Читать книгу Sorretun voitto: Historiallinen kertomus - Eva Ljungberg - Страница 7

Sisällysluettelo

Muutaman päivän perästä saapuivat matkustajamme vihdoin eräänä aamuna Turkuun. Loitolle kuului jo kirkonkellojen kumea ääni. Talvisen auringon säteet valaisivat vanhan tuomiokirkon korkeaa tornia, jonka huipussa kultainen kukko ja risti, valppauden ja uskon vertauskuvat, kimmelsivät. Ryhmyiset vuorenrinteet molemmin puolin kaupunkia ja vanha linna, jonka valkeat muurit suurenmoisina seisoivat tuolla muistomerkkinä niiltä ajoilta, kun ruotsalainen sivistys istutettiin maahamme, kaikki nuo olivat omiaan vetämään puoleensa Mustofinin ja Annan huomiota.

Mustofin, jolla ei ollut tietoa maan laeista ja asetuksista, vei heti kaupunkiin tultua morsiamensa venäläisen papin luo, aikoen pyytää tämän vihkimään heidät. Tuo hengellinen mies, jonka asuntoon he menivät, oli jo vanhuuden iässä. Harmaansekainen keritsemätön tukka ja pitkä vaalimaton parta riippuivat olkapäillä ja rinnoilla, ja tuuheain kulmakarvain alta pilkoitti pienet viekkaat silmät. Hänen pitkää, laihaa, kymärää vartaloansa verhosi likainen, kulunut kauhtana, joka ennen oli ollut virkapukuna kirkollisissa toimissa, mutta nyt käytettiin aamutakin asemasta.

Lueskellen evankeliumikirjaansa oli hän hiljan torkahtanut uneen, josta palvelija hänet nyt herätti. Tuo rasvainen kirja kädessä astui hän hämillään tulijoita vastaan.

"Kunnioitetut vieraat…", mutisi hän, "en tunne…"

"Nimeni on Vladimir Mustofin", keskeytti kapteeni hänet ylpeästi. Häntä oikein iljetti tuo pappi kotioloissaan ja jokapäiväisessä puvussaan, verratessaan häntä jaloon, älykkääsen pastori Mörckiin.

"Siis kenraali Demidoffin sukulaisia?" kysyi pappi syvään kumartaen.

"Niin."

"Entä tämä nuori nainen?" kysyi pappi jälleen. "Jumala siunatkoon teitä, tyttäreni, tultuanne halpaan kotiini!"

Hän katseli uteliaasti Annan solevaa vartaloa ja koetti hänen silmiharsonsa läpitse nähdä hänen kasvojaan, raivallessaan hänelle sijaa sohvaan, jossa oli kaikenlaista rojua kuin juutalaisen puodissa.

"Arvoisa isä", sanoi Mustofin kärsimättömästi, "me emme ole tulleet tänne teidän kyseltäviksenne, vaan pyytämään että hyväntahtoisesti vihkisitte meidät."

Vaikka kapteenin ylevä ja vakaa käytös vaikutti kunnioitusta papissa, ei hän kuitenkaan voinut hillitä uteliaisuuttaan.

"Neidin nimi?" kysyi hän.

"Morsiameni nimi on Anna Mörck. Tahdotteko tietää jotakin muuta?"

"Hän on siis Lutherin uskoa?"

"Niin on", sanoi Mustofin, "vaan eihän se liene esteenä?"

"Ei suinkaan", vastasi pappi miettiväisesti, "jos vaan te, jalo herra, voitte todistaa, että kuulutus on kolmesti tapahtunut, kuten tämän maan lait määräävät, sekä että lutherilainen pappi on teidät ensin vihkinyt, sillä sitä ennen ei minulla ole oikeutta siunata teidän liittoanne."

"Oikeutta! teidän täytyy, arvoisa isä!" huudahti Mustofin mielettömänä tästä esteestä.

