Читать книгу Muuan suomalainen soturi Kristiina kuningattaren aikakaudella - Evald Ferdinand Jahnsson - Страница 5

Sisällysluettelo

Sill'aikaa vietettiin yhä häitä kenraalin palatsissa. Sinne mekin nyt menemme emmekä hetkeksikään pysähdy tirkistelemään noita koreisin livreapukuihin puetuita palvelijoita, jotka portailla ja etehisissä kumartelevat meille, vaan kiiruhdamme suoraan suureen juhlasaliin.

Suurellainen on tosin se komeus, jota silmämme täällä näkevät! Kaikki mikä nerokkaan Kristiina kuningattaren hovissa on suurta ja loistavata on tänä iltana kokoontunut tänne. Nuo äärettömän kalliit kulta- ja hopea korko-umpeluksella kaunistetut naispuvut satojen vahakynttiläin lunoavassa valossa, nuo lukuisat katossa riippuvat hopea- ja kristallikruunut, joita vastaan kynttilöiden säteet silmiä häikäisten kimalttivat, nuo vierailta mailta tuodut verhot, joilla seinät ovat peitetyt ja tuo lukematon määrä muita kalleuksia, joita on pantu nähtäväksi, viittaavat enemmän jonkun itämaisen hallitsijan kuin ruotsalaisen ylimyksen asuntoon.

Kuningatar Kristiinan hallituksen aika oli aatelisvallan loistoisuuden aikakausi ja silloin saavutti etelämailta, erittäinkin Ranskasta kotoisin oleva ylöllisyys puvuissa ja elämän tavoissa ensimmäisen suuren voittonsa täällä Pohjolassa, voiton sellaisen, että vaikutukset siitä halki vuosisatojen ovat ulottuneet meidän aikoihimme saakka. Vielä meitäkin pitää sama silloin voitolle päässyt ylöllisyyden henki kahleissansa, niinkuin se arvattavasti on pitävä lapsiamme ja lastemme lapsiakin. Kaksi asiaa olivat erittäin sitä laatua, että ne saivat tämän ylöllisyyden pikaisesti juurtumaan ja kuumeentapaisella nopeudella leviämään, nimittäin kuningattaren ja hovin antama esimerkki ja kolmenkymmenen vuotinen sota. Lisää vauhtia antoi sille kuningattaren mieletön anteliaisuus. Ne lahjoitusmaat, joita hän lahjoitti valtakunnan mahtavimmille suvuille, olivat niin avarat ja suuret, että nämät suvut niiden ja sodassa riistetyn saaliin kautta pääsivät ruhtinaallisen omaisuuden omistajiksi. Kaikki tämä rikkaus joutui tavallisesti ylöllisyyden palvelukseen.

Kustaa Aadolf'in syvästi kristillinen mielenlaatu ja hänen vakaa ja vaatimaton käytöksensä olivat saaneet aikaan sen, ett'eivät ylpeyden henki ja ylöllisyyden himo, jotka nimen-omaan ovat tavattavat kaikissa kunnian korkeimmille kukkuloille nousneissa kansoissa, hänen elin-aikanansa päässeet valtaan Ruotsin kansassa. Vielä holhojahallituksen aikanakin näytti siltä ikäänkuin olisi suuren sankarikuninkaan henki kulkenut hänen kansansa keskellä suojelija-henkenä, alati muistuttaen sitä hänen omien elämän-tapojensa puhtaudesta ja yksinkertaisuudesta; mutta sittemmin herkesi tämä muiston voima vaikuttamasta ja nouseva polvi, joka kerskaili isien sankaritöistä, unhotti noudattaa heidän hyviä avujansa. Muutamat kunniarikkaat vanhukset suuren kuninkaan ajoilta, jotka uskollisesti säilyttivät hänen kirkkaan kuvansa povessansa, puuhasivat kyllä vastarintaa tälle oudolle vieraalle, mutta ylöllisyys ei paljon huolinut heidän puuhistansa, vaan työnsi loistavine, narrimaisine seurueinensa eteenpäin, päivä päivältä voittaen yhä suurempaa alaa. Nähtyänsä yrityksensä hukkaan menneiksi vetäytyivät nämät arvokkaat vanhukset pois taistelutantereelta kätkien sydämiinsä syvän surunsa. Eivätkä he soveltuneetkaan kanssakäymistä pitämään sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät osanneet eroittaa ylpeyttä oikeutetusta itsearvon tunteesta eikä pöyhkeilemistä arvokkaisuudesta, jotka pitivät loistoisuutta jaloutena ja luulivat jotakin suuriarvoista kunnioittavansa silloin kuin he kunnioittivat suurennäköistä.

