Читать книгу Muuan suomalainen soturi Kristiina kuningattaren aikakaudella - Evald Ferdinand Jahnsson - Страница 4

Sisällysluettelo

"Kävitkö kirkossa tänään, Jakobsson?"

"Kyllä kävin isossa kirkossa, Pertti Månsson. Sinunkin olisi pitänyt tuleman kuuntelemaan Fors'in herra Kristofferia! Hänen vertaistansa pappia ei ole milloinkaan löytynyt Sörmlannin maakunnan rajojen toissa puolla!"

"Entäs meidän Emporagrius? Mitäpä tuumailet hänestä? Luulisin toki että hänessäkin on miestä pähkinöitä naksahuttamaan! Peijakas, millainen ääni hänellä on!… ja entäs sanat sitte, jotka hänen suustansa virtana valuvat!"

"No no Pertti Månsson … ei mitään moitteen muotoista hänestäkään ole sanottavaa, eipä suinkaan! Kyllä hän laulaa nokkansa mukaan, hänkin … ja tunnustaa täytyy, ett'ei hänen nokkansa olekkaan mikään kehno nokka … mutta Kristoffer herra on kuitenkin kaikista Jumalan sanan julistajista etevin, sen vakuutan kautta isäni autuuden! Hän sulkee puheesensa niin paljon ruutia, että sillä voisi räjähyttää ilmaan kaikki valtakunnan neuvokset ja muut ylimykset!"

"Aivan niin Jakobsson … enhän sitä kiellä. Olenkin kuullut hoettavan yhtä ja toista hänen täänpäiväisestä saarnastansa. Hän lienee oikein kelpo lailla löylähyttänyt saunan kiuasta?"

"Tekipä niin, siitä voit olla vakuutettu! Kuningatar oli itse kirkossa ja sai, kuten sanotaan, totuuden suorastaan vasten naamaansa. Että se pippurilta maistui, sen saattoi ken hyvänsä nähdä, joka otti huomatakseen, kuinka pahasti hän väänteli suutansa ja kasvojansa. Esipuhe oli Mattheuksen viidennestätoista —"

"Kenties muistatkin kaikki tyyni?"

"En juuri sanasta sanaan, mutta tarkoitus oli se, ettei sovi ottaa leipää lapsilta koirille heitettäväksi. — Ymmärrätkö pistopuhetta?"

"Luulen ymmärtäväni. Lapsilla hän tarkoittaa vapaasukuisia."

"Aivan niin, Pertti Månsson; tuon sanoi Kristoffer herra milt'ei ihan suoraan. Mutta me kaikki aatelittomat olemme koiria, joille kuningattaren ei sovi heittää leivän muruakaan! Sitä hän ei — Jumala sen hänelle kostakoon — ole tehnytkään! Kristoffer herra kutsui hänen tuomiolle Jumalan tuomioistuimen eteen ja toden totta on, että kuningattaren lienee vaikea päästä sisälle taivaan porttiloista, ell'ei vanha ukko Pietari ota hämmästyäkseen ranskalaisista korupuheista! O diabl' — niinkuin kreivin palvelijoilla on tapana huutaa — me ja valtakunta ovat hukkaan menemäisillänsä!"

"Hiljaa Jakobsson!… Tuollaisesta puheesta saattaisivat asettaa sinun korkeaan kunnia-asemaan Norrmalm'illa!" [Norrmalm on eräs paikka Tukholmassa, jossa ennen aikaan hirtettiin kuolemaan tuomituita.]

Miesten keskustelu päättyi tähän syystä, että heitä vastaan tulla tulvaili joukko kerjäläisiä, kasvoiltaan kalpeita, rääsyihin puetuita ihmisiä, jotka haikeasti valittavalla äänellä anoivat heiltä almua, ja vaikka äyrinki arvoista. Kerjäläisten oli sekä nälkä että myös vilu, sillä nyt oltiin syyskuussa ja ilta oli kolkko ja kylmä, synkillä pilvillä peitetyltä syys-taivaalta tipahteli tuon tuostakin raskaita sadepisaroita. — Luultavasti olivatkin meidän molemmat matkustajamme siitä syystä nostaneet ylös takkinsa kaulukset, jotta heidän kasvonsa olivat puoleksi peitossa, ja muutenkin suurella huolella kääriytyneet lyhykäisiin nuttuihinsa. Nyt oli heidän pysähtyminen, sillä kerjäläisjoukko sulki heiltä tien. Tukholman kaupungissa ei siihen aikaan — tämä tapahtui vuonna 1650 — yleisesti löytynyt leveitä katuja; tämä katu, jota myöten Jakobsson ja Månsson kulkivat tullaksensa Norrbro nimiselle sillalle oli mitä kapeimpia.

Kerjäläiset huusivat vaikeroiden: "Antakaa meille Vapahtajamme armahtavaisuuden tähden roponen! Meillä ei ole mitään syötävää!" taikka: "Ell'ei joku kristillinen ihminen meitä armahda, niin kuolemme nälkään!" j.n.e. Siinä sai kuulla monellaista ääntä, ääntä haikeata, sydäntä särkevää. Siinä puhuttiin sekä ruotsin että suomen kieltä ja näitä molempia kieliä monilla monituisilla eri murteilla. Eri suunnilta, eri maakunnista olivat nämät onnettomat tulleet pääkaupunkiin.

Tuo oli kova vuosi, tuo vuosi 1650. Sama surullinen maine on sen edelläkäviälläkin, vuodella 1649. Nälän tuska oli sangen suuri kaikkialla Ruotsin valtakunnan pohjoisimmissa maakunnissa, suurin silloin, niinkuin tavallisesti ainakin, Suomessa. Vaikka meidän maassa pettua ahkerasti ja säästämättä sekoitettiin Jumalan niukalla mitalla antaman viljan sekaan, ei leipää kuitenkaan riittänyt, vaan suuren osan maan asukkaista oli muuttaminen maasta pois. Muutamat lähtivät Venäjälle; mutta suurin osa heistä pyrki Ruotsin maalle, jossa heidän toiveensa päästä parempien päivien perille kyllä surullisella tavalla pettyi.

Mutta palatkaamme Jakobsson'in, Månsson'in ja kerjäläisten luo.

"Me emme taida auttaa teitä — sanoi ensin mainittu. — Mutta käykäätte linnaan pyytämään kuningattarelta apua! — Hänellä on yltäkylläisesti tämän mailman tavaraa, hänelle on helppo asia määrätä teille riittäviä eläke- ja muona-varoja."

"Meiltä on pääsy linnaan kielletty. Me emme saata pyrkiä kuningattaren puheille" — valitti joku joukosta.

"Niin menkäätte vanhan valtiokanslerin luo! — väitti Jakobsson — Taikka valtakunnan rahavaraston hoitajan luo! Heidän toki pitää voida jakaa teille jonkun pienen osueen niistä runsaista veroista, joita me vuosittain olemme valtiolle maksaneet ja ovathan ne miljonat heidän talletettavinansa, jotka Ruotsi voitti viime rauhassa. Minä rohkenen arvella että niitä pitäisi käytettämän kansan hyväksi."

"Nuo korkeat herrat eivät pidä meistä vähintäkään huolta eivätkä salli että lähestymme heitä! — intti eräs vanha harmaapää ukko, joka vavisten vilusta ja vanhuudesta seisoi sauvaansa nojaten.

"Siinäpä se nyt onkin — huudahti Jakobsson kiljaisemalla — He eivät pidä teistä vähintäkään huolta — eivätkä salli teidän lähestyä heitä! Tämäpä juuri on pääpuntti asiassa! Päälle päätteeksi ovat nämät korkeat herrat ynnä kuningatar tuhlanneet kaikki kruunun omistamat rahavarat, jott'ei heillä nyt ole mitä antaa, jos antaa tahtoisivatkin — siinä on asian pirullinen kohta ja puoli! Mutta keventäkööt nyt omia raskaita rahapussejansa niinkuin tähän asti ovat keventäneet kruunun!"

