Читать книгу Merirosvo - Фредерик Марриет - Страница 7

Sisällysluettelo

Eräänä aamuna vähän "Sirkassianin" haaksirikon jälkeen herra Witherington tuli tavallista aikaisemmin ruokailuhuoneeseen. Silloin hän havaitsi palvelijansa Williamin istumassa isäntänsä vihreässä nojatuolissa jalat uuninristikolle nostettuina. Mies oli niin syventynyt sanomalehteen, ettei edes huomannut Witheringtonin tulevan.

— Toivon, että teillä on oikein mukava asento, herra William. Älkää missään tapauksessa salliko minun häiritä teitä, hyvä herra! sanoi herra Witherington.

Vaikka William oli yhtä häpeämätön kuin kamaripalvelijat yleensä, hän hämmästyi kuitenkin vähän.

— Suokaa anteeksi, herra, Jonathanilla ei ollut aikaa lukea sanomalehteä. Hän sanoo olevan ihan paikallaan tutkia kuolinilmoitukset, etteivät ne äkkiarvaamatta yllättäisi teitä.

— Se on todellakin erittäin huomaavaista.

— Ja tässä on kertomus eräästä haaksirikosta…

— Haaksirikosta! Missä, William? Herran nimessä, missä siitä on?

— Luulen, että se koskee samaa laivaa, josta olette ollut niin levoton. Olen unohtanut nimen. Mahtoikohan se olla "Sirkassian"?

Herra Witherington tempasi sanomalehden ja löysi heti kirjoituksen, jossa yksityiskohtaisesti kerrottiin, että "Sirkassianin" hylystä oli pelastettu kaksi neekeriä ja lapsi.

— Niin, niin on käynyt! huudahti Witherington. Cecilia raukka avoimessa veneessä! Toisen veneen nähty uppoavan. Ehkä hän on kuollut, armias Jumala. Toinen poika pelastettu! Varjelkoon, missä Jonathan on?

— Tässä, herra, vastasi Jonathan juhlallisesti. Hän oli juuri tuonut paistetut munat pöytään ja seisoi vakavana kuin hautajaisissa isäntänsä tuolin takana, sillä tässä oli kysymyksessä onnettomuus, niin, ehkä kuolemakin.

— Minun täytyy matkustaa Portsmouthiin heti syötyäni — ei, en voi syödä mitään, ruokahaluni on tiessään.

— Harvoin on tapana syödä tämmöisissä surullisissa tilaisuuksissa, vastasi Jonathan. Haluatteko omat vaununne vai suruvaunut?

— Mistä saisin suruvaunut, joilla pääsee neljätoista mailia tunnissa kahdella hevosparilla? Oletteko hullu, Jonathan!

— Pitääkö ajurilla ja palvelijalla olla suruharso hatussa ja hansikkaat?

— Menkää hiiteen surupukuinenne! Tässä ei ole kysymys kuolemasta, vaan pelastumisesta. Näyttää siltä kuin ainoastaan toinen vene olisi uponnut.

— Mors omnia vincit, kuolema voittaa kaiken, lausui Jonathan silmät kattoon luotuina.

— Heittäkää latinanne, Jonathan, ja hoitakaa tehtävänne!

Kirjeenkantaja kolkuttaa, kysykää, onko hänellä kirjeitä!

Niitä oli useitakin, muiden muassa yksi "Eurydiken" päälliköltä, komentajakapteeni Maxwelliltä. Siinä kerrottiin tapahtumat tarkasti ja ilmoitettiin, että kapteeni oli sen päivän postivaunuissa lähettänyt neekerit ja lapsen herra Witheringtonin luokse ja että eräs upseeri, joka aikoi kaupunkiin samoissa vaunuissa, saattaisi heidät turvallisesti hänen kotiinsa.

Komentajakapteeni Maxwell oli herra Witheringtonin vanha tuttava. Hän oli syönyt päivällistä hänen luonaan Templemoren seurassa ja arvatenkin kysellyt neekereiltä, minne hänen oli lähetettävä haaksirikkoutuneet.

— He tulevat tänne illalla, huudahti herra Witherington. Minun ei siis tarvitsekaan matkustaa. Mitä on tehtävä? Parasta lienee sanoa Marylle, että hän panee huoneet kuntoon. Vuoteet pienelle pojalle ja kahdelle neekerille, ymmärrättekö, William?

— Ymmärrän, herra. Mutta minne ne mustat sijoitetaan?

— Minnekö sijoitetaan! Eihän se minua liikuta! Toinen nukkukoon keittäjättären, toinen Maryn huoneessa.

— Hyvä on, herra, minä sanon sen heille, vastasi William ja kiiruhti ulos jo edeltäkäsin ihastuksissaan siitä melusta, jonka tiesi keittiössä syntyvän.