"Pyhät varjelkoot minua tekemästä sitä", sanoi pappi ja teki ristinmerkin, "sillä silloin menettäisin kunniani, ainakin virkani."

"Puhutteko täyttä totta?" kysyi Mustofin.

"Puhun, poikani", vastasi pappi kumartaen.

Vaikka Anna ei paljon ymmärtänyt heidän puhettaan, arvasi hän kumminkin, mihin päätökseen oltiin tultu. "Vladimir", kuiskasi hän liikutettuna, "mitä teemme?"

Lohdutettuaan hellin sanoin Annaa kertoi Mustofin sitten lyhyesti papille mimmoinen asiain laita oli.

"Jalo herra", sanoi pappi ja hänen muotonsa irvistyi itserakkaasen hymyyn, "jos suvaitsette kuulla halvan palvelijanne neuvoa, niin kehoitan teidän kääntymään kaupungin pastorin, tuomiorovasti Gadolinin puoleen. Hän kuuluu olevan paljon lukenut ja oppinut mies ja tietää parhaiten, miten on tehtävä."

"Kiitän teitä, arvoisa isä, ja tahdon seurata neuvoanne", sanoi Mustofin, tarttui Annan käteen ja kiiruhti pois kumartelevan papin luota.

Mustofin oli toivonut saavansa viedä Annan vaimonaan sotilaskortteeriinsa, mutta sen tuuman olivat aavistamattomat esteet tehneet tyhjäksi, ja hänen ensimmäisenä huolenaan oli nyt asunnon hankkiminen Annalle ja Briitta muorille.

"Aja poliisimestari Reisin luokse", sanoi hän ajurille ja istahti Annan kanssa rekeen.

Tähän aikaan ei Turussa paljon venäjänkieltä taidettu. Mainittu Reis oli ainoa, joka sitä osasi, ja häntä pidettiin sentähden virallisena tulkkina. Mustofinkin oli joskus käyttänyt hyväkseen hänen kielitaitoaan ja siten tutustunut tuon arvossa pidetyn porvarin perheesen. Helposti onnistui hänen nyt saada Annalle ja hänen palvelijalleen asunto näiden kelpo ihmisten luona, ja syötyään itsekin siellä päivällisensä läksi hän Annan kanssa iltapäivällä tuomiorovasti Gadolinin luokse, jolta he toivoivat saavansa lohdullisempia tietoja kuin venäläiseltä papilta. Iloisesti astuivat he rinnatusten huolimatta äskeisestä vastoinkäymisestä ja olivat onnelliset tietäessään pian pääsevänsä eroittamattomasti toistensa omiksi.

"Rientäkäämme, armas tyttöni", sanoi Mustofin, "joka hetki on meille kallis, sillä se vie meidät lähemmäksi määräämme. — Kuinka nopeasti tunnit ovat kuluneet! Jo soipi iltakello ja päivä on pian lopussa. Toivon kumminkin arvoisan rovastin ottavan meitä vielä tänä päivänä puheilleen."

Akkunanluukut olivat jo suljetut tuomiorovastin talossa, kun he saapuivat sinne, mutta eräältä palvelustytöltä saivat he tietää, että isännän oli tapa ottaa vastaan tulijoita mihin aikaan vuorokautta hyvänsä.

Heidät saatettiin suureen, yksinkertaisesti sisustettuun, kolkkoon huoneesen, joka oli enemmän nykyajan sakastin kuin tuomiorovastin muhkean asunnon kaltainen. Valkeiksi kalkituilla seinillä riippui useiden Suomen kirkon miehien kuvia, piispa Agricolasta alkaen. Ympäri huonetta oli pitkä jono mustalla nahkalla päällystettyjä tuoleja korkeine selkälautoineen, ja keskellä seisoi avara mustalla veralla katettu pöytä, täynnä kirjoja ja papereja.

