama pääkallo, hänen entisen ritarinsa haamu. "Muista valaasi, petturi!" lausuu se kolkosti, kietoo käsivartensa morsiamen ympärille ja riistää hänet armotta kanssaan Manalaan.

* * * * *

Pastori Mörckillä ei ollut mitään sitä vastaan, että Mustofin opettaisi hänen tytärtään soittamaan kanteletta.

"Kirkko-isämme Lutheruskin", sanoi hän laskien kätensä hellästi tyttärensä pään päälle, "piti musiikin suuressa arvossa, mieltä ja sydäntä ylentävänä; luulipa sen voivan karkoittaa perkeleenkin tyköämme. — Elä sävelissä, lapseni, niin vältät monta maailman eksytystä, ja säilytä sydämesi puhtaana, sillä siitä lähtee elämä!"

Musiikinopetus pääsi siten alkuun, mutta sävelistä ei ollut ainoastaan nautintoa ja huvia, ne herättivät pian ihmeellisellä voimallaan nuorten sydämissä tähän saakka nukkuneita tunteita, joissa asui ensi lemmen koko lämpö ja puhtaus.

Anna oli tavallista enemmän saanut olla Mustofinin parissa, koska hän oli ainoa perheessä, joka taisi saksankieltä ja sillä saattoi välittää puhetta, ja tästä seurustelusta syntyikin vähitellen harras ystävyys heidän välillään. Laveamman seuraelämän puute, yhdenikäisyys ja luonteitten sopusointu vetivät sitä paitsi heitä yhä lähemmäksi toisiaan.

Oli muudan kylmä, tuiskuinen päivä sydäntalvella. Kirjoihinsa vajonneena istui pastori työhuoneessaan, mutta pappilan hauskassa arkiohuoneessa opetti kapteeni Annaa soittamaan erästä uutta kappaletta. "Ei, tämä ei käy päinsä, ei koskaan", sanoi oppilas hymyillen, kosketeltuaan useita kertoja väärin kanteleen kieliä. "Tällä tavoin kyllästytte te kaiketi minuun."

"Teihinkö?" Mustofinin äänessä oli omituinen kaiku. "Teihinkö?" toisti hän ja opetti jälleen verrattomalla kärsivällisyydellä Annalle sitä kohtaa, vaan ei se sittenkään ottanut sujuaksensa. Nuoren soturin olennossa oli jotakin, joka teki hänen ystävänsä rauhattomaksi. Vihdoin asetti kapteeni kanteleen pöydälle, otti Annaa molemmista käsistä kiinni ja lausui hellästi: "Lopettakaamme täksi päiväksi, hyvä neiti. Haluaisin puhua teille jotakin. Sallittehan?"

Anna nyökäytti myöntäväisesti päätään ja kapseeni jatkoi:

"Oli kerran ritari. Hän oli rikas ja mahtava, sadat palvelijat tottelivat hänen käskyjään, ja kumminkin oli hän köyhä, rakkautta vailla. Jäätyään nuorena orvoksi päätti hän etsiä kunniaa sotatantereilta ja ylhäisten saleista. Niin lähti hän kauas ja löysikin mitä etsi, mutta oli yhtä köyhä kuin ennenkin.

"Eräänä iltana hän sitten saapui tyyneen laaksoon ja raikkaan lähteen partaalta löysi hän sieltä niin ihmeen kauniin ja suloisen kukan, ett'ei hän sen vertaista koskaan ollut nähnyt."

Mustofin vaikeni tuokioksi. "Ja ritari oppi pian", jatkoi hän sitten, "kaikesta sydämestään rakastamaan kukkaa. Hänen köyhyytensä katosi ja ensi kerran tunsi hän itsensä rikkaaksi, rikkaaksi rakkaudessaan. Oletteko ymmärtänyt minua, Anna?"

Kainouden punastus hehkui neidon kasvoissa.

"Anna", sanoi Mustofin jälleen, "voiko kukka vastata tätä rakkautta, tahtooko se vaipua vasten hänen sydäntään ja tulla hänen elämänsä rikkaudeksi ja valoksi hänen synkälle tielleen?"

Ensi kerran kohoitti nyt Anna häneen katseensa, vavahtelevat huulet aukenivat hitaasti ja ojentaen kättään kuiskasi hän: "Vladimir!"

Tuossa yhdessä sanassa oli kyllin; heille molemmille oli koittanut se onnellinen hetki, jota elämä täydessä kukoistuksessaan ja jalossa kauneudessaan joskus tarjoo.

"Anna", sanoi Mustofin, kun tunteitten ensimmäinen kuohu oli tyyntynyt, "onhan tämä liitto, johon olemme käyneet, sitova koko elämämme ajaksi." Hän painoi kalliin sormuksen Annan sormeen ja jatkoi juhlallisesti: "äitini pyhän muiston, isäni tomun ja oman rakkauteni nimessä vannon minä rakastavani sinua ja olevani sinulle uskollinen siihen päivään asti, jona käteni ja sydämeni kuolemassa kylmenee. Oletko valmis tekemään saman valan?"

"Uskollinen kuolemaan asti", kuiskasi Anna.

Ikäänkuin vahvistaen tätä valaa raivosi tuuli vinkuen ulkona ja irroitti erään akkunanluukun, niin että se jyrähtäen putosi maahan. Ulkona luonnossa vallitsi myrsky, pakkanen ja talvi, mutta kahden nuoren sydämissä oli lämpöinen kesä.