Читать книгу Sysmäläinen - Finne Jalmari - Страница 6

Sisällysluettelo

Matkue kulki itään päin. Edellä ajoi Arvid, ja vähän matkan päässä hänestä tulivat haavuri ja Hankku. Teistä ei ollut paljonkaan tietoa, mutta ratsain niillä aina pääsi kuitenkin eteenpäin.

Arvid oli tavallisesti vaiti ja synkkä. Haavuri sitävastoin oli hyvin iloisella tuulella. Hän alkoi puhella Hankun kanssa ja silloin hän piankin huomasi, että tämä nainen ei suinkaan ollut niitä, joita varten maailma luotiin. Hänellä oli mitä yksinkertaisimmat käsitykset kaikesta. Ainoa asia, josta hänellä oli jotain tietoja, oli miessuku, mutta nekin tiedot olivat sangen yksipuolisia.

Parisen tuntia ajettuaan aivan vaiti Arvid tuli Hankun rinnalle ja katsoi häneen. Hankku ajatteli otollisen hetken tulleen ja hymyili. Siihen ärjäisi Arvid heti:

— Mitä sinä siinä irvistelet!

— En minä irvistele, minä hymyilen.

— Jos tuo on hymyilyä, niin en minä paljonkaan siitä välitä. Mutta olen minä nähnyt toisenlaisiakin suita kuin sinun. Minä muistan eräät huulet, ja kun niille hymy levisi, niin aivan kaiveli sisälmyksissä, niin kaunista se oli.

— Oliko se mies?

— Mieskö? Milloin sinä olet kuullut, että mies osaa hymyillä. Kiroilla hän osaa ja sylkeä ja suudella, mutta hymyillä ei.

— Eikö sitä saisi tietää, miten se hymyily suoritettiin? Minäkin koettaisin tehdä silloin samoin, nainenhan minäkin olen.

— Se riippuu suun rakenteesta, ja tuollaisella vanhalla tallukalla, kuin sinun suusi on, ei sitä osata. Hän onkin kaikin puolin aivan toisenlainen kuin sinä, niin että oikein hirvittää, kun sinuun katsoo, eikä uskoisi, että te molemmat kuulutte samaan naissukuun.

Arvid katseli Hankkua, joka keikkui hevosen selässä ja koetti pidellä kiinni parhaimpansa mukaan, jottei putoaisi.

— Kun katselee, miten sinä istut hevosen selässä, keikut kuin humalainen ja olet kaikin puolin surkean näköinen, niin muistaa, millainen hän oli istuessaan hevosen selässä. En ole nähnyt monen miehen ohjaavan niin varmasti hevostaan kuin hän teki. Siinä oli sellaista voimaa ja suloutta, että oikein kutitti pitkin ruumista, kun sitä katseli. Kutiaa sitä nytkin, kun sinua katselee, mutta sormissa; tekisi mieli lyödä sinua tuohon pehmeään paikkaan, joka satulassa pompottaa.

Arvid kannusti hevostaan ja ratsasti taas edelle.

— Kyllä tuo sinun herrasi on kovin merkillinen puheissaan, sanoi

Hankku haavurille. Tulevatko ne kaikki sellaisiksi siellä sodassa?

— Tämä on jo luonnostaan sellainen, vastasi haavuri. Minä olen aina jakanut ihmiset kahteen luokkaan, niihin, joiden ajatusten virta kulkee suolivyön yläpuolella, ja niihin, joiden ajatusten virta kulkee sen alapuolella. Sinä kuulut niihin jälkimäisiin, sen huomaa kaikesta. Minä kuulun niihin edellisiin, sillä en minä paljonkaan rakenna naisiin ja tunteisiin ja muihin sellaisiin hullutuksiin. Mutta minun herrani, hän on kokonaan mies, niin kokonaan, että hänellä ovat nuo molemmat ominaisuudet. Katsohan, hänellä ei ole mikään erittäin loistava ajatusjuoksu, mutta juuri senvuoksi hän onkin niitä parhaita ihmisiä maailmassa, sillä liiallinen ajatteleminen synnyttää aina koiruuksia ja kaikenlaisia konnankujeita. Hänellä on niin paljon ajatuksia kuin tarvitsee se mies, jonka sydän on oikealla paikalla ja joka tietää, mitä rehellisyys on ja muut sellaiset ominaisuudet, joita minä puolestani aina olen pitänyt turhana painolastina elämän suuressa veneessä. Sinulla ei ole mitään muuta kuin haluja ja kaikenlaisia huonoja ajatuksia, mutta minun herrallani on rakkautta, ja se onkin hänessä kuin palava pikipallo, joka kerran sytyttyään ei tahdo millään sammua.

— Minä en ymmärrä paljonkaan noista sinun jaoistasi ja ajatusten virroista, mutta sen verran minä kuitenkin käsitän, että merkillinen sinun herrasi on, niin merkillinen, että hirvittää, kun ajattelee, mitä kaikkea hän voi sanoa naisenpuoliselle ihmiselle. Kuulitko, miten hän äskenkin minulle haastoi? Onko se sellainen kristillistä puhetta? Kaukana siitä! Mutta vähät minä siitä välitän. Olen minä ennenkin nähnyt, miten miehet muuttuvat, kun vähän aikaa ovat naisen parissa. Nainen se kuitenkin aina miestä kuljettaa, minne vaan tahtoo. Mies on aivan kuin porsas. Koetappas ajaa sitä, niin et saa sitä koskaan sinne, minne tahdot. Mutta kun kerran saat sen liekaan ja sidot nuoran sen sorkkaan, niin viet sen ihan minne haluat.

Ja Hankku kiepsahutti itsetietoisena yläruumistaan.