"Sinä puhut liian rohkeasti!" — kuiskasi Pertti Månsson varoittaen kumppaninsa korvaan.

Matalammalla äänellä vastasi Jakobsson: Ole huoletta! Minä olen kuullut itse Niilo Niilonpojan puhuvan rohkeammin, paljonki rohkeammin!"

"Toki olit vähällä joutua pulaan maaliskuun leikissä. Oletko jo unhottanut…"

"Empä niinkään, onhan minulla hyvä muisti —" keskeytti Jakobsson. Sen jälkeen otti hän rahakukkaron taskustansa ja puhui taas korkealla äänellä, jaellen joitakuita hopearahoja kerjäläisille: "Minä en ole rikas, pikemmin köyhä. Kuitenkin annan vähistä varoistani niin paljon kuin niistä riittää. Mutta rehellinen kansalainen minä olen ja tiedän, että tekin olette samoin. Sen tähden pyydän teitä rukoilemaan Jumalaa, että Hän lievittäisi kansan tuskaa ja armossansa kukistaisi valtakunnan tuiki kehnon ja kelvottoman hallituksen, antaen meille toisen paremman! — Voi toki, kuinka hävyttömästi kuningatar itse ja ne miehet jotka tätä nykyä pitävät valtakunnan hallituksen ohjia, pilkkaavat ja parjaavat meitä heidän köyhiä alammaisiansa! Hovipiireissä väitetään julkisesti, että Ruotsissa löytyy kahta lajia ihmisiä: vapaasukuisia eli aatelisia ja roistolaisia. Kuulkaapas, hyvät ystävät: he kutsuvat meitä aatelittomia roistolaisiksi! Mutta se kuitenkin on h——tin valhe, että me roistolaisia olisimme!"

Kerjäläiset katsoivat hämmästyneinä puhujaan ja väistyivät syrjään, kun hän, painettuansa hattunsa syvemmälle silmille, alkoi astua eteenpäin. Pertti Månsson seurasi häntä. Hänkin oli saanut käsille kukkaronsa ja antoi sivumennessään rahoja kerjäläisille.

Ääneti jatkoivat tuttavamme matkaansa Norrbro nimiselle sillalle.

Ehdittyänsä sille kuulivat he etäällä meluavaa ääntä.

"Mitäpä tuo melu merkinnee?" — sanoi Pertti Månsson vähän pelästyneenä ja pysähtyi tarkemmin kuuntelemaan.

"Eteenpäin mars, pelkuri! Eihän meillä ole aikaa jäämään kaikenmoista mehiläisten meteliä kuuntelemaan!" — lausui Jakobsson harmistuneena.

"Voitko arvata, mistä syystä tuolla noin melutaan?" — kysyi Pertti

Månsson lähtien astumaan eteenpäin.

"Paljasta joutavaa, mutta voipa siitä syntyä muutakin kuin ainoastansa joutavaa." —

"Selitä selvemmin! Tiedäthän vanhastansa, ettei minussa ole arvoituksien selittäjää."

"Kuuleppas siis… Eräs ylimys viettää häitänsä ja jotta nyt kaikki olisi niinkuin oleman pitää, niin täytyy 'roistoväenkin' saada osansa. Aivan paikallaanhan on tuo … on! Eikä muutaman oluttynnyrin ja viinakannun hinta paljon paina sen miehen kukkarossa, jolle kuningatar naimalahjaksi antaa 56 tilaa Suomessa! Kuule, kuule kuinka 'roistoväki' kirkuu: se nyt kiittää kestityksestä. Mutta kyllä nuo oivalliset viinatorvet minun toimestani vielä tänä iltana soittavat toista nuottia!"

"Merkillistä ettet sinä milloinkaan taida puhua aatelismiehistä katkeruudetta ja mielikarvaudetta —"

"Siitä suu puhuu mistä sydän on täynnä" — sanoi Jakobsson pudistellen nyrkkiänsä.

"Mutta pitäähän moni heistä meidän puoltamme. Skytte esimerkiksi."

"Ei ole koiraa karvoihin katsomista — sanoo vanha sananlasku. P——le piilee hänessä niinkuin toisissakin, vaikk'ei sen pukinjalka tätä nykyä ole näkyvissä," säisti Jakobsson.

"Hm — sinun kanssas ei pidä kiistellä vapaasukuisista. — Kuka heistä tänäpänä viettää häitään?"

"Kuka? Kuningattaren lemmikki, paroni Gyllenström, jonka kuningatar nykyisin on korottanut valtion kamariherraksi. Valtion kamariherra! Onko tässä syntisessä mailmassa milloinkaan ennen kuultu sellaista arvonimeä! Mutta erinomattain onnistunut se on ja sen keksijä, armas kuningattaremme, on pidettävä täydellisenä nerona. Valtion kamariherra! Ha! ha! ha!" — Jakobsson nauroi täyttä kurkkua.

"Hiljaa kaikin mokomin!" — varoitti Pertti Månsson — "Sinähän naurat niin kovasti että katu allamme tärisee. Tuollaista valtiollista naurua kamariherroista pitää välttää." —

"Valtiollista naurua kamariherroista! voithan sinä, veikkoni Pertti, kekseliäisyydessä vetää vertoja itse kuningattarelle! Valtiollista naurua kamariherroista! Kautta sieluni, eihän se ole huono lauseparsi!" — Jakobsson purskahti entistä makeampaan nauruun.

Pertti Månsson katseli levottomasti ympärillensä. Toverinsa nauruhimon ohitse mentyä lausui hän: "Nauruasi hauskempi olisi kuunnella kertomusta tulevasta parikunnasta. Ken on morsian?"

"Merkillistä, ett'et sinä ole kuullut puhuttavan asiasta, josta kuitenkin koko Tukholma tätä nykyä puhuu! Morsiamena on Elvira S——hjelm, tuon kuuluisan kenraalin tytär." —

"Vai hänkö! Minä olen nähnyt hänen kerran taikka kaksi kirkossa; hän on ihmetyttävän kaunis, milt'ei yhtä kaunis kuin Ebba Sparre." —

"Rikkaimpana kaikista tämän kaupungin nuorista naisista hän kumminkin on pidettävä, sillä hän on isänsä ainoa lapsi ja perillinen" — sanoi Jakobsson.

"Kaiketi on hänen isänsä nuo määrättömät aarteensa voittanut sodassa" — arveli Pertti Månsson.

"Niin on. — Senpätähden moni väittääkin, että jos tuhansien munkkien ja nunnain yhdistetyt kiroukset jotain voivat saada aikaan, niin eivät nämät tavarat saata tulla hänelle siunaukseksi" — säisti Jakobsson. He olivat nyt ehtineet Drottninggatan nimisen kadun kulmaan, jossa he poikkesivat mainitulle kadulle. Melu ja hälinä kuului nyt lähemmältä, sillä tämän kadun varrella sijaitsi kenraalin palatsi.

Sen ulkopuolelle, kadulle, oli suuri joukko ihmisiä kokoontunut. Muutamat heistä tirkistivät uteliaasti salin kirkkaasti valaistuihin, koreasti koristettuihin ikkunoihin, joiden ohi juhlapukuihin puetuita häävieraita tulvaili edestakaisin, toiset ja useammat heistä olivat ahkerassa syömisen ja juomisen toimessa, oikein ahnaamalla käyden ruokavarojen ja viinojen kimppuun. Näitä oli tuon ajan tavan mukaan runsain määrin tarjona alhaisemman ja köyhemmän kansan nautintohimon tyydyttämiseksi.

Että viinapikareita ja olvihaarikoita ahkerasti kallisteltiin, sen saattoi päättää siitä, että hälinä ja huudot joka hetki kiihtymistään kiihtyivät. Tässä muutamat riitelivät, toiset tuossa nauroivat laskien pilkkaa ja ivaa samaan aikaan kuin muutamat joukosta täyttä kurkkua hurrasivat; kenenkä kunniaksi, siitä oli tässä melskeessä mahdoton saada selkoa.

