Читать книгу Ylioppilaita - Finne Jalmari - Страница 4
II
ОглавлениеTaavan muisku otettiin yleisellä hurraahuudolla vastaan, ja juomingit alkoivat uudella vauhdilla. Koulupojat olivat huutavassa hukassa ylioppilaitten komentaessa heitä, ja korvapuusteja ja potkuja sateli tiheään maksuksi. Mutta ainoakaan ei uskaltanut kapinoida, sillä peloittavia tarinoita oli liikkeellä siitä, miten vanhemmat ylioppilaat kohtelivat nuorempia, sitä ankarammin siis heitä, jotka vielä olivat koululaisia.
Äkkiä kuului oven luota Taavan ääni:
— No siinä se kaivattu vihdoinkin on!
Tulija oli kahdeksantoistavuotias, solakka nuorukainen, jonka kasvonpiirteistä säteili tarmo ja varhain herännyt intelligenssi. Hän oli kuten muutkin ylioppilaat puettu lammasnahkaturkkiin, jonka hän heti oven suussa riisui, ja sorjana seisoi hän sarkapuvussaan, joka oli vyötetty nahkavyöllä. Koko hänen esiintymisensä osoitti suurempaa hienoutta kuin mikä hänen tovereissaan vallitsi. Hänellä oli päässään huopahattu, jonka toiseen, ylöspäin käännettyyn sivuun oli kiinnitetty pitkä sulka.
— Missä sinä Gabriel olet lehjustellut? huusivat toverit.
Gabriel ei vastannut mitään, hän kätteli Taavaa, nyökkäsi krouvarille ja läheni pöytää, jonka ääressä toverit istuivat.
— Mikä tuo lauma on? kysyi hän osoittaen koulupoikia.
— Ne ovat tähtipoikia, jotka me toimme tänne, vastasi Sundelius.
— Miksi?
Ei kukaan vastannut.
— Miksi? kysyi Gabriel uudelleen. Ette kai koeta saada minua uskomaan, että se on tapahtunut kirkollisesta hartaudesta.
Sundelius oli hämillään. Hän tiesi Gabrielin mielipiteet ja arkaili alkaa. Taava se asian ilmaisi.
— Nuo ottivat poikien rahat ja tulivat niitä juomaan tänne.
Gabrielin nyrkki paukahti pöytään, ja hetkisen oli aivan hiljaista huoneessa.
— Missä tuo kukkaro on? kysyi hän tiukasti.
Kaikki katsoivat kynttilää kohden, mihin kukkaro oli jäänyt. Se oli kadonnut!
— Se oli äsken tässä, sanoi Ringius. Minne se sillä välin on hävinnyt?
Muutamat kumartuivat jo pöydän alle ja toiset loivat epäileviä katseita tovereihinsa, joiden liiallisesta rehellisyydestä he eivät olleet vakuutettuja.
— Minulla se on! huusi enkeli, joka seisoi Sundeliuksen takana.
— Vai sinä senkin jeeveli! ärähti Sundelius. Annas kun puserran sinut liiskaksi!
— Anna pojan olla, sanoi Gabriel, ja nöyränä kääntyi Sundelius häneen päin.
— Mitä sinä siellä penkillä teet? kysyi Gabriel pojalta.
— Minä olin hakemassa vöyvöjä tämän möhömahan hiusten tähteistä, ja kyllä niitä siellä onkin vaikka toisillekin jakaa.
Samassa livahti hän pakoon, joten Sundelius ei saanut häntä kiinni.
— Ei piiskuisten sovi olla kapakassa, menkää kotianne, sanoi Gabriel
Tuderus heille.
Mutta käsky, joka aikaisemmin olisi ollut heille mieluinen, ei sitä enää ollutkaan, sillä olihan tuvassa Gabriel Tuderus, kaikkien koulupoikien ihailun esine. Hän oli komeampi kuin kukaan muu, hän miekkaili paremmin kuin kukaan muu, eikä hän pelännyt ketään, ei kuvernööriä, ei rehtoria, ei konsistoriumia. He jäivät oven suuhun ja katselivat sieltä pöytään päin.
— Mutta veli veikkoseni, sanoi Johannes Tuderus, mikä sinua vaivaa?
Sinähän olet tänään juhlallinen kuin tuomiorovasti.
