Читать книгу Ylioppilaita - Finne Jalmari - Страница 3
I
ОглавлениеVuosi 1655 oli alkanut.
Paksu, huurteinen pilvi pöllähti Andres Merthenin krouvin ovesta joka kerta sen auetessa eteiseen. Taajaan ovi aukeni ja sulkeutui, kun ylioppilas toisensa jälkeen pujahti krouviin loppiaisiltaansa viettämään. Varakas kauppias oli Merthen ollut, mutta myrskyt olivat tuottaneet niin tuntuvia tuhoja, että hän oli luopunut kaupasta ja perustanut krouvin taloonsa Turkuun Kuninkaankadun varrelle. Tilavaa tupaa valaisi pöydälle kuparijalustimeen pistetty kolmihaarainen talikynttilä, jonka krouvari juhlapäivän kunniaksi oli kaapistaan kaivanut. Se oli ylellisyys, jota ei krouvissa nähty muulloin kuin jouluna ja sitä seuraavina pyhäpäivinä; päre pysyi muulloin valon lähteenä. Ja suuri juhlapäivä olikin loppiaispäivä, sillä silloinhan loppui ylioppilaitten joululoma, ja he nyt kotiseuduiltaan palattuaan Turkuun heti kokoontuivat oluttuopin ääreen. Rahoja oli kotoa koottu kukkaroon, ja nyt oli opintojen aluksi otettava ensin humala.
Lieden luona näkyi lattiapalkeissa kiiltäväksi kulunut rengas; siinä oli aukko kellariin, josta krouvari vierailleen nouti juotavaa, eikä siellä ollut vain kotitekoista olutta, vaan oli siellä myös monta nassakkaa ranskalaista ja espanialaista viiniäkin sekä Brunswigin mummaa, joita Merthen syksyisin tuotti laivoilla, sillä eiväthän pohjalaiset ylioppilaat, joiden pesäpaikkana Merthenin krouvi oli, säästelleet rahoja eivätkä kiusanneet kieltään, vaan tilasivat juhlahetkinä parasta pöytään.
Huoneessa lainehti lämmin, ihmishien ja ruoankäryn höystämä sakea ilma. Katon puolella, jossa leipävartaat tiheissä riveissä ulottuivat parrulta parrulle, se asusti, ja joka kerta kun ovi aukeni kylmään eteiseen, kynti raikas ulkoilma siihen vaon, leikkasi kuin palan siitä pois.
Tuvan perällä, pöydän ääressä, jolla kolmihaarukka palaa kärisi, istui viisi ylioppilasta. Naapukkareuhkat oli viskattu penkille ja lammasnahkaiset turkit ripustettu seinälle, ja miehet istuivat sarkapuvuissaan ja lapikkaat jaloissaan pöydän ympärillä. Miekka oli kullakin vyöllään, ja paksut kintaansa olivat useimmat pistäneet vyönsä sisäpuolelle. Siinä oli laiha Johannes Tuderus, Kemin kirkkoherran poika, jonka vaalea, jäykkä tukka oli leikattu korvan alakielekkeen kohdalta tasaiseksi. Hänellä oli pienet, harmaat silmät, jotka näyttivät päähän kiinnitetyiltä napeilta, nenä oli pitkä ja terävä ja oli kerran talvipakkasessa paleltunut, minkä jälkeen se loisti leiskottavan punaisena. Suuläpi oli leveä, huulet ohuet, ja mies näytti aina nauravan. Hänen vieressään istuivat Kalajoen kirkkoherran pojat, veljekset Johannes ja Josephus Mathesius, molemmat pellavatukkaisia, pyöreänaamaisia ja pystynokkaisia, tanakoita miehenalkuja. Kun lähempää tarkasti, huomasi Johanneksen vanhemmaksi veljeksi, sillä hänen ylähuulessaan näkyi jo muutamia viiksenhaivenia. Heidän serkkunsa Matthias Mathesius oli solakka ja sorja poika, jonka tumma tukka oli alapäästä kiharoilla siitä, missä lakki oli painanut selvän rajan hänen hiuksiinsa. Hän oli joukosta kookkain, ja hänen miehekäs ja syvä äänensä kaikui aina toisten äänten yli. Petrus Pictorius, Kemin entisen kirkkoherran poika, oli hiljaisen ja sävyisän näköinen, mutta muoto soti sisustaa vastaan, sillä jos hän oli lauhkean näköinen, niin sitä vimmatumpi tappelussa, jossa hän pienen vartalonsa vuoksi salakkana puikkelehti toisia kintuista kiskomassa. He olivat kaikki kuudentoista ja yhdeksäntoista välillä olevia nuorukaisia. Petrus Pictoriusta olisi luullut vasta kahdentoistavuotiaaksi, niin viattomaksi osasi hän naamataulunsa asettaa ja katsoa ruskeilla silmillään avoimesti ja suoraan puhuttelijaan.
Täällä he istuskelivat kaikin oluthaarikkansa ääressä tupakoimassa. Kotonahan oli jokaiselta tämä huvitus ollut tiukasti kielletty, ja nyt he siis sitä suuremmalla hartaudella nauttivat tästä hyvyydestä. Kun he kaupungissa asustivat yhteisessä kortteerissa, söivät yhteisesti kotipappiloista tuomiaan eväitä, tunsivat toistensa kotiolot ja luonteenominaisuudet ja lukivat kaikin teologiaa, niin mitäpä keskusteltavaa heillä olisi ollut näin ensi tapaamalla.