— Pyydän anteeksi, huomautti Jonathan, luulen että toinen neekeri on mies.

— No, mitä sitten?

— Tytöt eivät mahdollisesti suostu nukkumaan hänen kanssaan.

— Kaiken pahan nimessä, mitä Witheringtonin suvulle on tapahtunut! Olette oikeassa. Mutta te, Jonathan, voitte ottaa hänet — te pidätte juuri siitä väristä.

— En pimeässä, herra, vastasi Jonathan kumartaen.

— No antakaa heidän maata yhdessä sitten.

— Ovatko he naimisissa? kysyi hovimestari.

— Hiisi vieköön heidät molemmat! Mistä minä sen voisin tietää? Tuokaa minulle aamiaista, niin saadaan sitten enemmän neuvotella asiasta.

Herra Witherington kävi nyt kananmunien ja teeleipien kimppuun ja nautti aamiaisensa niin nopeasti kuin suinkin ehti. Siihen oli syynä se, että hän oli sekä vimmastunut että hämmästynyt näiden henkilöiden odottamattomasta tulosta ja toivoi saavansa rauhassa miettiä, sillä juttu oli todellakin poikamiehelle arveluttava. Juotuaan toisen kupillisen teetä hän oikaisihe mukavampaan asentoon nojatuolissaan ja alkoi mietiskellä itsekseen:

— Esi-isieni veren nimessä, mitä minä, poikamies, teen pienellä lapsella ja imettäjällä, joka on musta kuin pataässä, ja toisella mustalla vielä kaupan päälle? Lähetänkö neekerit takaisin? Se taitaa olla parasta; mutta lapsi! Herätä joka aamu kello viisi sen parkunaan, suudella sitä kolmesti päivässä, olisipa se hauskaa! Päälliseksi tuo paksuhuulinen neekeriakka suutelee lasta koko päivän ja tyrkyttää sitä sitten minulle. Akka on kömpelö kuin lehmä; jos lapsen vatsa tulee kipeäksi, hän syöttää sille pippuria — länsi-intialainen tapa! Lapsilla on vatsa aina kipeänä — onneton serkkuparkani! Minne hän ja se toinen lapsi ovat joutuneet? Olisi hyvä, jos olisivat pelastaneet hänet, raukan, jotta hän itse voisi tulla pitämään huolta lapsistaan… Mitä on tehtävä? Minua totisesti haluttaa hakea Moggy-sisareni — mutta hän pitää niin ankaraa komentoa. Ei ole syytä hätäillä. Parasta miettiä vielä kerran.

Tähän herra Witheringtonin mietteet keskeytyivät, sillä joku naputti ovelle.

Keittäjätär tuli huoneeseen kasvot punaisina kuin olisi laittanut päivällistä kahdeksalletoista hengelle.

— Suokaa anteeksi, herra, hän sanoi niiata lyykistäen. Olisin kiitollinen, jos hankkisitte itsellenne uuden keittäjättären.

— Vai niin, no hyvä on! vastasi Witherington suuttuneena siitä että häntä oli häiritty.

— Ja jos sallitte, muutan jo tänä päivänä; en jää tänne pitemmäksi aikaa, siitä voitte olla varma!

— Menkää vaikka hiiteen! vastasi herra Witherington, mutta menkää ensin ulos ja sulkekaa ovi jäljessänne.

Keittäjätär katosi, ja niin herra Witherington oli taas yksinään.

— Kylläpä hän oli tuohtunut! Ei tahdo tietystikään laittaa ruokaa mustille — niin, sepä se.

Uudestaan häiritsi herra Witheringtonia kaksi koputusta.

— Ahaa, nyt hän on ennättänyt ajatella asiaa. Sisään! Mutta tulija ei ollutkaan keittäjätär, vaan sisäkkö Mary.

— Suokaa anteeksi, herra, tämä sanoi itkien, minä haluan lähteä paikastani.

— Tämähän on oikea kapina! No, muuttakaa sitten!

— Lähtisin jo tänä iltana, herra, jos vain suostutte.

— Mene vaikka heti, minusta se on samantekevää, ärjäisi herra

Witherington suuttuneena.

Sisäkkö meni, ja kului hetken aikaa ennen kuin herra Witherington tuli jälleen levolliseksi.

— Kaikki palvelijat joutavat hiiteen! hän totesi viimein. Olivatpa ne totisesti pöyhkeitä narreja — eivät tahdo siivota huoneita mustien jäljiltä. Periköön paha heidät kaikki, niin mustat kuin valkoiset! Nyt on koko talo ylösalaisin, kun tuo kakara tulee tänne. Se ei ole mukavaa. Mitä on tehtävä? Pyytäisinkö Moggy-sisaren tänne? Ei, minä kutsun Jonathanin.