— Hän on aivan varmasti rakastunut, sanoi Sundelius. Sillä katsokaas, pojat, rakkaus tekee ilmestyksensä ensin siten, että naama menee hiukan kallelleen, kuten nyt on veli Gabrielilla. Heitä sinä rakkaus hiiteen ja ryyppää sen sijaan.
— Minä en likkoja likistä, sillä ne alkavat vikistä, sanoi Petrus
Pictorius, jonka aina täytyi kaikkeen sekaantua.
— Te puhutte kuin lampaan päästä, sanoi Gabriel nauraen. Ettehän te tiedä, mitä rakkaus onkaan!
— Enkö minä tiedä, huusi Sundelius, enkö minä tiedä, minä, joka viisitoista vuotta olen ollut yliopistossa ja sinä aikana tutkinut vain rakkautta? Minä, joka ansaitsisin siinä suhteessa jo akateemisen arvonimen, minäkö en tuntisi rakkauden olemusta ja sen kaikkia eri muotoja. Rakkaus — sanonko sinulle, mitä se on? — rakkaus on suuri sipuli. Sinä kuorit sitä lehti lehdeltä etkä lopulta löydä mitään muuta sen sisältä kuin aina noita samoja lehtiä. Ja kuoriessasi vielä koko ajan itket.
Pikku Ringius tokaisi Gabrielille:
— Mitä sinä suotta rakastut, sehän on jonninjoutavaa hommaa, kun kaikki tytöt sinua ihailevat. Toista se on sellaisten kuin minun, joka on rakennettu hätimiten puhdetöiksi ja josta on unohdettu kaikki seinäkoristeet pois. Minä olen aina rakkaudenkipeä, ja kun kevät tulee, niin vongun ja vingun kuin vanha kissa iltapuhteen aikaan.
— Jos te tietäisitte, kuinka hän on kaunis! huudahti Gabriel innoissaan ja nousi seisomaan. Missä hän käy, on kuin valkeus valahtaisi. Hän on kaunein neitosten joukossa, niin kaunis, että araksi tulee häntä lähestyessään.
— Ja missä sinä hänet näit? kysyivät toiset.
— Hän tuli tuomiokirkkoon, kertoi Gabriel, ja minä seisoin portailla katsellen ohikulkijoita. Kun hän läheni, niin jäin kuin kivettyneenä seisomaan, ja oli kuin kadonnut olisi kaikki ympäriltäni, vaipunut pois, kuin lakannut kirkonkellojen pauhaava soitto ja me kaksi olleet kahden koko avarassa maailmassa. Hartaana hän asteli kirkkoa kohden, kantaen molemmin käsin virsikirjaa, jonka ympäri oli kiedottu punainen silkkihuivi. Maahan hän katsoi ainoatakaan katsetta luomatta niihin, jotka väistyivät hänen tieltään. Mutta kun hän kirkon portaitten juurelle pääsi ja katseensa kohotti avointa ovea kohden, josta temppeliin käydään, niin kohtasi hänen katseensa minut. Hetkisen seisoi hän paikallaan ja alkoi sitten nousta portaita ylös; nyt oli hänen päänsä kumarammassa kuin ennen, ja minä näin, että hohde syvempi kuin äsken oli hänen poskillaan.
— Ja hän oli yksin?
— Hänen rinnallaan asteli pieni poika, veli varmaan. Ja kun he kohdalleni tulivat, viittasi poika minuun ja sanoi tytölle: "Tuossa hän on!" Mutta tyttö ei katsahtanutkaan. Jäljestä seurasin kirkkoon ja pylvään vieressä katselin miesten puolelta sinne, missä punainen päähine välähti ja missä vaalea tukka paksuina palmikkoina sen alta valui alas. Ja kun seurakunta virren aloitti, niin helähti hänen äänensä yli muiden. Ja koko jumalanpalveluksen ajan katselin vain häntä. Sitten seurasin häntä, matkaa kotvasen, mutta en kauas.