Tämän ääressä istui neljänkymmenen vuoden vanha mies, tuomiorovasti Kustaa Gadolin, selaillen ahkerasti isoa kirjaa, jonka hän hiljan oli tuottanut tuomiokirkon arkistosta. Hän oli keskikokoinen ja jykevä vartaloltaan. Tummanvärinen tukka oli su'ittu taapäin korkealta otsalta, silmät olivat kirkkaat ja verevissä kasvoissa kuvastui lujuus ja vakavuus. Palattuaan vastikään virkatoimelta oli hänellä vielä valkeat liperit kaulassa ja yllään musta poimuinen kauhtana, jonka napinlävestä näkyi Vladimirin ritarikunnan nauha.

Vierasten astuessa sisään nousi hän seisoalleen ja katsoi hämmästyen heihin. Pöydällä palavien kynttiläin kirkkaassa valossa näyttikin ylevävartaloinen Mustofin loistavassa sotilaanpuvussaan oikein ruhtinaalliselta, ja tuo hentoinen nainen esiintyi hänen rinnallaan täydessä kauneudessaan.

Kohteliaasti pyysi tuomiorovasti heitä istumaan ja kuunteli sitten tarkkaavaisesti heidän asiaansa, mutta mikäli hän sitä kuunteli, sikäli rypistyi hänen otsansa ja silmät alkoivat säkenöidä.

"Te olette siis", lausui hän tuimasti, luoden Annaan terävän silmäyksen, "unhoittanut lapsen velvollisuudet isäänsä kohtaan lähteäksenne muukalaisen kanssa epätietoiselle elämänuralle?"

Kenties käsitti nyt Anna vasta täydellisesti, mitä hän oli rikkonut sitä kohtaan, jolla oli ensimmäinen ja pyhin oikeus häneen, ja surullisena vaivutti hän päänsä alas, mutta syvän rakkautensa voittamana kohoitti hän tuokiossa puhtaan, viattoman katseensa ja virkkoi:

"Tiedän tehneeni pahoin … mutta minä olin antanut Mustofinille lupauksen, jota en voinut rikkoa … minä rakastin häntä niin suuresti…" Hänen vieno sointuisa äänensä vavahteli. "Toivon myös isäni antavan meille anteeksi, kun me kerran aviomiehenä ja aviovaimona lankeemme hänen jalkoihinsa."

"Niin", sanoi Mustofin, "onhan pastori Mörck ylevämielinen mies. Älkääkä te, kunnianarvoinen herra, vihastuko tähän nuoreen tyttöön, sillä minä olen syypää, vaan ei hän."

Tuomiorovasti Gadolinistä kerrotaan, että kun hän kerran yritti pitämään puhetta morsiusparille, ei hän saanut muuta sanotuksi kuin: "asian-omaiset — — — asian-omaiset ja — asian-omaiset." Tämä kankeakielisyyskö lienee nytkin ollut syynä, sitä ei tiedetä, vaan varmaa on, että ankarat nuhteet, joita hän aikoi lausua, takertuivat hänen kurkkuunsa, tuimuus haihtui kasvoista, silmät kostuivat ja laskien kätensä Annan päähän, virkkoi hän lempeästi:

"Lapsi parka!"

Hitaasti asteli hän sitten miettiväisen näköisenä edes takaisin huoneessa, kunnes jälleen pysähtyi Annan eteen ja kysyi hänen ikäänsä.

"Täytin hiljan viisitoista vuotta", vastasi tyttö kainosti.

"Olette kaiketi päästetty Herran Ehtoolliselle?" kysyi tuomiorovasti jälleen.

Anna vaaleni ja hänen huulensa vapisivat. "En vielä, kunnianarvoisa herra", sai hän vaivoin sanotuksi.

"Ette!" Tuomiorovasti peräytyi askeleen ja hämmästys ja sääli kuvastui hänen kasvoissaan. "Kapteeni Mustofin", sanoi hän, "teidän kihlattu morsiamenne on vielä lapsi eikä ole vastuunalainen töistään. Avioliittonne ei voi tapahtua, ennenkuin hän on päästetty Herran Ehtoolliselle'."