Paksuna pilvenä nousi sauhu savipiipuista kattoa kohden krouvin painostavassa kuumuudessa. Krouvari, laiha ukon känttyrä, joka sisarineen hoiti Merthenin krouvia, läheni tuon tuostakin pöytää kynttilöitä sormillaan niistää napsauttaakseen.
— Tuleeko herroja tänne useampiakin? kysyi hän.
Ei kukaan ylioppilaista vastannut. Kun heillä jokaisella oli rahoja, niin he olivat ylpeitä eivätkä pitäneet soveliaana keskustella krouvarin kanssa. Krouvari olikin aina iloisempi tästä kohtelusta, sillä sen kautta hän arvasi ylioppilaiden rahallisen tilan, kuin siitä ystävällisyydestä, jolla lukukausien lopulla häntä kohdeltiin, jolloin hän juomatavaroitten pantiksi lopulta sai ottaa ylioppilaitten vaatteitakin.
— Kysyn vain siksi, jatkoi krouvari, että jos tulee useampia, ja jos niinkuin viiniä tarvitaan, ja jos niinkuin sitä kiehutetaan —
— Luuletko sinä, vanha tallukka, sinä kuiva krääkkä, että pohjalaiset ovat joulun aikaan paleltuneet? ärähti Johannes Tuderus. Pidä suusi siivolla ja odota kiltisti, kunnes sinulta kysytään.
Krouvari kumarsi syvään.
— Kolme tuoppia olutta lisää, sanoi Matthias Mathesius, niille kolmelle, joiden tuleman pitää.
— Liiku liukkaammin, sanoi Josephus Mathesius ja potkaisi samassa krouvaria istuinlihaksiin niin tuntuvasti, että ukko pienellä hyppäyksellä mennä loikkasi loitolle.
— Siivolla, nulikat, tai tästä tulee toinen jymäkkä! kuului oven suusta ääni.
Se oli Taava, krouvarin sisar, joka palava päre hampaissaan kantaen yksinään suurta vesikorvoa selässään tuli sisään. Jos veli oli laiha ja luisevan näköinen, niin oli Taava sitä rotevampi. "Ruhoksi" häntä nimitettiinkin. Hän oli romuluinen ja paksulihainen, pyöreä joka paikasta, pullea edestä ja takaa, koholihainen ylhäältä ja alhaalta. Hän se krouvissa komentoa piti, ja totella saivat häntä niin isäntä kuin vieraatkin, kun kiukku hänessä nousi ja hän tarttui käsiksi kourillaan, jotka pusersivat kuin sepän pihdit.
— Kas, Taavahan siellä heleällä äänellään livertelee, sanoi Petrus Pictorius ja katsoi viattoman näköisenä Taavaan, joka saavista ammensi vettä liedellä olevaan pataan ja korjaili puita sen alle. Ja yhä se Taava vain pulskistuu ja komistuu, ottaneeko tuo koskaan loppuakseenkaan.
— Pidä suusi, kakara! sanoi Taava.
Mutta Petrus, joka tiesi, että Taavalla oli aivan erikoinen heikkous heitä pohjalaisia ylioppilaita kohtaan ja että hän salli heidän laskea hieman leikkiäkin hänen kustannuksellaan, jatkoi:
— Eikä se surukaan näytä suipentaneen.
— Mikä suru? kysäisi Taava nauraen, mutta hänen korvansa alkoivat punoittaa, ja siitä verilaine levisi niskaan, tuonne likaisenkeltaisen palmikon alle, ja painui sitten pyöreille poskille.
— No, se rakkauden suru.
Ylioppilaat remahtivat nauruun.
— Sehän se kuuluu vetävän laihaksi kuin lanka, jatkoi Petrus. Mutta tarvitaan sitä sentään aika lailla hikoilemista, tuskaa, vaivaa ja pinnistystä, ennenkuin Taava langaksi venyy.
— Jollet nyt sulje tuota loruläpeäsi, ärähti Taava, niin vedän sinut vaivaisen langaksi, jotta ei muuta kuin äitisi saa tulla sinua kerimään.
Ja niin vihainen oli hänen äänensä, että Petrus vaikeni, haeskeli sormillaan olemattomia viiksiään ylähuulestaan, kääntyi jälleen toisiin päin ja jatkoi tupakoimistaan.
— Kyllä sillä Taavallakin sydän on, sanoi Matthias, vaikka ei sitä vähillä tunnustele noin paksun lihan läpi.
— Sydän, joka ruksaa ja naksaa, sanoi Petrus, joka loikkii ja koikkii kuin Jumppilan kaivon sammakko, ja se pitää oikeeta peliä, kun aattelee Gabrielia.
Samassa hän jo katsoi viisaimmaksi pujahtaa pöydän alle, sillä Taava kuin ammuttu nuoli kiiti pöytää kohden.
— Herrajestas, Taava, huusi Johannes Mathesius, säästä pienen henkeä.
— Minä nutistan sen rakkarin, sanoi Taava ja yritti siepata Petrusta pöydän alta, jossa tämä korvat luimussa piiloskeli.
— Anna räähkän olla, sanoi Matthias, se on niin pieni vielä, ettei se tiedä, mitä se läpättää.
— Tulppa sille olisi suuhun pantava, ärisi Taava, ja niin pitkä, että toisesta päästä ulos tulisi, ja sitten korvennettava helvetin tulessa.
— Kyllä minä sinne ilman tulppaakin joudun, puhua lirutti Petrus pöydän alta. Sinne minut isänikin joka päivä lähetti. Minä en ole vielä lähtenyt, kun olen odottanut Taavaa matkatoveriksi.