— Kyllä tuo tyttö on taivaasta moksahtanut alas, sanoi Sundelius, sillä minä tunnen tämän kaupungin kaikki piikaset, eikä ainoaankaan tuo kuvailu sovi. Olkoon hän kuka tahansa, niin nainen hän ainakin on, ja siis sellaisenaan käärmeen sikiö, kuten sanakin opettaa. Ja minä varoitan sinua, nuorukainen, menemästä peliin niiden kanssa. Jota koreampi likka, sitä villitympi on poika. Ensin on silmien mulkaus, sitten huokauksen hörinä, sitten naurun kikatus, jota seuraa kätten puristus ja vartalon likistys. Ja aameneksi tulee poru ja paha elämä. Ja sitten lopulta ollaan rehtorin edessä, joka pakottaa naimisiin tuon epelin kanssa. Ja iloitse sitten enää elämästä, kun jo olet naitu mies! Pieni nipistys poskesta ja muiskaus nurkkien takana, mutta siihen se pysähtyköön, sillä siitä ilosta ei jälkiä näy eikä kuulu. Se peli antaa sitä iloista vimmaa miehen mieleen. Mutta rakastaa naista ylitse kaiken, pois se, sillä se riitelee järkeä vastaan. Ja huomaanpa jo, että pahanne päin sinä olet menossa, kun yhden vaim'ihmisen näkeminen sinut juhlalliseksi tekee, sillä seisothan tuossa kuin ensi kertaa pyhälle ehtoolliselle menossa, silmät suurina päässä ja kasvoilla juhlallinen vakavuus.
— Minä tunnen, sanoi Gabriel aivan hiljaa kuin itsekseen, että tänä päivänä on sidottu kohtaloni lankaan toisen lanka niin tiukalle, että sitä ei erota ihmiskäsi.
Hän istahti pöytään. Kukaan ei sanonut hänelle mitään. Kotvasen kuluttua sanoi Matthias Mathesius:
— Johtuupa mieleeni tarina, isäni kertoma kahdesta nuoresta, jotka ensi hetkessä rakastivat toisiaan, olivat onnellisia ja kuolivat koskaan sanaa vaihtamatta keskenään.
— Kerro se, sanoi Gabriel, sillä vaikka tunnenkin itseni onnelliseksi, niin on murheen varjo painunut sieluni päälle ja minä kaipaan kuulla niistä, jotka ovat paljon tunteneet ja rikkaina menneet elämästä pois.
Krouvissa tuli aivan hiljaista, kun kaikkien katseet kääntyivät
Matthias Mathesiukseen, joka hetkisen vaiti oltuaan alkoi tarinansa.
* * * * *
Kankaisten Hornilla oli tytär niin kaunis, että jokainen vaikeni hänet nähdessään, niin siveä, ettei kukaan hänestä pahaa sanaa sanonut. Kun hän Tukholmasta ensi kertaa tuli Suomeen ja saapui Kankaisten kartanoon, oli hän seitsemäntoista vuoden vanha. Kankaisten kartanon monilukuisen palveluskunnan joukossa oli renki, ahkera ja uuras, ja niin komea hän oli katsella, että valepukuiseksi kuninkaanpojaksi olisi häntä luullut. Eikä hän ollutkaan aatelisverta vailla, sillä kerrotaan erään Flemingin matkoillaan sisämaihin poikenneen torppaan, jonka ainoan tyttären hän siksi yöksi otti aviokseen. Kerrottiinpa, että tuon torpan tytön poika olisi ollut tuo samainen renki. Kaunis hän oli ja kiivas, vaikka hän aina mielensä hillitsi, mutta hänet nähdessään tiesi, että hän oli kuin suvanto, jonka pohjalla syvä ja väkevä virta myllertää. Sattuipa kartanon nuori neiti kerran näkemään tämän isänsä palkollisen, ja katsoipa poikakin silloin ensi kertaa isäntänsä tytärtä suoraan silmiin. Ja siitä hetkestä he tiesivät, että heidän elämänsä kuuluivat yhteen. Ei oltu ennen kuultu niin heleätä naurua Kankaisten kartanossa kuin nyt, kun nuori neiti liikuskeli siellä, ja hänen naurussaan oli se sama kylmänkirkas ja puhtautta ja vilvoitusta lupaava helske kuin lähteen vedessä, joka kalliosta puhkee ja puhtaaseen hiekkaan laatii itselleen hetkiseksi lepopaikan ja siitä uomansa uurtaa eteenpäin. Eikä kartanossa milloinkaan ennen palkollista ollut, joka aina teki työtä talon vaurastumiseksi eikä itseään eikä omaa etuaan ajatellut. Levisipä sanoma ympäri maata Kankaisten neidon kauneudesta, iloisuudesta ja rikkaudesta, ja summittain saapui kosijoita häntä kihlaamaan. Mutta ainainen hylkääminen oli heillä edessä, ja kun vuosi oli kulunut, ei kukaan ollut voittanut neitiä aviokseen. Ja renki piteli aina hevosta silloin suitsista, kun kosija talosta lähti, ja kun ylhäinen nuori mies oli ajanut kartanon veräjästä, niin leikkipä