Читать книгу Merirosvo - Фредерик Марриет - Страница 6

Sisällysluettelo

Etumaston köysistö hakattiin poikki; myrskyä jatkui, mutta aurinko paistoi kirkkaasti ja lämpimästi. "Sirkassian" käännettiin taas tuuleen. Vaaran arveltiin nyt olevan ohi, ja väki laski leikkiä ja nauroi tehdessään varamastoja päästäkseen niiden avulla määräsatamaan.

Tuuli, joka oli puhaltanut myrskyisenä ja puuskaisena, muuttui nyt tasaiseksi, vahvaksi tuuleksi, jommoiseen merimiehet ovat tottuneet ja jolle he hymyilevät. Sitä paitsi taivas oli kirkas ja selkeä eikä mitään vaarallista näkynyt suojan puolella. Tämä oli erittäin tervetullut muutos yön pimeyteen, sekasortoon ja vaaroihin, ja väki teki halukkaasti työtä saadakseen tarpeeksi purjeita pystyyn tukemaan laivaa, jotta se tottelisi peräsintä.

— Minä uumoilen, että kapteeni antaa laivan nyt mennä myötätuuleen varapurjeella, kun vain ehdimme saada sen pystyyn tuonne keulaan, huomautti yksi miehistä, joka pujotti köyttä taljaan.

— Niin, ja tällä tuulella ei varmaan tarvita paljoa purjeita, vastasi laivamies.

— Ei ole nyt suurta vaivaa takilasta, kun ei ole mastoja. Ei niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin.

— Vaivaa on tarpeeksi, Bill, kun vain ehdimme satamaan, vastasi toinen äreästi. On tehtävä uusi alatakila ja uudet väkipyörät.

— Se merkitsee: sitä kauemmin siis satamassa. Minä aion mennä naimisiin.

— Jahaa! Kuinka usein aiot mennä naimisiin? Sinulla on vaimo joka satamassa, sen tiedän varmaan.

— Ei ainoatakaan Liverpoolissa vielä.

— Lienee kuitenkin parasta, keskeytti Oswald, joka oli seisonut lähellä ja kuunnellut miesten juttelua, samalla kun piti silmällä työn edistymistä, että katsomme, paljonko laiva on vuotanut; kyllä se on saanut iskuja ja kolahduksia ihan tarpeekseen. Harmittaa, etten muistanut sitä ennen kuin nyt. Heittäkää kirveenne, kirvesmies, ja katsokaa miten syvälti on vettä pumpussa.

Kirvesmies, joka valitti mastottoman laivan epätasaisia heilahduksia, suoritti hänelle kuuluvan tärkeän tehtävän. Vetäessään ylös nuoranpäähän kiinnitetyn rautaviivoittimen, joka oli laskettu pumpuntorveen, hän näki, että nuorasta tippui vesi. Uskoen varmasti, että se oli kastunut jo kannella, hän irrotti siitä viivoittimen. Sitten hän otti uuden nuoran kannella olevasta kiepistä, jota miehet juuri selvittelivät, ja jatkoi huolellisesti pumpun tarkastusta. Hän veti viivoittimen ylös, tuijotti siihen pelästyneenä muutaman silmänräpäyksen ja huudahti:

— Seitsemän jalkaa vettä ruumassa, Jumala varjelkoon!

Sähköisku ei olisi voinut hätkähdyttää "Sirkassianin" kannelle kokoontunutta laivaväkeä pahemmin kuin kirvesmiehen kauhistava ilmoitus.

Merimiehet kykenevät kestämään uljaasti kaikki ne vaikeudet ja vastoinkäymiset, joita luonnonvoimat aiheuttavat. He toivovat vain että se lankku, joka erottaa heidät kuolemasta, on eheä. Silloin he luottavat omaan voimaansa ja turvaavat omaan taitoonsa, mutta jos ilmestyy vuoto, he lamautuvat pelosta ja joutuvat epätoivoon, sillä kun he näkevät ponnistuksensa turhiksi he menettelevät kuin lapset.

Kuullessaan kirvesmiehen ilmoituksen Oswald juoksi pumppujen luo.