Herra Witherington soitti ja Jonathan tuli huoneeseen.

— Mitä tämä kaikki merkitsee, Jonathan? Keittäjätär on raivoissaan, Mary itkee ja molemmat ovat lähdössä pois. Mikä on syynä kaikkeen tähän sekamelskaan?

— Niin, herra, William kertoi heille teidän järkähtämättömän käskynne, että molempien mustien on nukuttava heidän huoneessaan, ja luulen, että hän sanoi Marylle, että mies saa nukkua hänen kanssaan.

— Senkin kirottu vintiö! Hän saa aina aikaan häiriöitä. Tiedättehän, etten minä niin tarkoittanut.

— Niin, en minäkään sitä uskonut, herra, onhan se aika lailla outoa.

— No, sanokaa se heille sitten, jotta pääsemme kuulemasta siitä enempää.

Herra Witherington neuvotteli sen jälkeen hovimestarinsa kanssa ja suostui hänen ehdotuksiinsa. Matkustajat saapuivat määräaikana ja heidät majoitettiin sopivimmalla tavalla. Nuorta Edvardia ei vaivannut vatsatauti eikä hän herättänyt herra Witheringtonia viideltä aamuisin. Kun kaikki saatiin järjestykseen, ei olo tuntunut suinkaan niin epämukavalta kuin herra Witherington oli luullut. Mutta ei ollut oikein mukavaakaan; herra Witherington sai paljon kärsiä palvelusväen alituisista kinasteluista ja Judyn valituksista keittäjätärtä vastaan — tämä kun aina epäili häntä ja Kokoa kun lapsi sattui olemaan pahoin voipa tai jotakin muuta semmoista tapahtui — niin ettei hänen kotinsa tuntunut enää rauhalliselta ja levolliselta. Lähes kolme kuukautta oli kulunut eikä veneistä ja niiden matkustajista ollut kuulunut mitään tietoa. Komentajakapteeni Maxwell, joka kävi herra Witheringtonia tervehtimässä, lausui luulevansa että he olivat hukkuneet myrskyssä. Kun näytti toivottomalta, että rouva Templemore koskaan voisi pitää huolta lapsesta, herra Witherington päätti vihdoin kirjoittaa sisarelleen Bathiin, kertoa hänelle koko tapahtuman ja kehottaa häntä tulemaan hänen kotiaan hoitamaan. Parin päivän kuluttua hän sai seuraavan vastauksen:

'Rakas Anthony-veli.

Kirjeesi sain viime keskiviikkona, ja minun täytyy tunnustaa, että hämmästyinpä sen sisällöstä oikein aika lailla; niin, todellakin mietiskelin sitä niin, etten muistanut tunnustaa maata pelatessani whistiä neiti Blabkin luona, vaan menetin neljä shillinkiä kuusi pennyä. Kerrot, että kodissasi on lapsi, joka on serkkumme, hänen, joka joutui onnettomiin naimisiin. Toivon, että se, mitä sinä sanot, on totta, mutta tiedän myös, mihin nuoret miehet voivat syyllistyä, vaikka, kuten Betty-neiti sanoo, paras on olla puhumatta, vieläpä huomauttamattakin semmoisista seikoista. En kuitenkaan voi ymmärtää, minkä vuoksi nuoret miehet arvelevat, ettei heidän tarvitse lainkaan välittää maineestaan, josta naimattomat naiset ovat niin arkoja. Samaa sanoo Betty-neiti, jonka kanssa vähän keskustelin tästä. Mutta tehty mikä tehty, ja hänen mielestään on samoin kuin minunkin parasta salata asia niin hyvin kuin taidamme.

Otaksun, ettet aio tehdä lasta perilliseksesi; se olisi todellakin hyvin väärin minun mielestäni. Betty-neiti sanoi myös, että testamentin mukaisella omistusoikeudella voittaa kymmenen prosenttia, eikä sitä voitane välttää. Kuitenkin on tapana olla puhumatta semmoisista asioista. Mitä tulee pyyntöösi, että minä tulisin hoitamaan kotiasi, olen neuvotellut Betty-neidin kanssa, ja hän sanoi, kuten minäkin, pitävänsä suvun kunnian nimessä parhaana, että minä tulen sinun luoksesi ja pelastan siten maineesi. Olet joutunut pahaan pinteeseen, kuten useimmat intohimoiset ja viekkaiden naisten lumoamat miehet. Mutta, kuta vähemmän siitä puhun, sitä pikemmin kaikki on taas hyvin, kuten Betty-neiti sanoo.