palkollisen huulilla onnekas hymy. Tulipa sitten kerran hovista asti vieraita, saapui herttua Juhana kauniin puolisonsa keralla Kankaisiin majailemaan. Silloin juhla seurasi toistaan, ja isoista ja ylellistä oli elämä kartanossa. Ja herttua, joka kauneutta rakasti ja paljon oli matkoja tehnyt vieraille maille, järjesti kaikkien katsottavaksi tauluja, joissa elävät ihmiset liikkumattomina seisoivat. Niinpä kaipasi hän kerran komeata ritaria tällaista tauluansa varten, sattui näkemään tuon komean palkollisen, puki hänet omaan kullalla kirjailtuun pukuunsa ja asetti hänet kuvaksi, jossa hänen vierellään oli oleva kaunis nainen. Siksi hän valikoi kartanon neidin. Näin nuo molemmat ensi kertaa seisoivat rinnatusten, seisoivat katsoen syvälle toistensa silmiin, ja käsi oli etsinyt toisen kättä. Seuraavana päivänä oli palkollinen kadonnut, eikä kukaan tietänyt minne. Suri kartanon herra hyvän rengin katoamista, mutta enemmän suri kartanon neiti.
Ja hän käsitti, että tuo nuori mies tuona hetkenä, jona hän komeassa puvussa oli seisonut hänen vieressään, oli tehnyt päätöksensä paeta, sillä hän rakasti liian paljon. Sattuipa muuan kartanon palkkaväestä tulemaan Turkuun ja oli siellä nähnyt tuon nuoren miehen. Kun kartanon neiti sen kuuli, niin syntyi hänessä sellainen kirveltävä ikävä nähdä vielä kerran vaikkakin etäältä tuo, jota hän rakasti. Ja kun hänen mielensä ei ottanut ilahtuakseen, lähetti hänen isänsä hänet Turkuun, herttuan hoviin. Päiväkaudet etsiskeli neitonen sydämensä kaivattua uskaltamatta kysyä keneltäkään, ja kun ei hän pitkään aikaan ollut häntä löytänyt, niin meni hänen mielensä murheelliseksi, ja hän päätti lähteä takaisin Kankaisten kartanoon. Oli kirpeä talvipäivä, ja hän valmistautui matkalle. Jo ajoi hän Linnankatua pitkin, kun reen viereen tuli tuo kaivattu mies, käski ajajan paikaltaan pois, itse tarttui ohjaksiin, istuutui reen laidalle ja läksi kyyditsemään neitosta kotiaan, Ja kun he kaupungilta pääsivät metsään ja talvinen hiljaisuus verhosi heidät, niin olivat he sanomattoman onnellisia. Ja unohtipa ylpeä neitonen kaiken muun, unohti oman arvonsa, ja äkkiä kietoi hän kätensä pojan kaulaan. Lämpimän, ajatuksia lumoilevan veren laineen lykkäsi sydän pojan kasvoille, kun hän neitosen tunsi sylissään. Ohjakset putosivat käsistä, kun hän neitosen painoi lujasti poveaan vasten. Ja hiljaa asteli hevonen tietä eteenpäin huurteisen metsän halki, helähti kulkunen silloin tällöin ja seisahtui hepo kuuntelemaan, kun kettu juoksi metsässä tai kun metso pyrähti lentoon ja istahti puuhun, jolloin huurteiset oksat kirkkaana sateena pudottivat runsasta luntaan hangella. Ja vaiti, unohtaen kaiken maailman, nuo kaksi ihmistä ajoivat talvisen päivän kirkkaassa hohteessa, sen sinertävässä hämyssä, ja kirkkaasti paistoi öinen kuu heidän tielleen. Kun he kartanoon saapuivat, niin oli neitonen iloinen, mutta iloisuus oli sitä suurta, hiljaista riemua, jota ei havaitse muusta kuin silmien oudosta hohteesta ja huulten omituisesta hymyilystä. Mutta seuraavana päivänä tapasi tauti neitosen, eikä ollut päivä vielä kolmasti uudelleen syntynyt, kun hän jo lepäsi kuolleena. Samaa tietä, jota he olivat ajaneet, ajoi viikkoa myöhemmin nuori mies jälleen armaansa kera, mutta nyt ajoi armas arkussa. Ja hiljaa kuten silloinkin asteli hepo tietään. Hornien hautakammioon kätkettiin neitosen ruumis, seuraavana aamuna löydettiin kirkon seinän vierestä, kammion muurin luota nuorukaisen ruumis. Syvälle sydämeen oli hän iskenyt puukon, ja punaisena hohti hanki hänen allaan. Siihen hänet haudattiin. Kun tuli kevät, niin kasvoi kaunis koivu haudan päälle, syvälle juni se juurensa, ja oksat varjosivat kappelia. Ja kun hautaholvi aikojen kuluttua avattiin, olivat puun juuret kivien lomitse etsineet tien sinne ja löytäneet immen arkun. Näin yhdisti heidän elämänsä rakkaus ja kuolema. Ja he olivat tajunneet toistensa sydämen aivoitukset sitä sanoilla sanomatta.