Ahdinko kadulla oli niin suuri, että vaivoin pääsi kulkemaan väkijoukon lävitse. Mutta sekään ei onnistunut muille kuin niille, joilla oli vahvat käsivarret tien avaajina. Tämän kohta tajusivat toverimme Jakobsson ja Månsson. He pysähtyivät tutkimaan miltä kohdalta he helpommin voisivat jo mainitulla tavalla raivata itsellensä tietä. Ett'ei uteliaisuus ollut johdattanut heidän askeleitansa tännepäin, sen saattoi nähdä siitä, ett'ei tuo muhkea, valaistu palatsi ensinkään vetänyt heidän huomiotansa puoleensa. Eivät he myöskään pyrkineet ruoka- ja viinapöytien luo. Sen sijaan he suurella huolella tarkastelivat kansaa ja erittäin näkyi Jakobsson'ista, että hän jännitti kaikki kuulohermonsa voidaksensa kuulla mitä täällä tuumailtiin ja puhuttiin.

Tuossapa seisoi mies, joka ylistämällä puhui kuningattaren onnellisesta hallituksesta ja siitä äidillisestä huolesta, jonka hän aina oli osoittanut alammaisiansa kohtaan; hän muistutti kuulijoitansa siitä kunniarikkaasta rauhasta, jota kansa nyt nautti, ja kertoi lopuksi monilukuisilla korusanoilla, mitenkä kuningatar juuri viime aikoina valtakunnan nyt koossa oleville säädyille oli antanut sellaisia lupauksia ja tehnyt sellaisia tarpeenmukaisia myönnytyksiä, että Ruotsin valtakunnan onni ja loistoisuus niiden kautta kaikiksi ajoiksi oli täydellisesti ta'attu. Hänen puoleksi päihtyneet kuulijansa ilmoittivat raikkailla huudoilla mieltymystänsä kuningattareen. — Jakobsson tunsi puhujan olevan erään hovin palkkaaman vakojan. Hän lähestyi miestä ja juuri samassa kuin tämä alkoi visertää uutta ylistysvirttä kuningattaren kunniaksi astui hän ikäänkuin epähuomiosta hänen varpaillensa. Ylistysvirsi jäi nyt sikseen, vaan sen sijaan pääsi niin kimeä valitushuudahdus miehen huulilta, että se hetkeksi veti kaikkein läsn'olijain huomion puoleensa.

Jakobsson tunkeutui kiireesti edemmäksi erään toisen joukon luo. Siinä toimitti muuan melkoisesti väkeviä juomia nauttinut roteva ja vahvannäköinen porvarin renki puhujan tointa. Hän kirosi voimainsa mukaan valtakunnan aatelittomia säätyjä, koska eivät vielä olleet päättäneet "kerrassaan pitkiä puheita pitämättä silpoa pirstaleiksi kaikki aatelismiehet". He ovat — niin vakuutti puhuja — syypäät kaikkeen onnettomuuteen ja kurjuuteen, mitä löytyy valtakunnassa "Jokaisen rehellisen kansalaisen velvollisuus on vihata, vieläpä surmata heidät! Naapurinsa koiraa saapi sääliä, mutta ei aatelismiehiä!" — Lopuksi vahvisti tuo valtioviisas porvarin renki puheensa senkin seitsemällä valalla.

Sellainen puhe oli Jakobsson'ille mieliksi. Hänen huulensa vetäytyivät tyytyväiseen hymyilyyn ja hän jupisi itseksensä: "Vilja on tuleentumaisillansa, leikkuun aika pian lähestyy." Sitte kääntyi hän katsomaan, oliko Pertti Månsson seurannut häntä. Huomattuansa toverinsa seisovan aivan hänen selkänsä takana lausui hän hänelle: "Nyt on meidän aika lähteä."

"Lähtekäämme vaan. Tässä todella onkin oikein pirullinen ahdinko!" — vastasi Pertti Månsson.

"Ole siis valmiina seuraamaan minua" — sanoi Jakobsson ja ojensi käsivartensa niitä käyttääkseen muurinmurtajina.

Mutta ennenkuin hän tätä murtamistyötänsä alkoi huusi hän korkealla äänellä porvarin rengille: "Sinä olet puhunut aivan niinkuin isänmaatansa rakastavan miehen tulee puhua. Meidän täytyy välttämättömästi kukistaa koko aatelisto! Lisäämällä tahdon liittää tähän lauseeseni senkin muistutuksen, että ell'emme pian pääse tuosta kevytmielisestä, tuhlaavasta kuningattaresta ja hänen jumalattomasta seurueestansa, ell'emme pian saa prinssiä herraksemme ja kuninkaaksemme, niin on hukka ja perikato käsissämme. Eläköön prinssi Kaarle Kustaa!"

Kaikkein silmät kääntyivät nyt sitä suuntaa kohti, missä Jakobsson seisoi, huomatakseen, kuka tuo ylen rohkea puhuja olikaan, joka näin röyhkeästi uskalsi parjata itse majesteettia, mutta hän oli jo poissa. Ainoastaan kiivaat kiroukset ja haikeat valitushuudot osoittivat sitä rataa, jota myöten hän kelvollisten muurin-murtajiensa avulla oli kulkenut halki väkitungoksen.

"Minä en milloinkaan tule autuaaksi, ell'et sinä tähän aikaan ensi tulevana vuonna roiku hirsipuussa!" — änkkäsi Pertti Månsson hengästyneenä päästyään toverinsa kanssa väkijoukon läpi.

"Äläpäs tee tuollaisia kevytmielisiä valoja, sillä seuraus niistä on oleva se, ett'et milloinkaan tule autuaaksi. Kun olet heimolaiseni, niin tuo olisi kylläkin ikävä seikka minulle!" — vastasi Jakobsson nauraen.

"Lakkaapas ilveilemästä ja puhu vakavamielisesti! Tällaiset asiat eivät suinkaan ole naurun asioita! Kovasti jo kadun, että antauduin kumppaliksesi sellaisiin tuumiin, joita en tähän asti ole kyennyt tajuamaankaan. Sinä tulet saattamaan itsesi ja luultavasti minunkin onnettomuuteen. Minä en ole luotu osan-ottajaksi näihin tälläisiin seikkailuihin. Mutta jos olisinkin, niin jääpi kuitenkin varmaksi totuudeksi tuo tosiasia, että p——le perii ne, jotka vallankumouksia koittavat saada aikaan! Tuollaisiin toimiin ryhtyminen on sama kuin kuumain hiilten kantaminen omassa povessaan: lakkaamaton tuska, kuume ja poltto molemmissa tapauksissa."

"Viisaasti puhut ja oikein kai teet siinä, että kadut antaneesi isänmaan rakkauden sydämessäsi kyteä — niinkuin nyt huomaan — helposti sammuvaksi tuleksi — sanoi Jakobsson vakaasti, mutta ivaten. — Tietysti olisi parempi vastustelematta antaa kuningattaren tuhlata valtakunnan varat jumalattomiin huveihinsa ja ulkomaalaisten lemmikkiensä hyväksi, parempi antaa aateliston imeä maastamme kaiken mehun ja ytimen, parempi kädet ristissä katsella kuinka meidän talonpojat vapaista miehistä vähitellen muuttuvat orjiksi, iestä kantavain härkäin tapaisiksi, parempi ja hauskempi sallia että yleisen varallisuuden saavuttamiseen välttämättömästi tarpeellinen kauppaliike kuihtumistaan kuihtuu, parempi levollisena odottaa siksi että kaikki asiat valtakunnassa turmion partaalle ehdittyänsä auttamattoman perikadon portaita pitkin syöksyvät alas surkeasti surkuteltavan surkeuden pohjattomaan kuoppaan, parempi…"

Niin kiivaasti ja sellaisella vihalla ja mielenliikutuksella oli Jakobsson puhunut, että hänen täytyi pysähtyä keskellä lausettansa henkeänsä vetääkseen.

Toverinsa innokkaasta puheesta vähän rohkaistuna loihe Pertti Månsson lausumaan: "Kyllä sinä, veli kulta, puhut totta, kyllä asiain laita niin surullinen on, mutta emmehän me voi mitään tehdä niiden paremmalle kannalle saattamiseksi."