Aion sen vuoksi ryhtyä tarpeellisiin valmistuksiin ja toivon olevani luonasi noin puolentoista viikon kuluttua; sitä ennen minun on mahdotonta tulla, ymmärrät näet, että läksiäiskestit kestävät niin kauan.

Minulle on jo tehty monia kysymyksiä tämän ikävän asian johdosta, mutta annan aina saman vastauksen: nuoret miehet ovat nuoria miehiä ja ettei asia sentään ole niin hirvittävä, kuin jos he olisivat naimisissa, sillä minun on tapana olla puhumatta, vieläpä huomauttamattakin semmoisista seikoista, erittäinkin, koska miehet helposti joutuvat pahaan pulaan kuten Betty-neiti sanoo. Mutta kuta pikemmin siitä lakataan puhumasta, sitä parempi. Eikä nyt tällä kertaa enempää.

Uskollinen sisaresi Margaret Witherington.

P. S. Betty-neidin ja minun mielestäni teit sangen oikein, kun palkkasit ne kaksi mustaa tuomaan lasta kotiin luoksesi. Se näyttää niin ulkomaalaiselta, ja me voimme pitää salaisuuden omana tietonamme.'

— Mitä! Kaiken nimessä mitä Witheringtonit ovat syntiä tehneet! Eikö tämä ole tarpeeksi tekemään ihmistä hulluksi! Kirottu epäluuloinen vanhapiika! Hän ei tule tähän taloon, sen minä lupaan! Kirottu olkoon hän ja kaikki vanhat häväistysjuttuja janoavat vanhatpiiat! Voi minua mies parkaa! jatkoi Witherington ja heitti kirjeen pöydälle syvään huoaten. Tämä on kaikkea muuta kuin mukavaa!

Mutta jos asia herra Witheringtonista jo alussa näytti olevan kaikkea muuta kuin mukavaa, niin tuonnempana se tuntui ihan sietämättömältä.

Moggy-sisko saapui ja asettui asumaan niin komeasti ja loistavasti ja sellaisin elein kuin olisi tullut vartavasten pelastamaan veljensä kotia ja mainetta. Kun lapsi ensi kerran tuotiin hänelle, hän loi — ottamatta lainkaan huomioon, että poika erittäin suuresti muistutti herra Templemore-vainajaa — kulmien alta silmäyksiä lapseen ja veljensä kasvoihin ja puhkesi puhumaan sormeaan heristäen.

— Oi, Anthony! Anthony! Sinä luulit voivasi pettää minua! Sama nenä, sama suu — sinun pitäisi hävetä, Anthony! Hyi häpeä!

Ajatella kaikkea sitä kurjuutta, mitä herra Witheringtonin hyvä sydän ja avuliaisuus tuottivat hänelle! Ei kulunut päivää, tuskinpa tuntiakaan, jolloin hänen korviaan eivät kiusanneet sisaren salavihjaisut. Judy ja Koko lähetettiin takaisin Amerikkaan. Palvelijat, jotka jo kauan olivat olleet hänen palveluksessaan, muuttivat pois toinen toisensa perästä ja uudet vaihtuivat sittemmin miltei joka kuukausi. Sisar hallitsi ja vallitsi ankarasti koko taloa ja herra Witherington paran koko mukavuus oli mennyt menojaan, kunnes viimein koitti aika, jolloin nuori Edvard oli lähetettävä kouluun. Silloin herra Witherington kokosi kaiken rohkeutensa ja ajoi muutamien myrskyisten kuukausien kuluttua sisarensa takaisin Bathiin ja sai jälleen nauttia kotoisesta mukavuudestaan.

Edvard tuli aina loma-ajoiksi kotiin ja oli kaikkien lemmikki; mutta se luulo, että hän oli tuon vanhan kunnon miehen poika, oli niin yleinen ja siihen suuntaan käyvät vihjaukset ukosta niin vastenmielisiä, että vaikka hän pitikin kovin pojasta, ei hän ensinkään pannut vastaan, kun tämä sanoi lähtevänsä merille.

Komentajakapteeni Maxwell otti Edvardin palvelukseensa. Kun komentajakapteenin oli sittemmin terveyden heiketessä pakko joksikin ajaksi luopua virastaan, hän hankki turvatilleen paikan toisissa laivoissa. Näin kului muutamia vuosia. Edvard Templemore edistyi urallaan, herra Witherington vanheni ja kävi yhä omituisemmaksi, ja hänen Moggy-sisarensa nautti Betty-neidin sukkeluuksista ja lempipelistään whististä.

Koko tänä aikana ei kuulunut mitään veneistä, rouva Templemoresta ja hänen toisesta lapsestaan. Tästä syystä pidettiin siis varmana, että he kaikki olivat hukkuneet, ja heitä muistettiin ainoastaan henkilöinä, jotka kerran olivat olleet elossa.