Mutta jatkakaamme kertomustamme.

Enemmän kuin kaikki muut tämän loistavan hääseuran jäsenet, joista suurin osa kuului hovipuolueesen, ani harva n.k. vanha-aatelispuolueesen, vetää huomiotamme puoleensa kuningatar, joka läsnä olollansa oli kunnioittanut suosikkinsa häitä. Hän oli tarjoutunut maksamaan kustannuksetkin niihin, mutta rikas kenraali S——hjelm oli alammaisuudessa pyytänyt saada ne itse maksaa. Tähän pyyntöön olikin kuningatar antanut suostumuksensa, epäilemättä salaisella mielihyvällä, sillä Kristiinan raha-asiat olivat jo tähän aikaan jotensakin huonolla kannalla. Kenraali puolestansa oli mielellänsä suostunut kuningattaren tekemään ehdoitukseen, että hää-iltana pantaisiin toimeen baletti, johonka hän itse oli laatinut kaavan ja jonka pää-ohjaajaksi hän itse tarjousi. Baletit olivat Kristiinan lempihuvituksia eikä hän milloinkaan ollut paremmalla tuulella, kuin niitä näytettäissä.

Baletin juoni oli nyt samoinkuin useimmiten muutenkin otettu kreikkalaisten muinoistaruista, tällä kertaa päivän merkitykseen erityistä huomiota laskemalla. Syyt Troijalaiseen sotaan olivat baletin juonen pääkohdat. Sentähden jakautuikin baletti kahteen osaan: edellisessä näytettiin Peleon ja Thetin häitä, jälkimäisessä ihanan Helenan ryöstämistä Spartan hovista. Tästä syystä oli useammalla balettiin osaa ottajalla kaksi osaa näytettävänä ja pukujen muuttamisen tähden oli määrätty tunnin loma-aika molempien osastojen välillä.

Kristiina itse esiintyi ensimäisessä osastossa metsästyksen jumalattarena, Dianana, jonka osaa hän hyvin usein ja erittäin mielellään näytteli, luultavasti siten osoittaaksensa vastenmielisyyttänsä avio-elämään, sillä Dianasta kerrottiin, ett'eivät Amor jumalan nuolet häneen ensinkään pystyneet; jälkimäisessä oli hän eräänä Helenan hovinaisena. Molemmissa osissa, joita hän muuten suurella menestyksellä näytteli, mutta erittäinkin Dianana, oli hänellä ylenmäärin kallis, kullalla ja hohto-kivillä koristettu puku. Joku naisvaatteuksen ihailia vaatisi ehkä täydellistä selitystä näiden pukujen kuosista ja niihin kuuluvista kääreistä ja reunuksista, mutta meidän täytyy tunnustaa, ettemme ole tarpeeksi suuri naispukujen tuntija tullaksemme sellaisen kuvauksen kanssa laihin. Se vaan on mainittava, että Kristiina kuningatar, vaikka hän vasta oli 23 vuoden vanha, jo tähän aikaan itse pukemisessa ja pukujen pitämisessä osoitti sitä huolimattomuutta, josta hän sittemmin tuli niin kuuluisaksi, ja joka sai aikaan sen, että hänen puvussansa, jos se muuten olikin maikka kuinka kallisarvoinen, puuttui hyvää naisellista aistia ja hienompaa kauneuden tuntoa.

Kuningattaren etevin ja mahtamin lemmikki, kreivi Maunu Gabriel de la Gardie, joka muutamia päiviä ennen häitä oli tullut Tukholmaan Liivinmaalta, jossa hän oli kenraalikuvernöörinä, näytti baletin ensimmäisessä osastossa erään metsähaltijan osaa. Tässä tehtävässään tuli hänen alituisesti olla metsästyksen jumalattaren, nuoren kuningattaren seurassa. Jälkimäisessä osastossa näytti hän erään kuningas Menelaon hoviherran osaa. Sitäkin tehdessänsä pysyi hän alituisesti kuningattaren rinnalla, kuiskasi hänen korvaansa kaikellaisia imartelusanoja ja osoitti hänelle noita hienoja kohteliaisuuden temppuja, joita hienon hoviherran tietysti tulee osoittaa korkea-sukuiselle hovinaiselle. — Jupiterin osaa näytti prinssi Kaarle Kustaa, Apollonin herttua Aadolf Juhana ja Aareen eli Mars'in Kustaa Aadolf Lewenhaupt. Pait heitä, otti moni muukin sen ajan valtiollisessa ja hovihistoriassa hyvin tuttu mies leikkijumalana, taikka oikeammin, jonkun vanhan kreikkalaisjumalan sijaisena osaa tähän balettiin.