— Minä en olisi koskaan luullut, että sinulla on noin paljon ajatuksia, sanoi haavuri.

— Ei sitä tarvitsekaan olla mikään ulosoppinut tai kirjanpainaja ymmärtääkseen hiukan, kuinka mieskin on kokoonpantu. Kyllä minä olen niitä niin usein katsellut sekä humalaisina että selvinä, ja aina ne ovat lopulta samanlaisia. Semmoinen sinunkin herrasi on. Juuri sellainen kuin kaikki muutkin. Se erotus vain hänellä on, että hän on komeampi kuin kukaan muu. Ja sen minä voin sanoa sinulle kokeneena, että komeus ja ruumiinrakenne ja yhteenpano on se, joka aina naiselle määrää miehen arvon.

— Mitä sinä silloin minusta sanot?

— Sinustako? Minä en koskaan ole tuollaisia laihoja krääkkiä lukenut miesten joukkoonkaan. Miehen tulee olla niin vahva, että nainen häntä hiukan pelkää. Ei siitä rakkaudesta muuten mitään tule.

Näin kuluttivat Hankku ja haavuri aikaansa ratsastaessaan. Kun hämärä tuli, poikkesivat he erääseen taloon yöksi. Arvidille, joka oli suuri herra, annettiin tupa makuupaikaksi, sillä näin kesäiseen aikaan nukkui väki aitassa. Haavuri meni tallin ylisille nukkumaan. Hankku meni tupaan, mutta palasi sieltä pian pois ja kiipesi tallin ylisille haavurin luo.

— Etkö jäänytkään tupaan? kysyi haavuri.

— Arvelin minä ensin, että kai hän näin iltasella tulisi helläksi, se on niin miesten tapaista, mutta kun hän alkoikin veisata virttä, niin menin pois, sillä ei sitä virren jälkeen koskaan enää helliä olla.

Yöllä heräsi haavuri ähkimiseen. Hankku siellä puhisi.

— Mikä sinua vaivaa? kysyi haavuri.

— En minä koskaan ole näin paljon ratsastanut, ja se minua nyt vaivaa, vastasi Hankku. Muutamat kohdat ruumiissani ovat niin perin hellät. Minä ajattelen, millaiseksi tässä vielä höyläännyn, ennenkuin olemme perillä. Se Sysmä taitaa olla niin perin kaukana.

— Tuolla alhaalla minä näin tallissa vesikorvon. Mene siihen istumaan.

Kylmä vesi vie pois kaiken polton.

Hankku laskeutui ylisiltä, palasi tuokion kuluttua ja vaipui heinille sikeään uneen. Hän alkoi kuorsata, ensin hiljempaa, mutta sitten yhä kovempaa, ja siinä kuorsaamisessa oli aivan kuin sävel nousuineen ja laskuineen. Toisinaan hän aivan kuin tukehtui, mutta sitten äkkiä taas alkoi uuden yrityksen entistäkin suuremmalla voimalla ja vaihetuksilla.

Arvid nukkui tuvassa, mutta levoton oli hänen unensa. Hän heräsi äkkiä siihen, että oli näkevinään tuon neidon, jonka hän oli Turussa tavannut, keskellä suurta vaaraa ja koetti rientää tätä auttamaan, mutta ei millään päässyt. Hän huusi:

— Senkin kelmit!

Samassa hän heräsi. Uni ei enää maistunut, sillä hänen ajatuksensa olivat niin kaukana tuossa neitosessa. Hän nousi rahilta, jolla oli maannut, ja meni kartanolle.

Oli juuri se ihmeellinen hiljainen hetki, jolloin ilta aamua syleilee ja niin kiihkeä on niiden kaipaus toistensa luo, että yö pakenee niiden väliltä. Kaikki oli aivan hiljaista, ei kuulunut muuta kuin hevosen verkkaista jalkojen nostelemista tuolta tallin takaa haasta. Mutta silloin alkoi kuulua rastaan laulu kesken hiljaisuuden. Se soi niin kirkkaasti, ja jota heleämmin se kaikui, sitä valoisammaksi tuli päivä. Arvid seisoi kartanolla ja laski kätensä ristiin. Kuinka kaunis oli taas aamu, jonka hän näki omassa maassaan. Hän oli sotatantereella nähnyt monena aamuna auringon nousevan ennen veristä taistelua. Suuri ja juhlallinen oli se hetki ollut, kun siinä aamun hämärässä koko armeija laskeutui polvilleen ja ennen taistelua rukoili. Hänestä oli se ollut kauneinta koko hänen elämässään, niin suurta ja pyhää. Mutta nyt, kun hän seisoi yksinänsä keskellä Suomen kesäaamua, joka hänen päänsä päällä päiväksi valmistui, nyt hän tunsi niin selvästi, että täällä olivat hänen omat juurensa, että rauha ja sen työt olivat hänelle kalleinta kaikesta. Ja hänessä heräsi palava halu päästä niin pian kuin mahdollista Rapalaan, tuohon kaukaiseen kotiin, jonka hän poikana oli jättänyt. Hän tahtoi nähdä, miten aamu kimalteli Päijänteen laveilla vesillä. Hän tuijotti loitos ja oli näkevinään kotoisen rannan, jossa sorsanpojat leikkiä lyövät ja aamu nousee Päijätsalon vuoren takaa. Taivas oli punerva ja maa oli vielä sinertävä, mutta etäisen kunnaan puitten latvat jo välkkyivät kuin sulana metallina, ja honkien rungot alkoivat hohtaa. Taivas oli kuin malja, johon valo antoi virrata kimaltelevaa viiniään. Ja äkkiä malja täyttyi, ja kirkkaus kulki kautta avaruuden.