* * * * *
Vakavina kuuntelivat pöydän ääressä istujat kertomusta, ja kyynel monen silmäkulmasta herahti. Vakavana kuunteli Taava, ristissä olivat kädet hänen helmassansa, ja unohtunut oli tulen hoito. Punaiset hohtavat hiilet vain takassa kiiluivat. Mutta oven luona pojat, jotka ensi kertaa kuulivat heille outoa tarinaa ihmiselämästä, katsoivat hohtavin silmin eteensä, ja rinta nousi ja laski kiivaasti, kuten sillä, joka sadun kuulee ja kaipaa ikää, jolloin sadun saisi elää. Eikä heidän silmissään ollut kyyneliä, niin palava oli heillä kaipaus ennen aavistamattomaan elämään.
Kuten haukka iskiessään kanatarhaan saa äkkinäisen hätäkän aikaan, niin nousi melske ja hälinä krouvissa, kun hengästynyt ylioppilas avopäin ja tukka haipparallaan tupsahti ovesta sisään ja huusi täyttä kurkkua:
— Onko täällä pohjalaisia? Pian apuun! Sillankorvassa on smoolantilaisia jumalaton kihermä meidän miesten kimpussa.
Samassa oli jo mies mennyt, mutta samassa lensivät myös ylioppilaat paikoiltaan, ja siinä asussa kuin olivat, paitahihasillaan ja monet jalkineittakin, rynnistivät ovesta ulos. Pojat väistyivät syrjään, kun joukko kiiti ohitse, mutta livistivät sitten huutaen jäljestä. Viimeisenä loikki krouvari hiilihanko kädessään, sillä hänkin oli aina valmis puolustamaan pohjalaisiaan.
Gabriel oli jäänyt, ja jäänyt oli Taavakin. Ja kun huutava joukko oli häipynyt, oli tuvassa aivan hiljaista.
Gabriel istui pöydän luona. Hän säpsähti, kun Taava astui hänen viereensä ja sanoi:
— Sano, millainen hän on, ja minä etsin hänet sinulle.
Kummastellen katsahti Gabriel häneen.
— Sinäkö? sanoi hän. Minun toverini sanovat, että sinä rakastit minua —
— Se on totta, mutta eihän se estä.
— Etkö ole siis kade?
— Minä olen jo aikoja sitten tietänyt, että se oikea tulee kerran ja että minä se en ole.
— Sinä väistyit siis, minä en sitä voisi, en koskaan.
— Ei sinun tarvitsekaan. Muutamat saavat aina elää varjon puolella; niin minä teen. Ja mitä siitä? Tottuuhan siihenkin. Alussa se kyllä on vaikeata, mutta tulee sitten kyllä helpommaksi. Ei puhuta siitä sen enempää. Minä autan sinua, jos tarvitset.
— Kiitos!
— Älä suotta kiitä. Ja nyt kai menet tappelukseen?
— Niin, tuonneko sillankorvaan? Tuskin menen. En ole tänään sillä mielellä. Menenhän katsomaan, miten meidän pojat kunnostautuvat.
Hän pysähtyi, kuin aikoen sanoa jotain Taavalle, hymähti, tarttui
Taavan käteen ja pusersi sitä.
Kun hän ovesta tuli ulos, oli se poika, joka oli enkeliksi puettu, hänen vierellään ja sanoi:
— Se korea tyttö, se on minun siskoni.
Gabriel jäi paikalleen läähättäen seisomaan.