"Emmekö voisi! — huudahti Jakobsson kiivaasti — Älä sano niin! Me voimme ahkerasti ylläpitää ja kohentaa sitä tyytymättömyyden kipenää, joka kytee kansan povessa, uhaten pian täysitulena nousta taivaan ilmoille, ja me saatamme huutaa ja sanomalla sanoa kansalle mitkä sen ammoisilta ajoilta esi-isiltä perityt oikeudet ovat. Kun kerta olemme saaneet kansan täydelliseen oikeuksiensa tuntemiseen, niin olemme samassa päässeet voitolle: me olemme nimittäin silloin tulleet tarpeeksi väkeviksi vaadittaissa käyttämään väkivaltaa, niin että voimme panna valtiolliset tuumamme toimeen kuningattaren ja aatelisherrain tahtoakin vastaan. Mutta meidän ei pidä väsymän tien keskitienoilla. Kärsivällisesti täytyy meidän sytyttää hiili hiilen, sysi syden perästä: kyllä tämä tällä tavalla kohentamamme kipinä vähitellen paisuu polttavaksi tuleksi, liekiksi leimuavaksi; — ehkä pikemmin kuin aavistammekaan."

"Hm" — jupisi Pertti Månsson äänellä, joka selvästi todisti, ett'ei hän luottanut Jakobsson'in tulevaisuuden toiveisin.

Samassa he poikkesivat eräälle sivukadulle ja pysähtyivät, muutamia satoja askeleita sitä pitkin käytyänsä, erään ikivanhan, kaksikerroksisen kivestä tehdyn talon edustalle. Kadun puolella olevat puolipyöreät kiviportaat osoittivat, että huoneuksen alikerrassa löytyi kauppapuoti. Mutta puodin ovi oli suljettu ja suljetut olivat myös ikkunat verrattoman suurilla tammisilla luukuilla, jotka eivät suoneet pienimmänkään valon säteen tunkeuvan huoneista kadulle. Portti oli tehty veistämättömistä honkahirsistä, joita vahvat rautasiteet yhdistivät toinen toisiinsa. Paksussa rautarenkaassa riippui suuri portinkolkutin.

Jakobsson tarttui kolkuttimeen ja koputti sillä kolme kertaa porttia vastaan.

"Onko sinun aikomuksesi kutsua kaikki lähitienoilla asuvat ihmiset tänne, koska niin ankarasti kolkutat?" kysyi Pertti Månsson hämmästyneenä.

"Se kai, mikäs muuten" vastasi Jakobsson nauraen.

Hetken kuluttua kuului askelten ääni portin holvissa, avain pistettiin lukkoon ja kierrettiin ympäri, jonka jälkeen portti, kireästi rätisten saranoillansa, aukeni.

Jakobsson'in ja Pertti Månsson'in astuttua sisään suljettiin portti taas.

Talon pihalta kömpivät molemmat toverit pilkko-pimeän käytävän kautta ylös huoneuksen ylikertaan. Vaivalla sinne ehdittyänsä, aukaisivat he käytävän perukassa löytyvän oven ja astuivat sisään erääsen saliin. Tätä suurta, mutta matalaa huonetta valaisivat hyvin vaillinaisesti muutamat kynttilät eräällä pitkällä pöydällä lähellä peräseinää. Pöydän ympärillä istui kolme miestä, joista yksi, joka arvattavasti oli talon isäntämies, kiiruhti voimakkaalla käden-lyönnillä tervehtimään tulijoita terve-tulleiksi.

Ennenkuin jatkamme kertomusta pitää meidän lähemmin tarkastaman näitä saliin kokoontuneita miehiä ja luomme ensiksi huomiomme Jakobsson'iin. Vartaloltaan oli hän erittäin pitkä sekä jäntterä ja hartiakas kuin ani harva. Mutta kuitenkin osoitti jok'ainoa hänen liikuntonsa noreutta, joka solakkaimmillekin ainoastaan ahkeran voimistelemisen kautta tulee osaksi. Kellertävät, kiharat hiuksensa peittivät puoleksi hänen korkean otsansa, jonka piirteet, samoin kuin tuo eriskummallisen kirkas loistekin hänen terävissä silmissään, todistivat hänessä löytyvän paljon rohkeutta ja lujuutta, jota ei kovimmatkaan vastukset voi masentaa. Hänen ryhtinsä oli uljas ja hänen käytöksensä käskemään tottuneen miehen käytös. — Hän oli puettu hienosta Hollannin verkakankaasta tehtyyn merimies-pukuun.

Jos joku kysyisi mitä ammattia tämä Jakobsson oikeastaan harjoitti, niin olisi meidän vaikea antaa tyydyttävää vastausta siihen. Totuutta loukkaamatta voisimme kutsua häntä kauppiaaksi, mutta yhtä suurella syyllä saattaisimme nimittää häntä laivuriksi, asioitsijaksi ja miltei salakuljettajaksi. Kaikissa näissä elinkeinoissa hän toimiskeli ja oli uutteruutensa ja järkevyytensä kautta osannut koota itsellensä, hänen oloihinsa verraten erittäin suuren omaisuuden. Häntä pidettiin perirehellisenä miehenä ja lähimmäistensä luottamusta ja kunnioitusta hän nautti hyvin suuressa määrässä. Että hänen oikeuden tuntonsa ja hänen salakuljettaja-toimensa saattoivat keskenänsä olla sopusoinnussa, se seikka ensi katsannolta näyttänee kummalliselta, mutta kun ottaa huomioon sen ajan katsantokannan, joka salakuljetusta ei pitänyt ensinkään kunniata loukkaavana, niin pääsee helposti selville tästä näennäisestä vastakohdasta.

Jakobsson oli harras puuhaamaan myös valtiollisissakin toimissa. Valtiollisen tunnustuksensa puolelta kuului hän radikaalein joukkoon, s.t.s. niiden, jotka väittivät että aateliston valta ja mahtavuus olisi kukistettava, että valtikka oli Kristina kuningattarelta otettava pois ja prinssi Kaarle Kustaalle annettava. Siinä kapinassa, jonka Tukholman porvaristo maaliskuussa puheena olevana vuonna oli nostanut ja joka onnettomalla tavalla päättyi, oli hän ollut toimekkaana osan-ottajana, mutta älynsä avulla oli hänen onnistunut päästä ikävistä jälkiselkkauksista, vaikka hän epäluulon alaisena olikin vedetty siihen oikeuden käyntiin, jota tämän kapinan johdosta käytiin.

Hänen oppilaaltansa valtiollisissa asioissa, rehelliseltä ruokatavarain kauppiaalta Pertti Månsson'ilta puuttui kokonaan opetusmestarinsa pontevuus, järkähtämätön lujuus ja uskalias rohkeus. Mutta yhteisenä hyveenä oli heillä molemmilla sama sydämellinen isänmaan rakkaus ja vilpitön murhe nykyisistä valtiollisista oloista. Muuten oli Pertti Månsson kaikissa ystävänsä suuremman älyn ohjaamana. Vartaloltaankin oli hän lyhyempi ja hoikempi kuin Jakobsson. Hänen kasvonsa kuvasivat todellista sydämen lempeyttä ja vilpitöntä hurskautta ja jumalanpelkoa.

Ulkomuotonsa puolesta paljon suurempaa huomiota nostava henkilö kuin Pertti Månsson oli läsnä olevien joukossa se mies, jonka olemme arvelleet talon isännäksi. Vartaloltaan oli hän yhtä kookas kuin Jakobsson ja sama ponneton lujuus ja rohkeus kuvautui näiden molempien miesten kasvoissa, jotka kuitenkin muissa suhteissa olivat hyvinkin erinkaltaiset. Jakobsson oli valkeaverinen, talon isäntämies ruskeaverinen siihen määrään asti, että olisi voinut luulla hänen eteläisen taivaan alla syntyneeksi ja kasvaneeksi. Harvoin pohjan lapsilla nähdään niin tummanmustia, tulta tuikkaavia silmiä ja niin täydellisesti kaarneenkarvaisia hiuksia kuin hänellä. Voisimme sanoa hänen kauniiksi, milt'ei ihanaksi, ellemme ottaisi lukuun tuota ilkkuvaa, ivallista hymyilyä, joka alituisesti leikkii hänen huulillansa. Samoin kuin Jakobsson oli hän siinä iässä, milloin miehuuden voima täydellisimmin astuu esiin. Hänen nimensä oli Aake Berg.

