Читать книгу Sysmäläinen - Finne Jalmari - Страница 4

Sisällysluettelo

Eihän ihminen koskaan ole mitään tehnyt niin suurella hartaudella kuin ryyppäämistä. Ei hän mihinkään toimeen sellaisella innolla käsiksi käy kuin juuri siihen.

Ankara oli se juominki, joka nyt alkoi saksalaisten kauppiaitten majatalossa. Paljon kestivät kauppiaat, mutta nyt he olivat herransa siinä suhteessa löytäneet. Kauppiaitten ruumiit olivat paljon kadottaneet ryyppykestävyydestään sen johdosta, että verta oli vuotanut. Arvid sitävastoin oli janoinen kovan työn päätettyään.

— On se sentään siunattu asia, sanoi Arvid, että humalaa ja päänkivistystä ei ole luotu yhtaikaa, muuten mitä iloa meillä olisikaan kaikesta siitä märästä hyvyydestä, joka nytkin edessämme virtaa ja maljat täyttää.

— Minä olen kuullut, miten sekin asia alkunsa sai, selitti eräs lihava kauppias, jota toiset sanoivat "Paksuksi Henrikiksi". Se kuului tapahtuneen siihen aikaan, kun maailmassa oli vielä paljon enemmän jumalia, kuin mitä nykyään on, jolloin papit ovat sellaista pahaa menoa pitäneet niiden hävittämiseksi. Silloin oli sellainen paksu ja möhömahainen jumala, joka ei muuta tehnytkään kuin joi. Kerran hän matkoillaan sattui tulemaan siihen pajaan, missä itse paholainen, se vanha vaari, takoi niitä piinavehkeitä, joilla hänen tapansa on ihmisiä kiduttaa. Tämä iloinen jumala oli janoissaan, koska oli kuuma päivä, ja hän poikkesi pajaan katsomaan, olisiko siellä mitään suuhun pantavaa märkää. Vanhalla vaarilla oli alasimen vieressä sellainen pieni pullo, jossa sanottiin olleen sitä oikeata elämän vettä. Kun vanha vaari kääntyi ahjoon päin, niin iloinen jumala kappasi pullon ja otti siitä oikein miehen siemauksen. Ja kylläpä siitä elämää tuli hänen vereensä. Hän tuli vielä entistäkin iloisemmaksi, hyppi ja tanssi pajan permannolla, sieppasi sen vanhan vaarinkin samaan loikkimiseen. Vanha vaari huusi hädissään, ja kun ei lopulta muu auttanut, niin heitti hän vasaroillaan toista päähän. Mutta nämä vasarat olivatkin sellaisia, että ne itsestänsä takoivat. Ja niin ne nyt alkoivat pitää iloisen jumalan pääkopassa tavatonta jyskettä. Siitä se kolotus tuli, ja vieläkin, kun vain ihminen on elämän vettä liiaksi suuhunsa ottanut, alkaa sellainen kamala jomotus ja vasaroiden pauke pään sisässä.

— Koska te olette noin viisas, sanoi Arvid, niin sanokaahan, miksi oikeastaan juoma, joka kuitenkin alaspäin kurkusta valuu, sitten kuitenkin päähän kohoo? Ja minkätähden tupakka, joka poltettaessa ylöspäin nousee kauniina, sinisenä sauhuna, sitten lopulta pahasti mahan pohjia myllertää?

Paksu Henrikki nauroi ja vastasi:

— Viini on alkujaan pensaasta ja siksi se pyrkii ylöspäin, josta se on tullutkin. Tupakka on kasvanut maassa, jossa se vanhan vaarin syljestä on kasvanut, ja siksi se pyrkii alaspäin. Ja silloin tietysti sinne, minne kaikki muukin menee, mikä maasta ihmiseen tulee.

* * * * *

Yhä pitemmälle jatkuivat juomingit, ja jo alkoi hämärä hiipiä kartanolle ja kurkistella ikkunasta sisään huoneeseen. Miehet istuivat ja juttelivat sodasta, josta Arvid juuri oli palannut. Pian jäivät syrjään valtiolliset asiat, ja miehet keskustelivat hevosista, sillä olihan Arvid ratsumies, ja kun pari saksalaista kauppiasta oli myynyt hevosia armeijalle, niin he olivat päässeet keskusteluun kiinni, jossa tunsivat olevansa kotonaan.