— Koettakaa uudelleen, Abel; on mahdotonta, että vettä olisi niin paljon. Leikatkaa poikki tämä nuora ja antakaa uusi kuivempi.

Vielä kerran Oswald tutki pumpun, mutta tulos oli sama.

— Meidän täytyy panna pumppu käyntiin, pojat, sanoi perämies koettaen salata omaa pelkoaan. Puolet tästä vedestä laiva on ryypännyt maatessaan kallellaan.

Taitavasti lausutun arvelun merimiehet uskoivat ja kiiruhtivat täyttämään käskyä samalla kun Oswald meni ilmoittamaan kapteenille, joka väsyneenä valvomisesta ja ponnistuksista oli heittäytynyt kojuunsa levähtämään muutamaksi tunniksi, koska vaara näytti olevan ohi.

— Luuletteko, Bareth, että laiva on saanut vuodon? kysyi kapteeni vakavasti. On mahdotonta, että se olisi ryypännyt niin paljon vettä.

— En, vastasi perämies, mutta laiva on ollut niin kovassa pinteessä, että laiteet ovat auenneet. Toivon, ettei asia ole sen vaarallisempi.

— Mitä siis luulette?

— Pelkään, että mastonpirstaleet ovat vahingoittaneet laivaa; muistatte kyllä, kuinka usein ne kolhivat kylkiä, ennen kuin pääsimme niistä eroon, ja muistan erityisesti, että isomasto kerran tuntui olevan suoraan pohjan alla ja puski rajusti sitä vasten.

— No niin, kaikki on Jumalan vallassa! Nopeasti kannelle.

Kun he tulivat ylös, tuli kirvesmies kapteenin luo ja ilmoitti tyynesti: "Seitsemän jalkaa kolme tuumaa, kapteeni." Pumput olivat käynnissä, väki oli pursimiehen ohjeiden mukaan jakaantunut työkuntiin, jotka vyötäisiin saakka alastomina vuorottelivat aina kahden minuutin perästä. Näin he raatoivat taukoamatta puoli tuntia.

Puoli tuntia kului epätietoisuudessa, sillä oli saatava selville, vuotiko laiva vain saumoista ja oliko se ryypännyt vettä. Siinä tapauksessa oli toivoa saada vuoto estetyksi. Kapteeni Ingram ja perämies seisoivat äänettöminä pumpun ääressä laivaväen ponnistaessa viimeisetkin voimansa. Kello oli kymmenen minuuttia yli seitsemän ja puoli tuntia oli kulunut. Veden syvyys pumpussa tarkastettiin, nuora mitattiin — seitsemän jalkaa ja kuusi tuumaa! Vesi oli siis noussut huolimatta ahkerasta ja rasittavasta pumppuamisesta. Miehet loivat toisiinsa synkkiä ja epätoivoisia silmäyksiä, sadattelivat ja kiroilivat. Kapteeni Ingram seisoi äänettömänä huulet yhteenpuserrettuina.

— Me olemme hukassa! huudahti yksi miehistä.

— Ei vielä, pojat; vielä on yksi keino, sanoi Oswald. Luultavasti ovat kylkisaumat auenneet viime yönä, niin että vesi suurimmaksi osaksi tunkee sisälle niistä; siinä tapauksessa meidän tarvitsee ainoastaan kääntää laiva myötätuuleen ja uudestaan tarttua pumppuihin. Kun ei laivan koko kylki enää ole yhtä tiukasti merta vasten kuin nyt, se alkaa kyllä pitää vettä.

— Luulenpa, että herra Bareth on oikeassa, vastasi kirvesmies.

— Niin minäkin luulen, lisäsi kapteeni Ingram. Rivakasti kiinni, pojat! Kannattaako itkeä ennen kuin pää on poikki! Koetetaanpa vielä kerta! Ja rohkaistakseen väkeään kapteeni Ingram otti takin yltään ja auttoi ensimmäistä työkuntaa pumppuamisessa, samalla kun Oswald kävi käsiksi peräsimeen ja käänsi laivan myötätuuleen.