Noiden kolmen onnettomuutta tuottavan kultasen omenan omistamisesta ja kauneuden maineesta kiistelevien jumalatarten osat olivat annetut kolmelle hovin kauneimmalle nuorelle neidelle. Ihanin ja suloisin heistä oli Afroditen osan näyttäjätär, kauneudestaan kuuluisa Ebba Sparre.

Ylipäällikkö Tukholmassa, Herman Fleming, oli saanut osaksensa Menelaon osan ja hän osasi ihmetyttävällä todenmukaisuudella kuvata tämän onnettoman kuninkaan syvää mielenliikutusta sinä hetkenä kuin hänelle ilmoitettiin tuo uhkarohkea teko, että Troijalainen prinssi oli vienyt mukanansa hänen ihmeen-ihanan vaimonsa. Mitä Helenan kauneuteen tulee, niin oli nuori morsian, 20 vuotias Elvira S——hjelm aivan kuin luotu hänen osaansa näyttämään. Epäilemättä olisi moni läsnä olevista nuorista herroista ollut valmis rupeamaan kaksin taisteluun Paris prinssin kanssa, jos siten olisi voinut omakseen voittaa spartalaisen kuningattaren sinä sulo-olentona, jona hän tänä iltana esiintyi. Paris prinssin osaa näytti ylkä, valtiokamariherra Gyllenström.

Elvira S——hjelm oli vaalea-verinen ja hänen tummansiniset silmänsä loistivat kirkkaammin kuin timantit siinä jalokivi-koristeessa, jolla hänen kastanjankarvaiset suortuvansa olivat kiinnitetyt hänen kiireellensä. Mutta näiden silmäin katse oli haaveksivainen ja surumielinen niinkuin hieno hymyilykin hänen huulillansa. Tämä astui sitä selvemmin näkyviin kuin hän tänä iltana oli tavallista vaaleampi ja alakuloisempi. Hänellä oli erittäin sorea ja kaunis vartalo, joka oli keskikokoinen. Hänen olennossaan olivat suloisuus ja viattomuus niin harvinaisesti järjestyneet, että se vaikutti suloisuuden tunnetta niissäkin, jotka olivat hänen läheisyydessänsä, aivan niinkuin olisi joku salainen lumousvoima lähtenyt hänestä. — Hänen morsiuspukunsa veti rikkautensa puolesta vertoja kuningattaren puvulle, mutta naisellisesti hienon miellyttävän käytöksen suhteen ei löytynyt koossa olevain joukossa ainoatakaan nuoren morsiamen vertaista.

Illan kuluessa oli kuningatar usein ja pitkään luonut silmänsä erääsen akkunan komeroon. Siinä seisoi, punasesta sametista tehtyjen akkunavarjostimien puoleksi peittämänä eräs nuori mies, silminnähtävästi kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Baletti ei ensinkään näyttänyt vetävän hänen huomiotansa puoleensa, niin uneksivaisena ja liikkumatonna seisoi hän siinä pitkään miekkaansa nojaten. Päättäen puvusta, johon hän on puettu, näkee heti että hän kuuluu "siniseen rykmenttiin", tuohon mainioon rykmenttiin, jota kutsuttiin "urhoollisista urhoollisimmaksi" ja joka rykmentti monessa kuumassa verileikissä loistavalla tavalla oli osoittanut tämän kunnianimen ansaitsevansa.

Nuorukaisen kummallinen hajamielisyys, joka ei soveltunut muiden vierasten iloon, oli saanut kuningattaren uteliaisuuden hereille. Tuon tuostakin kääntyivät hänen silmänsä akkunan komeroa kohti. Typerä nuorukainen! — etkö jo huomaa kuinka korkean naisen silmäysten esineenä olet? — Ei; — hän seisoo yhä liikkumatonna kuin kiveen veistetty patsas.

Kun baletti vihdoin oli päättynyt, kääntyi kuningatar de la Gardien puoleen ja sanoi viitaten kädellänsä ajatuksiinsa vaipuneesen nuorukaiseen: "Voitteko sanoa minulle hyvä kreivi Maunu, kuka tuo nuori upseeri on?"

De la Gardie loi silmänsä kuningattaren osoittamaan suuntaan ja katseli ylpeästi hymyillen hetken aikaa nuorukaista. — "Hän kantaa sinisen rykmentin värejä" — vastasi hän sen jälkeen.