Ei mihinkään eläimeen mies ole niin kiintynyt kuin hevoseen, monasti ei omaan vaimoonsakaan siten. Jokaisella oli kerrottavana aivan merkillisiä asioita sen ja sen oriin tai tamman ihmeellisestä viisaudesta ja kauneudesta, silmien kirkkaudesta, nopeasta juoksusta ja aivan liikuttavasta uskollisuudesta. Koska kullakin oli ollut hevosia, jotka heille olivat olleet erikoisen rakkaita, muistelivat he haikein mielin niiden kuolemaa ja kunnioittivat niitä juomalla sarkan pohjaan niiden muistoksi. Eikä kuninkaankaan maljaa sellaisella hartaudella juotu kuin näiden kuolleitten tammojen, ja seisaallaan kukin tyhjensi maljan viimeiseen pisaraan asti.

Mutta tulipa sotatarinoittenkin vuoro vihdoin.

Muuan kauppias sattui kysymään, miksi Arvidilla, joka oli nuori mies, oli niin harva hammasrivi. Kun Arvid nimittäin nauroi, niin näkyi, että hänen etuhampaitaan oli kokonaista kolme poissa.

— Perhanan saksalaiset, ne katoliset koirat, ne ovat minulta pois poimineet, sanoi Arvid. Leipzigin taistelussa, kun minä taas muiden suomalaisten kanssa olin heitä kurittamassa ja puolestani näytin heille oikeita sysmäläisiä lyöntejä, niin eikös joku laskenut kuulaa suoraan suuhuni. Kun minä huusin hyökätessäni eteenpäin, niin luuli kai tuo ampuja, että se oli jokin kuulanreikä. Sellaisia hampaita meillä Sysmässä lasten suuhun pannaan, että ne jotain kestävätkin. Kun kuula tulla viuhkasi minun suuni etuvarustusta vastaan, niin antoihan tuo hiukan myöten, ja kolme hammasta heltisi suustani, mutta siihen sen kuulankin voima oli loppunut. Minä sylkäisin kuulan ja kaksi hammasta pois tantereelle, ja kylläpä sinä päivänä saivat saksalaiset tuta, miltä tuntuu, kun sysmäläinen suuttuu. Sillä täytyihän siinä jo suuttuakin, kun ajavat sellaista roskaa toisen suuhun.

— Te sanoitte, että syljitte pois kaksi hammasta, sanoi Paksu Henrikki. Minne se kolmas sitten on joutunut, sillä kolmehan hammasta on teidän suustanne kadonnut?

— Kyllä se kolmas vieläkin on minun suussani, vaikka se onkin väärässä paikassa, sanoi Arvid. Se ei tahtonut luopua herrastaan, vaan asettui toiseen kohtaan puoltaan pitämään. Täällä se kitalaessa vihaisena törröttää. Katsokaahan!

Ja Arvid avasi suunsa selkoselälleen, ja jokainen vuorostaan kurkisti suuhun, ihmetteli ja kummasteli.

Kun kukin tämän ihmeen oli nähnyt, niin sitten taas kallistettiin maljaa tämän hampaan kunniaksi.

Mutta silloin olivatkin jo miesten voimat loppuneet. Toinen kauppias toisensa jälkeen tunsi itsensä uupuneeksi ja etsi itselleen lepopaikkaa. Sitä ennen he kuitenkin syleilivät toinen toisiaan ja Arvidia ja vannoivat hänelle ikuista ystävyyttä, vakuuttivat suurta ja horjumatonta kunnioitustaan. Ja tyytyväisyys ja ilo oli suuri siitä, että he olivat tavanneet toisensa ja että he olivat voineet näin hyvässä sovussa lopettaa päivän, joka oli alkanut verisellä tappelulla.

* * * * *

Arvid ja haavuri olivat enää vain kahden jälellä tuvassa.

Kun he olivat pitkän aikaa olleet vaiti, niin Arvid sanoi:

— Tule sinä iloinen ihminen istumaan tänne minun viereeni, sillä minä alan kallistua murheeseen päin.

— Mistä sekin nyt niin äkkiä on nakkautunut?

— Oletko sinä koskaan ollut naimisissa?

— En ole ollut.

— Sitten sinä et tiedäkään mitään murheesta. Minä olen jo kauan aikaa ollut, jo siitä asti, kun en vielä tietänyt, mitä naiminen onkaan.

— Kenen kanssa?

— Vaimoni kanssa.

— Sen minä uskon.

— Mutta luuletko, että se on ollut hauskaa. Kaukana siitä.

— Joko te kauankin olette ollut naimisissa?

— Siitä asti kuin olin neljäntoista vuotias.

— Kylläpä te olette pitänyt sitten kiirettä.

— Ei minulla itselläni ollut mitään kiirettä, mutta muilla oli.

Katsohan, minulla oli isä ja hänellä oli hyvä ystävä, jolla oli tytär.