Kun "Sirkassian" nyt lasketti myötätuuleen, se kohosi niin kankeasti kaltevasta asennostaan, että saattoi päätellä vettä olevan ruumassa paljon. Väki raatoi ankarasti ja lakkaamatta koko tunnin; pumppu tutkittiin uudestaan — kahdeksan jalkaa!

Miehet eivät tosin kieltäytyneet pumppuamasta, mutta ilmaisivat kuitenkin sangen selvästi aikeensa siten, että kaikki pukivat ylleen paidat ja mekot, jotka olivat riisuneet aloittaessaan raskaan urakkansa.

— Mitä on tehtävä, Oswald, sanoi kapteeni Ingram, kun he menivät peränpuolelle. Näette nyt, etteivät miehet tahdo enää pumputa, eikä siitä sitä paitsi ole hyötyäkään. Meidät on tuomittu.

— Pelkään pahoin, että "Sirkassian" on tuomittu tuhoutumaan, vastasi perämies. Pumppuaminen ei hyödytä mitään, eikä laivaa voi estää uppoamasta huomisaamuun mennessä. Meidän täytyy siis turvautua veneisiin, joiden luulen olevan hyvässä kunnossa, ja lähteä laivasta ennen iltaa.

— Veneet täpötäynnä tämmöisessä merenkäynnissä? vastasi kapteeni

Ingram ja pudisti miettivästi päätään.

— Parempi on olla täyteenahdetussa veneessä kuin pulikoida meressä. Mitään muuta emme voi tehdä kuin koettaa pitää miehet selvinä. Jos se onnistuu, voitamme enemmän kuin jos tarpeettomasti väsytämme heitä. He kyllä kaikki tarvitsevat loputkin voimansa ennen kuin saavat jalkansa kuivalle maalle, jos sitä onnea on heille enää suotu. Menenkö puhumaan heille?

— Menkää vain, Oswald, vastasi kapteeni. Itse puolestani huolin vähät hengestäni, sen tietää Jumala, mutta vaimoni — ja lapseni!

Oswald meni miesten luo, jotka nyreinä ja äänettöminä odottivat neuvottelun tulosta ymmärtäen, että jatkuva pumppuaminen ainoastaan tarpeettomasti uuvuttaisi heitä.

— Meidän täytyy panna veneet kuntoon; hyvä vene on parempi kuin huono laiva. Myrskyn ja pauhaavan meren varaan ei tosin tällä hetkellä ole viisasta laskea veneitä; senpä vuoksi meidän on parasta turvautua laivaan niin kauan kuin voimme. Ryhdytään nyt varustamaan veneisiin ruokaa, vettä ja mitä muuta tarvitaan ja sitten meidän täytyy luottaa Jumalan armoon ja omiin ponnistuksiimme, hän sanoi.

— Ei mikään vene kestä tuollaista aallokkoa, huomautti yksi miehistä. Minun mielestäni pitäisi elämän olla hauska, kun se kerran on lyhyt, vai mitä pojat? hän lisäsi kääntyen miesten puoleen.

Useat näistä olivat samaa mieltä, mutta Oswald sieppasi kirveen, astui lähemmäksi äskeistä puhujaa, katsoi häntä tiukasti silmiin ja sanoi:

— Lyhyt saattaa meidän kaikkien elämä olla, mutta ei hauska. Minä ymmärrän sangen hyvin tarkoituksesi. On ikävää, jos minun täytyy tahrata käteni sinun tai jonkun muun vereen, mutta totisesti halkaisen kallon siltä, joka koettaa murtautua viinikellariin. Tiedätte, etten minä koskaan laske leikkiä. Teidän pitäisi hävetä! Sanotteko te itseänne miehiksi, te jotka saadaksenne nyt vähän viinaa aiotte hylätä ainoan mahdollisuutenne päästä maihin. Ja jos pelastutte, juotte vain itsenne humalaan joka ainoa päivä. Kaikella on aikansa, ja nyt, luulen minä, on aika pysyä selvänä.

Kun useimmat miehistä pitivät Oswaldin puolta, täytyi heikomman puolueen alistua, ja valmistuksiin ryhdyttiin. Molempien veneitten havaittiin olevan hyvässä kunnossa. Muutamat miehet hakkasivat osan laivan laiteesta pois siten että veneet voitiin lykätä mereen laidan yli, kun ei muulla tavoin voitu saada niitä vesille.