— Tuommoinen naskali, sanoi Taava ja yritteli siepata Petrusta kiinni, tuommoinen täi, jonka minä kynnelläni hengiltä otan.
— Tule pois herrojen luota, sanoi krouvari sisarelleen, ei sinun sovi heitä mukiloida silloin kun he ovat selviä. Kun ne ovat höyryssä ja hönkä aivoissa kiertää, käsittele silloin niitä yksin tein sitä tuntuvammin.
— Jätä, Taava, tuo viholainen oloilleen, hyvitteli Mathias. Eihän hän mitään pahaa mielessään pitänyt. Nainenhan Taavakin on, ja tyttökin ehkä, ja jokainenhan sellainen Turussa katsoo Gabriel Tuderukseen silmät killillään. Eihän sitä kukaan riitingistään pääse, ja onhan jokainen nainen järkipuoli, kun Gabrielin näkee.
— Mutta minulle ei saa joutavia hölöttää, sanoi Taava, jonka kiukku jo hiukan alkoi lauhtua.
— Ei puhuta, ei puhuta, eletään sovussa, sanoi Johannes Tuderus. Eikä Taavan, joka on noin väkevä, sovi kajota tuollaisiin taattoihin kuin tuo Petrus poika on. Mitä se minun nuorempi veljeni sanoisi, jos tulisi ja näkisi Taavan sotkevan tuota vaivaista kuin taikinaa?
Mutisten itsekseen ja hiukan häpeissään palasi Taava lieden luo. Petrus kiipesi pöydän alta penkille istumaan ja haeskeli piippuaan, joka siinä hötäkässä oli pudonnut. Säpäleinä se löytyi.
— Mistäs minä nyt imen? sanoi Petrus.
— Antakaa sille tutti suuhun, jotta se ei inise, sanoi Taava lieden luota.
Krouvari toi uuden savipiipun ja täytti sen tupakalla. Petrus koetti saada sitä syttymään kynttilästä, koetteli useaan kertaan, mutta se ei luonnistunut. Liedestä oli hiili noudettava siihen. Mutta uskaltaisiko hän lähestyä mahtavata Taavaa, jonka kiukun hän äsken oli nostattanut?
— Krouvari, tuo tänne kipuna! sanoi Petrus.
— Ei täällä hiiliä kanneta ympäri huonetta, sanoi Taava. Joka tahtoo tulta, tulkoon itse noutamaan.
Kun Petrus arkaili eikä uskaltanut liikkua Taavaa kohden, sanoi tämä:
— Tule pois vain, en minä syö.
Ääni oli jo tyyni ja tasainen, sen Petrus huomasi ja uskalsi lähestyä. Joka askelella hän kuitenkin oli valmis livahtamaan pakoon. Tuli viimein lieden luo ja otti hyppysiinsä palavan hiilen, jonka laski piipun suulle. Sormiaan heiluttaen hän sanoi:
— Se Taavan tuli on tänään tavallista kuumempaa.
— Parasta on tottua ajoissa, jotta et aristele, kun sitten sinne suureen pätsiin lopulta joudut.
— Sinne kai se Taavakin tulee, sanoi Petrus, ja kun me kolmisin, Gabriel, minä ja Taava, samassa kattilassa kiehumme, niin kyllä Taava rasvoista huolen pitää.
Jo livahti Petrus pöytää kohden, mutta Taavan suuttumus oli aivan sammunut, hän ei katsahtanutkaan Petrukseen, hoiteli vain kekäleitä syvemmälle padan alle. Ja lempeä ja helläsointuinen oli hänen äänensä, kun hän alkoi puhella:
— Jos kaikki ylioppilaat olisivat sellaisia kuin se Gabriel herra, niin ei olisi hätäpäiviä. Se mies on jokaiselle ystävällinen, aina iloinen ja vilkas. Ja helposti sen miekkakin tupesta lentää, kun niin tarvitaan.
— Liiankin helposti rehtorin ja konsistoriumin mielestä, sanoi
Matthias.
— Mitä niistä, sanoi Taava halveksivasti. Eivät ne ole miehiä eivätkä mitään, vaikka ne miehen vaatteissa käyvät. Ja eiväthän ne edes puhu kuin järki-ihmiset, vaan aina solkkaavat tuota latinaansa, humalassakin, sen minä tiedän, sillä, käyväthän ne täällä aina silloin, kun ovat akkojensa kanssa riidellä mekastaneet. Ja jos ne laulavat, niin mitä lie rivouksia, kun aina latinaksi laulavat. Minä häpeän aina, kun niitä loilotuksia kuulen. Toista on Gabriel herra, hän laulaa niin että muutkin ymmärtävät. Eikä hänen tarvitse muilta oppia, hän tekee laulut itse.
Ylioppilaat tupakoivat, ja yhä paksumpana pilvenä nousi sauhu kattoa kohden, kasaantui ensin pöydän kohdalle ja levisi sitten yhä leveämmälle. Taava seisoi lieden luona, ja niin hiljaista oli, että kuuli, miten kaukana kadulla ajettiin. Kulkusten kilinä läheni, tuli talon kohdalle ja loittoni jälleen.
Ja Taava alkoi laulaa.