Nyt päättivät ukot, että he naittavat lapset, jotta ystävyys säilyy.

Kun minä muistin, että käskyssäkin sanotaan: sinun tulee totella isääsi

ja äitiäsi, niin…

— Siinä puhutaan vain kunnioittamisesta eikä mitään tottelemisesta.

— Ja kun isäni antoi minulle selkään niin, että ruumiini oli sinisenä ja punaisena, kun ensin uskalsin sanoa, että minä en mene naimisiin, ja kun minulle sitten isäni antoi lahjaksi talon paraan tamman, niin suostuinhan minä lopulta. Olkkalassa, Vihdissä, vietettiin häät morsiameni isän Henrik Laurinpoika Ekestubben tilalla. Morsiameni oli tuossa kymmenen vuoden korvissa. Kun vihkiminen oli toimitettu ja me olimme suudelleet, joka toimitus kävi minun puoleltani hiukan hullusti, siten nimittäin, että suutelinkin nenän pieleen, niin menimme pihalle leikkimään, piilosille. Sillä aikaa meidän isämme joivat itsensä paljaasta ilosta aivan sikahumalaan.

— Ja kun häät olivat loppuneet, niin miten sitten kävi?

— Mitenkäs muuten kuin että minä menin isäni kanssa Sysmään ja morsiameni jäi Vihtiin. Kerran viikossa sain sitten isäni sanelun mukaan kirjoittaa vaimolleni kirjeen. Minä koetin karata, mutta tukasta minut isäni laahasi pöydän ääreen. Siinä minä sitten opin kauniisti kirjoittamaan. Kun appeni läksi sotaan, otti hän mukaansa minut, joka olin roteva poika ja ikääni verraten hyvin kookas. Siellä minä sitten sain olla rykmentin kirjurina ja tavantakaa myöskin tappelemassa. Ja kunnostinhan minä siinä itseäni, varsinkin sitten kun pääsin ratsuväkeen. Kun minulle myöhemmin tapahtui tuo hammasten suusta katoaminen, kun Lützenin luona sain kuulan suustani sisään, joka tuli niskasta ulos…

— Nyt valehtelette.

— Niin totta kuin elän, se on niinkuin sanon. Kun kuningas kaatui ja me vimmoissamme menimme pelastamaan hänen ruumistaan, niin minä sain kuulan suuhuni. Kun ei hampaita ollut enää tiellä, niin se meni suoraan eteenpäin ja tuli niskasta ulos.

— Ja te kuolitte.

— Minäkö kuolin? Mistä sinä sellaista olet kuullut? Se ei ole ollenkaan totta. En minä kuollut. Kuula tuli niskasta ulos. Silloin minua kunnioitettiin, ja Horn antoi minulle nimen, joka minulla nyt on, nimittäin Tandefelt. Minulle luvattiin aateliskirjakin. Ja kohta minä sen, kuulemma, saan. Kun niitä aatelisia on viime aikana tehty niin paljon, niin eivät ole joutuneet vielä T:hen asti, koska se on niitä viimeisiä kirjaimia.

— Niin, mutta mitä tällä kaikella on teidän avioliitto-onnettomuutenne kanssa tekemistä?

— Katsohan, minä olen ollut koko ajan ulkomailla, ja siellä ihminen unohtaa yhtä ja toista.

— Kas kun ette suomenkieltä unohtanut.

— Mahdotontahan se olisi ollut, kun meitä suomalaisia oli niin paljon, ja me aina olimme yhdessä. Eikä minua ylhäisten ruotsalaisten herrojen seuraan päästetty. Minä en osaa ruotsin- ja saksankielestä muuta kuin kiroilut ja ne sanat, joilla tyttöjä houkutellaan. Mutta palatkaamme vaimooni. Enhän minä ole häntä nähnytkään häitteni jälkeen. Minä melkein unohdin siellä Saksassa, että minulla on vaimokin.

— Niin, niin, ihminen unohtaa niin mielellään ikävät asiat.

— Se oli oikea sana.

— Ja nyt te aiotte tuon vaimonne ottaa kotiin ja alkaa aviollista elämää.

— Sen minä tekisin, ellei siinä olisi esteitä.

— Eikö hän enää huolikaan teistä?

— Kai hän huolisi, mutta minä en huoli. Ennenkuin menin Tukholmaan, olin täällä viikon päivät ja silloin se onnettomuus minut ehätti.

— Te näitte toisen naisen?

— Mistä ihmeestä ja kummasta sinä sen tiedät?

— Arvaahan sen vähemmälläkin.