Veden syvyys pumpussa tarkastettiin uudelleen. Ruumassa oli vettä yhdeksän jalkaa. Laiva uppoaisi nähtävästi pian. Kaksi tuntia oli nyt kulunut, myrsky ei enää raivonnut yhtä ankarasti, ja aallokkokin, joka tuulen käännyttyä oli ärtynyt vihaiseksi, alkoi nyt käydä rauhallisemmaksi. Kaikki oli valmista. Molemmat veneet olivat kyllä niin suuret, että niihin mahtui sekä laivaväki että matkustajat; mutta kuten laivamiehet keskenään puhuivat — mikä todistaa heidän hyvää sydäntään — kuinka kävisi noiden pienokaisraukkojen avoimessa veneessä, jossa heidän kenties täytyi olla useita päiviä ja öitä?

Vasta kello kuuden ajoissa illalla oli kaikki kunnossa: laiva käännettiin taas vitkaan tuuleen ja veneet työnnettiin laidan yli. Myrsky oli suuressa määrin asettunut, mutta laiva oli vettä täynnä, sen odotettiin pian uppoavan.

Kylmäverisyys ja päättäväisyys olivat nyt tarpeen. Mahdotonta oli tietää milloin vesilastissa oleva laiva uppoaisi. Kaikki olivat kuumeentapaisen levottomuuden vallassa pelätessään viipyvänsä aluksessa liian kauan, niin että se ehtisi vaipua pohjaan ja jättää heidät taistelemaan aaltojen kanssa.

Kaikki oli valmista, Oswald ohjasi toista venettä, ja oli sovittu niin, että rouva Templemore ja hänen lapsensa otettiin isompaan, jota ohjasi kapteeni Ingram itse. Kun Oswaldin osalle määrätty väki oli astunut veneeseen, hän työnsi sen ulos laivasta jättääkseen tilaa toiselle veneelle, asettui suojanpuolelle kokka tuulta vasten ja odotti kapteenia. Rouva Templemore nousi kannelle kapteeni Ingramin kanssa, joka auttoi häntä laskeutumaan veneeseen. Toinen imettäjä asetettiin toisen lapsen kera istumaan hänen viereensä ja Koko talutti toista imettäjää, joka piti lasta käsivarrellaan.

Kapteeni Ingramin, jonka oli täytynyt astua veneeseen ensimmäisen lapsen kanssa, piti juuri kiivetä ylös auttamaan Judya, kun laiva yhtäkkiä keikahti niin että keulakansi joutui veden alle, ja samassa vene törmäsi laivan kylkeen.

— Se uppoaa, Herra armahtakoon, laivamiehet huusivat pelästyksissään ja työnsivät veneen loitommas päästäkseen pois laivan pyörteistä.

Kapteeni Ingram, joka seisoi veneen peräteljolla, kaatui selälleen veneen pohjalle, ja ennen kuin hän ennätti päästä jaloilleen, oli vene jo kaukana laivasta.

— Lapseni, lapseni! valitti äiti.

— Soutakaa uudestaan lähelle, pojat! huusi kapteeni Ingram tarttuen peräsimeen.

Miehet, jotka olivat pelästyneet kuullessaan, että laiva oli uppoamaisillaan, koettivat uudestaan päästä laivan lähelle, kun näkivät sen pysyvän vielä pinnalla. Mutta heidän yrityksensä olivat turhat — he eivät mahtaneet mitään tuulelle ja merenkäynnille. He ajautuivat yhä kauemmaksi kaikista ponnistuksista huolimatta. Kapteeni Ingram oli innostanut väkeään viimeiseen saakka, mutta nyt hän havaitsi, että ponnisteleminen oli turhaa.

— Lapseni, lapseni! huusi rouva Templemore seisoen veneessä ja kurottaen käsiään laivaa kohti. Kapteeni antoi merkin, vene lähti myötätuuleen. Äiti näki että kaikki toivo oli mennyttä, ja vaipui pyörtyneeni veneeseen.