Ja kun hän lauloi, niin oli hänen äänessään ihmeellisen pehmeä sävy, kuin nuorella tytöllä, joka yksin on ja jonka tunne suurena laineena lyö rinnassa ja puhkee vihdoin säveliin. Hän lauloi pohjalaista kansanlaulua, ja sitä kuullessa ylioppilailta unohtui vähitellen piippu. Nojaten seinään he katsoivat eteensä, kuten se, joka ihanan näyn saa nähdä, tai kumarassa, liikkumattomina sulkivat silmänsä. Ja oli kuin ahdas tupa olisi vähitellen laajentunut, katto kohonnut, seinät väistyneet. Ja kotoinen tunne avasi heidän sielussaan kirkkaat siipensä, ja he näkivät edessään rakkaan Pohjanmaan, sen aukeat kentät ja viheriät niityt, sen hopeanhohtavat joet ja tummat metsät ja meren aukean ulapan. Ja he tunsivat seisovansa sen suvisen illan suussa, jolloin päivä kultaisena kehränä painuu rantaansa kohden ja punertaa pilvet taikalinnoiksi, jolloin illan rusko kuten nuori morsian ujosti ja arkana antaa suuta aamuauringon valolle, jolloin suvinen tuuli kulkee kukkivan kentän, lainehtivien laihojen ja tummien metsien yli ja sylissään kantaa rauhan ja samalla kaipauksen. Ja he tiesivät, että se maan perukka, jossa he olivat syntyneet, oli kasvanut kiinni heidän koko olemukseensa niin, että he eivät missään muualla maailmassa voisi tuntea itseään kotiutuneiksi. Ja kuinka vapaina kaikista kahleista he astuivat kultaista siltaa kohden autuuden maata.
Niin he istuivat kauan liikkumattomina vielä senkin jälkeen, kun laulu oli lakannut. Ja liikkumattomana seisoi Taava lieden luona, ja heleät kyynelhelmet valuivat pitkin hänen poskiaan. Ei kuulunut muuta kuin tulen leikki kuivissa puissa ja sirkan yksitoikkoinen sirinä uunin takaa. Ja krouvituvassa oli kuin suuri juhla; he olivat temppelissä, jossa on pitkältä seiniin ja korkealta kattoon ja jossa kynttilät palavat suuren sunnuntain rikkaassa rauhassa.
Äkkiä katkaisi hiljaisuuden kadulta kuuluva rähäkkä. Itkeviä poikaääniä ja niiden joukossa pari miesääntäkin. Sitten kuului juopon käheä komennus:
— Mars, pipanat!
— Sehän on Sundeliuksen ääni! huusivat ylioppilaat. Mutta mitä tuo kakaroiden poru tietää? Ei suinkaan hän ole ruvennut koulumestariksi tai lastenpiiaksi.
Melu läheni, se saapui aivan talon kohdalle, nyt kuului seinän takaa parkunaa ja komennusääniä. Äkkiä aukeni ovi, ja krouviin tuli kummallinen saattue. Etunenässä oli kaksi koulupoikaa, joilla oli kummallakin valkoiset paidat puvun päällä, suuret paperitötteröt päässä ja toisella kädessään teline, jossa oli pyörivän tähden jätteitä. Heidän takanaan tuli kolmas valkopaitainen poika, jonka noella mustattuun naamaan kyynelet olivat uurtaneet likaisia vakoja.
— Nehän ovat tähtipoikia! huudahtivat ylioppilaat. Mitä niitä tänne tuodaan?
Pimeästä eteisestä kuului käheä ääni:
— Sukkelaan sisään koko raamatullinen roikka! Ei tässä poru auta, sisään vain joka sorkka!
Ja sisään tuli lauma poikia, joista eräs oli puettu Neitsyt Maariaksi ja kantoi selässään keikkuvassa kehdossa rääsyistä tehtyä lasta. Häntä seurasi Josef, jolla oli kirves olalla ja peloittavan suuri kyttyrä niskassa. Herodeksen puumiekka oli mennyt poikki ja paperikruunu oli toisella korvalla, ja hän parkua jollotti. Vanhalla Simeonilla oli pitkä kuusennaavasta tehty parta ja kädessä keppi. Juudas köysi vyöllään kompuroi jäljestä. Narri kirjavista tilkuista tehdyssä puvussaan seurasi häntä, sitten pappi, jonka kauhtana oli siekaleina ja kaulus roikkui puoliksi irrallaan niskassa. Ja lopuksi tuli pieni, täyttä kurkkua kiukusta parkuva pojan naskali, joka oli enkeliksi puettu. Hänen paperisten siipiensä siekaleet roikkuivat selässä. Kaikki olivat pieniä poikia, joista vanhin tuskin oli täyttänyt kymmentä ikävuotta.
Lasten jäljestä tuli krouviin kolme ylioppilasta. Ne olivat niin erilaisia kuin kuvitella saattaa. Laurentius Sundelius oli hyvin lihava mies, jonka leukaa koristi takkuinen kokoparta. Nenä oli paksu ja kyhmyinen ja hohti kaikissa taivaankaaren väreissä. Hänen ruumiinsa verhona oli avara lammasnahkaturkki, joka leveällä, kudotulla vyöllä oli köytetty hänen paksun vartalonsa ympärille.
Päässä hänellä oli likainen, valkoinen naapukkalakki. Magnus Ringius oli hyvin pieni, hyvin laiha ja hyvin ruma. Kaikki hänen naamassaan oli pientä, silmät kuin pari mustaa pilkkua, nenä tylppä, suu pieni ja kovasti ulkoneva. Karvalakki oli painettu hyvin syvälle, risaisen sarkatakin päällä oli kaulassa vanha, kulunut, suuri huivi, joka oli sidottu ristiin rinnan yli. Hänellä oli jalassa hyvin suuret saappaat. Jacobus Jurvelius oli pitkä ja laiha, mulkosilmäinen ja loippaposkinen, naama muistutti puoliksi ketun, puoliksi lampaan päätä. Hän sammalsi puhuessaan, ja kun hän istui, niin olivat jalat aina kietoutuneet yhteen monelle mutkalle.