Ammatiltaan oli hänkin kauppias ja hänestä kerrottiin, että hän suolakaupan kautta oli koonnut rikkautta. — Useat kauppiaat Ruotsin pikkukaupungeissa ostivat kauppaliikkeesensä tarpeelliset suolavarat häneltä.

Ne kaksi henkilöä seurassa, joista emme vielä ole puhuneet, erosivat niin hyvin muotonsa kuin pukunsa puolesta melkoisesti edellisistä. Molemmat olivat puetut pitkiin sarkanuttuihin; samanlaista kangasta olivat myös heidän housunsa ja aina kaulaan asti kiinni punotut liivinsä. Helposti voi sanoa, että he kuuluivat talonpoikaissäätyyn. Nuoremmalla heistä, jonka kullankarvaiset, kiharaiset hiukset valuivat alas aina hartioille asti, oli vaalea ja kivuloinen kasvonmuoto, mutta ken tarkemmin katseli hänen silmiinsä, huomasi pian, ett'ei häneltä puuttunut älyä ja intoa; vanhemman vakaissa, katsojan mielestä kunnioituksen tunteita nostavissa kasvoissa oli nähtävänä paljon kokeneen miehen mielenrauha, sellainen rauha, jonka vakuutus tehdyistä velvollisuuksista painaa tekijän kasvoille ja hyvä omatunto hänen sydämeensä. Molemmat olivat valtiopäivämiehiä. Edellinen oli kotoisin Sörmlannin maakunnasta, jälkimäinen oli talonpoikaissäädyn puheenjohtaja silloin koossa olevilla valtiopäivillä, talollinen Pertti Ersson Roslagen'ista.

"Mitä uutisia Turusta, veikko Jakobsson? — kysyi Aake Berg, sitte kuin kaikki olivat painaneet puuta — Mitenkä siellä ollaan ja eletään? Ollaanko tyytyväisiä nykyiseen hallitukseen, vai eikö?" —

Jakobsson'illa oli tapana niinkuin vastedes tulemme huomaamaan, omalla aluksellaan tuon tuostakin matkailla Tukholmasta Suomeen, erittäinkin Tukholmasta Turkuun, ja takaisin. Tälläiseltä matkalta oli hän vast'ikään palannut.

"Siellä niinkuin kaikkialla — vastasi hän — valitetaan aateliston vallattomuutta ja pahaksutaan sitä sortotilaa, jossa virkamiehet pitävät rahvasta, mutta Turku on liian kaukana hovista, jotta siellä tunnettaisiin kuningattaren yksityistä elämää; sinne asti viha häntä vastaan ei ulotu."

"Mitä väitellään Suomessa ruununtilojen peruuttamisesta? Pidetäänkö tätä asiaa tähdellisenä?" — kysyi Aake Berg vielä.

"Kyllä pidetään. Kaikki toivovat mitä hartaimmin, että tämä toimi pian saadaan alkuun. Kansa panee kaiken luottamuksensa valtiopäiviin." —

"Valitettavasti ei tästä asiasta tule niin mitään, — sanoi Pertti

Ersson — kansan toiveet tässä suhteessa eivät tule toteutumaan." —

Jakobsson punastui mieliharmista.

"Te, joka olette talonpoikaissäädyn puhemies, sanotte sen! Ehkä myöskin otatte sanoaksenne, mitä hyvää on saatava aikaan näiden valtiopäiväin kautta, jos niiden tärkein tehtävä jätetään ratkaisematta siksensä!" — huudahti hän.

Pertti Ersson'in huulet vetäytyivät sellaiseen hymyilyyn, jossa iva ja totisuus taistelivat keskenänsä.

"Me ai'oimme kruunata kuningattaren," sanoi hän sen jälkeen.

Aake Berg purskahti nauramaan.

"Hyvin puhuttu, Pertti Ersson!f" — ilveili hän. "Vieläkö sinun nyt, Jakobsson veikkoni, haluttaa tehdä useampia sopimattomia kysymyksiä valtiopäivien vaikutuksesta? Minä luulen, että kerrassaan sait riittävän vastaukseen kaikkiin kysymyksiin ja toivon, typeräpää vaikka oletkin, että kykenet ymmärtämään, jotta ne valtiopäivät, jotka kruunaavat talonsa ja tilansa menettäneen, itsevaltaisen kuningattaren tulli- ja aksiisitulojen pää-omistajaksi, loistoisalla tavalla ovat tehneet tehtävänsä!"

"Siten on asiain laita — lausui Pertti Ersson. Kaikki meidän parhaat yrityksemme peruuttaa kruunulle sen kevytmielisesti poislahjoitetut taikka myydyt maatilat jäävät mitättömiksi. Kuin tiedätte, olivat kolmen aatelittoman säädyn edustajat eilen kutsutut linnaan kuningattaren puheille. Hänen Majesteettinsa vaati meiltä silloin sen lupauksen, ett'ei enää oteta puheeksi ruununtilojen peruuttamista näillä valtiopäivillä, sillä hän väitti että tämä kysymys koskee hänen majesteetti-oikeuksiansa.

"Ai'otteko pitää tämän teiltä vaaditun lupauksen?" — kysyi Jakobsson.

"Ai'omme" — vastasi Pertti Ersson vakaalla äänellä.

"Todellakin kaunis myönnytys majesteetti-oikeuksille ja seurattava esimerkki alammaisellisesta kuuliaisuudesta! — sanoi Jakobsson katkerasti.

"Kuinka lieneekin, kerran annettu lupaus on pidettävä" — lausui Pertti

Ersson lujalla totisuudella.

Samassa kuului ulkoa kolme kolkutusta porttia vastaan ja hetken kuluttua astui kolme henkilöä saliin. Ystävällisesti tervehdittyään läsnä olevia asettuivat vastatulleet istumaan heidän joukkoonsa. Muutaman minuutin kuluttua saapui taas uusia vieraita. Tällä tavoin uusien vieraiden saapumalla lisääntyi seura yhä lisääntymistään, niin että noin puolentunnin kuluttua enemmän kuin viisikymmentä henkilöä oli salissa koossa. Kaksikolmatta osaa näistä kuului porvarissäätyyn, loput olivat talonpoikia. Viime mainitut kaikki ja useimmat porvareista olivat valtiopäivämiehiä.

Keskustelu koski yhä edelleen päivän valtiollisia kysymyksiä. Oltiin par'aikaa kiivaassa väittelyssä siitä, mihin toimiin olisi ryhdyttävä, jotta saataisiin tuo aatelittomain säätyjen kuningattarelle antama lupaus puratuksi, kuin seura vielä lisääntyi kahdella uudella jäsenellä, joiden sisään astuessa kaikki läsnä olevat nousivat seisoallensa.

Viimeksi tulleet olivat puetut pitkiin, hienosta mustasta verasta tehtyihin viittoihin, joidenka alla he kantoivat lyhyitä samettinuttuja, joita vyötäisiltä ympäröitsi koreasti korkoumpeluksella koristetut vyöt. Ulkomuotonsa puolesta olivat nämät sen ajan historiassa sangen kuuluisat miehet hyvin erinlaatuisia. Ensin sisään astunut, jonka vyössä riippui kaksipiippuinen pistooli, jonka kiiltäviä piippuja ja varren kulta- ja hopea-koristuksia vastaan kynttilöiden säteet kirkkaasti kimaltelivat, oli keski-ikäinen pitkänläntä mies; hänen muotonsa veti heti ensi katsannolta välttämättömästi huomiota puoleensa. Hänen ryhtinsä oli suora ja jalo, hänen käytöksensä ystävällinen mutta käskevä ja jok'ainoa piirre hänen kasvoissaan ajoitti tavallista suurempaa henkistä älyä ja kykyä. Häneltä oli huolellisesti siivottu leukaparta ja pitkät viikset, joidenka huippuja hän tuon tuostakin oikean kätensä sormilla väänteli. Tämä mies oli porvarissäädyn puheenjohtaja, Tukholman toimekas ja peloton pormestari Niilo Niilonpoika Silenius.