"Taivaan armot!" huudahti Mustofin liikutettuna. "Tämä tyttö on minulle kalliin kaikkea maailmassa, hänen onnestaan riippuu minunkin onnellisuuteni… Ja kumminkin olen minä voimaton, — toiveeni ovat julmasti pettyneet!"

"Ihmisen maallisille toiveille käy kuni kukoistavalle virranlaaksolle", sanoi tuomiorovasti ylevästi. "Kaikki rehoittaa ihanimmillaan ja sato näyttää lupaavalta, mutta silloin tulee rankkasade, virta paisuu yli äyräittensä, mutaiset aallot vierivät hymyilevään laaksoon, ja niiden alle vajoovat parhaatkin toiveet. Onnellinen se, joka ei vastoinkäymisessä kukistu, vaan asettaa toivonsa korkeammalle!"

"Kiitän teitä, kunnianarvoinen herra, niistä sanoista", sanoi Mustofin, "enkä olekaan väsyvä, vaikka tuhansia esteitä syntyisi tielleni. En vaan tiedä, mitä meidän nyt on tekeminen."

"Ensiksi", sanoi tuomiorovasti lempeästi, säälien heidän tukalaa tilaansa, "tulee tämän nuoren tytön käydä rippikoulu päästäksensä osalliseksi siitä armosta jota jokaiselle täysikasvuiselle seurakunnan jäsenelle pyhässä sakramentissa tarjotaan."

"Ja kuinka pitkä aika vaaditaan siihen?" kysyi Mustofin.

"Tämän seurakunnan nuoret kristityt, joille näinä päivinä alkaa koetus-aika lutherin-opin pääkappaleissa, uudistavat tavallisesti kasteensa liiton kolminaisuudensunnuntaina, toukokuun lopulla."

"Siihen on siis lähes kolme kuukautta!" huudahti Mustofin maltittomasti, "eikö tätä aikaa voi lyhentää?"

"Kapteeni", sanoi tuomiorovasti ankarasti, "asia, joka usein määrää koko elämämme ajatustavan, ei ole punnittava yhtä välinpitämättömästi kuin moni muu."

"Te olette oikeassa, kunnianarvoinen herra", sanoi Mustofin, "minä en tahdokaan olla esteenä tämän tytön henkiselle menestykselle, vaan odotan aikaa, jolloin voin vaatia hänet omakseni."

"Sitä vastaan ei minulla mitään ole", sanoi tuomiorovasti, "kun morsiamenne on päästetty ripille, vihin minä teidät, jos itse sitä silloin vielä haluatte, mutta sillä ehdolla, että pastori Mörck siihen antaa suostumuksensa, sillä minä pidän arvossa isän oikeuden ja virkaveljeni mielipiteet."

"Lapseni", jatkoi hän Annalle, "kääntykää isänne puoleen — oma sydämenne on parhaiten kuiskaava teille, mitä teidän tulee sanoa — rukoilkaa hänen hyvyyttään ja rakkauttaan, ja hän antaa teille anteeksi, hän siunaa teitä, sillä ilman isän siunausta on elämämme erämaa. Painakoon Jumala sieluunne ne pyhät opetukset, joita teille kohta jaetaan, ja tehkööt ne teidät onnelliseksi sekä tässä että tulevassa elämässä. Amen!"

Isällisesti siunaten ojensi tuomiorovasti Gadolin kätensä näiden nuorten ylitse. Kunnioituksella suutelivat he sitä ja läksivät sitten pois.

He olivat pettyneet toiveissaan; elämän koettelemukset painoivat tutkaimensa heidän sydämiinsä.

"Älä sentään huolestu", sanoi Mustofin Annalle jättäessään hänet Brigitan hoitoon ja lähteissään omaan kortteeriinsa, "minun rakkauteni on voimallinen, se on suojeleva sinua myötä- ja vastoinkäymisessä."