— Tässä on Jerusalem, Betlehem ja kaikki Itämaat! huusi Sundelius krouviin tullessaan.
— Mitä sinä niitä tänne roikotat? kysyivät tuvassa olijat.
— Juhlia lopettamaan, vastasi Sundelius. Kas tässä ovat Juudaksen rahat, sanoi hän ja helisti kädessään kukkaroa. Ja ne me juomme juhlan kunniaksi.
— Antakaa ne pois, ne ovat meidän ansaitsemiamme rahoja! huusi
Juudasta esittävä poika.
— Ei anneta, vastasi Sundelius. Juudas heitti pois rahansa, niin sinäkin saat tehdä.
— Minä tahdon kotiin! parkui enkelinä oleva poika.
— Älä räkätä, rastas. Pidä turpasi kiinni, enkeli! ärjäisi Sundelius. Katsos, etten koettele sitä paikkaa, johon pyrstö sinulle pannaan, senkin lentävä otus. Täällä tulee kestit, ja te saatte passata! Ja jos ette tee, mitä käsketään, niin panen teidät yhteen kasaan permannolle ja istun sitten päälle.
Tämä uhkaus näytti niin peloittavalta Sundeliuksen suureen ruumiiseen katsottuna, että pojat vaikenivat.
— Mistä te tämän kirjavan joukon olette löytäneet? kysyi Pictorius.
— Hämeenkadulta, selitti Ringius, joka parhaillaan riisui huivia kaulastaan. Me otimme niiltä rahat pois, ja sitten pienen tappelun perästä, jossa varsinkin Herodes oikein kunnosti itseään urhoollisuudessa, ajoimme koko poikaparven tänne.
— Ettette häpeä, senkin lorvit, siepata lapsilta heidän rahojaan! huusi Taava.
— Minä kuulin sellaista pientä pirinää sieltä pesänpuolelta, sanoi Sundelius. Sehän on se Ruho, se lihava Taava, joka vielä on vanhoissa voimissaan.
— Niin onkin! sanoi Taava ja sivalsi samassa Sundeliuksen poskelle tuiman tillikan.
Toiset remahtivat nauruun, pikkupojat unohtivat kaiken harminsa nähdessään Sundeliuksen saavan kuritusta.
Sundelius mulkaisi kiukustuneena ympärilleen, pani kädet puuskaan ja sanoi:
— Tuo vaim'ihminen ei tiedä, että juhlapäivänä ei saa tehdä käsitöitä. Antakaamme se kristillisellä mielellä hänelle anteeksi. Minä voisin tämän pienen plitskahduksen hänelle kyllä suorittaa takaisin, mutta, kun läskiin lyö, niin se pahasti läiskähtää —
— Mitäs tuo sitten on, jollei läskiä, oikeata ihraa, vinkaisi Taava ja lyödä jymäytti Sundeliusta keskelle vatsaa.
Koko joukko kiljahti riemusta nähdessään, miten Sundelius hetkisen läähätti kuin ahven kuivalla maalla.
— Se oli isku keskelle rumpua, huusi Sundelius. Ja nyt saa sitten alkaa sota, tappelus ja verinen temmellys.
Hän hyökkäsi Taavaa kohden, mutta tämä oli jo siepannut hiilihangon ja oli valmiina hyökkäykseen. Toiset heittäytyivät väliin ja erottivat heidät.
— Niin, niin, sanoi Sundelius, ei pidä koskea seurakunnan pienimpiin, joihin Taavakin naisena kuuluu. Sitäpaitsi ei minulla olekaan syytä suuttua. Lyönti, jonka kaunis nainen antaa, on sama kuin muisku. Huomasitko, Taava, että minä sanoin "kaunis nainen?"
Kaikki alkoivat nauraa, Taava myöskin, ja riita oli loppunut.
Sundelius meni pöydän luo, istui penkille, pani poikien rahakukkaron eteensä pöydälle ja huusi:
— Herodes, tule tänne ja vedä saappaat jalastani!
Herodekseksi puettu poika teki työtä käskettyä.
— Jos sinä, vanha viinatynnyri, olisit tullut käsirysyyn minun kanssani, sanoi Taava, niin tiedätkö, mitä olisin tehnyt?
— En, naisten aivoitukset ovat tutkimattomat. Jollet olisi suulle muiskutellut, niin varmaan jotain muuta yhtä rasvaista olisit tehnyt.
— Näetkö tuota köyttä, joka kulkee tuon parrun yli? sanoi Taava osoittaen paksua köyttä, joka oli heitetty keskellä tupaa olevan parrun yli ja jonka toinen pää oli kiinnitetty lieden kulmauksen rautatankoon.
— Ethän vain olisi hirttänyt minua, hoikkaa poikaa, sanoi Sundelius.
— Olisin vain sitonut etusorkkasi köyteen kiinni ja sitten kiskonut ylös, vastasi Taava.
— Ei se köysi kestä minun painoani, sanoi Sundelius nauraen taputellen mahaansa.
— Kesti se ennen joulua meidän suuren siankin, vastasi Taava.
— Vai samaan köyteen kuin siankin! huudahti Sundelius. Kyllä se on kristillinen mieli kaukana tuosta luomakunnan kukkasesta. Mutta nyt minä tunnen minun kuvussani kummia väristyksiä, tuo äskeinen tuuppaus ja puukkaus, ne panivat vatsani hiukan melskaksi. Olutta tänne ja oikein runsaasti!