Hänen seuraajansa näytti melkoista lyhyemmältä, vaikka hän totta todellakin oli yhtä pitkä. Syy tähän kummaan oli se, että hän aina nojasi päätänsä alaspäin ja kävi muutenkin eteenpäin kyykistyneenä, jotta hänen vartalonsa sai kaaren muodon. Harvat ohuet hiukset ympäröivät hänen paljasta, hiuksetonta kiirettänsä, otsansa oli korkea, nenänsä pitkä ja suippuinen, huulet laihat ja toisiinsa likistetyt, posket laihat, leuka pitkä. Näille jotenkin rumille kasvoille antoivat hänen kirkkaat, terävät silmänsä eriskummallisen muodon. Kun hän puhuessaan kohotti päätänsä ja katsoi suoraan eteenpäin, niin tuikkailivat nämät hänen silmänsä neron tulta. Tämä mies oli Tukholman kaupungin tunnettu kirjuri Niilo Pertinpoika Skunk.

Arvokkain askelin astui Niilo Pertinpoika pöydän luo kaikkein läsn'olijain kohteliaasti kumartaessa. Selvästi näkyi, että he hänessä kunnioittivat päällikköänsä.

Niilo Niilonpika heitti hattunsa pöydälle, laski vasemman kätensä kupeesensa ja alkoi puhua:

"Ikäviä uutisia edelleen, arvaan ma? Tuo onkin kuin kirottu, ett'eivät meidän tuumamme tahdo menestyä. Yhtä valoisilta kuin asiat näyttivät muutama viikko takaperin, yhtä ikäviltä ja toivottomilta näyttävät ne nyt! Kaupunki on rauhaisa, ei ainoatakaan hallitusta peljättävää melskettä enää, rahvaan lujamielisyys on murtumaisillansa, korkeat herrat entistänsä kopeammat, vanha valtiokansleri on vähintänsä seitsemän vuotta nuorempi kuin kuukausi takaperin ja hänen nuoret junkkerinsa alkavat taas kohotella kukonharjojansa ja päälle päätteeksi muiden harmien höysteeksi tuo kuningattarelle annettu onneton lupaus! Tämä on toki liian paljon pippuraruokaa yhdeksi ateriaksi! Miehen vatsa ei voi sitä sulattaa!"

Hetken vaiti oltuansa ja syvämielisen näköisenä viiksiänsä väännettyänsä lisäsi hän: "Mutta vähän tuosta kuningattarelle antamasta lupauksestamme! Siitä pääsemme paraiten siten, ett'emme sitä pidä! Olkoon se pidettävä tyhjänä, satunnaisena kohteliaisuuden osoituksena, jolla ainoastaan oli hetkellinen merkityksensä. Itsepäisille naisille täytyy toisinaan luvata jos jotakin tarkoin huolimatta tuleeko lupaus pidetyksi tahi ei!"

"Tämä on hyvä neuvo!" — huudahtivat kaikki porvarit yhteen ääneen.

"Ja meidän tulee sitä seurata," lisäsi Niilo Skunk.

"Sen teemme!" — vakuuttivat porvarit.

"Tähän päätökseen me talonpojat emme yhdy," sanoi Pertti Ersson.

Niilo Niilonpoika kohotti levottomasti olkapäitään ja lausui Pertti Ersson'ille: "Herkkätuntoisuus on hyvä avu kunnian asioissa, mutta valtiollisissa on se naurettava!

"Ehkä onkin — vastasi Pertti Ersson pontevalla vakavuudella. — Minä en olekkaan kauaksi kiivennyt opin ja sivistyksen portaita myöten enkä kykene ratkaisemaan korkeamman valtioviisauden vaatimuksia, mutta sen tiedän nuoruudessani oppineeni, että miehen tulee sanoissansa pysyä, eikä niitä syödä."

"Se kyllä on totta, niin kauvan kuin tavallisista ihmis-oloista on kysymys, mutta kohta itsevaltaisen ja kurjan hallitsijan ja hänen sorrettujen alammaistensa välillä on sellainen, että se tykkänään purkaa kaikki yhteiskunnassa pyhinä pidettävien siveyslakien määräykset," väitti Niilo Skunk.

Pertti Ersson pudisti epäillen päätänsä ja sanoi: "Ei, niin ei voi olla! Jumalan pyhässä raamatussa antamat säännöt, joita noudatan, ovat tässäkin suhteessa hyvin yksinkertaiset ja selvät. Valhetta ja vääryyttä on aina ja kaikkialla välttäminen, missä muodossa ne esiintyvätkin." — Luoden rehelliset silmänsä terävästi Niilo Niilonpoikaan jatkoi hän puhettansa: "Miksikä ensinkään tehtiin tuo onneton sitoumus? Muistanette, hyvä herra, että minä eilen linnassa murisin sitä vastaan niinkin paljon, että se nosti kuningattaren huomiota ja hän loi epäsuosiollisen katsauksen minuun? Jos ei siinä silloin olisi ollut arvokkaampia miehiä läsnä, niin olisin suorastaan sanonut vastalauseeni. Onko siis minun ja säätyläisteni vika, että sellainen lupaus annettiin?"

Niilo Niilonpoika tarttui Pertti Ersson'in käteen ja lausui: "Kunnon ystäväni! Te todellakin olette syytön siihen pulaan, johon olemme joutuneet, mutta kerta siihen jouduttuamme pitää meidän kaikkia mahdollisia keinoja käyttämällä pyrkiä taas päästä siitä."

Tästä asiasta kiisteltiin kiivaasti vielä pitkä aika, mutta Pertti Ersson ja hänen säätyläisensä pysyivät järkähtämättömästi päätöksessään.

"Kummaa toki! — huudahti Niilo Niilonpoika vihdoin hieman suuttuneena — Koskeehan tämä asia kipeämmin teitä talonpoikia, se kuin etukynnessä juuri tarkoittaa teidän pelastamistanne aatelismiesten väkivallasta! Aiotteko todellakin edelleen kädet ristissä kärsiä sellaista julkista vääryyttä ja laittomuutta?"

"Emmepä suinkaan! Siihen valituskirjaan, jonka kuningatar lupasi vaataan-ottaa, ai'omme pontevilla sanoilla piirtää vastalauseemme sitä vastaan" — vastasi Pertti Ersson.

"Pahoin pelkään, ett'eivät tuollaiset valituskirjat ole miksikään hyödyksi, jos asia kerta itse valtiosalissa säätyjen koossa ollessa jääpi puheeksi ottamatta — väitti Niilo Niilonpoika. — Kuitenkin olemme tätä valituskirjaakin ajatelleet ja Niilo Pertinpoika onkin jo kirjoittanut kaavaa siihen." — Kääntyen kaupunginkirjuriin sanoi hän; "Olkaa hyvä ja lukekaa tämä kaava elikkä esitys kokonaisuudessaan, että läsnä olevat siitä sitten voivat sanoa mielipiteensä."

Niilo Pertinpoika otti esiin viittansa taskusta erään paperimytyn ja luki sitte korkealla äänellä sepittämänsä kaavan puheena olevaan valituskirjaan. Aina vähän päästä keskeyttivät kuuliat häntä innokkailla mieltymys-huudoillansa. Kun lukeminen oli päättynyt, niin hyväksyttiin tämä kaava yksimielisesti pidemmättä väittelyttä. Porvarit ja talonpojat olivat yhtä hartaat kiittämään sitä. Mutta tämä kirjoitus olikin mestarillisella taidolla kyhäelty ja sen tekijä todisti siinä syvämielisesti mutta samassa päivää selvemmällä tavalla, kuinka tuiki tarpeellinen ruununtilojen peruuttaminen oli valtiolle ja kuinka vahingolliset aateliston saavuttamat etu-oikeudet olivat yhteiskunnan onnellisuudelle.