"Sen kyllä itsekin näen" — säisti kuningatar malttamattomasti — "Vaan ettekö tunne häntä lähemmin? Mikä on hänen nimensä?"

Kreivi Maunu katsoi pitkään kuningattareen. Olisko hän, kunnian korkeimmille kukkuloille kiivennyt mies, jota valtakunnan mahtavatkin kumarsivat, tuttu nuorten upseerien kanssa! Arvokkaasti kohotti tämä ylön varhain saavutetun mahtavuuden pilaama onnen helmalapsi olkapäitään vastatessaan: "En tunne tuota nuorta herraa enkä tiedä milloinkaan ennen häntä nähneeni. — Sen vaan voin hänen ulkonäöstänsä päättää, että hän Saksan maalle on jättänyt rakkaan morsiamensa, jota hän kai nyt ikävöiden ajattelee!"

Huomattuansa, ett'ei tämä hänen leikkipuheensa ensinkään ollut Kristiinalle mieliksi, lisäsi hän: "Kuitenkin jos Teidän Majesteettinne haluaa lähempiä tietoja tuosta nuoresta upseerista, niin otan muutaman hetken kuluessa toimittaakseni kaikki ne tiedot hänestä, joita milloinkaan voitte toivoa."

"Tehkää siten, kreivi! — sanoi Kristiina — En tahdo kieltää, että tuon nuorukaisen kummallinen hajamielisyys on vetänyt huomiotani puoleensa. Olen pitkän ajan katsellut häntä, mutta en ole nähnyt hänen ainoatakaan jäsentänsä liikahduttavan. Tahtoisin saada selon siitä, mikä lienee syy tuohon hänen syvään miettiväisyyteensä."

Kun kreivi Maunu juuri oli lähtemäisillänsä tiedustelumatkalle, lähestyi kenraali Paikull kuningatarta ja häntä.

"Te tulette kuin kutsuttuna, herra kenraali!" — huudahti Kristiina.

"Soisiko onneni todellakin minun voivani olla Teidän Majesteetillenne joksikuksi palvelukseksi?" kysyi kenraali Paikull.

"Voitte kuin voittekin! Te tunnette meidän armeijamme ja siinä palvelevat upseerit paremmin kuin kreivi Maunu; — arvattavasti voitte sanoa minulle tuonkin upseerin nimen, joka seisoo tuolla akkunan komerossa? Tästäpä asiasta juuri onkin kysymys." —

"Teidän Majesteettinne! — vastasi kenraali Paikull — Harvat lienevät ne soturit teidän kunniarikkaassa armeijassanne, jotka eivät osaisi mainita hänen nimeänsä. Sillä vaikka hän vielä on nuorukainen — 24 vuoden vanha, ellei muistoni minua petä — niin on hän jo saavuttanut sellaisen maineen urhoollisuudestaan ja sotilaskunnostaan, että vanhempikin mies, kuin hän, saattaisi siihen olla tyyväinen. Hänen nimensä on Stålsköld. —

"Stålsköld — toisti kuningatar — Minä en muista sellaista nimeä

Ruotsin aatelisten sukunimien joukossa."

"Aivan luonnollistahan se on, sillä tämän suvun nimi ei vielä olekkaan kirjoitettu ritarihuoneen kirjoihin. Kuitenkin on varma, että Teidän Majesteettinne isä, korkeasti autuas kuningas Kustaa Aadolf, Lech virran yli päästyämme koroitti silloisen everstiluutnantin suomalaisessa ratsuväessä Stål'in ja hänen jälkeisensä aatelis-arvoon nimellä Stålsköld, palkinnoksi hänen tässä taistelussa niinkuin useammissa edellisissäkin osoittamasta urhoollisuudestaan.

"Suku siis on Suomesta kotoisin? kysyi Kristiina.

"Sieltä, Teidän Majesteettinne!"

"Onko tämä nuori upseeri sen everstiluutnantin poika, josta puhuitte?"

"Kyllä hän on hänen poikansa — vastasi kenraali Paikull ja lisäsi: — Hänen isänsä, joka kieltämättä oli pelottomimpia sankareitamme, kaatui tuossa meidän aseillemme niin onnettomassa Nördlingen'in tappelussa enkä minä usko, että hän jättikään jälkeensä muita lapsia kuin tämän pojan, joka vuorostaan on kuulunut armeijaamme 14 ikävuodestansa asti. Ensi alussa palveli hän samassa rykmentissä kuin isänsäkin, mutta muutettiin sittemmin sankarimaineen saatuansa kapteenina 'siniseen rykmenttiin,' johon hän tätä nykyä kuuluu."