Hän otti naapukkalakin päästään, ja silloin näkyi, että hänellä oli keskellä päätä suuri kalju paikka.
— Kyllä se sileä paikka näyttää sitten joulun taas laajenneen, sanoi
Taava, joka otti Sundeliuksen saappaat ja vei liedelle kuivamaan.
— Tietysti, sanoi Sundelius. Minä pidän suuni ympäristöä kesantona, siksi se on tällainen, mutta päälaki, se, jossa järki istuu ja hallitsee, se kiilloitetaan ja silitetään. Ja jota viisaammaksi tulen, sitä enemmän järkeni valtaistuin pyrkii ylöspäin. Tule tänne, enkeli, huusi hän pienimmälle pojista, nouse tuonne penkille taakseni ja ala kaitsea sitä karjaa, joka siimeksessä tuon kukkulan ympärillä vaeltaa.
Poika töllisteli häneen ymmärtämättä mitään.
— Etsi pupuja päästäni! huusi Sundelius.
Poika kiipesi penkille Sundeliuksen taakse ja alkoi etsiä hänen tukastaan syöpäläisiä.
— Kas niin, sanoi Sundelius, nyt sinä olet työssä oikein kotonasi yläilmoissa ja saat tutkia sitä, joka käy yli ymmärryksen.
Tällä välin olivat Jacobus Jurvelius ja Magnus Ringius vapautuneet liiallisista tamineistaan. Neitsyt Maaria sai kiskoa yhdessä Juudaksen kanssa saappaat Jurveliuksen jalasta ja viedä jalkarätit lieden luo kuivamaan. Kaikki kolme kuningasta olivat Magnus Ringiuksen ympärillä, joka passuutti itseään koko ajan.
Pöydän ääreen istuttuaan ja krouvarin tuotua kullekin suuren tuopin täynnä vaahtoavaa olutta veti Sundelius arpanappulat taskustaan, heitti ne pöydälle ja sanoi:
— Nyt teikataan, pojat, kuka tänään on kuningas.
Aivan äskettäin oli tullut se tapa, jolla Ranskassa ja Italiassa loppiaista vietetään, Suomeenkin. Nuoriso otti sen tavan suurella ilolla vastaan, se kun tarjosi tilaisuuksia suureen rähinään ja pahan menon pitoon.
Arpa määräsi pienen Magnus Ringiuksen kuninkaaksi. Hän pääsi istumaan pöydän päähän, haarukkakynttilä pantiin hänen eteensä, Herodeksen paperikruunu hänen päähänsä ja tähtipoikien kolehtipussi kynttilän viereen. Nyt sai hän valita koko hovikuntansa.
— Kun täällä ei ole muita vaimon näköisiä, rehenteli Ringius, niin tule sinä Taava minun aviosiipakseni ja jaa valta ja kruunu minun kanssani.
Taava, joka oli mielissään siitä, että hän näin sai istua samaan pöytään ylioppilaitten kanssa, tuli nauraa kikattaen istumaan Ringiuksen viereen.
— Kyllä sinä olet mahtava persoona, sanoi Ringius Taavalle, kun sinut näin oikein läheltä näkee. Annahan, kun syleilen osaa sinusta.
Ja Ringius kaappasi nauravan Taavan syliinsä ja painoi paukahtavan muiskun hänen pullealle poskelleen.
— Etsitään sitten suuta, kun ei tehdä mitään muuta, sanoi Ringius.
Sinä Jurvelius, jolle taivas ylitsekäymättömässä armossaan on antanut
vain pituutta, mutta ei leveyttä, ole sinä minun sotaväkeni yliherra.
Nuo kolme Itämaan kuningasta palvelkoot sinua.
Ja huutaen pojille, jotka seisoivat lieden luona, hän jatkoi:
— No, epanat! Tulkaa tänne, te maailman mahtavat, ja seisokaa minun sotaherrani takana: sinä Melchior, niistä ensin nenäsi, sinä Kasper, heitä tuo murheellinen muotosi pois ja sinä Balthasar, sinä musta murjaani, tasoita naamastasi väriä. Sinä, Petrus Pictorius, joka olet täynnä koiruutta kuin koira kirppujansa, saat olla minun neuvonantajani. Sinä Laurentius Sundelius, jolla naama on kuin mädännyt nauris ja kupu kuin kaikkinielevä likahauta, joka haiset kuin se nurkka, jonka luo koirat ja miehet pysähtyvät, sinä olet minun rahastonhoitajani, sillä sinun rehellisyydelläsi ei ole mitään mittaa eikä määrää, etkä sinä katso, mikä on oikeaa ja väärää, et kysy lupaa, kun rahoja taskuus tuuppaat.
Tämä viittaus Sundeliuksen rahojenhankkimistautiin herätti naurunrähäkän.
— Minä olen miehistä paras, enkä mikään kylän varas, sanoi
Sundelius. Minä en koskaan ole kenenkään tietämättä mitään ottanut.
Jos ihmisiltä jotain katoo, niin tietävät aina, ketä syyttävät.