Sen jälkeen ilmoitti Niilo Niilonpoika, että muuan henkilö, jonka nimen hän mainitsi, oli pyytänyt päästä seuran jäseneksi. Tämän asian johdosta syntyi nyt vilkas keskustelu.

Lukija on jo epäilemättä arvannut, että me olemme vieneet hänen valtiolliseen salaseuraan. Tälläisiä tavallisesti "klubbeiksi" kutsutuita seuroja löytyi Tukholmassa 1650 vuoden valtiopäivien aikana useampia. Päätarkoituksena oli niillä kaikilla valtiollisten asioiden keskusteleminen ja valtiopäivillä ratkaistavain kysymysten edeltäpäin valmistaminen, mutta sillä seuralla, johonka nyt olemme tutustuneet, oli toinen, erittäin tärkeä sivu-tarkoituskin. Ne miehet, jotka kokoontuivat salaisiin keskusteluihin Aake Berg'in talossa, kutsuivat itsensä "P.C.G. seuraksi" ja kuin mainitsemme, että näillä kirjaimilla merkittiin sanoja Prins Carl Gustaf taikka suomeksi Prinssi Kaarle Kustaa, niin voipi jokainen helposti arvata että tämän seuran jäsenet olivat mainitun prinssin hartaita puoluelaisia, jotka toivoivat niin pian kuin mahdollista saadaksensa häntä kuninkaaksensa. He olivat sitä mielipidettä, etteivät valtakunnan asiat kuningattaren hallituksen ohjia pitäessä voisi mainittavalla tavalla parantua, jos kohta joitakuita pienempiä muutoksia nykyisissä onnettomissa oloissa saataisiinkin aikaan. Kaikki toiveensa he panivat prinssi Kaarle Kustaasen, hänelle oli mitä pikemmin sitä parempi tie valtaistuimelle raivattava. Koska seuralla oli näin kapinallinen kanta, niin emme saata ihmetellä että se pyrki pysyä salaisuuden vaipan verhossa. Uusia jäseniä seuraan ottaessa noudatettiin suurta varovaisuutta. Jokaisen uuden jäsenen täytyi pyhällä valalla vannoa, ett'ei hän seuraan kuulumattomille sen vehkeistä ja toimista mitään puhuisi. Vieläpä tämä vaiti-olemisen sitoumus koski itse seuran nimeä ja olemustakin.

Seuran jäseneksi tänä iltana ilmoitettu pyrkijä oli huikentelevan ja epäluotettavan luonteensa kautta pahan maineen saanut Pentti Skytte. Jo tähän aikaan nautti hän tätä mainetta niin suuressa määrässä, että kaikki puolueet kammoivat häntä eivätkä ottaneet ruvetaksensa hänen liittolaisekseen. Nytkin vastusteltiin hänen ottamistansa seuran jäseneksi ankarasti. Erittäin puhui Jakobsson luonteensa koko kiivaudella sitä vastaan.

"Tämä ei ole mikään seura aatelismiehille ja valtakunnan neuvoksille — sanoi hän. Sallia Skytten tulla seuraamme on sama kuin että sallisimme itse p——een omassa persoonassaan tulla tänne! Varjelkoot meitä kaikki pyhät sellaisista henkilöistä! Hovista lähtenyt tuuli puhaltaa nyt häntä vastaan, mutta tuuli on oikullinen, ja voi äkkiarvaamatta kääntyä toiseen suuntaan. Että Skytte niin tapahtuessa kylmäverisesti pettäisi meidät, siitä voin panna sieluni autuuden pantiksi! Itse sekin seikka jo, että hän on kuullut puhuttavan seurastamme, on ikävä ja huolettava asia enkä voi ymmärtää mitenkä hän on urkkinut itsellensä tiedon siitä! Olisko joku meikäläisistä ruvennut valapatturiksi? Siitä on saatava selko ja petos ankarasti kostettava!"

"Petosta ei tässä ole olemassa — sanoi Niilo Niilonpoika. — Pentti Skytte ei tiedä seurastamme mitään. Tosin hän arvelee että nykyisiin oloihin tyytymättömät ovat yhtyneet jonkimmoiseen salaliittoon, mutta siinä onkin kaikki. Tänään kun hänet tapasin ilmoitti hän minulle, ollen kovin närkästynyt hallitukseen, mielihalunsa yhtyä porvaris- ja talonpoikaissäätyjen vastapuolueesen. Ajatellen että hän korkean virkansa kautta voisi olla meille joksikuksi hyödyksi esittelin häntä äsken jäseneksi seuraamme. Mutta tarkemmin asiaa nyt mietittyäni peräytän tämän ehdoitukseni, sillä minä en, todellisen mielipiteeni hänestä, sanoakseni, luota häneen enemmän kuin Jakobssonkaan."

Sittekuin tämä asia näin oli saatu päätteesen ja kun muutamia muitakin kysymyksiä noin puolen tunnin kuluessa oli keskusteltu, läksivät seuran jäsenet pois, eivät kuitenkaan kaikki yhteen aikaan, vaan kaksittain ja kolmittain. Vihdoin oli heistä vaan viisitoista jäljellä. Näillä ei näyttänyt olevan kiirettä, vaan istuivat hyvässä rauhassa pitkän pöydän ympärillä. Aake Berg antoi kantaa esiin vanhaa olutta, jota juotiin suurista hopeaisista maljoista. Ajan tavan mukaan kallisteltiin maljoja ahkerasti. Yleisesti versoivat Kristiina kuningattaren hallituksen aikana kaikki paheet, mutta erittäin saavutti juopumus silloin Ruotsissa ja Suomessa niin suuren vallan, ett'ei sen vertaista sitte jälestäpäin ole tavattu. Vieläpä itse hovipiireissäkin oli juopumus yleinen, vaikka Kristiina itse sitä pahetta vihasi enemmän kuin kaikkia muita.

"Ellen pety, niin voimme käyttää tätä yötä hyväksemme — sanoi Niilo Niilonpoika otettuansa maljastansa aika kulauksen — Pentti Skytte antoi minulle tässä asiassa hyödyllisen viittauksen."

"Pentti Skytten antaman viittauksen alla piilee epäilemättä joku petos" — väitti Aake Berg.

"En usko sitä. Hän on tätä nykyä silmittömästi suuttunut kuningattareen ja neuvoskuntaan. Jos voitaisiin näille saada aikaan jotkut kelpo kepposet, niin olisipa tuo kostoa himoavalle Skyttelle mieliksi. Hän onkin jo ryhtynyt valmistaviin toimiin."

"Saammeko kuulla, mihin toimiin?" — kysyi vieraanvarainen isäntä.

"Tänäpanä viettää, niinkuin kaikki tietänette, kuningattaren suosikki Gyllenström häitään. Mahtavimmat hovipuoluelaisista ovat kokoontuneet häätaloon, mutta tuo seikka ei ole meille niin suuresta arvosta, kuin rahvaan hyväksi toimeen pantu kestitys."

"Minä luulen että tähtäämme samaa otusta" — huudahti Jakobsson.

"Omilla silmilläni — jatkoi Niilo Niilonpoika puhettaan — olen ollut tilaisuudessa näkemään että suuria ihmisjoukkoja on kokoontunut tätä kestitystä nauttimaan. Pentti Skytte on pitänyt huolta siitä ett'ei viinajumalan tavarat kesken loppuisi. Omalla kustannuksellaan on hän salaa antanut viedä sinne useita viina-astioita, joka toimi illan pimeydessä onnistui niin hyvin, ett'ei se ensinkään nostanut huomiota."

"Tämä oli sangen viisaasti keksitty temppu!" — huusivat useammat porvarit yhteen ääneen.

"Lopun voinette ehkä arvata?" — kysyi Niilo Niilonpoika.