— Katsohan, minä näin täällä naisen, joka oli sellainen, että minun vereni aivan soilahtivat, kun hänet näin. Minä päätin, että tuon naisen minä otan omakseni vaikkapa läpi seinän.

— Ja te sanoitte sen hänelle?

— Enhän minä osannut sitä sanoa, ennenkuin olin toisesta päässyt. Minä kirjoitin vaimolleni, että minulla oli toinen mielessäni, että minä en sille mitään mahtanut, että ihminen pitää toisesta eikä toisesta. Ja kun minä hänen kanssaan olin niinkuin naimisissa, niin tahdoin saada hänestä ensin eron.

— Ja mitä hän vastasi?

— Mitä hän siihen olisi vastannut muuta kuin sanoi, että saan eron. Kun isäni on kuollut ja hänen isänsä on ulkomailla, niin saatiinhan sitten tämä juttu selville. Tämä kaikki tapahtui ennenkuin menin Tukholmaan. Nyt olen sieltä palannut ja odotan, että näkisin tuon toisen naisen ja saisin hänelle sanoa, mitkä tuumat minulla on.

— Te ette ole häntä siis vielä nähnyt?

— En ole. Enhän minä muuten tässä olisikaan kuin kukko aidan seipäällä kanattoman talon pihalla.

— Ettekö mene hänen luokseen?

— Menisin kyllä, jos tietäisin edes kuka hän on.

— Ettekö sitäkään vielä tiedä?

— Ei tullut silloin otetuksi siitä selkoa, mutta nyt minä olen päättänyt panna kaikki voimani liikkeelle, jotta hänet kohtaan, ja silloin kysyn, kuka hän on ja tekeekö hänen mielensä tulla Rapalaan.

— Ja jollei hän suostu?

— Elä puhu sellaisia järjettömyyksiä. Totta kai hän suostuu, kun toinen oikein koko voimallaan kosii. Kun sinä nyt olet tullut minun palvelukseeni, niin saat sinä kulkea kaupungilla ja vahdata, kunnes hänet näät.

— Sen teen, jos ensin sanotte, millainen hän on.

— Sen minä sanon pian. Kyllä sinä hänet tunnet. Hän on kaunein nainen koko maailmassa.

— Eikö teillä ole muuta tunnusmerkkiä hänestä?

— Totta kai se jo riittää!

— Niin te luulette, mutta me ihmiset olemme sellaisia, että mikä toisesta on kaunis, onkin toisesta oikea pelätys.

— Oho sentään! Ei se miesten maku naisiin ole niin perin erilainen. Kuulehan nyt, kun minä selitän. Hänellä on kaksi silmää, ja kaunista silmää onkin. Sitten on hänellä pieni suu, tuollainen, joka on hiukan raollaan, mutta taas toisinaan kiinni. Hänen tukkansa on vaalea ja korvien kohdalla kipristynyt kuin sian saparo. Minä en osaa muulla tavoin niitä kiekuroita selittää. Mutta kyllä sinä ne heti huomaat, kun näet. Sitten on hänen vartalonsa notkea kuin paju, ja kun hän kävelee, niin nousee hänen jalkansa kuin olisi siinä siivet alla. Jollet sinä tästä selityksestä tunne häntä heti, kun hän tiellesi osuu, niin olet sinä niin jumalattoman typerä, ettei toista maailmassa.

— Niinkö arvelette?

— Minä tuntisin sellaisen tytön heti näin selvästä selityksestä.

— Vai niin te luulette? Kyllä minäkin kai sitten.

— Sinä lupaat siis koettaa parastasi?

— Sen teen. Minä lupaan heti tuntea hänet, kun te hänet minulle näytätte.

— Elä siinä venkaile. Tämä on minulle pyhä asia.

Arvid nousi ja käveli kiihottuneena pitkin huonetta. Lopulta hän seisahtui haavurin eteen ja sanoi:

— Kuulehan sinä… Niin, mikä sinun nimesi onkaan?

— Kustaaksihan minua haukutaan. Muuta nimeä ei minulla ole.

— Mutta isäsi nimi?

— Ei minulla ole isää laisinkaan. Minä olen omin voimin tullut maailmaan.

— Kuule siis, Kustaa, omin voimin maailmaan tullut mies! Minä annan sinulle torpan ja teen sen vapaaksi kaikista päivätöistä talooni, jos minulle hankit tuon naisen.

— No, sitten kannattaa yrittää. Ja kun minä tuon eteenne jokaisen tytön, jolla on tuollaiset teidän selittämät kiharat korvilla, niin eiköhän siihen laumaan lopulta hänkin eksy.