— Kyllä hän teidät tuntee, jatkoi poika, kun minä olen teistä niin paljon kertonut. Siksi minä sormellani näytinkin kirkon luona. Hän ei ennen ole teitä nähnyt, kun hän vasta jouluksi tuli Tukholmasta kotiin oltuaan siellä monta vuotta.
— Ja kuka sinä olet? kysyi Gabriel.
— Niin, minäkö? Minä olen Eerikki.
— Kenen Eerikki? Kuka on isäsi?
— Sehän on pormestari, se minun isäni.
Gabriel ei sanonut enää mitään, hän seisoi hymy huulillaan ja miekallaan piirteli kuvioita hankeen. Pikku Eerikki odotti hetkisen, nykäisi sitten käsivarresta häntä ja sanoi:
— Eikös sitä jo mentäisi?
— Minne?
— Sinne tappelukseen.
— Minkätähden?
— Ainahan te niissä olette ensimmäisenä miehenä.
— Ei tee nyt mieleni.
— Ei tee, sepä merkillistä, sanoi poika. Jos minä olisin teidän sijassanne, niin kyllä tietäisin, että mieli tekee. Oikein pirauttaa —
— Mitä sinä sanot!
— Sitä, mitä ajattelen. Oikein pirauttaa, kun sanoin sisarelleni, että te aina tappelette ja aina voitatte.
— Sanoitko sinä niin!
— Sanoin, niin vissisti kuin tässä seison, vaikka maa allani halkeaisi.
— Tule perässä, jos pysyt!
Ja miekka kainalossa ryntäsi Gabriel eteenpäin, ja jäljestä mennä vilisti Eerikki. Pukunsa päällä olevaa paitaa hän piti hampaillaan ylhäällä, ja pitkä karahka oli hänellä kädessään.
Tiellä Gabriel äkkiä pysähtyi.
— Mikä on siskosi nimi? kysyi hän.
— Barbara, vastasi poikavekara hengästyneenä päästämättä paitaa hampaistaan.
Ja sitten he riensivät eteenpäin kohden tappelua, jonka melske jo kuului kauaksi.
Tulinen temmellys oli sillankorvassa. Kuten koirat, jotka kerran keskenään vihoihin jouduttuaan aina ja joka paikassa ryntäävät toistensa kimppuun ja yhtenä keränä lopulta kierivät maassa, niin olivat smoolantilaiset ja pohjalaiset, nuo eri osakuntalaiset Turun yliopistossa, kimmahtaneet yhteen. Joululoma oli loppunut, ja katutaistelun nälkä oli suuri. Ja iskettiin siinä taajaan ja tiukasti, läjähti siinä moniaan selkään halko tai tukeva karahka, valui jo veri monen nenästä, ja pilvenä pöllysi lumi. Yhtenä keränä oli lopulta koko joukkue, joka oli tullut sillalle ja siinä jatkoi otteluaan. Pojat olivat kiivenneet sillan kaidepuille ja siinä kiljuen seurasivat talvisen kuutamon valossa tapahtuvaa tuikeaa temmellystä. Ja tämän liikkeessä olevan ihmiskerän ympärillä hyöri krouvari hiilihankoineen ja tiheään se läimähteii miesten koviin pääkalloihin ja selkiin, eikä hän joutunut tiliä pitämään siitä, kuka iskun sai, pohjalainenko vai smoolantilainen.
Tähän parveen ryntäsi Gabriel, ja kihahtipa silloin joukossa, kun hänen miekkansa pisteli. Pakoon väistyivät vastustajat tätä vimmattua miestä, joka heidän keskessään iskuja jakeli, ja väistäessään horjahti moni poikakin kaidepuulta joen jäälle pehmeään lumeen.
Pikku Eerikki löi hänkin karahkallaan minkä ulottui, vaikka useimmin isku menikin lumeen, ja viljavina tulvivat kiroilusanat hänen huuliltaan yhä huikeampina ja ärrähtävämpinä.
Tappelu oli tauonnut, ja kaupungin asukkaat, jotka siunaillen ja kiroillen olivat kokoontuneet sillan kumpaankin päähän, läksivät kotiaan jatkamaan loppiaiskemuja.
— Jokos ne jeevelit menivät pakoon? sanoi Eerikki Gabrielille.
— Jo. Ja nyt sinäkin saat tallustaa kotiin ja kertoa, että ensimmäinen minä taaskin olin.