"Luulen olevani tämän asian lopputarkoituksen jäljillä — sanoi Aake Berg — Me nostatamme rahvaan kapinaan, valloitamme vankilan ja pelastamme vangit. Jumala suokoon meidän onnistua! Olen valmis uskaltamaan paljon onnetonta veljeäni pelastaakseni."

"Tämä oli minunkin tuumani. Ilokseni kuulen nyt että toisetkin ovat samaa asiaa ajatelleet" — sanoi Jakobsson.

Tässä on mainittava että vangeilla tarkoitettiin niitä, jotka maaliskuun kapinan tähden vielä istuivat vankeudessa. Juuri nykyjään oli neuvoskunnassa ollut kysymys heidän lopullisesta kohtalostaan ja useat mahtavat herrat neuvoskunnassa, etenkin vanha valtiokansleeri Akseli Oxenstjerna, olivat vaatineet kuolemanrangaistusta monelle heistä. Huhu tästä nostatti mieliharmia ja kiihoitusta yli koko valtakunnan. Erinomattain huolestuneet ja tuskaantuneet olivat tietysti vangittujen sukulaiset ja ystävät. Mutta rahvaskin oli pannut niin pahaksensa tämän asian, ett'ei näyttänyt mahdottomalta yllyttää sitä puheena olevaan yritykseen.

"Suostuvatko kaikki läsnä olevat osaa ottamaan tähän pelastustoimeen?" kysyi Niilo Niilonpoika.

Kaikki vastasivat myöntäväisesti ja väittivät, ett'ei tätä sopivaa tilaisuutta pitäisi jättää kokematta. Kuitenkin oli kaikella varovaisuudella toimeen ryhtyminen.

Sen jälkeen keskusteltiin likimmistä tuuman toimeenpanemista koskevista seikoista ja jokaiselle määrättiin eri tehtävä. Siitä olivat kaikki yksimieliset, ettei pormestari Niilo Niilonpoika eikä kaupunginkirjuri Niilo Skunk tehokkaasti ottaisi osaa tähän vaaralliseen yritykseen, sillä jos asia onnettomasti sattuisi päättymään, niin olipa tuo ennen kaikkia tähdellistä, että seuran molemmat johtajat pääsisivät epäluulosta vapaiksi. Väärin kai olisi heittää seuran menestys yhteen onnen vaakaan, etenkin kuin tämä toimi ei koskenutkaan "P.C.G. seuraa", vaan tässä nyt läsnä olevia mieskohtaisesti.

Jakobsson ja Aake Berg, jotka pidettiin muita rohkeampina ja älykkäämpinä, saivat toimeksensa mennä yllyttämään kenraalin ja Skytten viinaa nauttineita kapinaan. Toisten tuli koota kokoon kaduilla kuleksivia kerjäläisiä, varkaita ja rosvoja ja johtaa heitä kaupungin vankilaan. Mitä suurempi melske ja hälinä siellä syntyisi, sitä vaikeampi olisi asianomaisten saada tieto siitä, kutka olivat kapinan johtajat. Rahoja tuli jokaisen runsaasti ottaa mukaansa; niitä piti käyttää siinä, missä sanat elivät vaikuttaisi.

Yksin Pertti Månsson pani jyrkän vastalauseen hänelle määrättyyn tehtävään. Hän vannoi kautta Jumalan ja kaikkein pyhäin, että hän oli ihka mahdoton sellaiseen toimeen. Mutta hänen valansa ja vakuuttamisensa nostattivat vaan naurua ja ivaa läsn'olijoissa. Pertti Månsson parka sai siinä pitkissä kulauksissa niellä mitä ilkeimpiä kokkapuheita. Vihdoin piti Jakobsson pitkän kehoituspuheenkin hänelle. Päästäksensä kaikesta tästä pilkasta lupasi hän lopuksi ryhtyä toimeen ja parhaan kykynsä ja ymmärryksensä mukaan tehdä tehtävänsä.

Kun kaikki asiat näin oli saatu selville, juotiin maljat pohjaan tuon vaarallisen yrityksen menestykseksi; tämän jälkeen Niilo Niilonpoika, Niilo Pertinpoika Skunk ja kaikki muut vieraat, paitsi Jakobsson, läksivät pois.

"Nyt on meidän mitä kiireimmiten pukeutuminen vale-pukuihin — sanoi Aake Berg, jäätyänsä kahden kesken Jakobsson'in kanssa — Miksi ja millaiseksi henkilöksi ai'ot muuttaa itsesi?"

"Sepäksi taas niinkuin viime kerrallakin valhe-puvussa ollessamme. Se on oivallinen ammatti tuo sepän ammatti; minä rakastan sitä. Usein juohtuukin mieleeni, että Jumala arvattavasti oli aikonut minua sepäksi, vaikka pahaksi onnekseni satuin jäämään pajan oven ulkopuolelle. Se oli kyllä ikävä tapaturma, sillä sen kautta jäi tämä valtakunta parasta hevoskengittäjäänsä vaille! — Vaan annappas tänne tuo leiviskän painava vasara-kolhuri, jotta saan tarkastaa, onko se entisessä kunnossaan!"

Saatuansa Aake Berg'iltä erään tavattoman suuren pajavasaran ja heiluttaen sitä päänsä yli jatkoi Jakobsson puhettansa: "Tämä on oivallinen ase! … erittäin oivallinen! Ei löydy ainoatakaan niin kovaa vapaasukuista pääkalloa koko valtakunnassa, ett'ei se pirstoksi menisi, jos tällä lempi-aseellani sitä kerran kolahuttaisin! — Mutta tuo nyt esiin vanhat seppävaatteeni… Kas niin… Tuo nahkanen esiliina ei ole tämänpäivän tekoisia sekään… Nyt lopuksi vielä hiiliä! Nokikolarilla ei saa olla mustempia kasvoja ja käsiä kuin minulla."

Puhuessaan oli Jakobsson pukenut päällensä vanhat, rikkinäiset ja nokiset vaatteet. Saatuansa vielä kasvonsa ja kätensäkin noetuiksi ängähti hän tyytyväisellä äänellä: "Nyt olen valmis."

Aake Berg loi silmänsä häneen eikä voinut olla nauruun purskahtamatta.

"Mistä matkasi seppämies?"

"Korpimetsien sysihaudoilta palajan työpajaani."

"Missä tuo työpajasi?"

"Hovilan neiden narrinavetan pihassa. — Entäs sinä Ahtolan ahojen ajaja — mistä tulet?"

"Tietämättömistä."

"Mihin matkas?"

"Tuntemattomiin."

"Vai niin; matkamme kulkee samaan suuntaan. Lähtekäämme yhdessä tallustamaan."

"Lähtekäämme vaan, mutta ottakaamme mukaan nämät leikkikalut lapsillemme."

Tämän sanottuansa otti Aake Berg, joka oli pukeutunut merimieheksi ja peittänyt kasvonsa naamarilla, kaksi pistolia eräästä salalaatikosta ja antoi toisen niistä Jakobsson'ille, joka kätki sen nuttunsa alle. Sammutettuansa kynttilät lähtivät he sitte huoneesta.

Ehdittyänsä portille sanoi Aake Berg portinvahdille: "Sinä et saa avata porttia kenellekään, joka ei tunne oikeita tunnussanoja! Mutta kaikille niiden tuntijoille avaat sen ja kätket jokaisen, joka pyytää tulla kätketyksi, tallin alla olevaan kellarikamariin."

"Te voitte täydellisesti luottaa minuun!" — vastasi portinvahti.

"Hyvä on!" — Toverillensa sanoi Aake Berg heidän Drottninggatan nimistä katua kohti käydessä: "Siihen huoneesen viemme vangit ja pidämme heidät kätkettyinä siksi, että heitä uhkaava kuoleman tuomio on peruutettu. Mutta jos heille ei suoda armoa, niin lähetämme heidät salaa pois valtakunnasta, — siinä tapauksessa nimittäin, että meidän onnistuu pelastaa heidät vankilasta."

Ulkona oli nyt pilkkopimeä, tuuli puhalteli ankarana myrskynä ja taivaalla ajelivat mustat pilvet toinen toisiansa hirmuisella vauhdilla.