— Sinä Matthias Mathesius, jolla on muoto muikea, saat olla lainlukijani, ja te Kalajoen kirkkoherran pojat, Johannes ja Josephus, te jalo veljespari, saatte olla minun pappejani, sillä minä tiedän, että te jaksatte syödä enemmän kuin kukaan muu. Johannes Tuderus, jonka nenä aina on terävä, ja jokaiseen paikkaan itsensä pistää, hän olkoon minun lääkärini ja hoidelkoon minua silloin, kun kaikki ylitse käy ja jalat eivät enää vatsaa kannata. Ja te räähkät, te pikkuiset pipanat, liikkukaa kuin oravat, kun suuria herroja saatte palvella. Neitsyt Maaria saa Herodeksen kanssa hoidella lieden luona tulta, Josef saa olla kynttilän niistäjänä, Simeon, narri ja pappi sekä Juudas saavat auttaa krouvaria, kun hän meille kantaa eteen juotavaa. Ja nyt parasta viiniä pöytään, nyt voi kastella mahaa, kun on taskussa rahaa.
Krouvari riensi kellariin, ja pian hän toi sieltä nassakan viiniä, jota liedellä padassa kiehutettiin ja sitten tinatuopeista tarjottiin. Ja joka kerta, kun kuningas joi, täytyi kaikkien huutaa:
— Kuningas juo!
Näin jatkui huikeaa iloa Anders Merthenin krouvissa. Ja kun kuuma viini valui alas kurkuista ja veri virtasi suonissa hurjaa kyytiä, alkoi miesten naamoista hikipisarat helmeillä. Pian riisuttiin takit yltä, ja siinä sitä paitahihasilla istuttiin tupakoiden ja tavan takaa tinatuoppia kallistellen. Ja pian laulukin alkoi kaikua, vuoroin latinalaiset teinilaulut, vuoroin kansanlaulun renkutukset.
— Ei tästä loilotuksesta hyvää synny, ennenkuin Gabriel Tuderus tulee, sanoi Ringius. Missä se mies mataa ja maleksii? Etkö sinä, minun komea kuningattareni, tiedä, missä sinun lemmittysi tällä hetkellä oleksii?
Taava loi tuiman katseen Ringiukseen, niin tuiman, että koko pöytäjoukko sen nähdessään räjähti nauruun.
— Minä olen pieni ja vaivainen, jolla naama ei ole taivainen, sanoi Ringius. Kyllä minä ymmärrän, että sinun sydämesi aivoitus on toisaanne päin kuin minuun.
Taava oli vaiti, mutta hänen korkea povensa nousi ja laski kiivaasti. Pictorius iski varoittavasti silmää Ringiukselle, mutta tämä ymmärsi sen kehoitukseksi ja jatkoi:
— Kyllä minä ymmärrän, että sydämessä tyttölapsella kutiaa ja selkää karmii kuin muurahaiset siellä tepastelisivat, kun vain näkeekin Gabrielin komean muodon ja kuulee hänen äänensä, joka on kuin enkelin peliä taivaan illanpunaisen pilven reunalla suvisen päivän hämärässä. Taava, Taava, älä luule Gabrielia saavas! Kyllä toiset sen sinulta ottavat. Ole sinä minun ja minä olen sinun, ja sitten me yhdessä pidämme hauskaa ja laulamme että: heleijaa!
Taava otti aika kulauksen tuopista nielläkseen kiukkunsa alas, ja koko pöytäjoukko huusi täyttä kurkkua:
— Kuningatar juo!
Mutta Ringius oli päässyt kiusanteon alkuun, ja kun Taava pysyi tyynenä, jatkoi hän:
— Hillitse sinä palavia tunteitasi ja etsi muita suita kuin
Gabrielin. Anna muisku mulle!
— Pysytkö siinä loitolla, ärähti Taava, sinä senkin irvihammas!
— Voi sitä naisvaltaa! huusi Ringius. Mutta kai mielesi lauhtuu, kun annan sinulle muistoksi vaikkapa vyöni.
Taavan kasvoille levisi kuin ukkospilvi.
— Mitä sinä penikka tarkoitat? sähisi Taava.
— Kuulkaa minua koko minun hovini, huusi Ringius. Minä olen nähnyt näyn, joka täytti minun sieluni ihmetyksellä ja kummastuksella. Kerran minä pistin pienen silmäni pienen ovenraon kohdalle. Ja mitä minä äkkäsin! Taavalla oli Gabrielin vanha vyö käsissään, ja sitä hän suuteli.
Kuten kuumana kesäpäivänä äkkiä pyörretuuli nousee ja lennättää hiekkaa korkealle, niin singahti Ringiuksen pienoinen olemus penkiltä ilmaan ja lensi tuvan keskipermantoa kohden. Taavan jykevä käsi oli tarttunut hänen kaulukseensa ja viskannut miehen paikaltaan. Ja niin äkkinäinen oli teko, että kukaan ei ennättänyt liikahtaakaan, kun Taava jo oli paiskannut miehen lattialle suulleen ja itse istunut päälle.
— Tuo nuora tänne, Neitsyt Maaria, huusi Taava viitaten katosta parrun yli riippuvaa köyttä.
Ja pian hän sen sai ja tottuneilla sormillaan veti köyden päässä olevan silmun Ringiuksen ranteitten ympärille, veti toisesta köyden päästä, ja nyt riippua retkotti Ringius kuin teurastettu eläin keskellä tupaa, jalat kyynärän päässä permannosta.
Yleinen riemunulvahdus pääsi katselevasta joukosta, poikaviikarit kiljuivat ja hyppelivät iloissaan nähdessään kiusaajansa pinteessä. Ja niin nopeasti kaikin oli käynyt, että Ringius vasta nyt oikein huomasi, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän älähti kuin haavoitettu peto, mutta siitäpä toisten ilo vain yltyi. Siinä Ringius sätkähteli kuin ahven ongessa.
Taava sitoi köyden toisen pään lujasti kiinni lieden kulmarautaan. Ja nyt kääri hän hihat korkealle ja paljasti paksut käsivartensa kyynärpäihin asti.
Miehet hirnuivat hurjasta ilosta, jota runsaasti maisteltu viini oli kiihoittanut. He eivät tietäneet, mitä Taava aikoi tehdä, mikä tuuma hänen mieltään myllersi, mutta jotain heille hauskaa ja Ringiukselle ikimuistettavaa se olisi, sen he heti aavistivat.
Ja kuten teurastaja, joka uhrinsa on valinnut, ja tekoon ryhtyy, niin läheni Taava tuikeasti katsoen köydestä roikkuvaa ylioppilasta. Ringius potki ja pyristeli, mutta Taava, kuten tottunut sikojen hoitaja sieppaa porsasta takajalasta kiinni ja siitä ilmaan kohottaa, nappasi ensin toisen ja sitten toisen kintun lujiin hyppysiinsä. Ja nyt pusersi hän pojan molemmat jalat kuin pinteään pihtiin polviensa väliin.
— Otetaan sitten sinunkin vyösi yksin tein muistoksi, sanoi hän, ja hänen sormensa lähenivät Ringiuksen uumia. Ringius koetti sylkäistä Taavan päälle, mutta ei osunut. Nopeasti avasi Taava vyön ja heitti sen kauaksi tuvan nurkkaan, ja roikkuvan pojan housut valahtivat hiukan alemmaksi.
— Ja nyt katsotaan, millaisia porsaita Pohjanmaalla on, sanoi Taava, ja vetäisi pojan housut aivan alas.
Siinä nyt Ringius roikkui punaisena kiukusta ja häpeästä, ja paljaat kintut sätkähtelivät. Hän koetti potkaista Taavaa, joka oli päästänyt hänen jalkansa polviensa välistä vapaiksi, mutta alaspainuneet housut sotkeutuivat jalkoihin. Hän rimpuili kuin hullu toisten nauraa rähistellessä, ja paita lekotti hänen ympärillään.
Samassa tarttui Taava paitaan ja repäisi, se ratkesi ja jäi Taavan käteen. Siinä Ringius nyt oli kuin nyljetty kettu, jonka päältä nahka on vedetty pois.
Mutta Taava ei vielä ollut tyyntynyt. Hän meni oven luo, otti sangon ja pisti sen korvoon, joka oli täynnä kylmää vettä.
Ringiuksen huuto hukkui miesten nauruun ja poikien kikatukseen, kun
Taava sanko kädessään läheni uhriaan.
— Kyllä minä sinun tunteesi jäähdytän, kiljaisi hän, ja samassa lensi koko sangon sisältö Ringiuksen vatsaa kohden ja roiskahti ympäri tupaa. Ringius ulisi jääkylmän veden kosketuksesta, ja kaikki katsojat liikahtivat ikäänkuin itse olisivat saaneet kylmän veden lämpöiselle vatsalleen. Kiljui siinä köydessä riippuva, ja huusivat ilosta katsojat. Sätkähdellen ja keikkuen Ringius pyöri köyden mukana ympäri veden valuessa pitkin hänen ruumistaan alas. Hän tuli selin Taavaan päin, kun äkkiä sai toisen sangollisen selkäpuoleensakin. Koukistuipa mies tässä oudossa kylvyssä.
— Leivotaan hiukan äitisi laittamia kakkuja, huusi Taava, ja hänen leveä, märkä kämmenensä läiskähti Ringiuksen pehmoisimpaan ruumiin osaan, ja pian näkyi siinä hohtavan punainen jälki.
— Ja tuossa toisellekin puoliskolle! kiljaisi Taava ja taas läimäisi oikein tuntuvasti. Ja nyt sateli lyönti toisensa jälkeen, sateli taajaan. Hänen kätensä nousi ja laski kuin ahkeran poukunpesijän kurikka, ja jokaista läimäystä seurasi yhä kovempi naurun puuska katsojien puolelta. Hohtavan punainen oli jo Ringiuksen selänloppu, punaisempi kuin elokuunillan taivaan ranta.
Lopulta herkesi Taava toimestaan, pyyhkäisi kätensä hameeseensa, päästi köyden toisen pään irti ja laski Ringiuksen alas. Häpeissänsä, peittääkseen alastomuuttaan tämä kokoeli märkiä housujaan ruumiinsa alapuolen verhoksi.
— Se vasta oli löylytys! sanoi Sundelius, joka oli nauranut niin, että oli ollut pari kertaa tukehtua, jolloin enkeli hänen takanaan oli täyttä voimaa möykyttänyt häntä nyrkillään selkään. Jos minä tuon ryöpyn olisin saanut syntiseen ruumiiseeni, niin minä sanon, mikä höyry, mikä paksu höyry, oikea kotisaunan joululöyly, olisi noussut minun kuumasta ruumiistani!
Taava etsi tuvan nurkasta Ringiuksen vyön ja toi sen hänelle.
— Tuossa on vyösi, sanoi hän, jotta eivät housusi putoa etkä enää näytä alastomuuttasi. Se ei ole mikään silmien ilo tuollainen laiha ruipelo, tuollainen krääkkä. Luut kyllä jokaisella on, mutta koreampi on katsella lihoja niiden peittona kuin paljasta nahkaa, jonka läpi luut kuultavat. Sinä ansaitset sen minkä sait, mutta ei kanneta vihoja.
Ja Taava otti Ringiuksen syliinsä ja painoi kaikuvan muiskun keskelle hänen suutaan.
